Seuraa veden juoksua Rooman ensimmäisistä akvedukteista vuodelta 312 eaa. niiden rappeutumisen kautta kohti Rooman valtakunnan tuhoa.
Kerromme havainnollistavien kuvien avulla roomalaisten akveduktien rakentamisesta ja ylläpidosta.
17 miljoonaa litraa vettä päivässä
Vuoden 150 jaa. tienoilla Karthagon kirjavassa historiassa tapahtui jotain erityisen tärkeää.
Roomalaiset olivat valloittaneet kaupungin kolmesataa vuotta aiemmin, ja Karthagosta oli sittemmin kasvanut Rooman valtakunnan neljänneksi suurin kaupunki. Halki vuosisatojen kaupungin noin satatuhatta asukasta olivat hakeneet vetensä kaivoista ja sadevesialtaista, jotka kuitenkin tyhjenivät kuivana aikana.
Nyt vedestä ei kuitenkaan enää olisi pulaa. Valtava joukko insinöörejä, työläisiä ja orjia oli rakentanut Rooman keisarin käskystä yhden valtakunnan vaikuttavimmista akvedukteista.
Sen ansiosta Karthagoon virtasi nyt joka päivä peräti 17 miljoonaa litraa elintärkeää vettä. Vesimäärä oli käsittämätön, mutta niin oli sitä edeltänyt rakennusurakkakin.
90 kilometriä pitkä akvedukti kiemurteli lähtöpisteestään Zaghouan-vuorelta laajojen tasankojen, syvien rotkojen ja leveiden laaksojen yli. Se oli rakennettu kivestä ja betonista, ja siihen kuului kanavia, siltoja ja useiden kilometrien pituisia pylväikköjä.
Roomalainen kirjailija Plinius vanhempi oli kirjoittanut sata vuotta aiemmin, ettei mikään rakennelma vetänyt vertoja akvedukteille, kun otettiin huomioon rakennelmien suuruus ja niiden kuljettamat vesimassat:
”On suoraan sanottava, että ne ovat koko maailman ihmeellisin ja ihailun arvoisin asia.”
Rakennustyön taidonnäyte
Roomalaiset akveduktit olivat suurempia, pidempiä ja edistyksellisempiä kuin mitkään aiemmat vesijärjestelmät. Rooman valtakunnan aikaisilla insinööreillä ei ollut käytettävissään pumppuja, vaan vesi virtasi painovoimaisesti lähteeltään kaupunkiin asti.
Siksi akveduktin alku- ja loppupään välillä oli oltava riittävä korkeusero ja vesi oli saatava virtaamaan loppuun asti kanavan kaadon ja erikoisrakenteiden avulla.

1: Akveduktin veden lähde

2: Maanalainen kanava ja saostusallas.
3: Huoltokuilu vesitunneliin.

4: Akveduktisilta, jonka päällä kulki vesiuoma.

5: Lyijyputkia, joissa vedenpaine työnsi veden myös ylös laaksoista.

6: Pylväikkö, jonka päällä vesi kulki laakeampien alanteiden yli.
7: Castellum eli vesiasema, josta vettä jaettiin eri puolille kaupunkia.
Todiste Rooman eduista
Eniten akvedukteja oli valtakunnan pääkaupungilla Roomalla, mutta niitä rakennettiin kaikkialla, minne roomalaiset etenivät – aina nykyiseen Turkkiin idässä, Marokkoon etelässä ja Englantiin pohjoisessa. Imperiumin asukkaille akveduktit olivat korkeimman sivistyksen symboli.
Esimerkiksi Karthagossa uusi akvedukti tarkoitti, ettei asukkaiden enää koskaan tarvitsisi huolestua kuivuudesta, mutta myös että he saivat kaupunkiinsa jatkuvasti solisevia suihkulähteitä sekä yhden imperiumin suurimmista kylpylöistä.
Samoin kävi lukemattomissa muissa roomalaiskaupungeissa, jotka saivat erittäin näkyvän todisteen Rooman valtakuntaan kuulumisen eduista.
Kreikkalainen Aelius Aristides riemuitsi Rooman valtakunnan vaikuttavia rakennelmia käsittelevässä tekstissään:
”Imperiumin ulkopuolelle jääneitä voi vain sääliä, kun he eivät pääse nauttimaan moisista siunauksista.”
Akveduktit eivät olleet vain Rooman vallan ilmentymä vaan myös ratkaiseva tekijä imperiumin sisäisen vakauden kannalta. Armeijalla pystyi kukistamaan kapinoita, mutta akvedukteilla pystyi estämään kapina-ajatusten synnynkin.
Todellisia valloittajia olivatkin insinöörit.
150 km pitkiä akvedukteja
Ympäri Rooman valtakuntaa rakennettiin ainakin 1 600 akveduktia, jotka toivat vettä mutta myös symboloivat Rooman mahtia ja teknistä ylivoimaa.
Rooman valtakunta tarvitsi valtavasti juoksevaa vettä kylpylöihin, koteihin ja työpajoihin.
Kaivot eivät millään riittäneet kaikkeen, ja siksi rakennettiin akvedukteja, jotka toivat painovoiman ja tarkkaan lasketun kaadon avulla vettä usein kaukaisista lähteistä kaupunkeihin.
Esimerkiksi kreikkalaiset rakensivat pääosin lyhyitä akvedukteja, mutta roomalaisten akveduktit saattoivat olla jopa 150 kilometriä pitkiä.
Sen takia roomalaisiin akvedukteihin oli rakennettava matkan varrelle korkeita siltoja ja pitkiä pylväikköjä, joiden raunioita näkee yhä ympäri entistä valtakuntaa.

