Akveduktit vahvistivat valtakuntaa: Vesi oli Rooman voima

Vuoden 150 jaa. tienoilla Karthagon kirjavassa historiassa tapahtui jotain erityisen tärkeää.

Roomalaiset olivat valloittaneet kaupungin kolmesataa vuotta aiemmin, ja Karthagosta oli sittemmin kasvanut Rooman valtakunnan neljänneksi suurin kaupunki. Halki vuosisatojen kaupungin noin satatuhatta asukasta olivat hakeneet vetensä kaivoista ja sadevesi­altaista, jotka kuitenkin tyhjenivät kuivana aikana.

Nyt vedestä ei kuitenkaan enää olisi pulaa. Valtava joukko insinöörejä, työläisiä ja orjia oli rakentanut Rooman keisarin ­käskystä yhden valtakunnan vaikuttavimmista akvedukteista.

Sen ansiosta Karthagoon virtasi nyt joka päivä peräti 17 miljoonaa litraa elintärkeää vettä. ­Vesimäärä oli käsittämätön, mutta niin oli sitä edeltänyt rakennusurakkakin.

90 kilometriä pitkä akvedukti kie­murteli lähtöpisteestään Zaghouan-vuorelta laajojen tasankojen, syvien ­rotkojen ja leveiden laaksojen yli. Se oli ­rakennettu kivestä ja betonista, ja ­siihen kuului kanavia, siltoja ja useiden kilometrien pituisia pylväikköjä.

Roomalainen kirjailija Plinius vanhempi oli kirjoittanut sata vuotta aiemmin, ettei mikään rakennelma vetänyt vertoja akvedukteille, kun otettiin huomioon ­rakennelmien suuruus ja niiden kuljettamat vesimassat:

”On suoraan sanottava, että ne ovat koko maailman ihmeellisin ja ihailun arvoisin asia.”

Eniten akvedukteja oli valtakunnan pääkaupungilla Roomalla, mutta niitä rakennettiin kaikkialla, minne roomalaiset etenivät – aina nykyiseen Turkkiin idässä, Marokkoon etelässä ja Englantiin pohjoisessa. Imperiumin asukkaille akveduktit ­olivat korkeimman sivistyksen symboli.

Esimerkiksi Karthagossa uusi akvedukti tarkoitti, ettei asukkaiden enää koskaan tarvitsisi huolestua kuivuudesta, mutta myös että he saivat kaupunkiinsa jatkuvasti solisevia suihkulähteitä sekä yhden imperiumin suurimmista kylpylöistä.

Samoin kävi lukemattomissa muissa roomalaiskaupungeissa, jotka saivat erittäin näkyvän todisteen Rooman valta­kuntaan kuulumisen eduista.

Kreikkalainen Aelius Aristides rie­muitsi Rooman valtakunnan vaikuttavia ­rakennelmia käsittelevässä tekstissään:

”Imperiumin ulkopuolelle jääneitä voi vain sääliä, kun he eivät pääse nauttimaan moisista siunauksista.”

Akveduktit eivät olleet vain Rooman vallan ­ilmentymä vaan myös ratkaiseva tekijä imperiumin ­sisäisen vakauden kannalta. Armeijalla pystyi kukistamaan kapinoita, mutta ­akvedukteilla pystyi ­estämään kapina-ajatusten synnynkin.

Todellisia valloittajia olivatkin insinöörit.

Rooman kaupunki sai ensimmäisen ­akveduktinsa, Aqua Appian, vuonna 312 eaa. Hieman yli 16 kilometriä pitkä ­kanava rakennettiin, koska kaupungin kasvavilla karjamarkkinoilla, Forum Boariumilla, tarvittiin eläimille enemmän vettä kuin enää pystyttiin kantamaan ­Tiberjoesta tai yleisistä kaivoista.

Aqua Appia oli kivestä rakennettu ja laastilla tiivistetty maanalainen kanava, jota pitkin vesi virtasi maaseudulta kaupunkiin ja karjamarkkinoiden lähellä ­sijaitseviin vesipisteisiin.

Roomalaiset eivät itse olleet keksineet kaikkea akvedukteissa käytettyä tek­niikkaa, vaan he olivat ottaneet oppia kauppakumppaneiltaan, muun muassa kreikkalaisilta.

Kreikassa ja Vähässä-­Aasiassa viljelijät johtivat vettä tiluk­silleen kanavilla, joiden pieni korkeusero sai veden virtaamaan haluttuun suuntaan. Roomalaiset omaksuivat idean ja kehittivät sitä aivan uudelle tasolle.

Kun Rooman tasavalta 300-luvulla eaa. alkoi vallata Italian niemimaata, juoksevasta vedestä tuli hyvinvoinnin ja sivistyksen merkki. Roomalaisilla ei ollut apunaan suuria pumppuja, vaan he joutuivat hyödyntämään veden siirtämiseen paino­voimaa.

Veden lähteet sijaitsivat usein vuoristossa kaukana kaupungeista, joten korkeuseroa oli, mutta ongelma oli veden lähteen ja kaupungin välillä olevien ­rotkojen, jokien ja alankojen ylitys.

Siksi kreikkalaiset rakensivatkin yleensä ­akvedukteja vain melko lyhyille mat­koille. Roomalaiset keksivät kuitenkin ratkaisun, joka nykyisin tulee useimmille mieleen Rooman akvedukteista puhuttaessa: akveduktisillat ja pylväiköt, joiden päällä vesi virtasi esteiden ylitse tarkkaan lasketun kallistuksen avulla.

Roomalaiset olivat oppineet kreikkalaisilta arkkitehtuurimatematiikkaa, joten he pystyivät rakentamaan esimerkiksi suuria itsekantavia holvikaaria.

Oikein mitoitettu holvikaari ohjasi kaaren painon sen pilareille, jolloin rakennelmista ei tarvinnut tehdä umpinaisia muureja, ja niin sekä säästettiin valtavasti rakennusmateriaalia että mahdollistettiin kulku rakennelmien ali.

Kun roomalaiset lisäksi keksivät nopeasti asettuvan betonin, jota sekoitettiin muun muassa vedestä ja jauhetusta vulkaanisesta kivestä, insinöörit pystyivät rakentamaan valtavia akveduktirakennelmia, joita pitkin vettä voitiin johtaa suurienkin esteiden yli.

Vaikean sisällissodan jälkeen Augustuksesta tuli vuonna 27 eaa. entisestään laajentuneen valtakunnan kiistaton johtaja, joka aloitti Rooman keisariajan. Valtakunnan pääkaupunkiin virtasi lisää asukkaita, ja veden tarve kasvoi jyrkästi.

Vettä kului kaupungin kylpylöissä, yleisissä käymälöissä sekä toreilla, jotta muun muassa liha- ja kalakauppiaat saivat huuhdeltua tuotteensa ja myyntitiskinsä.

Myös Rooman pesuloissa, parkitsimoissa ja muissa työpajoissa tarvittiin jatkuvasti juoksevaa vettä.

Augustus antoi rakentaa akvedukteja myös nykyiseen Espanjaan, Pohjois-­Afrikkaan ja Vähään-Aasiaan.

Seuraa vatkin keisarit rakennuttivat valtavia akvedukteja kaikkialle valtakuntaan, esimerkiksi kolmesataa yksin Galliaan, vahvistaakseen suosiotaan ja osoittaakseen paikallisille, että imperiumin rikkaudet eivät kuuluneet ainoastaan Roomalle vaan koko valtakunnalle.

Siksi akve­duktien näkyvät osat myös rakennettiin mahdollisimman vaikuttavan näköisiksi.

Esimerkiksi Nemausuksessa castellum eli vesiasema, josta akveduktin vesi jaettiin eri puolille kaupunkia, koristeltiin vesiaiheisilla korkokuvilla, ja sinne, missä vesi kulki kaupungilla avoimissa kanavissa, pystytettiin pronssiset kaiteet, joiden äärellä ohikulkijat saattoivat vilvoitella ja ihastella solisevaa vettä.

Toisin paikoin mentiin vieläkin pidemmälle. Miletoksen kaupungissa nykyisessä Turkissa kaupungin akvedukti päättyi kolmikerroksiseen suihkulähteeseen, joka oli rakennettu näyttämään palatsin julki­sivulta: vesi valui ­kauniisti kaiverrettujen pylväiden ja marmoripatsaiden ylitse useiden tasojen kautta alinna olevaan valtavaan altaaseen.

Koristeilla kunnioitettiin elintärkeää vettä, mutta toki ne myös korostivat työstään ylpeiden roomalaisten rakentajien panosta.

”Verrattakoon vain näitä korvaamat­tomia akvedukteja täysin tarkoitukset­tomiin pyramideihin tai kreikkalaisten hyödyttömiin mutta kovin kuuluisiin ­rakennelmiin”, kirjoitti Rooman vesihuollon johtaja Sextus Frontinus ylpeänä kirjassaan akvedukteista vuonna 97 jaa.

Rooman valtakunnan laajentuessa aina Britteinsaarille pohjoisessa ja Afrikkaan etelässä yhä useampi valtakunnan kaupunki halusi oman akveduktin.

Akveduktit näyttivät komeilta maisemassa ja antoivat kaupungille arvovaltaa. Juoksevan veden ansiosta kaupunkiin saatiin suihkulähteitä ja ­vesipisteitä, ja kaupungin yläluokka ­sai maksua vastaan ­vesijohdon vedettyä aina omaan taloonsa asti puutarhaaltaita ja käymälöitä varten.

Akveduktin rakentamiseen tarvittiin tuhansia työläisiä, ja se saattoi kestää jopa vuosikymmeniä.

Esimerkiksi Nîmesin akvedukti ja sen Pont du Gard rokottivat Rooman valtionkassaa noin 30 miljoonalla sestertiuksella, mikä vastasi 25 000 roomalaisen sotilaan vuosipalkkaa. Sellaisia summia saattoivat koota vain Rooman keisari tai varakkaat roomalaiset yhdessä.

Jotkut kaupungit yrittivät siitä huolimatta rakentaa akvedukteja itse, usein huonoin seurauksin.

Vuonna 112 jaa. roomalainen senaattori Plinius nuorempi nimitettiin Bithynian provinssin kuvernööriksi Mustanmeren rannalle, ja yksi hänen ensimmäisistä tehtävistään oli ­tarkastaa kroonisissa talousvaikeuksissa olevan Nicomedian kaupungin tilanne.

”Kaupunkilaiset ovat tuhlanneet 3,2 miljoonaa sestertiusta akveduktiin, joka on hylätty keskeneräisenä – sanoisin sitä suorastaan raunioksi – ja nyt he ovat ­keränneet veroina noin kaksi miljoonaa ­sestertiusta uutta varten”, Plinius valitti kirjeessään keisari Trajanukselle.

Keisari antoi kuvernöörille vapaat kädet lykätä kaupungin muita kalliita menoja, jotta rahaa riitti akveduktiin.

Useimmiten kalliit rakennusurakat ­katettiin valtakunnan kassasta. Vuonna 125 jaa. Herodes Atticus, Rooman Asian provinssin (nykyinen Turkki) kuvernööri, kirjoitti keisari Hadrianukselle, että troijalaisilla oli juotavakseen vain mutaista kaivovettä, ja pyysi armolliselta keisarilta kolmea miljoonaa drakmaa, jotta kaupunkilaiset voisivat rakentaa noin 25 kilometriä pitkän akveduktin.

Hadrianus antoi mielihyvin rahat, mutta kun ­akveduktin hinta sen valmistuessa oli yli kaksinkertaistunut, keisari sulki kukkaronnyörit ja troijalaiset saivat itse maksaa erotuksen.

Joskus kävi niinkin, että vettä janoavat kaupungit saivat suoran valtionrahoi­tuksen sijaan helpotuksia vuosittaisiin veroihinsa, jolloin ne pystyivät säästyneillä varoilla maksamaan akveduktinsa itse.

Yleensä Rooman valtakunnan oli joka ­tapauksessa annettava rakentamiseen teknistä apua, sillä vain valtiolla oli tarvittavia asiantuntijoita – ja he olivat kaikki armeijan palveluksessa.

Keisari Augustuksen aikaan Rooman armeijassa oli noin 125 000 miestä, mutta läheskään kaikki heistä eivät olleet sotilaita: sotaretkille lähti aina mukaan myös käsityöläisiä, maanmittaajia ja insinöörejä, jotka sitten rakensivat kaikenlaista ­linnoituksista jokia ylittäviin siltoihin.

Näitä asiantuntijoita keisari yleensä käytti myös teknisesti vaativien akve­duktien rakentamisessa, ja monesti myös ­sotilaat osallistuivat käytännön työhön.

Joskus rakennusmestari palkkasi urakkaan myös paikallisia, ja orjia käytettiin kaikkein vaarallisimmissa ja raskaim­missa töissä, kuten tunnelien tai ojien kaivuussa.

Armeijan insinöörit vastasivat suunnittelusta ja koordinoinnista, sillä vaati erityisosaamista ensinnäkin löytää parhaat veden lähteet ja varsinkin pitää huolta siitä, että kaikissa akveduktin tunne­leissa, kanavissa ja silloissa oli veden virtauksen kannalta juuri oikea kaato.

Sotilasinsinööri Vitruvius kirjoitti vuonna 20 eaa. paksun teoksen arkkiteh­tuurista ja insinööritaidosta, ja hänen mukaansa tarvittiin asiantuntija jo löytämään akveduktia varten tarvittavaa vettä. Hän neuvoi veden etsijöitä:

”Paikkaa voi arvioida painamalla poskensa maata vasten ennen auringon­nousua siellä, mistä vettä etsitään. Oikea paikka kaivaa on se, jossa tuntee kosteuden tunkeutuvan ylöspäin ja nousevan ­ilmaan – sellaista ei voi havaita kuivassa maassa.”

Kun veden lähde oli paikallistettu, ­rakennusmestarin oli tarkoin valvottava sitä, että akvedukti rakennettiin maastoon ihanteellista reittiä.

