Aasialainen myrkkykuningas murhautti 80 000 roomalaista

Myrkkykuningas Aleksanterin jäljillä

Mithridates VI hallitsi Mustanmeren etelärannikolla sijaitsevaa pientä Pontoksen kuningaskuntaa.

Hän oli noussut valtaistuimelle nuorena ja oli armottomalla tehokkuudella poistanut hovistaan kaikki vihollisensa yksi kerrallaan suuren intohimonsa myrkkyjen avulla.

Nuoren hallitsijan puutarhassa kasvoi monenlaisia myrkkykasveja, joiden tehoa hän kokeili kuolemaantuomituilla vangeilla.

Siltä varalta, että joku yrittäisikin myrkyttää hänet, ja hän tutki myös vastamyrkkyjä ja sitä, voisiko myrkyille kehittää vastustuskykyä nauttimalla niitä vähän kerrallaan pitkän ajan kuluessa.

Hänellä olikin tapana ripotella ruokansa päälle myrkkyä ja nauttia sitten hengenvaarallinen ateria ällistyneiden vieraidensa silmien edessä.

Hovin huvituksiin kuuluivat myös myrkkykäärmeet, ja Mithridates tunnettiinkin lisänimellä Myrkkykuningas. Mithridates halusi kuitenkin olla paljon muutakin kuin myrkkyjen tuntija.

Hän kuului persialaiseen kuningassukuun, ja hänen esivanhempiensa joukossa oli makedonialaisia sotapäälliköitä, jotka olivat 250 vuotta aiemmin valloittaneet Vähän-Aasian Aleksanteri Suuren johdolla.

Mithridates uskoi, että jumalat olivat valinneet hänet luomaan uudestaan Aleksanterin imperiumin. Aleksanterin jalanjäljissä seuraamisen tiellä oli kuitenkin yksi suuri este: Rooma.

Provinssit imettiin kuiviin

Roomasta oli vuosien mittaan tullut suurvalta, joka laajeni koko ajan lähemmäksi Pontosta. Rooma oli ottanut Välimeren länsiosat ja Kreikan hallintaansa vuonna 146 eaa., ja vuonna 133 eaa. Rooma laajeni entisestään itään, kun se valtasi Vähän-Aasian länsireunalla sijaitsevan Pergamonin kuningaskunnan ja teki siitä Rooman provinssin. Provinssi sai nimekseen Asia.

Pian provinssiin vyöryi roomalaisia siirtolaisia, kauppiaita ja veronkantajia. Veronkantajat olivat yksityishenkilöitä, jotka Rooman valtakunnan nimissä riistivät rahaa paikallisilta niin, että monien perheiden oli myytävä lapsiaan orjiksi pystyäkseen maksamaan vaaditut verot.

Jopa Roomassa tunnustettiin, että veronkanto uudessa provinssissa oli jo hallitsematonta.

”Rooman nimeä vihataan, ja Rooman tribuutit, kymmenykset ja verot ovat kuoleman välineitä”, varoitteli roomalainen poliitikko Cicero.

Siitä huolimatta Rooma halusi yhä jatkaa laajentumistaan, kartuttaa verokertymäänsä entisestään ja hankkia yhä uusia orjia valloittamiltaan alueilta.

Vähän-Aasian kuningaskunnat pelkä­sivätkin jatkuvasti olevansa Rooman seuraavia kohteita.

Ensi-iskut naapurivaltioihin

Mithridates ei aikonut vain istua ja odottaa roomalaisten tuloa, vaan hän halusi iskeä ensin – mutta ovelasti.

Hän alkoi toteuttaa suunnitelmaansa jo kymmenen vuotta ennen Asian verilöylyä ja valloitti suuria alueita Mustanmeren itä- ja pohjoisosista.

Vuonna 93 eaa. hän yli­puhui vävynsä, Armenian kuninkaan Tigraneen, valloittamaan Kappadokian kuningaskunnan, ja hän itse hyökkäsi naapurivaltakuntaan Bithyniaan.

Hyökkäyksillä Mithridates testasi Rooman toimintakykyä, sillä sekä Bithynian että Kappadokian kuninkaat olivat Rooman liittolaisia.