Pisin silta: 1 100 metriä pitkä silta, Metz
Rakennettu: 100-luvulla jaa.
Rooman valtakunnan pisin akveduktisilta sijaitsi noin 40 000 asukkaan Divodurumissa (nyk. Metz Ranskassa). 1 100 metriä pitkä silta rakennettiin leveän Moseljoen yli.

Pisin pylväikkö: 12 km pitkä pylväikkö, Karthago
Rakennettu: Noin 130 jaa.
Karthagon sadevesivarat kuivuivat vuoden mittaan, ja siksi Rooma rakennutti sinne akveduktin. Sen lopussa, aivan kaupungin lähellä, kohosi imperiumin pisin, 12 kilometrin mittainen, akveduktipylväikkö.

Korkein silta: 66 metriä korkea silta, Aosta
Rakennettu: 3 eaa.
Rooman siirtokunta Augusta Praetoria (nyk. Aosta) Pohjois-Italiassa sai valtakunnan korkeimman akveduktisillan Aostanlaaksoon. Laakson pohjalta sillan huipulle on 66 metriä. Silta oli aivan poikkeuksellisen korkea.

Suurin kapasiteetti: 189 miljoonaa litraa vettä, Rooma
Rakennettu: 52 jaa.
Rooman Anio Novus -akvedukti, joka sai vetensä sameasta Aniojoesta, kuljetti akvedukteista eniten vettä. Vesi virtasi matkallaan rautaristikoiden läpi ja saostusaltaiden kautta, jolloin muta ja kivet jäivät matkan varrelle.

Pisin akvedukti: 150 km pitkä akvedukti, Apamea
Rakennettu: 100-luvulla jaa.
Roomalaiset valloittivat syyrialaisen Apamean vuonna 64 eaa. ja rakensivat sinne keisariaikaan kylpylöitä ja puutarhoja. 150 kilometriä pitkän akveduktin kuljettama vesi teki kaupungista houkuttelevan.
Vesi kulki painovoiman avulla
Rooman kaupunki sai ensimmäisen akveduktinsa, Aqua Appian, vuonna 312 eaa. Hieman yli 16 kilometriä pitkä kanava rakennettiin, koska kaupungin kasvavilla karjamarkkinoilla, Forum Boariumilla, tarvittiin eläimille enemmän vettä kuin enää pystyttiin kantamaan Tiberjoesta tai yleisistä kaivoista.
Aqua Appia oli kivestä rakennettu ja laastilla tiivistetty maanalainen kanava, jota pitkin vesi virtasi maaseudulta kaupunkiin ja karjamarkkinoiden lähellä sijaitseviin vesipisteisiin.
Roomalaiset eivät itse olleet keksineet kaikkea akvedukteissa käytettyä tekniikkaa, vaan he olivat ottaneet oppia kauppakumppaneiltaan, muun muassa kreikkalaisilta.
Kreikassa ja Vähässä-Aasiassa viljelijät johtivat vettä tiluksilleen kanavilla, joiden pieni korkeusero sai veden virtaamaan haluttuun suuntaan. Roomalaiset omaksuivat idean ja kehittivät sitä aivan uudelle tasolle.
Siltojen mestarit työssä
Roomalaisten sillanrakennustaito hioutui huippuunsa lukuisissa akveduktiurakoissa, ja niinpä moni heidän rakentamistaan silloistaan on yhä jäljellä.
Roomalaiset hyödynsivät akveduktisiltojen ja pylväikköjen rakentamisessa holvikaaren periaatetta: kivet aseteltiin tarkasti niin, että ne tukivat kaaressa toinen toisiaan.
Pilarit muurattiin kivistä sementtilaastilla tai betonilla.Ajan mittaan roomalaiset oppivat hakkaamaan ja asettelemaan kiviä niin tarkasti, ettei niitä sitomaan enää tarvittu betonia tai laastia, vaan ne pysyivät paikoillaan pelkästään painovoiman avulla.
Keisari Claudiuksen aikana 100-luvulla jaa. Espanjan Segoviaan rakennettiin peräti 728 metriä pitkä akveduktisilta ja -pylväikkö täysin ilman betonia tai laastia.

Kanava kulki huipulla
Kun siltarakennelma oli valmis, sen huipulle rakennettiin kanava, jossa vesi kulki rotkon toiselle puolelle. Kanava oli yleensä peitetty kivilaatoilla, jotka suojasivat vettä esimerkiksi lintujen jätöksiltä ja jäätymiseltä.

Orjat rakensivat telineitä
Sillat ja pylväiköt olivat niin korkeita, että tarvittiin rakennustelineitä. Orjat kaatoivat rakennuspaikan läheltä puita, ja rangoista sidottiin köysillä kehikko, johon kiinnitettiin sopivalle korkeudelle lankkuja seisomatasanteiksi.

Kaaret olivat itsekantavia
Holvikaarten kivet aseteltiin paikoilleen tukitelineiden avulla. Jokaisen kiven sivut oli hakattu tarkasti oikeaan kulmaan, ja kun ylimmäinen, niin sanottu lakikivi, asetettiin paikoilleen, holvista tuli itsekantava ja tukitelineet voitiin poistaa.

Nosturia käytettiin isolla polkurattaalla
Kiviä ja muuta rakennusmateriaalia sekä rakennustelineiden osia nostettiin korkeuksiin taljanostimella. Taljan köysi oli yhdistetty suureen polkurattaaseen, jota orjat pyörittivät lihasvoimin. Roomalaisella nosturilla pystyi nostamaan 6–7 tonnin kuormia.