Kanavan joh­taminen vuoren läpi oli insinöörityön taidonnäyte, joka vaati tarkkoja laskelmia ja raskasta kaivutyötä kovan kiven halki.

Tunneliosuuksia varten kaivettiin myös pystysuoria kuiluja, joiden kautta ilma vaihtui ja joihin pystytettyjen paa­lujen avulla voitiin silmämääräisesti ­varmistaa, että maan alla tapahtuva työ eteni haluttuun suuntaan.

Menetelmä oli alkeellinen, ja pienikin virhe saattoi viedä väärään suuntaan, varsinkin jos tunnelia kaivettiin molemmista päistä yhtä aikaa.

Sen sai kokea esimerkiksi roomalainen sotilas­insinööri Nonius Datus. Hän oli saanut vuonna 152 jaa. vastat­tavakseen ­akveduktin rakentamisen Saldaen satamakaupunkiin nykyisessä Algeriassa.

Hän oli tehnyt tarkat laskelmat ja määrännyt kaksi ryhmää kaivamaan tunnelia sen molemmista päistä, minkä jälkeen hänen oli matkustettava paikalta, ehkä johtamaan toista rakennustyömaata. Pian provinssin kuvernööri kuitenkin kutsui hänet hädissään takaisin.

”Kun tulin, kaikki olivat masentuneita ja itkuun purskahtamaisillaan. He olivat menettäneet toivonsa sen suhteen, että tunnelin päät koskaan kohtaisivat, koska molemmista päistä oli kaivettu jo yli ­vuoren puolivälin. Ja kuten tällaisissa ­tapauksissa aina, vika vieritettiin minun, insinöörin, niskaan”, Nonius Datus ­kirjoitti katkerana raporttiinsa.

Laskelmat pitivät kuitenkin paikkansa, ja syypäitä olivat muut kuin insinööri:

”Urakoitsija ja hänen apulaisensa ­olivat toistuvasti tehneet tyhmyyksiä. Kumpikin tunnelinpää oli lähtenyt suunnitellusta linjasta hieman oikeaan. Jos ­paluuni olisi viivästynyt, Saldaessa olisi pian ollut kaksi tunnelia yhden sijaan!”

Nonius Datus oli kuitenkin ehtinyt ajoissa, ja niin sotilaat kaivoivat ja yhdistivät yhteensä 428 metriä pitkät tunnelinpäät vuoren sisällä ja Saldae sai 24 kilometriä pitkän akveduktinsa.

Työt eivät kuitenkaan loppuneet siihen, kun ­akvedukti valmistui. Veden mukana ­akvedukteissa kulki hieman reitistä riippuen runsaasti epäpuhtauksia. Enin ylimääräinen tavara kertyi ­kanavien saostusaltaisiin, jotka oli säännöllisesti tyhjennettävä ­huoltokuilujen kautta.

Yksi tällainen saostusallas ­sijaitsi lähellä Rooman Anio Novus -akveduktin päätepistettä. Kun allas vuosi­satojen jälkeen löytyi, se oli täynnä sormenpään kokoisia pikkukiviä, joita oli kulkeutunut sinne lähteeltä 70 ­kilo­metrin päästä.

Kiviä oli niin paljon, että paikan omistaja päällysti niillä ­kokonaisen kilometrin tietä.

Toinen asia, joka vaati jatkuvaa kunnossapitotyötä, oli vedestä rakenteisiin kertyvä kalkki. Kokeellisesti on osoitettu, että jo kolmen sentin paksuinen kerros kalkkia kanavassa on heikentänyt veden virtausta huomattavasti.

Siksi maan­alaiset kanavat oli rakennettu niin suuriksi, että niissä mahtui liikkumaan ja nakuttelemaan kertymiä irti – eikä se työ koskaan loppunut.

Juuri jatkuva kunnossapidon tarve koitui roomalaisten akveduktien kohtaloksi. Kun Rooman valtakunnan läntinen osa 400-luvulla romahti ja barbaariheimot vyöryivät roomalaisalueille, kukaan ei enää huolehtinut akvedukteista, joista useimmat kalkkeutuivat ja romahtivat muutamassa vuosikymmenessä.

Jäljelle jäi akveduktisiltoja ja kilometreittäin pylväikköjä, jotka olivat vuosi­satojen ajan kuljettaneet kaupunkeihin käsittämättömiä määriä vettä. Vaikka veden tulo loppui, vaikuttavat rakennelmat jäivät.

Espanjan Méridassa kaupunkilaiset kutsuivat keskiajalla kaupungin akveduktin raunioita yhä nimellä Los ­Milagros (”ihme”) muistona niistä vesi-ihmeistä, joita Rooman valtakunnan ­nimettömiksi jääneet insinöörit olivat vuosisatoja aiemmin luoneet.