Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

80 000 kilometriä teitä yhdisti Rooman

Roomalaiset ryhtyivät rakentamaan mahtavaa tieverkostoa 300-luvulla ennen ajanlaskumme alkua varmistaakseen roomalaisten sotajoukkojen nopean pääsyn sotatantereille. Tiestö lisäsi myös kauppaa ja yhdisti valtakunnan eri kansat toisiinsa.

Vuonna 311 eaa. Rooman sotaonni lopulta kääntyi. Se oli kahdeksan vuotta käynyt kuluttavaa sotaa Etelä- ja Keski-Italiassa asuvien samnilaisten kanssa.

Kahdeksan vuoden ajan yleensä niin voittoisat roomalaiset olivat kärsineet tappion toisensa jälkeen.

Sotanäyttämönä oli ollut Campania lähes 150 kilometriä Rooman eteläpuolella, ja Rooman joukkojen oli täytynyt patikoida viikkokausia ikivanhoja kiemurtelevia ja kuoppaisia polkuja pitkin sotatantereelle päästäkseen.

Pahin ongelma oli se, että rintamalle ei saatu riittävän nopeasti tuoreita joukkoja eikä tuoretta ruokaa, ja roomalaiset olivat jatkuvasti tappiolla.

Vuonna 312 eaa. Rooman silloin ylin julkisesta rakentamisesta vastaava virkamies Appius Claudius teki päätöksen, joka muutti Etelä-Italian valtatasapainon lopullisesti.

Appius Claudius antoi määräyksen rakentaa tie, joka veisi Roomasta aina Campanian sotanäyttämölle asti.

Tuhannet sotilaat ja rangaistusvangit määrättiin hakkujen ja lapioiden kanssa tien rakennustöihin, ja vuoden päästä yli neljän metrin levyinen tie jo halkoi kallioista ja soista maastoa.

Pian roomalaisia joukkoja, sotakoneita ja huoltovaunuja valui kilometrien pituisina kolonnoina jatkuvana virtana kohti Campaniaa uutta tietä pitkin.

Samnilaiset taistelivat urheasti alueelleen tunkeutuvaa Rooman armeijaa vastaan, mutta turhaan.

Vain muutama vuosi tien valmistumisen jälkeen sotaisat samnilaiset joutuivat antautumaan ja luovuttamaan lopulta roomalaisille Campanian herruuden.

Roomalaisten tiet olivat niin hyvin tehtyjä, että niitä on jäljellä edelleen, kuten Antiokian ja Aleppon välinen tie Syyriassa.

Dorling Kindersley

Rooman armeijan ”moottoritiet”

Appius Claudiuksen vuonna 312 eaa. rakennuttama tie nimettiin teettäjänsä mukaan Via Appiaksi.

Myöhemmin sitä pidennettiin niin, että se ulottui aina Etelä-Italiassa sijaitsevaan Brindisin satamakaupunkiin asti, joten siitä tuli yli viidensadan kilometrin pituinen.

Roomalaiset antoivat Via Appialle lisänimen ”teiden kuningatar”, ja siitä tuli esikuva niille tuhansille tiekilometreille, joita roomalaiset rakensivat seuraavien 600 vuoden aikana.

”Niin monta ryhmää tekemässä eri asioita! Osa kaataa puita, osa louhii...”
Runoilija Statius tienrakennuksesta

Ensimmäiset Roomasta muualle vievät tiet eivät olleet suunniteltuja, vaan kasvavan kaupungin satamista rönsysi sekalaisia teitä lähimpiin kaupunkeihin.

Useimmat olivat päällystämättömiä maanteitä, mutta yksittäiset tiet saattoivat olla kivettyjäkin. Via Appiasta alkoi kuitenkin määrätietoinen tiestön suunnittelu.

Teiden tärkein tehtävä oli palvella armeijan nopeana kulkuväylänä. Tiet takasivat sujuvan yhteyden Rooman ja sen valloittamien alueiden välille.

Lisäksi monet tiet päättyivät sotilasleiriin, joita voitiin käyttää uusien valloitusten ja teiden lähtöpisteenä.