Kiviä saatiin kivilouhokselta
Akvedukteja varten tarvittiin tonnikaupalla kiveä. Pont du Gardin akveduktisiltaa varten roomalaiset toivat kiviä kärryillä kolmen kilometrin päässä olevalta louhokselta. Nykyisessä Ranskassa sijaitsevassa sillassa on yli 50 000 tonnia kiveä.

Kanava kulki huipulla
Kun siltarakennelma oli valmis, sen huipulle rakennettiin kanava, jossa vesi kulki rotkon toiselle puolelle. Kanava oli yleensä peitetty kivilaatoilla, jotka suojasivat vettä esimerkiksi lintujen jätöksiltä ja jäätymiseltä.
Akveduktisillat
Kun Rooman tasavalta 300-luvulla eaa. alkoi vallata Italian niemimaata, juoksevasta vedestä tuli hyvinvoinnin ja sivistyksen merkki. Roomalaisilla ei ollut apunaan suuria pumppuja, vaan he joutuivat hyödyntämään veden siirtämiseen painovoimaa.
Veden lähteet sijaitsivat usein vuoristossa kaukana kaupungeista, joten korkeuseroa oli, mutta ongelma oli veden lähteen ja kaupungin välillä olevien rotkojen, jokien ja alankojen ylitys.
Siksi kreikkalaiset rakensivatkin yleensä akvedukteja vain melko lyhyille matkoille. Roomalaiset keksivät kuitenkin ratkaisun, joka nykyisin tulee useimmille mieleen Rooman akvedukteista puhuttaessa: akveduktisillat ja pylväiköt, joiden päällä vesi virtasi esteiden ylitse tarkkaan lasketun kallistuksen avulla.
Roomalaiset olivat oppineet kreikkalaisilta arkkitehtuurimatematiikkaa, joten he pystyivät rakentamaan esimerkiksi suuria itsekantavia holvikaaria.
Oikein mitoitettu holvikaari ohjasi kaaren painon sen pilareille, jolloin rakennelmista ei tarvinnut tehdä umpinaisia muureja, ja niin sekä säästettiin valtavasti rakennusmateriaalia että mahdollistettiin kulku rakennelmien ali.
Kun roomalaiset lisäksi keksivät nopeasti asettuvan betonin, jota sekoitettiin muun muassa vedestä ja jauhetusta vulkaanisesta kivestä, insinöörit pystyivät rakentamaan valtavia akveduktirakennelmia, joita pitkin vettä voitiin johtaa suurienkin esteiden yli.
Painovoimaa hyödynnettiin loppuun asti
Usein akveduktin vaativin osa olivat viimeiset kilometrit kaupungin laidalle, missä odotti castellum eli vesiasema.
Sieltä vettä jaettiin putkien kautta eri puolille kaupunkia. Vesiaseman oli sijaittava kaupungin tasoa korkeammalla, jotta painovoima kuljettaisi vettä eteenpäin putkistossa.
Jos kaupunki sijaitsi tasangolla, roomalaisten oli toteutettava korkeusero keinotekoisesti rakentamalla joskus jopa kilometritolkulla lievästi viettäviä pylväikköjä.
Esimerkiksi vuonna 142 eaa. valmistui Roomaan vettä tuova 95 kilometriä pitkä Aqua Marcia, josta yksitoista kilometriä oli korkeiden kivikaarien yllä kulkevaa kanavaa.
Kanavan vesiuoma oli katettu muun muassa siksi, etteivät viljelijät matkan varrella varastaisi vettä, joka oli tarkoitettu Roomaan.

Pylväikkö antoi korkeutta
Jos kaupunki sijaitsi tasangolla, kanava rakennettiin korkeiden kivipylväiden kannattelemien holvikaarien päälle. Siten vesi saatiin valumaan kaupunkiin riittävällä kaadolla ja riittävän korkealla.

Vesiasema jakoi vettä kaupunkiin
Akveduktin päätepiste oli kaupungin laidalla sijaitseva castellum eli vesiasema. Sen korkealla sijaitsevasta kokooma-altaasta vettä johdettiin painovoiman avulla putkia pitkin kaupunkiin.
1: Sisääntulo
2: Jakoputkia

Vesitornit tasasivat painetta
Kaupungeissa, joissa oli suuret korkeuserot, kuten Pompejissa, vesi johdettiin castellumista vesitorneihin. Niiden ansiosta paine ei ollut niin suuri, että se olisi rikkonut putkia, mutta riitti kuitenkin kuljettamaan vettä kaikkialle vesijohtoverkostoon.
1: Vesi virtasi kaupunkiin pylväikön päällä kulkevassa kanavassa.
2: Castellum, josta vesi virtasi kaupunkiin, sijaitsi korkealla kaupungin laidalla.
3: Vettä johdettiin vesitorneihin.
4: Vesitorneista vesi johdettiin pieniä putkia pitkin taloihin.
Provinssitkin saivat vettä
Vaikean sisällissodan jälkeen Augustuksesta tuli vuonna 27 eaa. entisestään laajentuneen valtakunnan kiistaton johtaja, joka aloitti Rooman keisariajan. Valtakunnan pääkaupunkiin virtasi lisää asukkaita, ja veden tarve kasvoi jyrkästi.
Vettä kului kaupungin kylpylöissä, yleisissä käymälöissä sekä toreilla, jotta muun muassa liha- ja kalakauppiaat saivat huuhdeltua tuotteensa ja myyntitiskinsä.
Myös Rooman pesuloissa, parkitsimoissa ja muissa työpajoissa tarvittiin jatkuvasti juoksevaa vettä.

