Brittiläinen kapteeni M. C. Murphy määräsi yksikkönsä pysähtymään ja antoi kiikariensa liukua aavikon ylitse.
Kamelikaravaanit olivat kulkeneet Syyrian autiomaassa muinaisista ajoista lähtien, mutta 20. maaliskuuta 1920 Murphy ja hänen miehensä olivat liikkeellä panssaroiduilla Rolls-Royceilla. Murphy tiesi, että heillä oli perässään satoja aseistettuja arabeja.
Ottomaanien valtakunta oli sortunut, ja sekä britit että ranskalaiset yrittivät saada Syyriaa hallintaansa. Syyrialaiset kuitenkin puolustivat uunituoretta vapauttaan kiivaasti.
Murphyn nääntyneet sotilaat olivat ajaneet autiomaan kuumuudessa koko päivän, ja heidän oli pakko pysähtyä yöksi. Paremman leiripaikan puutteessa kapteeni ohjasi saattueen kohti Eufratjoen varrella kohoavaa kukkulaa, jonka laella näkyi vanhoja raunioita.
Murphy käsi miestensä kaivaa maahan aseman konekiväärille, mutta jo parin minuutin kuluttua miehet pyysivät häntä tulemaan paikalle.
Kuopalla sotilaat näyttivät Murphylle hyvin säilyneen vanhan seinämaalauksen, joka esitti valkoisiin pukeutuneita pappeja. Se ei ollut ainoa aarre, jonka hiekka kätki alleen: kun sotilaat katselivat ympärilleen kukkulalla, he näkivät ympärillään levittäytyvän kokonaisen kaupungin katuineen ja muureineen.
Kapteeni Murphy ei ollut arkeologi, mutta hän otti oitis yhteyttä 45 kilometrin päässä Abu Kamalissa sijaitsevaan brittien päämajaan.
Murphy ja hänen miehensä olivat satumalta leiriytyneet unohdettuun roomalaiseen Dura-Europoksen varuskuntakaupunkiin, joka oli ollut Rooman valtakunnan ja koko sivistyneen maailman itäisin etuvartio ajanlaskumme alun ensimmäisinä vuosisatoina.
1900-luvun kuluessa useat arkeologit kaivoivat Dura-Europoksesta esiin tuhansia hyvin säilyneitä esineitä ja luurankoja, jotka vähä vähältä paljastivat, mitä kaupungissa tapahtui vuonna 257.
Sortuneesta tunnelista löytyneet 19 roomalaisen sotilaan hiiltyneet luut jaksoivat kuitenkin kummastuttaa tutkijoita vuosikymmenestä toiseen.
Kuolivatko he taistelussa, tulipalossa vaiko kenties jonkin uuden, kavalan aseen uhreina?
Kilpajuoksu aikaa vastaan
Briteillä ei ollut aikaa haaskattavaksi, sillä maan hallitus valmistautui jo muutaman kuukauden kuluttua luovuttamaan Syyrian Ranskalle ja vetämään joukkonsa maasta.
Lähi-itä oli tuohon aikaan oikea poliittinen noidankattila, ja siksi brittien oli nopeasti löydettävä puolueettomasta maasta kotoisin oleva arkeologi tutkimaan Dura-Europosta. Valinta kohdistui yhdysvaltalaiseen James H. Breastediin Chicagon yliopistosta.
Kun britit ottivat Breastediin yhteyttä, hän oli tekemässä kaivauksia Irakissa ja hänen oli matkattava yli 500 kilometriä autiomaan halki päästäkseen Dura-Europokseen. Kun hän pääsi perille, hän tajusi heti paikan olevan matkan arvoinen.
”Näimme korkean muurin ja sitä peittävän värikkään seinämaalauksen, joka esitti yhtätoista hämmästyttävän elävän näköistä ihmistä rukoilemassa”, Breasted kirjoitti päiväkirjaansa, ja jatkoi:
”Epäilykset olivat tiessään; edessämme oli antiikin aikainen syyrialainen kaupunki, joka oli ollut unohduksissa 1 600 vuotta.”
Breasted sai avukseen joukon sotilaita, ja seuraavan viikon ajan hän kaivoi esiin lisää seinämaalauksia, joiden aiheet vaihtelivat roomalaisista sotilaista kreikkalaisiin jumaliin.
”Tämä kaupunki on itäisin tunnettu roomalainen asutus”, Breasted kirjoitti päiväkirjaansa 10. toukokuuta 1920.
Kun hän sitten löysi yhdestä seinämaalauksesta kaiverroksen Dura, hän oivalsi, missä hän oli.
Rauniokaupunki oli paikka, jonka kreikkalainen maantieteilijä Isidoros Kharakenos kirjoitti olevan ”Dura, kreikkalaiselta nimeltään Europos”.
Breasted sai luvan jatkaa kaivauksiaan kahden vuoden ajan. Seinämaalausten, veistosten ja kolikoiden lisäksi hän löysi raunioista muita hyvin säilyneitä antiikinaikaisia esineitä sekä hauraita erikielisiä pergamenttikääröjä.
Clark Hopkins kuului toiseen Dura-Europosta tutkineeseen arkeologien ryhmään ja teki siellä monia löytöjä.
Arkeologien yhteistyö kangerteli
Kun Syyria siirtyi kokonaisuudessaan Ranskan hallintaan vuonna 1923, kaivaukset Dura-Europoksessa keskeytyivät.
Euroopassa vallitsi ensimmäisen maailmansodan seurauksena lama, eivätkä hallitukset halunneet rahoittaa kalliita kaivauksia Syyrian autiomaassa.
Pitkällisten neuvottelujen päätteeksi yhdysvaltalainen Yalen yliopisto lähetti Pariisiin avokätisen ehdotuksen: se tarjoutui maksamaan kaikki kaivausten kulut ja jopa hyväksymään arkeologiryhmän johtajaksi ranskalaisen, kunhan muut ryhmän jäsenet olisivat yhdysvaltalaisia.
Vuonna 1928 arkeologit pääsivät viimein matkustamaan Syyriaan.
Yalea edusti nuori arkeologipariskunta Susan ja Clark Hopkins, ja Ranskan edustaja oli itsetietoinen vanhan koulun egyptologi Maurice Pillet. Lisäksi kolmikolla oli apunaan kolmesataa syyrialaista kaivajaa.
Hopkinsien ja Pilletin yhteistyö takkuili alusta asti, ja Susan Hopkins kirjoitti perheelleen: ”Yöt ovat kylmiä ja päivät kuumia, mutta ainoa todellinen ongelma on M. Pillet. Ei ole sellaista yhteistä ateriaa, etteikö hän saisi minua kihisemään kiukusta.”
Ranskalainen arkeologi kohteli yhdysvaltalaisia kollegoitaan kuin alamaisiaan ja huusi jatkuvasti syyrialaisille kaivajille.
Clark Hopkins kuvaili Pilletiä ”epäluuloiseksi ja katkeraksi” ja valitti ranskalaisen olevan kehno johtaja, jota oma menestys kiinnosti ryhmän menestystä enemmän.
Länsimaisia arkeologeja oli siepattu muissa arabimaissa, ja ryövärit olivat jopa tappaneet heistä muutamia.
Pilletkin pelkäsi, että arabit hyökkäisivät heidän leiriinsä päästäkseen käsiksi tutkimusryhmän kassaan.
Siksi hän halusi rakennuttaa leirin ympärille kalliin betonimuurin ampuma-aukkoineen. Hopkinsit vastustivat muuria, mutta Pillet ei taipunut.
Ristiriidat vain pahenivat, kun yhdysvaltalaiset saivat selville, että Pillet ei luovuttanutkaan kaikkia ryhmän löytämiä esineitä asianmukaisesti eteenpäin vaan piilotti kolikoita ja nuolenkärkiä tyhjiin tupakka-askeihin.
”Hänelle arkeologia on aarteenetsintää”, Clark Hopkins kirjoitti vihaisena.
Asiat kärjistyivät pari vuotta myöhemmin, kun esiin kaivettu tunneli romahti ja kaksi syyrialaista kaivajaa kuoli. Tapaus heikensi entisestään Pilletin huonoa mainetta paikallisten keskuudessa.
Arkeologien välisistä ristiriidoista huolimatta Dura-Europos oli oikea arkeologinen aarreaitta. Kun Hopkinsit löysivät kaupungin linnoituksen, jossa oli useita luurankoja, Susan kirjoitti:
”Linnoituksessa oli mies, jonka kaulan ympärillä oli paksu köysi. Hänen suunsa oli auki, aivan kuin hän olisi haukkonut tuskissaan henkeään. Luuranko oli pelottava, mutta sen suu oli täynnä komeita valkoisia hampaita.”
Kaivausten edetessä Pillet ja Hopkinsit tekivät tärkeän havainnon: Dura-Europoksessa oli taisteltu kiivaasti ennen kaupungin autioitumista.
Lähes neljän kilometrin pituisen kaupunginmuurin molemmille puolille oli rakennettu korkeita maavalleja, mikä kertoi siitä, että roomalaiset olivat vahvistaneet muuria sen alle kaivettavien tunnelien varalta.
Hyvin säilynyt maaramppi muurin ulkopuolella puolestaan kertoi, että Dura-Europosta oli piiritetty ja se oli vallattu.
Kaupungin roomalaisilla puolustajilla oli ollut vastassaan mahtava ja ovela vihollinen.
Vihollisen kansallisuus varmistui, kun arkeologit löysivät muurista hätäisesti kaiverretun kirjoituksen, jossa kerrottiin persialaisten hyökänneen kaupunkiin ja jonka viereen oli piirretty ratsusotilaan kuva.
Myöhemmin löydetyt kolikot ja rengaspanssarit vahvistivat tutkijoiden käsitystä siitä, että hyökkääjät olivat olleet persialaisia sassanideja nykyisen Iranin alueelta.
Sassanidit lähtivät kostoretkelle
Sassanidit hallitsivat Irania siihen asti, että muslimit valloittivat sen. Vuonna 224 he kukistivat heikentyneen Parthian ja alkoivat sen jälkeen laajentaa valtakuntaansa.
Sassanidikuningas Shapur I kokosi suuren armeijan, jonka mahti perustui erityisesti ratsuväkeen ja piiritystaitoon. Sassanidit kehittivät tehokkaita menetelmiä niin muurien murtamiseen ja ylittämiseen kuin alittamiseenkin.
Roomalaiset yrittivät kukistaa nuoren sassanidivaltion vuonna 231 ja uudelleen vuonna 243, mutta he joutuivat luopumaan suunnitelmastaan kiivaan vastarinnan vuoksi.
Vuonna 256 asetelma oli kääntynyt, ja sassanidit marssivat kohti länttä laajentaakseen valtakuntaansa ja kostaakseen roomalaisille.
Heidän varsinainen kohteensa oli Välimeren rannalla sijaitseva Antiokia, mutta matkan varrella he ohittivat Dura-Europoksen, joka suojasi Rooman valtakuntaa idässä.
Roomalainen historioitsija Ammianus kuvaili sassanidien sotajoukkoja näin:
”Heidän ruumistaan peittivät metallilevyt ja päätään suojasi kasvojen muotoon taottu kypärä. Peitsimiehet seisoivat liikkumatta paikoillaan aivan kuin he olisivat juurtuneet kiinni maahan. Vähän matkan päässä olivat jousiampujat. He olivat lapsesta asti harjoitelleet taitoa, jonka tuo kansa hallitsi mestarillisesti.”
Ammianus mainitsi myös sassanidien sotanorsut, jotka saivat roomalaisten hevoset suunniltaan kauhusta.
Kun sassanidiarmeija ilmestyi näkyviin, Dura-Europoksen asukkaat tiesivät, että edessä oli säälimätön piiritys.
Sassanidit hyökkäsivät roomalaisten kimppuun muun muassa sotanorsuilla.
Hiekasta paljastui monia aarteita
Pilletin kaoottisessa komennossa arkeologit eivät saaneet hankittua paljonkaan tietoa sassanidien piirityksestä, ja vuonna 1932 katkera ranskalainen erosi toimestaan.
Hänen seuraajakseen nimitettiin ranskalainen kreivi, sotaveteraani ja itseoppinut arkeologi Robert du Mesnil du Buisson.
Hän pukeutui aina moitteettoman siistiin univormuun, jonka rintamusta koristivat lukuisat ansiomerkit ja vyöllä roikkui upseerin pistooli. Du Mesnil hurmasi Hopkinsit charmillaan.
”Hän oli taitava organisaattori ja sitkeä arkeologi. Hänellä ei ollut tutkijan koulutusta, mutta hänellä oli hyvä vainu ja hän seurasi sitä sitkeästi. Hänen aramean ja heprean kielten taitonsa ansiosta pystyimme tulkitsemaan löytämiemme seinäkirjoitusten tekstejä”, Clark Hopkins kirjoitti du Mesnilistä.
Du Mesnilin ja Hopkinsien yhteistyö luisti, ja talvella 1932–33 he julkistivat useita sensaatiomaisia löytöjä, kuten yhden vanhimmista tiedetyistä kirkoista.
”Muistan ihmetyksen, jota koimme, kun kaivoimme esiin seinämaalauksen toisensa jälkeen”, Clark Hopkins kuvaili.
Arkeologien työ herätti paljon huomiota heidän kotimaissaan, ja tiedotusvälineet alkoivat kutsua Dura-Europosta ”aavikon Pompejiksi”. Duran suurin salaisuus oli kuitenkin yhä löytämättä.
Joukkomurha tunnelissa
Syyrialaisten kaivaessa esiin kaupunginmuuria du Mesnil huomasi, että yksi torneista, torni numero 19, oli kallistunut ja vajonnut muita syvemmälle maahan.
Ranskalainen päätteli, että tornin alla saattoi olla sortunut tunneli, ja ohjasi kaivajat kaivamaan tornin juurelle.
3–4 metrin syvyydessä maasta alkoi löytyä merkkejä tunnelista. Se oli ollut 1,2 metriä leveä ja 1,6 metriä korkea, ja du Mesnilin muistiinpanojen mukaan sieltä löytyi muun muassa miekkojen osia, heittokeihäitä ja säärisuojuksia.
Ranskalaisen seuraava löytö oli kuitenkin vielä yllättävämpi, sillä maan alta paljastui kasa roomalaisten sotilaiden luita ja aseita.
Vainajien lukumäärää oli vaikea arvioida, sillä osa luista oli palanut lähes olemattomiin. Muutaman metrin päästä löytyi vielä yksi luuranko, jonka vierellä oli persialaistyylinen kypärä.
Du Mesnil havaitsi, että osassa pääkalloista oli kuivunutta aivokudosta. Sotilaiden ruumiit olivat osin muumioituneet tunnelin rutikuivassa ilmassa.
Niin monen vainajan löytyminen yhdestä paikasta oli epätavallista, ja du Mesnil alkoi pohtia, mitä tunnelissa oli voinut tapahtua.
Sassanidit olivat ilmiselvästi yrittäneet saada tornin numero 19 sortumaan kaivamalla sen alle tunnelin, ja pian arkeologit saivat selville, että he olivat aloittaneet tunnelin kaivamisen noin 40 metrin päässä muurista.
Roomalaiset olivat saaneet vihiä tunnelista kuultuaan kaivamisen ääniä, ja lisäksi tunnelista lapioidun maan muodostama keko näkyi aavikolla kauas.
Du Mesnil arveli, että roomalaiset olivat alkaneet kaivaa omaa tunneliaan persialaisia vastaan yllättääkseen nämä.
Suunnitelma ei kuitenkaan toiminut, sillä kun tunnelit kohtasivat, roomalaiset joutuivat alakynteen ja perääntyivät. Sillä välin roomalaisupseerit olivat kuitenkin tukkineet tunnelin suun, jotta vihollinen ei pääsisi tunkeutumaan sen kautta kaupunkiin.
Epäonniset sotilaat jäivät loukkuun, ja he onnistuivat tappamaan vain yhden persialaisen ennen kuolemaansa.
Du Mesnil uskoi, että persialaiset olivat valaneet roomalaisten tunneliin öljyä ja sytyttäneet sinne tulen, jotta se sortuisi.
Sitten he olivat romahduttaneet oman tunnelinsa satojen sotilaiden ollessa valmiina hyökkäämään kaupunkiin.
Suunnitelma ei täysin toiminut, sillä torni kyllä kallistui, mutta roomalaisten kasaamat maavallit estivät sitä sortumasta.
Kaivaukset keskeytyivät taas
Tunnelilöytö oli poikkeuksellinen, sillä roomalaiset eivät yleensä jättäneet kaatuneitaan lojumaan.
Du Mesnil kuitenkin lähes unohti tunnelin, sillä vuonna 1933 hän teki toisenkin, lähes yhtä sensaatiomaisen löydön – Dura-Europoksen synagogan, joka on yksi maailman vanhimmista synagogista ja täynnä kauniita seinämaalauksia.
Du Mesnil uppoutui tutkimaan synagogaa ja lähes unohti tunnelin ja sinne kuolleet roomalaiset, joita käsiteltiin 1930-luvulla kirjoitetuissa tieteellisissä artikkeleissa vain pintapuolisesti.
Du Mesnil pani kuitenkin merkille yhden silmiinpistävän yksityiskohdan: tunnelista oli löytynyt runsaasti nokea ja keltaisia kerrostumia. Hän otti niistä näytteitä ja lähetti ne analysoitavaksi Beirutin amerikkalaiseen yliopistoon.
Dura-Europoksen kaivausluvat umpeutuivat, ennen kuin du Mesnil ehti saada analyysien tulokset, ja vuonna 1937 sekä yhdysvaltalaiset että ranskalaiset päättivät, ettei aavikkokaupungista todennäköisesti löytyisi enää mitään kiinnostavaa, sillä suurin osa siitä oli jo tutkittu.
Ennen kuin arkeologit ehtivät hankkia kaivauksilleen uutta rahoitusta, syttyi toinen maailmansota ja kaivaukset oli pakko keskeyttää.
Sodan jälkeen Ranska vetäytyi Syyriasta ja Lähi-idän konfliktit estivät kaivausten jatkamisen.
Työ jatkui 50 vuotta myöhemmin
Vasta vuonna 1986 Syyrian tilanne oli rauhoittunut niin, että Dura-Europoksen kaivaukset voitiin aloittaa uudelleen.
Yksi kaivauksiin tuolloin osallistuneista arkeologeista oli Simon James Leicesterin yliopistosta Britanniasta. Hänen ryhmänsä kaivoi hiekan alta esiin muun muassa sotilasparakkeja.
James oli perehtynyt tarkoin du Mesnilin ja Hopkinsien 1930-luvulla kirjoittamiin tutkimusraportteihin.
Kolmikko oli tehnyt muutamassa vuodessa enemmän löytöjä kuin monet arkeologit koko elämänsä aikana, mutta heillä ei ollut ollut mahdollisuutta eikä resursseja analysoida löytöjään perin pohjin.
Niinpä antiikin ajan aseisiin ja sotilasvarusteisiin erikoistunut James päätti perehtyä tarkemmin Dura-Europoksen tornin 19 alta tehtyihin löytöihin.
Luettuaan tarkoin du Mesnilin artikkeleita James totesi, etteivät roomalaiset olleet voineet kuolla lähitaistelussa.
”Se ei ole uskottava selitys tapahtumille, sillä niin monen miehen olisi ollut täysin mahdotonta taistella rinta rinnan ahtaassa tunnelissa”, hän perusteli.
Du Mesnilin piirustukset osoittivat, että roomalaisten ruumiit olivat olleet tunnelissa tiiviissä kasassa, alimmat poikittain ja päällimmäiset pitkittäin. Jamesin mukaan ruumiiden asettelulle löytyi selitys ranskalaisen löytämien esineiden luetteloista.
Niiden mukaan tunnelin lattialta oli löydetty runsaasti roomalaisten heittokoneiden nuolia, ja siitä James päätteli, että persialaiset olivat kasanneet roomalaisten ruumiita pinoon suojaksi nuolilta.
Tunnelista löytyneiden roomalaisten kuolinsyy oli kuitenkin yhä arvoitus.
Ensin James arveli, että roomalaisten joukkokuolema oli johtunut tunnelissa syntyneestä paniikista, mutta sitten hän sai kollegaltaan hyödyllisen vihjeen: 400 vuotta aikaisemmin kreikkalaiset olivat tappaneet roomalaisia samantapaisella aseella kuin sassanidit myöhemmin Dura-Europoksessa.
Vuonna 2011 Simon James lopulta julkaisi oman teoriansa siitä, mitä tunnelissa oli aikoinaan tapahtunut.
Teoria Dura-Europoksen kaasuiskusta on saanut tukea muun muassa arvostetussa Archaeology Magazine -lehdessä. Haastattelimme teorian esittänyttä professori Simon Jamesia Leicesterin yliopistosta.
Kaasu tappoi tuskallisesti
Kun roomalaiset piirittivät kreikkalaista Ambrakian kaupunkia vuonna 189 eaa., he yrittivät kaivaa tunnelin kaupunginmuurin alle.
Kreikkalaiset kaivoivat heitä vastaan oman tunnelinsa, ja roomalaisen historioitsijan Liviuksen mukaan kreikkalaiset käyttivät tunnelissa ”tuntematon asetta, joka oli yksinkertainen mutta tehokas”.
Livius kirjoitti kreikkalaisten täyttäneen tyhjän tynnyrin höyhenillä. Sitten he sytyttivät höyhenet palamaan, käänsivät tynnyrin rei’itetyn pohjan tunnelin suulle ja puhalsivat palkeilla savua tunneliin.
Livius ei kerro, miten roomalaisten kävi, mutta se tiedetään, että palavista höyhenistä lähtevä rikkipitoinen savu lamauttaa ihmisen nopeasti.
Kun Simon James luki Liviuksen kertomuksen Ambrakian piirityksestä, hän aavisti olevansa lähellä Dura-Europoksen arvoituksen ratkaisua, etenkin kun du Mesnilin Beirutiin lähettämistä maanäytteistä oli löydetty jäämiä sekä rikistä että raakaöljystä.
Jamesin teorian mukaan sassanidit kuulivat roomalaisten kaivavan tunnelia heitä vastaan ja virittivät heille ansan.
Kun roomalaiset olivat murtautumassa tunneleita erottavan seinämän läpi, sassanidit vetäytyivät omassa tunnelissaan taaksepäin ja sytyttivät sinne nuotion, jota he ruokkivat raakaöljyllä. He pumppasivat palkeilla ilmaa tunneliin ja puhalsivat siten savun suoraan roomalaisten kasvoille.
Roomalaisten tunneli muuttui hetkessä mustan savun täyttämäksi pimeäksi helvetiksi. Lopullinen kuolinisku oli kuitenkin vasta tulossa.
Sassanidit heittivät roihuavaan nuotioon rikkiä, josta lähtevä myrkyllinen savu kulkeutui muutamassa sekunnissa roomalaisten keuhkoihin.
Kun rikkidioksidi imeytyy ihmisen limakalvoille, esimerkiksi keuhkoihin, se muuttuu rikkihapoksi. Tunnelissa olleet legioonalaiset kuolivat muutamassa minuutissa tukehtumiseen, kun rikkihappo syövytti heidän keuhkonsa.
Kun tunnelin alkupäästä alkoi tulla savua eikä sotilaita kuulunut takaisin, roomalainen upseeri käski miestensä ampua tunneliin painavia rautanuolia skorpioni-heittokoneella.
Noin metrin mittaiset nuolet läpäisivät haarniskan helposti, mutta savun haihduttua sassanidit kasasivat 19 roomalaisen ruumiit suojamuuriksi ja sytyttivät tunneliin uuden tulen, jotta tunneli romahtaisi sen rakenteiden pettäessä.
Vain yksi persialainen kuoli joko liekkeihin tai roomalaisten nuolen lävistämänä.
Mikäli Simon James on oikeassa, kyseessä on ensimmäinen tunnettu esimerkki myrkkykaasun käytöstä sodassa.
Dura-Europos autioitui
Riippumatta siitä, mitä tunnelissa todella tapahtui, yksi asia on varma: sassanidit murskasivat roomalaiset Dura-Europoksessa.
Kaupungin raunioita 1930-luvulla tutkinut Clark Hopkins pohdiskeli roomalaisten ahdinkoa muistelmissaan:
”On helppo kuvitella pimeä lokakuun yö vuonna 256. Dura-Europoksen asukkaat ovat kuukausien ajan seuranneet, miten piirittäjien valtausramppi on kasvanut kasvamistaan, kunnes se on lopulta ollut kaupungin muuria korkeampi.”
Vuodesta 1986 lähtien tehdyissä kaivauksissa on todettu, että sassanidit tunkeutuivat lopulta kaupunkiin juuri piiritysramppia pitkin. Kaupungin pääportilla ja monissa kadunkulmissa on varmasti käyty verisiä taisteluja.
Kaikki merkit viittaavat siihen, että kaupungin sotilaat ja asukkaat joutuivat antautumaan pian sen jälkeen, kun vihollinen oli tunkeutunut kaupunkiin. Sen jälkeen siviiliväestö koottiin yhteen ja vietiin Persiaan sassanidien orjiksi.
Sassanidit eivät polttaneet Dura-Europosta, ehkä siksi, että he halusivat säilyttää kaupungin linnakkeena siltä varalta, että heidän sotaonnensa kääntyisi.
Niin ei kuitenkaan käynyt. He marssivat kohti länttä ja vangitsivat keisari Valerianuksen Edessan taistelussa vuonna 260.
Dura-Europos autioitui ja peittyi vähitellen hiekkaan.
Kerran niin vilkas kauppapaikka muuttui vähitellen aavekaupungiksi, jonka rauhaa häiritsivät ainoastaan ohikulkevat paimenet lammaslaumoineen – kunnes joukko brittisotilaita sattumalta päätti leiriytyä autiomaassa erottuvien raunioiden keskelle.