Rooman senaatti lähettikin pian sotapäällikkö Manius Aquilliuksen johtaman legioonan Bithyniaan liittolaistensa avuksi. Kun Aquillius saapui, Mithridates veti oitis joukot molemmista kuningaskunnista.

Aquillius oli syvästi pettynyt, koska hän oli odottanut nopeaa ja voittoisaa sotaa sekä runsasta sotasaalista.

Niinpä hän alkoi painostaa Bithynian kuningasta Nikomedesta hyökkäämään Mithridateen Pontokseen, jolloin sekä hän että Nikomedes saisivat osansa Pontoksen rikkauksista.

Vuonna 89 eaa. Nikomedes ylittikin Pontoksen rajan 56 000 miehen armeijan kanssa. Joukot eivät kohdanneet minkäänlaista vastarintaa, vaan rajakaupungit olivat autioita eikä missään näkynyt pontoslaisia sotilaita.

Mithridates oli saanut vakoojiltaan kuulla jo hyvissä ajoin Nikomedeen hyökkäyssuunnitelmista, ja hän halusi houkutella tämän syvälle valtakuntaansa ennen yhteenottoja, jotta kaikille olisi selvää, kuka oli hyökkääjä.

”Hän halusi kiistattoman tekosyyn sodalle”, kirjoitti Appianos.

Kun Nikomedeen armeija saapui Amniasjoelle lähelle Pontoksen pääkaupunkia Sinopea, Mithridateen 50 000 miehen armeija oli odottamassa sitä täydessä taisteluvalmiudessa.

Viiltävän tehokkaat taisteluvaunut

Mithridateella oli vähemmän miehiä kuin Nikomedeella, mutta mies- ja hevosrivistöjen takana piili salainen ase: 130 taisteluvaunua, joiden pyörän keskiöön oli kiinnitetty terävinä välkehtivät veitset.

Sellaisia vaunuja ei ollut käytetty yli kahteensataan vuoteen, ja niin yllätys oli täydellinen.

”Vaunujen verenjano oli loputon, ja ne leikkasivat raajoja niin nopeasti, että miehet eivät ehtineet edes tuntea kipua ennen kuin huomasivat menettäneensä kätensä tai jalkansa”, kirjoitti roomalainen Lucretius.

Kun taistelu oli ohi, puolet Nikomedeen joukoista makasi tantereella ja Mithridates oli saanut riemuvoiton, vaikkei hän ollut vielä edes käyttänyt armeijansa pääjoukkoja.

250 000 pontoslaista sotilasta oli yhä iskuvalmiina, ja nyt heidät lähetettiin Pontoksen rajalle, jossa Aquillius valmistautui yhteen­ottoon 40 000 roomalaisen ja bithynialaisen sotilaan kanssa.

Pontoksen armeija vyöryi roomalaisjoukkojen yli kuin hyökyaalto. Aquillius pakeni, mutta hänet saatiin kiinni ja luovutettiin Mithridateelle.

Appianos kertoo: ”Mithridates kaatoi sulaa kultaa hänen kurkkuunsa kirpaisevana vertauskuvana Rooman ahneudelle.”

Nikomedes pakeni kohti Roomaa Mithridateen johdattaessa armeijansa Bithynian halki Rooman Asian provinssiin.

Pergamonin kaupungissa Mithri­dates otettiin vastaan vapauttajana, ja hienoimpiin persialaisiin vaatteisiin pukeutuneena hän astui kaupungin amfiteatteriin ja lietsoi kaupunkilaisia sotaan ahneita roomalaisia vastaan.

”Roomalaiset sanovat itse, että heidän esi-isänsä olivat suden kasvattamia. Se selittää, miksi koko Rooman kansalla on suden luonne. Susien tavoin heidänkin verenjanonsa ja vallan ja vaurauden himonsa ovat kyltymättömiä!”

Mithridates julisti, että roomalaiset saattoi pysäyttää vain sodalla, ja sai korviahuumaavat suosionosoitukset.