Keisari Augustus antoi rakentaa paljon akvedukteja Italian ulkopuolelle vahvistaakseen imperiumia.
Kun Augustus nousi valtaan, Roomassa oli noin miljoona asukasta ja peräti viisi akveduktia. Niiden pituus oli yhteensä 212 kilometriä, ja ne toivat joka ikinen päivä kaupunkiin ainakin viisisataa miljoonaa litraa vettä.
Augustus ei kuitenkaan nähnyt itseään vain Rooman johtajana vaan koko valtakunnan isänä, ja siksi hän päätti, että myös provinssien oli saatava osansa valtion rahoittamista rakennushankkeista. Niin ympäri valtakuntaa alkoi nousta kaikkea amfiteattereista akvedukteihin.
Yksi kuuluisimmista Augustuksen aikaisista akvedukteista rakennettiin Nemausukseen (nyk. Nîmes Ranskassa). Akvedukti, jonka rakentaminen aloitettiin ilmeisesti vuonna 19 eaa., oli 50 kilometriä pitkä ja toi päivittäin noin 20 miljoonaa litraa vettä kaupungin 60 000 asukkaalle.
Akvedukti ylitti Gardonjoen valtavaa kalkkikivistä siltaa pitkin: 275 metriä pitkä Pont du Gard oli yksi valtakunnan pisimmistä akveduktisilloista.
Silta muodostui kolmeen kerrokseen rakennetuista kaarista, joiden korkein kohta ylsi 49 metrin korkeuteen, ja sen kantavat paadet painoivat kukin kuusi tonnia. Sillan avoimet kaaret olivat tärkeitä, jotta alueella usein puhaltava voimakas mistraalituuli ei kaataisi rakennelmaa.
Pont du Gard seisookin Gardon-joen yllä vielä kahdentuhannen vuoden jälkeenkin todisteena roomalaisten insinööritaidosta.
Vettä saatiin järvistä, joista ja lähteistä
Akveduktin rakentaminen saattoi alkaa, kunhan ensin löydettiin korkealla sijaitseva veden lähde.

Tekojärvi: Vettä padottiin järveksi
Sulamis- ja sadevesiä tai lähdevettä kerättiin suureen tekojärveen, josta vettä johdettiin tunneleiden kautta eteenpäin akveduktiin.
1: Vettä kerättiin tornin kautta, jottei mukaan tulisi pohjan maa-ainesta.
2: Pato
3: Vesitunneli
4: Tekojärvi

Joki: Vettä ohjattiin kanavaan
Joista saatiin vettä muun muassa niin, että joen poikki rakennettiin matala patomuuri, joka ohjasi osan vedestä kanavaan.
1: Vesi johdettiin akveduktin kanavaan.
2: Matala patomuuri
3: Virtauksen suunta

Lähde: Tunneli toi vettä lähteestä
Tavallisin tapa saada vettä oli rakentaa vuoren rinteellä olevasta lähteestä tunneli keräysaltaaseen ja siitä akveduktikanavaan.
1: Vesi johdettiin lähteestä tunnelin kautta altaaseen.
2: Vedestä saostui epäpuhtauksia altaan pohjalle.
3: Vesi virtasi altaasta akveduktiin.
Rakennelmilla tehtiin vaikutus
Augustus antoi rakentaa akvedukteja myös nykyiseen Espanjaan, Pohjois-Afrikkaan ja Vähään-Aasiaan.
Seuraa vatkin keisarit rakennuttivat valtavia akvedukteja kaikkialle valtakuntaan, esimerkiksi kolmesataa yksin Galliaan, vahvistaakseen suosiotaan ja osoittaakseen paikallisille, että imperiumin rikkaudet eivät kuuluneet ainoastaan Roomalle vaan koko valtakunnalle.
Siksi akveduktien näkyvät osat myös rakennettiin mahdollisimman vaikuttavan näköisiksi.
Esimerkiksi Nemausuksessa castellum eli vesiasema, josta akveduktin vesi jaettiin eri puolille kaupunkia, koristeltiin vesiaiheisilla korkokuvilla, ja sinne, missä vesi kulki kaupungilla avoimissa kanavissa, pystytettiin pronssiset kaiteet, joiden äärellä ohikulkijat saattoivat vilvoitella ja ihastella solisevaa vettä.
Toisin paikoin mentiin vieläkin pidemmälle. Miletoksen kaupungissa nykyisessä Turkissa kaupungin akvedukti päättyi kolmikerroksiseen suihkulähteeseen, joka oli rakennettu näyttämään palatsin julkisivulta: vesi valui kauniisti kaiverrettujen pylväiden ja marmoripatsaiden ylitse useiden tasojen kautta alinna olevaan valtavaan altaaseen.
Koristeilla kunnioitettiin elintärkeää vettä, mutta toki ne myös korostivat työstään ylpeiden roomalaisten rakentajien panosta.
”Verrattakoon vain näitä korvaamattomia akvedukteja täysin tarkoituksettomiin pyramideihin tai kreikkalaisten hyödyttömiin mutta kovin kuuluisiin rakennelmiin”, kirjoitti Rooman vesihuollon johtaja Sextus Frontinus ylpeänä kirjassaan akvedukteista vuonna 97 jaa.

Kylpyläkäynti oli päivän kohokohta
Katujen vesipisteisiin virtasi paljon vettä, mutta akveduktien tärkein tehtävä oli pitää toiminnassa roomalaisten rakastamat julkiset kylpylät.
Roomalaisille yksi päivän kohokohdista oli käynti julkisessa kylpylässä. Useimpien akveduktien pääasiallinen tarkoitus olikin tuoda vettä nimenomaan kylpylöille.
Kun keisari Trajanus vuonna 104 jaa. alkoi rakennuttaa Roomaan kylpylää, jonne mahtuisi kolmetuhatta ihmistä, tarvittiin myös uusi akvedukti, Aqua Traiana. Sen rakennustyöt kestivät viisi vuotta, minkä jälkeen akvedukti toi kaupunkiin päivittäin 114 miljoonaa litraa vettä – ja suurin osa siitä meni Trajanuksen kylpylään.
Roomalaisissa kylpylöissä käytiin jutustelemassa ja puhumassa politiikkaa, ja niillä oli suuri merkitys myös provinsseissa. Eräästä Syyriassa sijainneesta roomalaiskylpylästä on löytynyt kaiverros, jonka mukaan kylpylä tarjosi kaikille kansalaisille ”onnea ja nautintoa”.
Kylpylät olivat suosittuja myös nykyisen Saksan roomalaisosissa, joissa kuumuus ei ollut yhtä painostavaa kuin etelämpänä valtakunnassa. Esimerkiksi Augusta Treverorumiin (nyk. Trier) rakennettiin vuoden 300 jaa. tienoilla kylpylä altaineen, suihkulähteineen ja liikuntapaikkoineen. Sitä varten kaupunkiin tarvittiin kaksikin akveduktia, joista pidempi, 13 kilometrin pituinen, toi päivittäin noin 25 miljoonaa litraa vettä.
Trierin kylpylässä oli sekä kylmä- että lämminvesialtaita, joista suurimmat olivat 90 metriä pitkiä. Lämmin vesi tuli kylpylän kuudesta kattilahuoneesta putkia pitkin kolmeen altaaseen. Orjat raatoivat kattilahuoneissa, joista johdettiin myös kuumaa höyryä kylpylän lattialämmitykseen.
Statussymbolit olivat kalliita
Rooman valtakunnan laajentuessa aina Britteinsaarille pohjoisessa ja Afrikkaan etelässä yhä useampi valtakunnan kaupunki halusi oman akveduktin.
Akveduktit näyttivät komeilta maisemassa ja antoivat kaupungille arvovaltaa. Juoksevan veden ansiosta kaupunkiin saatiin suihkulähteitä ja vesipisteitä, ja kaupungin yläluokka sai maksua vastaan vesijohdon vedettyä aina omaan taloonsa asti puutarhaaltaita ja käymälöitä varten.
Akveduktin rakentamiseen tarvittiin tuhansia työläisiä, ja se saattoi kestää jopa vuosikymmeniä.
Esimerkiksi Nîmesin akvedukti ja sen Pont du Gard rokottivat Rooman valtionkassaa noin 30 miljoonalla sestertiuksella, mikä vastasi 25 000 roomalaisen sotilaan vuosipalkkaa. Sellaisia summia saattoivat koota vain Rooman keisari tai varakkaat roomalaiset yhdessä.
Jotkut kaupungit yrittivät siitä huolimatta rakentaa akvedukteja itse, usein huonoin seurauksin.

Kun vettä riitti, roomalaiset rakensivat suihkulähteitä koteihinsakin.
Vettä virtasi myös kotipuutarhoihin
Jos joku halusi vetää akveduktista yksityisen vesijohdon, siihen oli saatava virallinen lupa ja siitä oli maksettava.
Kotitalouksiin johtaviin putkiin asennettiin pronssinen putkiliitin, calix, joita oli saatavana erilaisia. Liittimen kylkeen oli leimattu sen halkaisija, joka määritti talouteen virtaavan veden määrän ja siten myös kansalaisen maksettavaksi lankeavan vesimaksun.
Kodeissa vettä käytettiin keittiössä ja käymälöissä, ja varakkaimmat halusivat puutarhaansa altaita ja suihkulähteitä. Tutkimusten mukaan äveriäät pompejilaiset alkoivat rakennuttaa puutarhoihinsa suihkulähteitä ja vesialtaita heti, kun kaupunki sai akveduktin.
Akveduktiin tuhlattiin miljoonia
Vuonna 112 jaa. roomalainen senaattori Plinius nuorempi nimitettiin Bithynian provinssin kuvernööriksi Mustanmeren rannalle, ja yksi hänen ensimmäisistä tehtävistään oli tarkastaa kroonisissa talousvaikeuksissa olevan Nicomedian kaupungin tilanne.
”Kaupunkilaiset ovat tuhlanneet 3,2 miljoonaa sestertiusta akveduktiin, joka on hylätty keskeneräisenä – sanoisin sitä suorastaan raunioksi – ja nyt he ovat keränneet veroina noin kaksi miljoonaa sestertiusta uutta varten”, Plinius valitti kirjeessään keisari Trajanukselle.
Keisari antoi kuvernöörille vapaat kädet lykätä kaupungin muita kalliita menoja, jotta rahaa riitti akveduktiin.
Useimmiten kalliit rakennusurakat katettiin valtakunnan kassasta. Vuonna 125 jaa. Herodes Atticus, Rooman Asian provinssin (nykyinen Turkki) kuvernööri, kirjoitti keisari Hadrianukselle, että troijalaisilla oli juotavakseen vain mutaista kaivovettä, ja pyysi armolliselta keisarilta kolmea miljoonaa drakmaa, jotta kaupunkilaiset voisivat rakentaa noin 25 kilometriä pitkän akveduktin.
Hadrianus antoi mielihyvin rahat, mutta kun akveduktin hinta sen valmistuessa oli yli kaksinkertaistunut, keisari sulki kukkaronnyörit ja troijalaiset saivat itse maksaa erotuksen.
Joskus kävi niinkin, että vettä janoavat kaupungit saivat suoran valtionrahoituksen sijaan helpotuksia vuosittaisiin veroihinsa, jolloin ne pystyivät säästyneillä varoilla maksamaan akveduktinsa itse.
Yleensä Rooman valtakunnan oli joka tapauksessa annettava rakentamiseen teknistä apua, sillä vain valtiolla oli tarvittavia asiantuntijoita – ja he olivat kaikki armeijan palveluksessa.

Gierin akveduktin sifoni laskeutui 123 metriä laaksoon ja nousi sieltä taas ylös 2,6 kilometrin putkistossa.
Paine sai veden virtaamaan ylöspäin
Roomalaiset saivat veden virtaamaan myös ylös laaksoista hyödyntämällä eri tasoilla olevia säiliöitä ja suljettuihin putkiin virtaavan veden painetta. Ratkaisusta on käytetty myös nimitystä käänteinen sifoni.
Siihen turvauduttiin, kun laakso oli yli 60 metriä syvä eikä siihen siksi voitu rakentaa siltaa, kuten Gierin akveduktissa, jossa vesi laskeutui 123 metriä alas laaksoon.
Kun akvedukti saavutti laakson reunan, kanavan päähän rakennettiin vesisäiliö, josta vesi virtasi yhdeksässä paksussa lyijyputkessa laakson pohjalle. Laakson toisessa päässä paine työnsi veden edelleen putkissa rinnettä ylös toiseen, hieman lähtöallasta alempana sijaitsevaan vesialtaaseen. Siitä vesi taas jatkoi matkaansa kanavassa.

Suljettu putkisto: Putkiin tarvittiin runsaasti lyijyä
Gierin sifoniin tarvittiin kaksituhatta tonnia lyijyä, joka oli tuotava kaukaa. Silta oli aina helpompi rakentaa kuin putkisto.
Vettä kertyi katettuun säiliöön.
Säiliöstä vesi valui suljetuissa lyijyputkissa alas laaksoon ja sen poikki.
Toisella puolella vesi nousi paineen avulla toiseen säiliöön ja jatkoi siitä matkaa.
Jotta vesi nousi toisella puolella taas ylös, toisen säiliön oli oltava ensimmäistä matalammalla.
Tunnelin päät olivat ohittaa toisensa
Keisari Augustuksen aikaan Rooman armeijassa oli noin 125 000 miestä, mutta läheskään kaikki heistä eivät olleet sotilaita: sotaretkille lähti aina mukaan myös käsityöläisiä, maanmittaajia ja insinöörejä, jotka sitten rakensivat kaikenlaista linnoituksista jokia ylittäviin siltoihin.
Näitä asiantuntijoita keisari yleensä käytti myös teknisesti vaativien akveduktien rakentamisessa, ja monesti myös sotilaat osallistuivat käytännön työhön.
Joskus rakennusmestari palkkasi urakkaan myös paikallisia, ja orjia käytettiin kaikkein vaarallisimmissa ja raskaimmissa töissä, kuten tunnelien tai ojien kaivuussa.
Armeijan insinöörit vastasivat suunnittelusta ja koordinoinnista, sillä vaati erityisosaamista ensinnäkin löytää parhaat veden lähteet ja varsinkin pitää huolta siitä, että kaikissa akveduktin tunneleissa, kanavissa ja silloissa oli veden virtauksen kannalta juuri oikea kaato.
Sotilasinsinööri Vitruvius kirjoitti vuonna 20 eaa. paksun teoksen arkkitehtuurista ja insinööritaidosta, ja hänen mukaansa tarvittiin asiantuntija jo löytämään akveduktia varten tarvittavaa vettä. Hän neuvoi veden etsijöitä:
”Paikkaa voi arvioida painamalla poskensa maata vasten ennen auringonnousua siellä, mistä vettä etsitään. Oikea paikka kaivaa on se, jossa tuntee kosteuden tunkeutuvan ylöspäin ja nousevan ilmaan – sellaista ei voi havaita kuivassa maassa.”

Pompejissa voi yhä nähdä kaupungin vesitorneja. Niiden huipulla olleet lyijysäiliöt sekä lyijystä tehdyt vesijohdot ovat kuitenkin jo kauan sitten kadonneet.
Vesi virtasi koko ajan
Roomalaisten akveduktien toimintaa ei voinut katkaista esimerkiksi yöksi, joten kun vettä kerran oli alkanut virrata kaupunkiin, sitä saattoi käyttää huoletta.
Akveduktia pitkin tuleva vesi kertyi kaupungin laidalla castellumiin eli vesiasemalle. Siitä vettä jaettiin eri puolille kaupunkia monimutkaista putkistoa pitkin. Tutkijat ovat saaneet eniten tietoja kaupunkien vesijohdoista Pompejissa tehdyistä kaivauksista.
Pompeji sijaitsi rinteessä, ja sen vesiasema oli 18 metriä korkeammalla kuin kaupungin keskusta. Suuren korkeuseron vuoksi veden paine oli niin suuri, että putkistot olivat vaarassa rikkoutua.
Siksi roomalaiset rakensivat eri puolille kaupunkia vesitorneja. Vesi johdettiin vesiasemalta putkia pitkin ensimmäisen vesitornin huipulla olevaan lyijysäiliöön.
Torni oli vain kuusi metriä korkea, joten kun vettä johdettiin siitä eteenpäin, sen paine oli pienentynyt jo kaksi kolmasosaa. Pompejissa oli kaikkiaan 14 erikorkuista vesitornia eri puolilla kaupunkia, ja koska ne olivat yhteydessä toisiinsa, vedenpaine tasaantui kaikkialla.
Vettä johdettiin yksityiskoteihin sekä julkisiin vesipisteisiin, joista kaikki saivat hakea vettä. Vesi virtasi akvedukteissa jatkuvasti, ja siksi myös kaupunkien vesipisteet lorisivat päivin öin. Niinpä kaupungin kaduille valui tuhansia litroja vettä, joka huuhtoi kaduilta likaa viemäreihin.
Akvedukti vuoren läpi
Kun veden lähde oli paikallistettu, rakennusmestarin oli tarkoin valvottava sitä, että akvedukti rakennettiin maastoon ihanteellista reittiä.
Kanavan johtaminen vuoren läpi oli insinöörityön taidonnäyte, joka vaati tarkkoja laskelmia ja raskasta kaivutyötä kovan kiven halki.
Tunneliosuuksia varten kaivettiin myös pystysuoria kuiluja, joiden kautta ilma vaihtui ja joihin pystytettyjen paalujen avulla voitiin silmämääräisesti varmistaa, että maan alla tapahtuva työ eteni haluttuun suuntaan.
Menetelmä oli alkeellinen, ja pienikin virhe saattoi viedä väärään suuntaan, varsinkin jos tunnelia kaivettiin molemmista päistä yhtä aikaa.
Sen sai kokea esimerkiksi roomalainen sotilasinsinööri Nonius Datus. Hän oli saanut vuonna 152 jaa. vastattavakseen akveduktin rakentamisen Saldaen satamakaupunkiin nykyisessä Algeriassa.
Hän oli tehnyt tarkat laskelmat ja määrännyt kaksi ryhmää kaivamaan tunnelia sen molemmista päistä, minkä jälkeen hänen oli matkustettava paikalta, ehkä johtamaan toista rakennustyömaata. Pian provinssin kuvernööri kuitenkin kutsui hänet hädissään takaisin.
”Kun tulin, kaikki olivat masentuneita ja itkuun purskahtamaisillaan. He olivat menettäneet toivonsa sen suhteen, että tunnelin päät koskaan kohtaisivat, koska molemmista päistä oli kaivettu jo yli vuoren puolivälin. Ja kuten tällaisissa tapauksissa aina, vika vieritettiin minun, insinöörin, niskaan”, Nonius Datus kirjoitti katkerana raporttiinsa.
Laskelmat pitivät kuitenkin paikkansa, ja syypäitä olivat muut kuin insinööri:
”Urakoitsija ja hänen apulaisensa olivat toistuvasti tehneet tyhmyyksiä. Kumpikin tunnelinpää oli lähtenyt suunnitellusta linjasta hieman oikeaan. Jos paluuni olisi viivästynyt, Saldaessa olisi pian ollut kaksi tunnelia yhden sijaan!”
Nonius Datus oli kuitenkin ehtinyt ajoissa, ja niin sotilaat kaivoivat ja yhdistivät yhteensä 428 metriä pitkät tunnelinpäät vuoren sisällä ja Saldae sai 24 kilometriä pitkän akveduktinsa.
Maahan kaivettu akvedukti
Tarvittiin hakkuja, lapioita ja paljon matematiikkaa, että vesi saatiin kulkemaan lähteiltä maanalaisia kanavia pitkin haluttuun paikkaan.
Useimmille tulee akvedukteista mieleen suuret sillat ja pylväiköt, mutta todellisuudessa lähes 80 prosenttia roomalaisesta akveduktista kulki näkymättömissä noin metrin verran maanpinnan alapuolella.
Esimerkiksi pääkaupungin Rooman yhteensä yli viisisataa kilometriä pitkästä akveduktiverkostosta 433 kilometriä oli maanalaista kanavaa.
Ensin kaivettiin oja, ja varsinainen kanava rakennettiin ojan pohjalle.
Kanavien koko vaihteli, mutta yleensä ne olivat noin metrin leveitä ja pari metriä syviä, sillä niihin piti myöhemmin mahtua sisään niitä puhdistamaan.
Pohja ja seinämät ladottiin kivilohkareista ja katto tehtiin joko kivilaatoista tai holvaamalla.
Jos maaston korkeuserot olivat liian suuria, virtausta oli hidastettava, jottei veden paine olisi liian suuri.
Esimerkiksi Aqua Traiana -akvedukti on 60 kilometriä pitkä, vaikka sen alkupiste sijaitsee linnuntietä vain 50 kilometrin päässä Roomasta.
Ylimääräiset kymmenen kilometriä on rakennettu hidastamaan veden virtausta.





Vesi kulki näkymättömissä
Per O. Jørgensen & Jose Cabrera/HistorieKanavan katto tehtiin suurista kivilevyistä, jotka kiinnitettiin vinoon kuin harjakatto.
Kivilohkareet hakattiin paikan päällä. Niistä tehtiin kanavan pohja ja sivut.
Tukipaalut varmistivat, ettei oja, johon kanavaa rakennettiin, sortunut kesken kaiken.
Kanavan kaato pidettiin oikeana mittaamalla sen pohjan korkeutta eri paikoista matkan varrella alkeellisen vatupassin avulla.

1: Chorobat asetettiin vaakasuoraan luotilankojen avulla. 2: Vaakasuoruus voitiin varmistaa myös vesiuran avulla. 3: Avustaja lähetettiin mittatikun kanssa kanavan suunnitellulle reitille. 4: Insinööri luki mittatikkua kahden tähtäimen läpi, ja korkeusmittausten jälkeen voitiin laskea tarvittava kaato.
Kaato varmistettiin jättivatupassin avulla
Vesi liikkui vain painovoimaisesti, joten akveduktissa oli oltava koko pituudelta sopiva kaato.
Sen ei tarvinnut olla iso, vaan esimerkiksi Pont du Gard -sillan kautta kulkevalla Nîmesin akveduktilla pudotusta on keskimäärin vain 24 senttiä kilometrillä.
Roomalaiset käyttivät alkeellista vatupassia nimeltä chorobat. Se oli kuin suorakulmainen, jopa kuusi metriä pitkä puupenkki, josta roikkui luotinaruja.
Poikkipuuhun tehtyjen viivojen avulla näki, koska luotinarut roikkuivat aivan pystysuorassa, jolloin poikkipuu oli siis vaakasuorassa. Tuulisella säällä luotinaruista ei ollut hyötyä, ja siksi laitteen päällä oli myös pieni ura vettä varten. Jos vesi levisi tasaisesti koko uraan, sekin kertoi laitteen olevan vaaterissa.
Kun laite oli vaakasuorassa, lähetettiin apulainen mittatikun kanssa noin 12 metriä edemmäs kanavan suunnitellulla reitillä, ja sitten insinööri tarkasti korkeuden katsomalla mittatikun merkintöjä chorobatin molemmissa päissä olevien tähtäinten kautta.
Tarvittava kaato voitiin laskea useiden vastaavien korkeusmittausten avulla.
Kanavat vaativat huoltoa
Työt eivät kuitenkaan loppuneet siihen, kun akvedukti valmistui. Veden mukana akvedukteissa kulki hieman reitistä riippuen runsaasti epäpuhtauksia. Enin ylimääräinen tavara kertyi kanavien saostusaltaisiin, jotka oli säännöllisesti tyhjennettävä huoltokuilujen kautta.
Yksi tällainen saostusallas sijaitsi lähellä Rooman Anio Novus -akveduktin päätepistettä. Kun allas vuosisatojen jälkeen löytyi, se oli täynnä sormenpään kokoisia pikkukiviä, joita oli kulkeutunut sinne lähteeltä 70 kilometrin päästä.
Kiviä oli niin paljon, että paikan omistaja päällysti niillä kokonaisen kilometrin tietä.

Kanavan seinät hierrettiin sileiksi
Kanavan rakenteessa oli kolme erilaista kerrosta.
Kivinen ulkokerros
Kanavan pohja ja sivut tehtiin karkeasti muotoilluista kivilohkareista tai poltetuista tiilistä.
Betoni
Kivien päälle valettiin paksu kerros betonia.
Sementtilaasti
Betonin päälle tuli vielä kerros vesitiivistä sementtilaastia, joka hierrettiin tasaiseksi, jotta siihen ei kertyisi kalkkia vedestä.
Akveduktit rapistuivat
Toinen asia, joka vaati jatkuvaa kunnossapitotyötä, oli vedestä rakenteisiin kertyvä kalkki. Kokeellisesti on osoitettu, että jo kolmen sentin paksuinen kerros kalkkia kanavassa on heikentänyt veden virtausta huomattavasti.
Siksi maanalaiset kanavat oli rakennettu niin suuriksi, että niissä mahtui liikkumaan ja nakuttelemaan kertymiä irti – eikä se työ koskaan loppunut.
Juuri jatkuva kunnossapidon tarve koitui roomalaisten akveduktien kohtaloksi. Kun Rooman valtakunnan läntinen osa 400-luvulla romahti ja barbaariheimot vyöryivät roomalaisalueille, kukaan ei enää huolehtinut akvedukteista, joista useimmat kalkkeutuivat ja romahtivat muutamassa vuosikymmenessä.
Jäljelle jäi akveduktisiltoja ja kilometreittäin pylväikköjä, jotka olivat vuosisatojen ajan kuljettaneet kaupunkeihin käsittämättömiä määriä vettä. Vaikka veden tulo loppui, vaikuttavat rakennelmat jäivät.
Espanjan Méridassa kaupunkilaiset kutsuivat keskiajalla kaupungin akveduktin raunioita yhä nimellä Los Milagros (”ihme”) muistona niistä vesi-ihmeistä, joita Rooman valtakunnan nimettömiksi jääneet insinöörit olivat vuosisatoja aiemmin luoneet.

Kalkki kavensi Eifel-akveduktin kanavaa Kölnin lähellä huomattavasti.
Roomalaisten vesisuonet kalkkeutuivat
Roomalaisten akveduktien aika päättyi vasta, kun niiden huolto jäi retuperälle. Kanaviin kertyi veden sisältämää kalkkia, ja kun Länsi-Rooma mureni, kukaan ei enää poistanut kalkkikertymiä akvedukteista.
Nopeasti paksunevat kerrostumat hidastivat veden virtausta ja nostivat veden pintaa kanavissa yhä ylemmäs. Kun vesi ei enää mahtunut kanavaan, se tunkeutui ulos kanavan yläosasta, mikä sai kanavien katot romahtamaan.

Kanavien pohjalle ja sivuille kertyi ajan mittaan yhä lisää kalkkia.