Rooman valtio sekä suunnitteli että maksoi suuret tiehankkeet. Joukko sotilasinsinöörejä suunnitteli tien, ja usein työvoimana käytettiin sotilaita.

Välillä raskaassa työssä käytettiin myös rangaistusvankeja ja orjia, ja tavallisia siviilejäkin saatettiin palkata tienrakennustyömaalle työvoimapulan sattuessa. Runoilija Statius, joka seurasi tienrakennusta, kirjoitti innostuneena:

”Niin monta ryhmää tekemässä monia eri asioita! Osa kaataa puita, osa louhii kiviä. Toiset asettelevat kiviä vieri viereen, toiset kaivavat ojaa sadevedelle tai uutta uomaa purolle.”

© Lotte Nybo

Tiet rakennettiin kivistä ja sorasta

Roomalaiset pitivät kunnia-asianaan rakentaa teitä, jotka kestivät vuosikymmeniä ilman kunnossapitoa. Kestävyyden salaisuus oli kuusi kerrosta kiveä, laastia ja soraa.

Hyvä roomalainen tie kesti ilman erityisiä huoltotoimenpiteitä vähintään sata vuotta. Teiden kestävyys perustui harkittuun tienrakennusmalliin, jota suunnittelijat noudattivat tarkasti.

Ensin tien alta raivattiin puut, pensaat ja muut esteet, minkä jälkeen ryhdyttiin varsinaiseen rakennustyöhön.

Yleensä ensin kaivettiin uoma, joka oli noin metrin syvyinen ja niin leveä, että kahdet vaunut pystyivät ohittamaan siinä toisensa. Uomaan rakennettiin tie kerroksittain erikokoisista kivistä, laastista ja sorasta.

Lopulta tie päällystettiin kivillä. Jollei paikan päältä löytynyt sopivia kiviä, tie päällystettiin sorakerroksella. Päällys tasattiin tiukkaan ”lanaamalla” suurilla kivenlohkareilla.

Tie oli tarkoituksella keskeltä hieman korkeampi kuin sivuilta niin, että sadevesi pääsi valumaan tien vierustaan kaivettuun kouruun ja huuhtomaan samalla tielle kerääntyvän lian mennessään.

Lisäksi ympäristöstään koholla olevalta tieltä oli helpompi puolustautua ryöväreitä tai vihollissotilaita vastaan.

Tiiviiksi poljettu savi

pohjalla piti huolen siitä, että tie ei alkanut vajota.

Lotte Nybo

Suuret liuskekivet,

jotka saatettiin kiinnittää laastilla, muodostivat perustan.

Lotte Nybo

Kerros nyrkinkokoisia kiviä

suodatti ja johti veden pois.

Pienemmät kivet

sekoitettuna hiekkaan muodostivat tien keskikerroksen.

Lotte Nybo

Lanattu sora ja hiekka

toimivat tasoittavana kerroksena ennen päällystettä.

Lotte Nybo

Tien päällyste

saatettiin tehdä esimerkiksi basaltti- tai graniittilaatoista.

Lotte Nybo

Sadan vuoden huoltovapaus

Roomalaisilla tieinsinööreillä ei ollut kummoisia työvälineitä käytössään, mutta kokemuksen karttuessa heistä tuli todellisia tienrakennuksen asiantuntijoita.

Lopulta roomalaiset olivat niin taitavia tienrakentajia, että tiet kestivät ilman suurempia korjaustöitä ainakin sata vuotta.

Teiden suunnittelijat eivät reittiä päättäessään valinneet useinkaan helpointa vaihtoehtoa. Tiet pantiin kulkemaan suoraa linjaa aina kun mahdollista, ja usein kukkulalta kukkulalle.

Tiet eivät siis suinkaan aina kulkeneet laaksoissa, vaan vastaan tuli nousuja ja laskuja eikä jokia ja vesistöjä aina voitu tai haluttu kiertää. Tällöin rakennettiin silta, joko puisten tai kivisten tolppien varaan.

Laatu ja hyvä työ myös maksoivat, joten Rooman valtio saattoi joskus vaatia, että tien varrella olevat kaupungit osallistuivat tienrakennustöiden rahoittamiseen.

