Photo Deutsches Museum, Munich, Archives, BN31047

Akveduktit vahvistivat valtakuntaa: Vesi oli Rooman voima

Roomalaiset valloittivat antiikin suurimman valtakunnan asein, mutta alistamansa kansat he voittivat puolelleen akvedukteillaan. Mittavilla rakennushankkeilla kaupunkeihin saatiin virtaamaan jatkuvasti raikasta vettä, ja niin kaupunkilaiset saivat nauttia mielin määrin suihkulähteistä ja kylpylöistä.

Seuraa veden juoksua Rooman ensimmäisistä akvedukteista vuodelta 312 eaa. niiden rappeutumisen kautta kohti Rooman valtakunnan tuhoa.

Kerromme havainnollistavien kuvien avulla roomalaisten akveduktien rakentamisesta ja ylläpidosta.

17 miljoonaa litraa vettä päivässä

Vuoden 150 jaa. tienoilla Karthagon kirjavassa historiassa tapahtui jotain erityisen tärkeää.

Roomalaiset olivat valloittaneet kaupungin kolmesataa vuotta aiemmin, ja Karthagosta oli sittemmin kasvanut Rooman valtakunnan neljänneksi suurin kaupunki. Halki vuosisatojen kaupungin noin satatuhatta asukasta olivat hakeneet vetensä kaivoista ja sadevesi­altaista, jotka kuitenkin tyhjenivät kuivana aikana.

Nyt vedestä ei kuitenkaan enää olisi pulaa. Valtava joukko insinöörejä, työläisiä ja orjia oli rakentanut Rooman keisarin ­käskystä yhden valtakunnan vaikuttavimmista akvedukteista.

Sen ansiosta Karthagoon virtasi nyt joka päivä peräti 17 miljoonaa litraa elintärkeää vettä. ­Vesimäärä oli käsittämätön, mutta niin oli sitä edeltänyt rakennusurakkakin.

90 kilometriä pitkä akvedukti kie­murteli lähtöpisteestään Zaghouan-vuorelta laajojen tasankojen, syvien ­rotkojen ja leveiden laaksojen yli. Se oli ­rakennettu kivestä ja betonista, ja ­siihen kuului kanavia, siltoja ja useiden kilometrien pituisia pylväikköjä.

Roomalainen kirjailija Plinius vanhempi oli kirjoittanut sata vuotta aiemmin, ettei mikään rakennelma vetänyt vertoja akvedukteille, kun otettiin huomioon ­rakennelmien suuruus ja niiden kuljettamat vesimassat:

”On suoraan sanottava, että ne ovat koko maailman ihmeellisin ja ihailun arvoisin asia.”

Rakennustyön taidonnäyte

Roomalaiset akveduktit olivat suurempia, ­pidempiä ja edistyksellisempiä kuin mitkään ­aiemmat vesijärjestelmät. Rooman valtakunnan aikaisilla insinööreillä ei ollut käytettävissään pumppuja, vaan vesi ­virtasi painovoimaisesti ­lähteeltään kaupunkiin asti.

Siksi akveduktin alku­- ja loppupään välillä oli oltava riittävä korkeusero ja vesi oli saatava virtaamaan loppuun asti ­kanavan kaadon ja erikoisrakenteiden avulla.

Kuvaus roomalaisesta akveduktista vesilähteestä castellum-vesiasemaan
© Per O. Jørgensen/Historia

1: Akveduktin veden lähde

Kuvaus roomalaisesta akveduktista vesilähteestä castellum-vesiasemaan
© Per O. Jørgensen/Historia

2: Maanalainen kanava ja saostusallas.

3: Huoltokuilu vesitunneliin.

Kuvaus roomalaisesta akveduktista vesilähteestä castellum-vesiasemaan
© Per O. Jørgensen/Historia

4: Akveduktisilta, jonka päällä kulki vesiuoma.

Kuvaus roomalaisesta akveduktista vesilähteestä castellum-vesiasemaan
© Per O. Jørgensen/Historia

5: Lyijyputkia, joissa vedenpaine työnsi veden myös ylös laaksoista.

Kuvaus roomalaisesta akveduktista vesilähteestä castellum-vesiasemaan
© Per O. Jørgensen/Historia

6: Pylväikkö, jonka päällä vesi kulki laakeampien alanteiden yli.

7: Castellum eli vesiasema, josta vettä jaettiin eri puolille kaupunkia.

Todiste Rooman eduista

Eniten akvedukteja oli valtakunnan pääkaupungilla Roomalla, mutta niitä rakennettiin kaikkialla, minne roomalaiset etenivät – aina nykyiseen Turkkiin idässä, Marokkoon etelässä ja Englantiin pohjoisessa. Imperiumin asukkaille akveduktit ­olivat korkeimman sivistyksen symboli.

Esimerkiksi Karthagossa uusi akvedukti tarkoitti, ettei asukkaiden enää koskaan tarvitsisi huolestua kuivuudesta, mutta myös että he saivat kaupunkiinsa jatkuvasti solisevia suihkulähteitä sekä yhden imperiumin suurimmista kylpylöistä.

Samoin kävi lukemattomissa muissa roomalaiskaupungeissa, jotka saivat erittäin näkyvän todisteen Rooman valta­kuntaan kuulumisen eduista.

Kreikkalainen Aelius Aristides rie­muitsi Rooman valtakunnan vaikuttavia ­rakennelmia käsittelevässä tekstissään:

”Imperiumin ulkopuolelle jääneitä voi vain sääliä, kun he eivät pääse nauttimaan moisista siunauksista.”

Akveduktit eivät olleet vain Rooman vallan ­ilmentymä vaan myös ratkaiseva tekijä imperiumin ­sisäisen vakauden kannalta. Armeijalla pystyi kukistamaan kapinoita, mutta ­akvedukteilla pystyi ­estämään kapina-ajatusten synnynkin.

Todellisia valloittajia olivatkin insinöörit.

150 km pitkiä akvedukteja

Ympäri Rooman valtakuntaa rakennettiin ainakin 1 600 akveduktia, jotka toivat vettä mutta myös symboloivat Rooman mahtia ja teknistä ylivoimaa.

Rooman valtakunta tarvitsi valtavasti juoksevaa vettä kylpylöihin, koteihin ja työpajoihin.

Kaivot eivät millään riittäneet kaikkeen, ja siksi rakennettiin akvedukteja, jotka toivat painovoiman ja tarkkaan lasketun kaadon avulla vettä usein kaukaisista­ ­lähteistä kaupunkeihin.

Esimerkiksi kreikkalaiset rakensivat pääosin lyhyitä akvedukteja, mutta roomalaisten akveduktit saattoivat olla jopa 150 kilometriä pitkiä.

Sen takia roomalaisiin akvedukteihin oli rakennettava matkan varrelle korkeita siltoja ja pitkiä pylväikköjä, joiden raunioita näkee yhä ympäri entistä valtakuntaa.

Rooman valtakunnan pisin silta Metzissä
© FranÇois Bernardin

Pisin silta: 1 100 metriä pitkä silta, Metz

Rakennettu: 100-luvulla jaa.

Rooman valtakunnan pisin akveduktisilta sijaitsi noin 40 000 asukkaan Divoduru­missa (nyk. Metz Ranskassa). 1 100 ­metriä pitkä silta rakennettiin leveän Moseljoen yli.

Rooman valtakunnan pisin pylväikkö Karthagossa
© Bridgeman Images

Pisin pylväikkö: 12 km pitkä pylväikkö, Karthago

Rakennettu: Noin 130 jaa.

Karthagon sadevesivarat ­kuivuivat vuoden mittaan, ja siksi Rooma rakennutti sinne akveduktin. Sen lopussa, aivan kaupungin ­lähellä, kohosi imperiumin pisin, 12 kilometrin mittainen, akveduktipylväikkö.

Rooman valtakunnan korkein silta Aostan laaksossa
© AKG-Images

Korkein silta: 66 metriä korkea silta, Aosta

Rakennettu: 3 eaa.

Rooman siirtokunta ­Augusta Praetoria (nyk. Aosta) Pohjois-Italiassa sai valtakunnan korkeimman akvedukti­sillan ­Aostanlaaksoon. Laakson pohjalta sillan huipulle on 66 metriä. Silta oli aivan poikkeuksellisen korkea.

Rooman akvedukteihin tuli vettä Aniojoesta
© Imageselect

Suurin kapasiteetti: 189 miljoonaa litraa vettä, Rooma

Rakennettu: 52 jaa.

Rooman Anio Novus -akvedukti, joka sai vetensä sameasta Aniojoesta, kuljetti akvedukteista eniten vettä. Vesi virtasi matkallaan rautaristikoiden läpi ja saostus­altaiden kautta, jolloin muta ja kivet jäivät matkan varrelle.

Rooman valtakunnan pisin akvedukti
© HISTORIA

Pisin akvedukti: 150 km pitkä akvedukti, Apamea

Rakennettu: 100-luvulla jaa.

Roomalaiset valloittivat syyrialaisen Apamean vuonna 64 eaa. ja rakensivat sinne keisariaikaan kylpylöitä ja puutarhoja. 150 kilometriä pitkän akveduktin kuljettama vesi teki kaupungista houkuttelevan.

Vesi kulki painovoiman avulla

Rooman kaupunki sai ensimmäisen ­akveduktinsa, Aqua Appian, vuonna 312 eaa. Hieman yli 16 kilometriä pitkä ­kanava rakennettiin, koska kaupungin kasvavilla karjamarkkinoilla, Forum Boariumilla, tarvittiin eläimille enemmän vettä kuin enää pystyttiin kantamaan ­Tiberjoesta tai yleisistä kaivoista.

Aqua Appia oli kivestä rakennettu ja laastilla tiivistetty maanalainen kanava, jota pitkin vesi virtasi maaseudulta kaupunkiin ja karjamarkkinoiden lähellä ­sijaitseviin vesipisteisiin.

Roomalaiset eivät itse olleet keksineet kaikkea akvedukteissa käytettyä tek­niikkaa, vaan he olivat ottaneet oppia kauppakumppaneiltaan, muun muassa kreikkalaisilta.

Kreikassa ja Vähässä-­Aasiassa viljelijät johtivat vettä tiluk­silleen kanavilla, joiden pieni korkeusero sai veden virtaamaan haluttuun suuntaan. Roomalaiset omaksuivat idean ja kehittivät sitä aivan uudelle tasolle.

Siltojen mestarit työssä

Roomalaisten sillanrakennustaito hioutui huippuunsa lukuisissa akvedukti­urakoissa, ja niinpä moni heidän rakentamistaan silloistaan on yhä jäljellä.

Roomalaiset hyödynsivät akve­dukti­siltojen ja pylväikköjen rakentamisessa holvikaaren periaatetta: kivet aseteltiin tarkasti niin, että ne tukivat kaaressa toinen toisiaan.

Pilarit muurattiin kivistä sementti­laastilla tai betonilla.Ajan mittaan roomalaiset oppivat hakkaamaan ja asettelemaan kiviä niin tarkasti, ettei niitä sitomaan enää tarvittu betonia tai laastia, vaan ne pysyivät paikoillaan pelkästään painovoiman avulla.

Keisari Claudiuksen aikana 100-luvulla jaa. Espanjan Segoviaan rakennettiin peräti 728 metriä pitkä akveduktisilta ja -pylväikkö täysin ilman betonia tai laastia.

Roomalaiset rakentavat kanavaa
© Imageselect

Kanava kulki huipulla

Kun siltarakennelma oli valmis, sen huipulle raken­nettiin kanava, jossa vesi kulki rotkon toiselle puolelle. Kanava oli yleensä peitetty kivilaatoilla, jotka suojasivat vettä esimerkiksi lintujen jätöksiltä ja jäätymiseltä.

Orjat rakensivat telineet
© Imageselect

Orjat rakensivat telineitä

Sillat ja pylväiköt olivat niin korkeita, että ­tarvittiin rakennustelineitä. Orjat kaatoivat rakennuspaikan ­läheltä ­puita, ja rangoista sidottiin köysillä kehikko, johon kiinnitettiin sopivalle korkeudelle lankkuja seisomatasanteiksi.

Työläiset latovat kaaren kiviä
© Imageselect

Kaaret olivat itsekantavia

Holvikaarten kivet aseteltiin paikoilleen tukitelineiden avulla. Jokaisen kiven sivut oli hakattu tarkasti oikeaan kulmaan, ja kun ylimmäinen, niin sanottu lakikivi, asetettiin paikoilleen, holvista tuli itsekantava ja tukitelineet voitiin poistaa.

Rakennusmateriaaleja nostetaan nosturilla
© Imageselect

Nosturia käytettiin isolla polkurattaalla

Kiviä ja muuta rakennusmate­riaalia sekä rakennustelineiden osia nostettiin korkeuksiin taljanostimella. Taljan köysi oli yhdistetty suureen polkurattaaseen, jota orjat pyörittivät lihasvoimin. Roomalaisella nosturilla pystyi nostamaan 6–7 tonnin kuormia.

Akveduktien rakennuskivet saatiin kivilouhokselta
© Imageselect

Kiviä saatiin kivilouhokselta

Akvedukteja varten tarvittiin tonnikaupalla kiveä. Pont du Gardin akveduktisiltaa varten roomalaiset toivat kiviä ­kärryillä kolmen kilometrin päässä olevalta louhokselta. Nykyisessä Ranskassa ­sijaitsevassa sillassa on yli 50 000 tonnia kiveä.

Tarragona-akveduktin vesijohto Espanjassa
© Till F. Teenck

Kanava kulki huipulla

Kun siltarakennelma oli ­valmis, sen huipulle raken­nettiin kanava, jossa vesi kulki ­rotkon toiselle puolelle. ­Kanava oli yleensä peitetty ­kivilaatoilla, jotka suojasivat vettä esimerkiksi lintujen ­jätöksiltä ja jäätymiseltä.

Akveduktisillat

Kun Rooman tasavalta 300-luvulla eaa. alkoi vallata Italian niemimaata, juoksevasta vedestä tuli hyvinvoinnin ja sivistyksen merkki. Roomalaisilla ei ollut apunaan suuria pumppuja, vaan he joutuivat hyödyntämään veden siirtämiseen paino­voimaa.

Veden lähteet sijaitsivat usein vuoristossa kaukana kaupungeista, joten korkeuseroa oli, mutta ongelma oli veden lähteen ja kaupungin välillä olevien ­rotkojen, jokien ja alankojen ylitys.

Siksi kreikkalaiset rakensivatkin yleensä ­akvedukteja vain melko lyhyille mat­koille. Roomalaiset keksivät kuitenkin ratkaisun, joka nykyisin tulee useimmille mieleen Rooman akvedukteista puhuttaessa: akveduktisillat ja pylväiköt, joiden päällä vesi virtasi esteiden ylitse tarkkaan lasketun kallistuksen avulla.

Roomalaiset olivat oppineet kreikkalaisilta arkkitehtuurimatematiikkaa, joten he pystyivät rakentamaan esimerkiksi suuria itsekantavia holvikaaria.

Oikein mitoitettu holvikaari ohjasi kaaren painon sen pilareille, jolloin rakennelmista ei tarvinnut tehdä umpinaisia muureja, ja niin sekä säästettiin valtavasti rakennusmateriaalia että mahdollistettiin kulku rakennelmien ali.

Kun roomalaiset lisäksi keksivät nopeasti asettuvan betonin, jota sekoitettiin muun muassa vedestä ja jauhetusta vulkaanisesta kivestä, insinöörit pystyivät rakentamaan valtavia akveduktirakennelmia, joita pitkin vettä voitiin johtaa suurienkin esteiden yli.

Painovoimaa hyödynnettiin loppuun asti

Usein akveduktin vaativin osa olivat viimeiset kilometrit kaupungin laidalle, missä odotti castellum eli vesiasema.

Sieltä vettä jaettiin putkien kautta eri puolille kaupunkia. Vesiaseman oli sijaittava kaupungin tasoa korkeammalla, jotta painovoima kuljettaisi vettä eteenpäin putkistossa.

Jos kaupunki sijaitsi tasangolla, roomalaisten oli toteutettava korkeusero keinotekoisesti rakentamalla joskus jopa kilometri­tolkulla lievästi viettäviä pylväikköjä.

Esimerkiksi vuonna 142 eaa. valmistui Roomaan vettä tuova 95 kilometriä pitkä Aqua Marcia, josta yksitoista kilometriä oli korkeiden kivikaarien yllä kulkevaa kanavaa.

Kanavan vesiuoma oli katettu muun muassa siksi, etteivät viljelijät matkan varrella varastaisi vettä, joka oli tarkoitettu Roomaan.

Puistossa kulkeva akvedukti Roomassa
© Imageselect

Pylväikkö antoi korkeutta

Jos kaupunki sijaitsi tasangolla, kanava rakennettiin korkeiden kivipylväiden ­kannattelemien holvikaarien päälle. Siten vesi saatiin valumaan kaupunkiin riittävällä kaadolla ja riittävän korkealla.

Akveduktin vesi kerättiin castellumiin
© AKG-Images

Vesiasema jakoi vettä kaupunkiin

Akveduktin päätepiste oli kaupungin laidalla sijaitseva castellum eli vesiasema. Sen korkealla sijaitsevasta kokooma-­altaasta vettä johdettiin painovoiman avulla putkia pitkin kaupunkiin.

1: Sisääntulo
2: Jakoputkia

Vesi johdettiin taloihin vesitorneista
© Per O. Jørgensen/Historia

Vesitornit tasasivat painetta

Kaupungeissa, joissa oli suuret korkeuserot, kuten Pompejissa, vesi johdettiin ­castel­lumista vesitorneihin. Niiden ansiosta paine ei ollut niin suuri, että se olisi rikkonut putkia, mutta riitti kuitenkin kuljettamaan vettä kaikkialle vesijohtoverkostoon.

1: Vesi virtasi kaupunkiin pylväikön päällä kulkevassa kanavassa.

2: Castellum, josta vesi virtasi kaupunkiin, sijaitsi korkealla kaupungin laidalla.

3: Vettä johdettiin vesitorneihin.

4: Vesitorneista vesi johdettiin pieniä putkia pitkin taloihin.

Provinssitkin saivat vettä

Vaikean sisällissodan jälkeen Augustuksesta tuli vuonna 27 eaa. entisestään laajentuneen valtakunnan kiistaton johtaja, joka aloitti Rooman keisariajan. Valtakunnan pääkaupunkiin virtasi lisää asukkaita, ja veden tarve kasvoi jyrkästi.

Vettä kului kaupungin kylpylöissä, yleisissä käymälöissä sekä toreilla, jotta muun muassa liha- ja kalakauppiaat saivat huuhdeltua tuotteensa ja myyntitiskinsä.

Myös Rooman pesuloissa, parkitsimoissa ja muissa työpajoissa tarvittiin jatkuvasti juoksevaa vettä.

Keisari Augustuksen patsas

Keisari Augustus antoi rakentaa paljon akvedukteja Italian ulko­puolelle vahvistaakseen imperiumia.

© Bridgeman Images

Kun Augustus nousi valtaan, Roomassa oli noin miljoona asukasta ja peräti viisi akveduktia. Niiden ­pituus oli yhteensä 212 kilometriä, ja ne toivat joka ikinen päivä kaupunkiin ainakin viisisataa miljoonaa litraa vettä.

Augustus ei kuitenkaan nähnyt itseään vain Rooman johtajana vaan koko valtakunnan isänä, ja siksi hän päätti, että myös provinssien oli saatava osansa valtion rahoittamista rakennushankkeista. Niin ympäri valtakuntaa alkoi nousta kaikkea amfiteattereista akvedukteihin.

Yksi kuuluisimmista Augustuksen ­aikaisista akvedukteista rakennettiin Nemausukseen (nyk. Nîmes Ranskassa). Akvedukti, jonka rakentaminen aloitettiin ilmeisesti vuonna 19 eaa., oli 50 ­kilometriä pitkä ja toi päivittäin noin 20 miljoonaa litraa vettä kaupungin 60 000 asukkaalle.

Akvedukti ylitti Gardonjoen valtavaa kalkkikivistä siltaa pitkin: 275 metriä pitkä Pont du Gard oli yksi valtakunnan pisimmistä akveduktisilloista.

Silta muodostui kolmeen kerrokseen rakennetuista kaarista, joiden korkein kohta ylsi 49 metrin korkeuteen, ja sen kantavat paadet painoivat kukin kuusi tonnia. Sillan avoimet kaaret olivat ­tärkeitä, jotta alueella usein puhaltava voimakas mistraalituuli ei kaataisi rakennelmaa.

Pont du Gard seisookin Gardon-joen yllä vielä kahdentuhannen vuoden jälkeenkin todisteena roomalaisten insinööritaidosta.

Vettä saatiin järvistä, joista ja lähteistä

Akveduktin rakentaminen saattoi alkaa, kunhan ensin löydettiin korkealla sijaitseva veden lähde.

Mallipiirros tekojärvestä
© Per O. Jørgensen/HISTORIA

Tekojärvi: Vettä padottiin järveksi

Sulamis- ja sadevesiä tai lähdevettä kerättiin suureen tekojärveen, josta vettä johdettiin tunneleiden kautta eteenpäin ­akveduktiin.

1: Vettä kerättiin tornin kautta, jottei mukaan tulisi pohjan maa-ainesta.
2: Pato
3: Vesitunneli
4: Tekojärvi

Roomalaiset rakensivat jokiin patomuureja saadakseen veden käyttöönsä
© Per O. Jørgensen/HISTORIA

Joki: Vettä ohjattiin kanavaan

Joista saatiin vettä muun muassa niin, että joen poikki rakennettiin matala patomuuri, joka ohjasi osan vedestä kanavaan.

1: Vesi johdettiin akveduktin kanavaan.
2: Matala patomuuri
3: Virtauksen suunta

Roomalaiset rakensivat tunneleita veden johtamiseksi lähteistä
© Per O. Jørgensen/HISTORIA

Lähde: Tunneli toi vettä lähteestä

Tavallisin tapa saada vettä oli rakentaa vuoren rinteellä olevasta lähteestä tunneli keräysaltaaseen ja siitä akveduktikanavaan.

1: Vesi johdettiin lähteestä tunnelin kautta altaaseen.
2: Vedestä saostui epäpuhtauksia altaan pohjalle.
3: Vesi virtasi altaasta akveduktiin.

Rakennelmilla tehtiin vaikutus

Augustus antoi rakentaa akvedukteja myös nykyiseen Espanjaan, Pohjois-­Afrikkaan ja Vähään-Aasiaan.

Seuraa vatkin keisarit rakennuttivat valtavia akvedukteja kaikkialle valtakuntaan, esimerkiksi kolmesataa yksin Galliaan, vahvistaakseen suosiotaan ja osoittaakseen paikallisille, että imperiumin rikkaudet eivät kuuluneet ainoastaan Roomalle vaan koko valtakunnalle.

Siksi akve­duktien näkyvät osat myös rakennettiin mahdollisimman vaikuttavan näköisiksi.

Esimerkiksi Nemausuksessa castellum eli vesiasema, josta akveduktin vesi jaettiin eri puolille kaupunkia, koristeltiin vesiaiheisilla korkokuvilla, ja sinne, missä vesi kulki kaupungilla avoimissa kanavissa, pystytettiin pronssiset kaiteet, joiden äärellä ohikulkijat saattoivat vilvoitella ja ihastella solisevaa vettä.

Toisin paikoin mentiin vieläkin pidemmälle. Miletoksen kaupungissa nykyisessä Turkissa kaupungin akvedukti päättyi kolmikerroksiseen suihkulähteeseen, joka oli rakennettu näyttämään palatsin julki­sivulta: vesi valui ­kauniisti kaiverrettujen pylväiden ja marmoripatsaiden ylitse useiden tasojen kautta alinna olevaan valtavaan altaaseen.

Koristeilla kunnioitettiin elintärkeää vettä, mutta toki ne myös korostivat työstään ylpeiden roomalaisten rakentajien panosta.

”Verrattakoon vain näitä korvaamat­tomia akvedukteja täysin tarkoitukset­tomiin pyramideihin tai kreikkalaisten hyödyttömiin mutta kovin kuuluisiin ­rakennelmiin”, kirjoitti Rooman vesihuollon johtaja Sextus Frontinus ylpeänä kirjassaan akvedukteista vuonna 97 jaa.

Lawrence Alma-Tademan: The Baths of Caracalla (1899)
© Bridgeman Images

Kylpyläkäynti oli päivän kohokohta

Statussymbolit olivat kalliita

Rooman valtakunnan laajentuessa aina Britteinsaarille pohjoisessa ja Afrikkaan etelässä yhä useampi valtakunnan kaupunki halusi oman akveduktin.

Akveduktit näyttivät komeilta maisemassa ja antoivat kaupungille arvovaltaa. Juoksevan veden ansiosta kaupunkiin saatiin suihkulähteitä ja ­vesipisteitä, ja kaupungin yläluokka ­sai maksua vastaan ­vesijohdon vedettyä aina omaan taloonsa asti puutarhaaltaita ja käymälöitä varten.

Akveduktin rakentamiseen tarvittiin tuhansia työläisiä, ja se saattoi kestää jopa vuosikymmeniä.

Esimerkiksi Nîmesin akvedukti ja sen Pont du Gard rokottivat Rooman valtionkassaa noin 30 miljoonalla sestertiuksella, mikä vastasi 25 000 roomalaisen sotilaan vuosipalkkaa. Sellaisia summia saattoivat koota vain Rooman keisari tai varakkaat roomalaiset yhdessä.

Jotkut kaupungit yrittivät siitä huolimatta rakentaa akvedukteja itse, usein huonoin seurauksin.

Roomalainen suihkulähde

Kun vettä riitti, roomalaiset rakensivat suihkulähteitä koteihinsakin.

© Imageselect

Vettä virtasi myös kotipuutarhoihin

Akveduktiin tuhlattiin miljoonia

Vuonna 112 jaa. roomalainen senaattori Plinius nuorempi nimitettiin Bithynian provinssin kuvernööriksi Mustanmeren rannalle, ja yksi hänen ensimmäisistä tehtävistään oli ­tarkastaa kroonisissa talousvaikeuksissa olevan Nicomedian kaupungin tilanne.

”Kaupunkilaiset ovat tuhlanneet 3,2 miljoonaa sestertiusta akveduktiin, joka on hylätty keskeneräisenä – sanoisin sitä suorastaan raunioksi – ja nyt he ovat ­keränneet veroina noin kaksi miljoonaa ­sestertiusta uutta varten”, Plinius valitti kirjeessään keisari Trajanukselle.

Keisari antoi kuvernöörille vapaat kädet lykätä kaupungin muita kalliita menoja, jotta rahaa riitti akveduktiin.

Useimmiten kalliit rakennusurakat ­katettiin valtakunnan kassasta. Vuonna 125 jaa. Herodes Atticus, Rooman Asian provinssin (nykyinen Turkki) kuvernööri, kirjoitti keisari Hadrianukselle, että troijalaisilla oli juotavakseen vain mutaista kaivovettä, ja pyysi armolliselta keisarilta kolmea miljoonaa drakmaa, jotta kaupunkilaiset voisivat rakentaa noin 25 kilometriä pitkän akveduktin.

Hadrianus antoi mielihyvin rahat, mutta kun ­akveduktin hinta sen valmistuessa oli yli kaksinkertaistunut, keisari sulki kukkaronnyörit ja troijalaiset saivat itse maksaa erotuksen.

Joskus kävi niinkin, että vettä janoavat kaupungit saivat suoran valtionrahoi­tuksen sijaan helpotuksia vuosittaisiin veroihinsa, jolloin ne pystyivät säästyneillä varoilla maksamaan akveduktinsa itse.

Yleensä Rooman valtakunnan oli joka ­tapauksessa annettava rakentamiseen teknistä apua, sillä vain valtiolla oli tarvittavia asiantuntijoita – ja he olivat kaikki armeijan palveluksessa.

Malli Gierin akveduktin sifonista

Gierin akveduktin sifoni laskeutui 123 metriä laaksoon ja nousi sieltä taas ylös 2,6 kilometrin putkistossa.

© Per O. Jørgensen/HISTORIA

Paine sai veden virtaamaan ylöspäin

Nîmesin akvedukti
© HISTORIA

Suljettu putkisto: Putkiin tarvittiin runsaasti lyijyä

Gierin sifoniin tarvittiin kaksituhatta tonnia lyijyä, joka oli tuotava kaukaa. Silta oli aina helpompi rakentaa kuin putkisto.

Vettä kertyi katettuun säiliöön.

Säiliöstä vesi valui suljetuissa lyijyputkissa alas laaksoon ja sen poikki.

Toisella puolella vesi nousi paineen avulla toiseen säiliöön ja jatkoi siitä matkaa.

Jotta vesi nousi toisella puolella taas ylös, toisen säiliön oli oltava ensimmäistä matalammalla.

Tunnelin päät olivat ohittaa toisensa

Keisari Augustuksen aikaan Rooman armeijassa oli noin 125 000 miestä, mutta läheskään kaikki heistä eivät olleet sotilaita: sotaretkille lähti aina mukaan myös käsityöläisiä, maanmittaajia ja insinöörejä, jotka sitten rakensivat kaikenlaista ­linnoituksista jokia ylittäviin siltoihin.

Näitä asiantuntijoita keisari yleensä käytti myös teknisesti vaativien akve­duktien rakentamisessa, ja monesti myös ­sotilaat osallistuivat käytännön työhön.

Joskus rakennusmestari palkkasi urakkaan myös paikallisia, ja orjia käytettiin kaikkein vaarallisimmissa ja raskaim­missa töissä, kuten tunnelien tai ojien kaivuussa.

Armeijan insinöörit vastasivat suunnittelusta ja koordinoinnista, sillä vaati erityisosaamista ensinnäkin löytää parhaat veden lähteet ja varsinkin pitää huolta siitä, että kaikissa akveduktin tunne­leissa, kanavissa ja silloissa oli veden virtauksen kannalta juuri oikea kaato.