Roomalaiset veronkantajat olivat ajaneet tuhansia kerjuulle, ja taas tuhansia oli myyty orjiksi – nyt kansa janosi kostoa.

Etninen puhdistus

Mithridateen armeija kasvoi koko ajan, kun lukemattomat vapaaehtoiset liittyivät hänen joukkoihinsa. Nopeasti se valloitti koko läntisen Vähän-Aasian.

Stratonikean kaupungissa tapahtui kuitenkin toisenlainen valloitus, kun Mithridates tapasi nuoren naisen, Monimen, joka lumosi hänet kauneudellaan.

Mithridates tarjosi Monimelle 1 500 kultakolikkoa ja paikan haaremissaan, mutta Monime halusi kuningattareksi.

Mithridates oli päättänyt, että siihen asemaan ei enää kukaan pääsisi sen jälkeen, kun hän oli joutunut teloittamaan ensimmäisen vaimonsa petturina. Monime sai kuitenkin tahtonsa läpi, ja pari vihittiin komein menoin.

Mithridates lähetti Rooman entisten provinssien suuriin kaupunkeihin salaisen viestin, jossa hän käski kaupunkilaisia murhaamaan kaikki alueella asuvat roomalaiset siirtolaiset ja kauppiaat kuukauden kuluttua.

Kun määrätty päivä koitti keväällä 88 eaa., kansa tarttui aseisiin. Näin Mithridates sai vedettyä koko Vähän-Aasian mukaan omaan sotaansa, sillä verilöylyn jälkeen kukaan ei enää voisi palata Rooman huomaan.

Sulla riehui Ateenassa

Mithridateen menestyksen innoittamana myös Ateenassa alkoi esiintyä kapinahenkeä roomalaisia vastaan.

Kaupungin uudet johtajat pyysivät Mithridateelta apua, ja pian 120 000 miehen pontoslainen armeija marssi Ateenaan, josta tuli jälleen uusi osa Mithridateen nopeasti kasvavaa valtakuntaa.

Kun uutiset verilöylystä ja Asian provinssin ja Kreikan menetyksestä ylsivät Roomaan, senaatti päätti pikakokouksessa lähettää legioonalaiset asialle.

Roomassa oli juuri päättynyt verinen sisällissota ja tilanne oli levoton, mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Mithridates oli pysäytettävä.

Rooman kavahdetuin sotapäällikkö ja vastavalittu konsuli Lucius Cornelius Sulla marssitettiin 30 000 sotilaan kanssa Mith­ridateen armeijaa vastaan Kreikkaan.

Rahoittaakseen sotaretkensä Sulla ryösti matkallaan kaikki kreikkalaiset temppelit. Hän piiritti Ateenaa, kunnes kaupunki antautui muutaman viikon kuluttua.

Sulla tunnettiin häikäilemättömyydestään, ja hän riehui kaupungissa miehineen ”julmuudella, joka ylitti jopa sen, mitä roomalaiselta saattoi odottaa”, kuten kreikkalainen Pausanias kertoo.

Mithridates pakotettiin rauhaan

Ateenan jälkeen Sulla jatkoi pohjoiseen kohdatakseen Mithridateen 120 000 miehen joukot Fokisin alueella.

Vuonna 86 eaa. armeijat iskivät yhteen kreikkalaisessa Khaironeian kaupungissa. Sullan joukot olivat pienemmät, mutta hän sai yllätyshyökkäyksellä pakotettua Pontoksen armeijan taisteluun kapeassa solassa, jossa vastustajalla ei ollut hyötyä miesylivoimastaan.

Roomalaisten yllätykseksi Pontoksen armeijan 15 000 eturivin sotilasta osoittautuivat entisiksi roomalaisiksi orjiksi, jotka olivat liittyneet Mithridateen joukkoihin.

Entiset orjat taistelivat vihansa voimin, mutta lopulta he eivät mahtaneet mitään kokeneille roomalaisille legioonalaisille, jotka iskivät nyt muiden kimppuun. 120 000 hengen armeijasta vain 10 000 selvisi taistelusta, loput tapettiin tai otettiin vangeiksi.

Valloitettuaan takaisin suurimman osan Kreikkaa Sulla oli valmis jatkamaan kohti Vähää-Aasiaa.

Silloin viestinviejä toi tiedon siitä, että Sullan viholliset Roomassa olivat ottaneet vallan ja teloittaneet hänen kannattajansa.

Sulla tajusi, että hänen olisi keskeytettävä sotaretkensä ja kiirehdittävä kotiin. Kun Mit­hridates lähetti edustajansa anomaan rauhaa, Sulla tarttui tilaisuuteen ja lähti Bosporinsalmen kautta Dardanelliensalmeen rauhanneuvotteluihin, missä miehet kohtasivat vuonna 85 eaa.

Mithridates yritti puolustella sotaa sanomalla, että roomalaiset olivat pakottaneet hänet hyökkäykseen, mutta Sulla sivuutti hänen väitteensä tylysti:

”Minä tiedän, että sinä olet viekas puhuja, joka yrittää aina oikeuttaa tekemisensä. Sinä suunnittelit tätä jo kauan sitten uskoen, että voisit valloittaa koko maailman.”

Sulla jatkoi raivoissaan: ”Sinä teurastit Asian provinssissa kaikki italialaista syntyperää olevat, myös naiset ja lapset. Mitä rajatonta vihaa oletkaan osoittanut meitä kohtaan!”

Mithridates ymmärsi, että Sullan päätä ei voisi kääntää sen enempää asein kuin sanoinkaan.

Niinpä hän ilmoitti myön­tyvänsä Rooman rauhanehtoihin, vetävänsä joukkonsa valloittamiltaan Vähän-Aasian alueilta ja maksavansa sotakorvauksia.

Sen jälkeen miehet sinetöivät sopimuksen suudelmalla ja lähtivät kumpikin tahoilleen.

60 prinssiä myrkytettiin päivällisillä

Mithridates ei silti ollut antanut periksi. Hän hyödynsi rauhanaikaa vahvistamalla armeijaansa ja kitkemällä viholliset ympäriltään.

Hän oli varma, ettei pieni roomalaisarmeija olisi voinut voittaa hänen mahtavia joukkojaan, ellei joukossa olisi ollut pettureita.

Mithridates ei luottanut naapurikansoihinsa, eikä etenkään galatialaisiin. Galatialaiset olivat lähettäneet paljon sotilaitaan Mithridateen armeijaan, mutta kansakunta tunnettiin takinkääntäjinä.

Mithridates kutsui 60 galatialais­prinssiä hoviinsa ja antoi myrkyttää heidät juhlaillallisilla. Hän pelkäsi myös vanhimman poikansa suunnittelevan petosta, joten hän antoi teloittaa tämänkin varmuuden vuoksi. Sitten hän jäi odottamaan sopivaa hetkeä nousta jälleen Roomaa vastaan.

”Kuten seuraavaan erään valmis painija, Mithridates oli taas noussut jaloilleen Sullalta saamansa iskun jälkeen”, kirjoitti kreikkalainen Plutarkhos.

Sopiva hetki koitti vuonna 74 eaa., kun Rooma liitti alueisiinsa aiemman liittolaisensa Bithynian. Sulla oli kuollut jokunen vuosi aiemmin, mikä oli laukaissut Rooman valtakunnassa jälleen
sisällissodan.

Nyt tai ei koskaan, ajatteli 60-vuotias Mithridates. Uhrilahjana jumalille hän antoi neljän lumivalkoisen hevosen vetää kultaiset vaunut jyrkänteeltä mereen. Sitten hän julisti taas sodan Roomalle.

Myrkkymaljat läheisille

Mithridates marssi 156 000 Mustan­meren alueelta värvätyn sotilaan kanssa Bithyniaan. Rooma vastasi lähettämällä Lucius Licinius Luculluksen johdolla 30 000 legioo­nalaista kohti Vähää-Aasiaa.

Pontoksen joukot miehittivät helposti Bithynian, ja monin paikoin heidät suorastaan toivotettiin tervetulleiksi.

Strategisesti tärkeä Kyzikoksen satamakaupunki pani kuitenkin vastaan, joten Mithridates antoi piirittää kaupungin.

Piirityksen kestäessä Lucullus saapui miehineen alueelle ja katkaisi Mithri­dateen elintärkeät huoltoyhteydet.

Pontoksen armeija oli tuolloin paisunut jo 300 000 mieheen, joilla ei nyt ollut mitään syötävää. Lopulta Mithridateen oli keskeytettävä piiritys ja hyökättävä roomalaisten kimppuun.

Taistelu päättyi Mithridateen kannalta katastrofaalisesti, ja hän menetti suurimman osan valtavista joukoistaan.

Mithridateella oli enää muutama tuhat miestä, joiden kanssa hän pakeni Bithyniasta kotiin Pontokseen.

Lucullus seurasi tiukasti hänen kannoillaan. Viimeisten miestensä avulla Mithridates yritti pysäyttää roomalaiset Kabirassa, jonka lähellä sijaitsevassa palatsissa hänen perheensä asui.

Mithridateen miehet taistelivat urheasti, mutta he eivät mahtaneet mitään roomalaisille. Taistelun tuoksinassa Mithridates pääsi pakenemaan, mutta perhettään hän ei saanut mukaan.

Niinpä hän käski juuri ennen pakoaan uskottua palvelijaansa antamaan myrkkyä sekä vaimolleen Monimelle että kahdelle pikku­sisarelleen.

Kertomusten mukaan sisar Stateira kiitti veljeään myrkyn saatuaan siitä, että tämän ansiosta he eivät joutuisi roomalaisten käsiin vaan voisivat kuolla eleutheriassa, vapaudessa.

Myrkyistä pahin

Mithridates pakeni vävynsä Tigraneen hallitsemaan Armeniaan, ja vuonna 69 eaa. Lucullus seurasi häntä sinne.

Tigraneella oli 250 000 miehen armeija, ja nähdessään Luculluksen tulevan 30 000 sotilaan kanssa hän hymyili:

”Jos Roomasta on tullut lähettiläitä, heitä on tullut liikaa. Jos sieltä on tullut miehittäjiä, heitä on tullut liian vähän.”

Luculluksen kokeneet legioonalaiset kuitenkin nujersivat armenialaisarmeijan, ja Mithridateen oli jälleen paettava. Lucullus jatkoi ajojahtia, mutta kun se venyi venymistään, hänen sotilaansa alkoivat valittaa suureen ääneen.

Lopulta Luculluksen oli luovutettava ja palattava Roomaan. Seuraavaksi Mithridateen perään lähti Rooman uusi nouseva tähti Gnaeus Pompeius Magnus.

Mithridates pakeni vuonna 63 eaa. Mustanmeren pohjoisrannalle Krimin niemimaalle, missä hallitsi hänen poikansa Farnakes II.

Hän aikoi koota uuden armeijan ja käydä vielä kerran Roomaa vastaan. Farnakes ei kuitenkaan enää luottanut isäänsä ja sopi Pompeiuksen kanssa rauhasta Mithridateen luovutusta vastaan.

Kun sotilaat tulivat noutamaan Mith­ridatesta, hän pakeni henkivartijansa kanssa yhteen palatsin tornihuoneista ja yritti ottaa myrkkyä.

Itsemurha ei kuitenkaan onnistunut, sillä hän oli elämänsä aikana nauttinut niin paljon myrkkyä, että hän oli tullut sille vastustuskykyiseksi.

Mithridates valitti jumalille: ”Minä, niin mahtavan valtakunnan suuri hallitsija, en nyt pysty tappamaan itseäni myrkyllä – – Vaikka olen varonut huolellisesti kaikkia myrkkyjä, olen jättänyt varautumatta siihen kaikkein kohtalokkaimpaan myrkkyyn: sotilaiden, ystä­vien ja lapsien uskottomuuteen.”

Sen sanottuaan Mithridates pyysi lopulta henkivartijaansa iskemään miekan lävitseen ja kuoli vuonna 63 eaa. vastustettuaan Roomaa ja roomalaisia sinnikkäästi 26 vuotta.