100-luvulla yhden kilometrin rakentaminen 569 kilometrin pituista Via Appiaa maksoi nykyrahaksi muutettuna noin 10 000 euroa – nykyisin kilometri moottoritietä Suomessa maksaa 3–5 miljoonaa euroa.

© Scanpix/AKG-Images

Sillat ja tunnelit takasivat kulun vaikeistakin paikoista

Tiensuunnittelijat kohtasivat usein luonnollisia esteitä, kuten jokia ja kallioita, jolloin ainoa mahdollisuus jatkaa tietä oli rakentaa silta tai tunnelii.

Sillat rakennettiin valtavien pilarien päälle, jotka pystytettiin tukevalle maalle, jos vain mahdollista. Silloista tehtiin yleensä korkeita, sillä tiedettiin, että vähäinenkin puro saattoi tulviessaan huuhtoa sillan mennessään.

Teitä kolmella mantereella

Roomalaiset laajensivat tieverkostoaan jatkuvasti, ja valtion ylläpitämien pääteiden lomaan syntyi pienempien teiden verkosto. Alpit olivat pitkään todellinen haaste, mutta lopulta roomalaiset tiet ylittivät nekin.

Vuonna 15 eaa. avattiin ensimmäinen roomalainen tie Alppien yli, ja tiestö kasvoi koko ajan. Noin vuonna 110 roomalaisten rakentama tieverkosto oli laajimmillaan, kun yli 370 tietä liitti kasvaneen valtakunnan eri osat yhteen.

Teiden pituus oli yhteensä noin 80 000 kilometriä, ja ne kulkivat kolmella mantereella: Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Rooma oli kuitenkin valtakunnan kiistämätön keskus.

Kaikki tiet veivät imperiumin pääkaupunkiin. Roomalaisen tieverkoston pohjoisin tie päättyi Englantiin Hadrianuksen muurille, joka oli Rooman rakentama puolustusvalli Englannin ja Skotlannin välillä.

Eteläisin tie, Via Nerva, seurasi Välimeren rannikkoa Afrikassa ja oli Rooman pisin tie, 2 000 kilometriä.

Kun roomalaiset valloittivat nykyisen Romanian noin vuonna 100, he rakensivat tien Tonavan suistoon asti päästäkseen teitä pitkin Mustaltamereltä aina Pohjanmerelle asti.

Tonavaa myötäilevä tie aiheutti suunnittelijoille päänvaivaa. Jotkin osuudet olivat niin hankalia, että vain osa tiestä voitiin louhia kallioon.

Jotta tiestä saatiin riittävän leveä, osa siitä oli vietävä joen ylle kallioon kiinnitettyjen tukevien puupalkkien päälle. Näin tie kulki paikka paikoin kolmisen metriä joenpinnan yläpuolella.

Tiet yhdistivät 3 mannerta

Roomalaisten rakentamat tiet halkoivat autiomaita, ylittivät vuoristoja ja kulkivat halki laajojen tasankojen. Laajimmillaan tieverkosto kattoi 80 000 kilometrin matkan Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa.

Yhdessä lukuisten laivareittien kanssa tiet liittivät mahtavan valtakunnan yhdeksi kokonaisuudeksi.

Teitä pitkin Rooman armeija saattoi marssia koko matkan Roomasta Englantiin vain hieman yli kahdessa kuukaudessa.

Posti kulki nopeasti ratsain

Tieverkoston pääasiallinen tarkoitus oli sotilaallinen. Hyviä teitä pitkin armeijan joukkoja voitiin siirtää ennennäkemättömällä nopeudella.

Täyspakkauksella varustetut sotilaat marssivat tavallisesti 30–35 kilometriä päivässä neljänä peräkkäisenä päivänä, minkä jälkeen he lepäsivät päivän.

Armeija saattoi siis marssia yli 700 kilometrin matkan kuukaudessa ja pääsi näin nopeasti kukistamaan kapinoita.

”Rakas poikamme, joka kuoli 18-vuotiaana ryöstäjien murhaamana.”
Kirjoitus muistokivessä roomalaisella tiellä.