Sotilasinsinööri Vitruvius kirjoitti vuonna 20 eaa. paksun teoksen arkkiteh­tuurista ja insinööritaidosta, ja hänen mukaansa tarvittiin asiantuntija jo löytämään akveduktia varten tarvittavaa vettä. Hän neuvoi veden etsijöitä:

”Paikkaa voi arvioida painamalla poskensa maata vasten ennen auringon­nousua siellä, mistä vettä etsitään. Oikea paikka kaivaa on se, jossa tuntee kosteuden tunkeutuvan ylöspäin ja nousevan ­ilmaan – sellaista ei voi havaita kuivassa maassa.”

Vesitorni Pompejissa

Pompejissa voi yhä nähdä kaupungin vesitorneja. Niiden huipulla olleet lyijysäiliöt sekä lyijystä tehdyt vesi­johdot ovat kuitenkin jo kauan sitten kadonneet.

© Niels-Peter Granzow Busch/HISTORIA

Vesi virtasi koko ajan

Akvedukti vuoren läpi

Kun veden lähde oli paikallistettu, ­rakennusmestarin oli tarkoin valvottava sitä, että akvedukti rakennettiin maastoon ihanteellista reittiä.

Kanavan joh­taminen vuoren läpi oli insinöörityön taidonnäyte, joka vaati tarkkoja laskelmia ja raskasta kaivutyötä kovan kiven halki.

Tunneliosuuksia varten kaivettiin myös pystysuoria kuiluja, joiden kautta ilma vaihtui ja joihin pystytettyjen paa­lujen avulla voitiin silmämääräisesti ­varmistaa, että maan alla tapahtuva työ eteni haluttuun suuntaan.

Menetelmä oli alkeellinen, ja pienikin virhe saattoi viedä väärään suuntaan, varsinkin jos tunnelia kaivettiin molemmista päistä yhtä aikaa.

Sen sai kokea esimerkiksi roomalainen sotilas­insinööri Nonius Datus. Hän oli saanut vuonna 152 jaa. vastat­tavakseen ­akveduktin rakentamisen Saldaen satamakaupunkiin nykyisessä Algeriassa.

Hän oli tehnyt tarkat laskelmat ja määrännyt kaksi ryhmää kaivamaan tunnelia sen molemmista päistä, minkä jälkeen hänen oli matkustettava paikalta, ehkä johtamaan toista rakennustyömaata. Pian provinssin kuvernööri kuitenkin kutsui hänet hädissään takaisin.

”Kun tulin, kaikki olivat masentuneita ja itkuun purskahtamaisillaan. He olivat menettäneet toivonsa sen suhteen, että tunnelin päät koskaan kohtaisivat, koska molemmista päistä oli kaivettu jo yli ­vuoren puolivälin. Ja kuten tällaisissa ­tapauksissa aina, vika vieritettiin minun, insinöörin, niskaan”, Nonius Datus ­kirjoitti katkerana raporttiinsa.

Laskelmat pitivät kuitenkin paikkansa, ja syypäitä olivat muut kuin insinööri:

”Urakoitsija ja hänen apulaisensa ­olivat toistuvasti tehneet tyhmyyksiä. Kumpikin tunnelinpää oli lähtenyt suunnitellusta linjasta hieman oikeaan. Jos ­paluuni olisi viivästynyt, Saldaessa olisi pian ollut kaksi tunnelia yhden sijaan!”

Nonius Datus oli kuitenkin ehtinyt ajoissa, ja niin sotilaat kaivoivat ja yhdistivät yhteensä 428 metriä pitkät tunnelinpäät vuoren sisällä ja Saldae sai 24 kilometriä pitkän akveduktinsa.

Maahan kaivettu akvedukti

Tarvittiin hakkuja, lapioita ja paljon matematiikkaa, että vesi saatiin kulkemaan lähteiltä maanalaisia kanavia pitkin haluttuun paikkaan.

Useimmille tulee akvedukteista ­mieleen suuret sillat ja pylväiköt, mutta todellisuudessa lähes 80 pro­senttia roomalaisesta akveduktista kulki näkymättömissä noin metrin ­verran maanpinnan alapuolella. ­

Esimerkiksi pääkaupungin Rooman ­yhteensä yli viisisataa kilometriä ­pitkästä akvedukti­verkostosta 433 ­kilometriä oli maanalaista kanavaa.

Ensin kaivettiin oja, ja varsinainen kanava rakennettiin ojan pohjalle.

Kanavien koko vaihteli, mutta yleensä ne olivat noin metrin leveitä ja pari metriä syviä, sillä niihin piti myöhemmin ­mahtua sisään niitä puhdistamaan.

Pohja ja seinämät ladottiin kivi­lohkareista ja katto tehtiin joko kivi­laatoista tai holvaamalla.

Jos maaston korkeuserot olivat liian suuria, virtausta oli hidas­tettava, jottei veden paine olisi liian suuri. ­

Esimerkiksi Aqua Traiana ­-akvedukti on 60 kilometriä pitkä, ­vaikka sen alkupiste sijaitsee linnun­tietä vain 50 kilometrin päässä Roomasta.

Ylimääräiset kymmenen kilometriä on rakennettu hidastamaan veden virtausta.

Vesi kulki näkymättömissä

Per O. Jørgensen & Jose Cabrera/Historie

Kanavan katto tehtiin suurista kivilevyistä, jotka kiinnitettiin vinoon kuin harjakatto.

Per O. Jørgensen & Jose Cabrera/Historie

Kivilohkareet ­hakattiin paikan päällä. Niistä tehtiin kanavan pohja ja sivut.

Per O. Jørgensen & Jose Cabrera/Historie

Tukipaalut varmis­tivat, ettei oja, johon kanavaa rakennettiin, sortunut kesken kaiken.

Per O. Jørgensen & Jose Cabrera/Historie

Kanavan kaato pidettiin oikeana mittaamalla sen pohjan korkeutta eri paikoista matkan varrella alkeellisen vatupassin avulla.

Per O. Jørgensen & Jose Cabrera/Historie
Roomalaiset mittaavat akveduktin kaatoa

1: Chorobat asetettiin vaakasuoraan luotilankojen avulla. 2: Vaakasuoruus voitiin varmistaa myös vesiuran avulla. 3: Avustaja lähetettiin mittatikun kanssa kanavan suunnitellulle reitille. 4: Insinööri luki mittatikkua kahden tähtäimen läpi, ja korkeusmittausten ­jälkeen voitiin laskea tarvittava kaato.

© Per O. Jørgensen/HISTORIA

Kaato varmistettiin jättivatupassin avulla

Kanavat vaativat huoltoa

Työt eivät kuitenkaan loppuneet siihen, kun ­akvedukti valmistui. Veden mukana ­akvedukteissa kulki hieman reitistä riippuen runsaasti epäpuhtauksia. Enin ylimääräinen tavara kertyi ­kanavien saostusaltaisiin, jotka oli säännöllisesti tyhjennettävä ­huoltokuilujen kautta.

Yksi tällainen saostusallas ­sijaitsi lähellä Rooman Anio Novus -akveduktin päätepistettä. Kun allas vuosi­satojen jälkeen löytyi, se oli täynnä sormenpään kokoisia pikkukiviä, joita oli kulkeutunut sinne lähteeltä 70 ­kilo­metrin päästä.

Kiviä oli niin paljon, että paikan omistaja päällysti niillä ­kokonaisen kilometrin tietä.

akvedukti-sisalta
© www.romanaqueducts.info

Kanavan seinät hierrettiin sileiksi

Kanavan rakenteessa oli kolme ­erilaista kerrosta.

Kivinen ulkokerros

Kanavan pohja ja sivut tehtiin karkeasti muotoilluista kivilohkareista tai poltetuista tiilistä.

Betoni

Kivien päälle valettiin paksu kerros betonia.

Sementtilaasti

Betonin päälle tuli vielä kerros vesitiivistä sementtilaastia, joka hierrettiin tasaiseksi, jotta siihen ei kertyisi kalkkia vedestä.

Akveduktit rapistuivat

Toinen asia, joka vaati jatkuvaa kunnossapitotyötä, oli vedestä rakenteisiin kertyvä kalkki. Kokeellisesti on osoitettu, että jo kolmen sentin paksuinen kerros kalkkia kanavassa on heikentänyt veden virtausta huomattavasti.

Siksi maan­alaiset kanavat oli rakennettu niin suuriksi, että niissä mahtui liikkumaan ja nakuttelemaan kertymiä irti – eikä se työ koskaan loppunut.

Juuri jatkuva kunnossapidon tarve koitui roomalaisten akveduktien kohtaloksi. Kun Rooman valtakunnan läntinen osa 400-luvulla romahti ja barbaariheimot vyöryivät roomalaisalueille, kukaan ei enää huolehtinut akvedukteista, joista useimmat kalkkeutuivat ja romahtivat muutamassa vuosikymmenessä.

Jäljelle jäi akveduktisiltoja ja kilometreittäin pylväikköjä, jotka olivat vuosi­satojen ajan kuljettaneet kaupunkeihin käsittämättömiä määriä vettä. Vaikka veden tulo loppui, vaikuttavat rakennelmat jäivät.

Espanjan Méridassa kaupunkilaiset kutsuivat keskiajalla kaupungin akveduktin raunioita yhä nimellä Los ­Milagros (”ihme”) muistona niistä vesi-ihmeistä, joita Rooman valtakunnan ­nimettömiksi jääneet insinöörit olivat vuosisatoja aiemmin luoneet.

Roomalainen Eifelin akvedukti Kölnin lähellä

Kalkki kavensi Eifel-akveduktin kanavaa Kölnin lähellä huomattavasti.

© Imageselect

Roomalaisten vesisuonet kalkkeutuivat

Roomalaisten akveduktien aika päättyi vasta, kun niiden huolto jäi retuperälle. Kanaviin kertyi veden sisältämää ­kalkkia, ja kun Länsi-Rooma mureni, kukaan ei enää poistanut kalkkikertymiä akvedukteista.

Nopeasti paksunevat kerrostumat hidastivat veden virtausta ja nostivat veden pintaa kanavissa yhä ylemmäs. Kun vesi ei enää mahtunut kanavaan, se tunkeutui ulos kanavan yläosasta, mikä sai kanavien katot romahtamaan.

Putkijärjestelmä Pompejissa

Kanavien pohjalle ja sivuille kertyi ajan mittaan yhä lisää kalkkia.

© Niels-Peter Granzow Busch/HISTORIA