Tärkeät viestit saatiin perille vieläkin nopeammin, sillä roomalaisilla oli tieverkostoa hyödyntävä postilaitos, cursus publicus, joka toimi aluksi orjien ja sotilaiden voimin.

Keisari Augustuksen aikana (27 eaa.–14 jaa.) postilaitos kuitenkin uudistettiin. Postinkuljetuksesta huolehtivat ratsastavat postimiehet, ja postiasemia perustettiin 10–18 kilometrin välein.

Näillä asemilla postinkuljettajat saattoivat vaihtaa väsyneet hevosensa virkeisiin, ja näin yksi postinkuljettaja saattoi ratsastaa jopa 75 kilometrin matkan päivässä.

Myös vaarat vaanivat teillä

Rooman laajan valtakunnan tavalliset asukkaat käyttivät myös teitä, mutta pääasiassa he suosivat paikallisteitä.

Ihmiset eivät tuolloin liikkuneet usein pitkiä matkoja, sillä hyvistä teistä huolimatta pitkät matkat olivat vaivalloisia ja vaarallisia.

Teiden varsilla vaani maantierosvoja, joten riski tulla ryöstetyksi tai jopa tapetuksi oli suuri, etenkin pitkillä ja harvaan kuljetuilla tieosuuksilla.

Arkeologit ovat muun muassa löytäneet kiven, jonka vanhemmat ovat pystyttäneet Valerius Marcuksen muistoksi. Siinä lukee: ”Rakas poikamme, joka kuoli 18-vuotiaana ryövärien murhaamana.”

Turvallisen matkan toivossa roomalaiset uhrasivat mielellään jumalilleen, ja teiden varsilla oli lukuisia alttareita. Useimmat oli pyhitetty Merkuriukselle, matkantekijöiden suojelijalle.

Kaupunkien lähellä oli turvallisempaa, mutta lukuisissa majoituspaikoissakaan ei aina ollut turvassa. Teiden varsien majapaikoissa saattoi majailla myös sopivia uhreja etsiviä ryöväreitä.

Kaupunkien kadut tulvivat sateella, mutta jalankulkijat saattoivat ylittää tien kuivin jaloin ”suojatietä” kiviä pitkin.

© Lessing archive

Rooman valtakunnan tietyypit

Suuret päätiet (viae publicae)
oli suunniteltu ensisijassa armeijan joukkojensiirtoja varten, ja Rooman valtio maksoi yleensä näiden teiden rakennus- ja ylläpitotyöt.

Provinssitiet (viae vicinales)
olivat teitä, jotka Rooman provinssit velvoitettiin rakentamaan alueilleen ja jotka provinssit joutuivat itse kustantamaan.

Yksityistiet (viae privatae)
olivat teitä, joita yksityishenkilöt rakennuttivat pienempien kaupunkien ja alueiden välille. Niiden rakentamisen maksoi yksi tai useampi yksityishenkilö.

Kaupunkitiet
olivat yksittäisten kaupunkien vastuulla. Niihin kohdistui erityisvaatimuksia, sillä niiden tuli palvella myös jalankulkijoita, joten niissä saattoi olla mm. ”suojateitä”.

Tiet ovat kestäneet yli tuhat vuotta

Turvallisuuden lisäämiseksi perustettiin erityinen tiepoliisi, stationarii. Sen tehtävä oli pitää rosvot pois teiltä, mutta lähes 100 000 kilometrin tieverkostossa tehtävä oli melko toivoton.

Ajan mittaan myös mittavan tieverkoston ylläpitäminen kävi roomalaisille ylivoimaiseksi.

Valtakunnan murentuessa myös tiet rapistuivat, mutta ne olivat kuitenkin niin vankkoja, että ne muodostivat aina 1700-luvulle asti Euroopan tieverkoston selkärangan.

Algeriassa käytetään edelleen vuodelta 145 peräisin olevaa tietä – sen kivipäällyste on toki sittemmin korvattu asvaltilla.

Lue myös:

Sivilisaatiot

Keitä olivat etruskit?

2 minuuttia
Rooman valtakunta

Sotakuningatar haastoi Rooman

7 minuuttia
Aikajanat

Historialliset aikajanat: Rooman valtakunta

1 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota