2. Ottelun jälkeen juotiin tuhkaa
Taistelusta selvinneet gladiaattorit nauttivat ottelun jälkeen palautusjuomaa.
Roomalaisen luonnonhistorioitsijan Plinius vanhemman mukaan gladiaattoreilla oli keino palautua harjoitusten ja rankkojen otteluiden jälkeen: he joivat vedestä, tuhkasta ja etikasta sekoitettua juomaa, jonka uskottiin tehoavan vatsakipuihin ja mustelmiin.
Sittemmin tutkimukset ovat antaneet viitteitä siitä, että tuhkasta on todella voinut olla gladiaattoreille hyötyä, koska se sisältää runsaasti kalsiumia. Kalsium on välttämätöntä muun muassa elimistön luun muodostukselle.
22 gladiaattorin luurangon tutkimuksissa vuonna 2014 todettiin, että gladiaattorien kalsiuminsaanti oli lähes kaksinkertainen verrattuna muihin antiikin ajan roomalaisiin.
Kun gladiaattori kuoli areenalla, hänet raahattiin pois ”kuoleman portista”.
3. Areenalla oli omat rituaalinsa
Gladiaattoritaistelujen juuret juontuvat 300-luvulta eaa., jolloin orjia pantiin taistelemaan toisiaan vastaan kuolemaan asti osana roomalaisten hautajaismenoja.
Roomalaiset uskoivat, että veren vuodattaminen kuoleman juhlassa puhdisti edesmenneen sielun. Taisteluista tuli niin suosittuja, että niitä alettiin vähitellen järjestää muidenkin juhlien yhteydessä. Yhteys kuolemaan ei kuitenkaan kadonnut gladiaattoritaisteluissakaan, vaan se näkyi areenoilla monissa rituaaleissa.
Pelkureiden kallot murskattiin
Gladiaattorien yhteenotoissa kyse ei ollut ainoastaan voitosta vaan myös kunniakkaasta taistelusta. Jos gladiaattori huusi kivusta tai aneli säästämään henkensä, häntä pidettiin pelkurina.
Kun tällainen häpeällinen ottelija hävisi ja julistettiin kuolleeksi, areenalle tuli orja, joka murskasi pelkurin pään nuijalla, minkä jälkeen ruumis raahattiin maata pitkin pois areenalta.
Sen sijaan kunniallisesti taistellut häviäjä kannettiin areenalta pois paareilla – minkä jälkeen hänen kaulansa saatettiin katkaista yleisöltä näkymättömissä.
Kuoleman jumalat kuljettivat ruumiita
Orjat, jotka hakivat kuolleet gladiaattorit areenalta, oli joskus puettu kuoleman jumaliksi. Siten korostettiin, että paikalta ei viety vain häviäjien ruumiita vaan myös heidän sielunsa.
Useimmiten orjien hahmona oli roomalainen tuonpuoleisen jumala Dis Pater, mutta he saattoivat esittää myös egyptiläistä Anubis-jumalaa tai etruskien kuoleman demonia Charunia.
Ruumiit vietiin ulos roomalaisten hautajaisten jumalattaren Libitinan mukaan nimetystä Porta Libitinensis -ovesta.
4. Vatsaa kasvatettiin vegaaniruualla
Gladiaattorien luurankojen tutkimuksissa on todettu, että he elivät pääasiassa kasvisruualla.
Käsitystä tukevat esimerkiksi roomalaisten kirjailijoiden Plinius nuoremman ja Tacituksen sekä kreikkalaisen lääkärin Galenoksen kirjoitukset, joissa he kertovat gladiaattorien syöneen pääasiassa papuja ja ohrapuuroa.
Jotkut roomalaiset historioitsijat jopa käyttivät gladiaattoreista nimitystä hordearii eli ”ohransyöjät”. Ohraa pidettiin vähäarvoisempana ruokana kuin vehnää, ja sen syöttämisellä muun muassa rangaistiin tottelemattomia legioonalaisia. Sen uskottiin kuitenkin vahvistavan lihaksia.
Papu- ja ohrapainotteinen ruokavalio sisälsi runsaasti hiilihydraattia ja proteiinia, ja sen ansiosta gladiaattorit saivat vatsansa ympärille suojaavan rasvakerroksen, joka pienensi sisäelinvammojen riskiä taistelussa.
Katsojat rakastivat veren näkemistä, joten jos gladiaattori sai verta vuotavan haavan mutta pystyi silti jatkamaan, taistelusta tuli entistä viihdyttävämpää.
200 metriä pitkä käytävä Ludus Magnuksesta Colosseumille on yhä olemassa.
5. Gladiaattorit asuivat vankiloissa
Virallisesti gladiaattoreilla ei ollut mitään oikeuksia, ja he elivät kuin orjat kasarmeissa tai gladiaattorikouluissa (ludus) harjoitellen ankarasti vanhojen gladiaattorien opissa. Koulut olivat käytännössä vankiloita, sillä miehet lukittiin aina päivän päätteeksi ahtaisiin selleihin.
Rooman valtakunnan suurin gladiaattorikoulu, kahdentuhannen gladiaattorin Ludus Magnus, sijaitsi vain 200 metrin päässä Colosseumilta. Sieltä johti Colosseumille maanalainen tunneli, jonka kautta gladiaattorit kulkivat suoraan areenalle ilman mitään mahdollisuutta paeta matkan varrella.
Päivittäiset harjoitukset olivat julkisia ja tapahtuivat erityisellä kouluareenalla, jonne mahtui kolmetuhatta katsojaa. Otteluista lyötiin vetoa, joten uhkapelurit seurasivat tarkasti myös harjoituksia osatakseen sitten veikata varsinaisten otteluiden todennäköistä voittajaa.
6. Otteluissa oli tiukat säännöt ja kaksi tuomaria yleisö vaati verta
Gladiaattoritaistelujen järjestäjä, editor, oli yleensä keisari tai korkea-arvoinen virkamies. Editor pyrki kasvattamaan viihdyttävillä taistelunäytöksillä kansan suosiota, joten niihin oli kaikilla vapaa pääsy. Otteluiden piti olla tasaväkisiä, jotta ne eivät päättyisi liian nopeasti toisen osapuolen ylivoimaiseen voittoon.
Gladiaattoreita oli eri tyyppejä, joilla oli erilaiset varusteet, mutta jokaisella tyypillä oli myös heikkoutensa. Roomalaisten mielestä oli tylsää ja vähän sopimatontakin, jos gladiaattori ei voinut jatkaa taistelua täysipainoisesti haavoituttuaan jalkaansa tai käteensä, joten ne oli yleensä suojattu, mutta suojaamaton yläruumis lisäsi jännitystä, koska silloin ottelun saattoi ratkaista yksikin onnekas isku.
Taistelussa oli aina vastakkain erityyppisiä gladiaattoreita, ja esimerkiksi murmilloa ja thraexia pidettiin hyvänä taisteluparina. Areenalla oli kaksi tuomaria, jotka varmistivat, että gladiaattorit käyttivät vain omia aseitaan eivätkä esimerkiksi työntäneet sormiaan vastustajan silmiin.
Tavoitteena ei ollut tappaa vastustajaa vaan vain haavoittaa häntä niin, että hänen oli pakko antautua. Sen jälkeen editor päätti, saisiko hävinnyt pitää henkensä vai ei.
Usein editor kuunteli yleisöä: jos enemmistö huusi ”Missos!” (päästä), se katsoi gladiaattorin ansainneen säilyttää henkensä, mutta jos areenalla kaikui ”Lugula!” (katkaise), yleisö toivoi ottelijan kuolemaa. Sitten editor julisti päätöksensä näyttämällä peukalollaan alas, jos häviäjä piti säästää, tai ylös, jos tämä piti teloittaa.
Taistelut olivat harvoin mitään verilöylyjä. Tutkijoiden mukaan ensimmäisellä vuosisadalla vain noin joka kymmenes niistä päättyi kuolemaan.
Gladiaattoriottelut eivät olleet sivistymätöntä verileikkiä, vaan tuomarit valvoivat tarkasti koko ajan, että sääntöjä noudatettiin. Niin taattiin yleisölle riittävästi jännitystä.
Taistelujen järjestäjä eli editor istui parhaalla paikalla. Colosseumissa editor oli yleensä keisari. Hän päätti häviäjien kohtalosta mutta noudatti usein yleisön mielipidettä.
Voittaja katsoi ottelun ratkettua editoria ja jäi odottamaan tältä ohjeita, mitä hänen tulisi tehdä häviäjälle.
Häviäjä, joka tuijotti silmää räpäyttämättä voittajaansa, sai rohkeudellaan yleisön tuen puolelleen.
Kohotetut sormet olivat antautumisen merkki. Kohotettuaan sormensa häviäjä jäi editorin ja yleisön päätöksen armoille.
Vestan neitsyet olivat Rooman valtionuskonnon papittaria. Korkeasti kunnioitetuilla papittarilla oli oma paikkansa Colosseumilla.
Voittoisan gladiaattorin omistaja saattoi palkita tämän sallimalla salaisen tapaamisen naispuolisen ihailijan kanssa.
7. Gladiaattori oli Roomassa suosittu seksisymboli
Roomalaiset ylhäisön miehet halveksivat gladiaattoreita, mutta monet naiset suorastaan palvoivat areenoiden kovanaamoja.
Gladiaattorit olivat yhteiskunnassa alinta kastia siinä missä prostituoidutkin, mutta monet naiset eivät voineet vastustaa kuolemaa uhmaavia lihaskimppuja. Pompejissa olevassa seinäkirjoituksessa gladiaattori Celadus toteaa olevansa ”se, jonka perään naiset huokaavat”. Toisessa graffitissa gladiaattoria kuvaillaan sanoilla ”se, joka saa tytöt verkkoonsa öisin”.
Gladiaattoreita pidettiin viriileinä, ja heidän hikeään ja vertaan myytiin lemmenrohtoina pienissä gladiaattorin nimellä varustetuissa pulloissa.
Roomalainen runoilija Ovidius suositteli gladiaattoritaisteluita parhaana paikkana tavata naisia, sillä areenoiden katsomoissa naisia riitti ja tunnelma oli jo valmiiksi riehakas.
Satiirikko Juvenalis kertoo senaattorin vaimosta, jolla oli ilmeisesti suhde gladiaattorin kanssa. Juvenaliksen mukaan tämä oli vanha ja ruma, mutta se ei vaimoa haitannut.
”Hän oli kuitenkin gladiaattori, ja se sai heidät kaikki näyttämään Adonikselta. Miekkaa naiset rakastavat”, Juvenalis kirjoitti.
Rooman valtakunnan rakkaat julkkikset
Tunnetuimmilla gladiaattoreilla oli omat faniklubinsa, jotka kannustivat uskollisesti sankariaan ja ikuistivat ihailunsa seinäkirjoituksiin ja -piirroksiin.
Historioitsijat arvelevat, että gladiaattoreita hyödynnettiin erilaisten tuotteiden mainonnassa samaan tapaan kuin urheilijat esiintyvät mainoksissa nykyisinkin.
Myös lapset olivat ilmeisesti gladiaattorien lumoissa. Arkeologit ovat löytäneet pieniä savisia gladiaattorihahmoja, joiden oletetaan olleen lasten leluja.
Vaikka gladiaattoriotteluita pidettiin tavallisen kansan huvituksena, yläluokan roomalaisilla on arkeologisten löytöjen perusteella ollut gladiaattoriaiheisia maalauksia ja patsaita.
8. Gladiaattorin ura oli joskus oma valinta
Rooman tasavallan loppuaikoina (noin 146–31 eaa.) gladiaattoreiksi tuli orjien rinnalle vapaita kansalaisia. Ilmeisesti noin puolet gladiaattoreista oli tuohon aikaan vapaaehtoisia.
Esimerkiksi velkaantuneita sotilaita houkuttelivat ilmainen asunto ja ruoka, palkka sekä ihailijoiden jakelemat lahjat, sillä gladiaattoreilla oli varsinaisia taisteluita harvoin enempää kuin kaksi vuodessa.
Kun vapaa mies ryhtyi gladiaattoriksi, hän allekirjoitti monivuotisen sopimuksen, jossa hän luopui oikeuksistaan ja vannoi olevansa tarvittaessa valmis ”poltettavaksi, piiskattavaksi, lyötäväksi ja tapettavaksi”.
Keisari Commodus (161–192 jaa.) otteli itsekin areenalla, usein Herkuleksen hahmossa.
9. Keisarit pönkittivät otteluilla asemaansa
Gladiaattoritaistelut olivat tärkeä propagandaväline Rooman keisareille, kun he halusivat kasvattaa suosiotaan. Esimerkiksi keisari Hadrianus järjesti vuonna 119 jaa. 43-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi kuusipäiväiset ottelut, joissa myös heiteltiin yleisölle lahjoihin oikeuttavia palloja.
Keisariajalla yksityishenkilöt eivät aina edes saaneet järjestää taisteluja, koska keisarit eivät halunneet mahdollisten vallantavoittelijoiden keräävän itselleen taisteluilla kansansuosiota.
Eläimiä pidettiin päiväkausia nälässä ennen taisteluita.
10. Päivä alkoi eläintaisteluilla
Gladiaattoritaistelut olivat areenan päätapahtumia, mutta lämmittelynumeroina oli usein metsästäjien (venatores) taisteluita villieläimiä vastaan.
Metsästäjillä oli yleensä aseena keihäs, jolla he tappoivat esimerkiksi leijonia ja krokotiileja. Areenalla nähtiin kaikenlaisia eläimiä, myös vaikkapa kirahveja ja strutseja. Vaikka eläin olisi voittanut metsästäjän, se tapettiin silti lopulta.
Kun Colosseum avattiin vuonna 80 jaa., sata päivää kestäneissä avajaisissa tapettiin noin 9 000 eläintä. Joidenkin tutkijoiden mukaan eläintaistelut johtivat muun muassa pienen pohjoisafrikkalaisen norsun sukupuuttoon.
Gladiaattorit viihdyttivät roomalaisia myös yksityisillä päivällisillä.
11. Gladiaattoreita myös vuokrattiin
Ensimmäiset gladiaattoritaistelut käytiin ilmeisesti 300-luvulla eaa. Silloin kaikki gladiaattorikoulut olivat yksityisiä, ja niitä johti lanista, joka omisti gladiaattorit ja sai rahaa vuokraamalla heitä.
Gladiaattorit taistelivat suurien julkisten tapahtumien lisäksi myös yksityistilaisuuksissa, joihin heitä vuokrattiin esimerkiksi viihdyttämään päivällisseurueita. Vuokrasopimuksen mukaan vuokraajan oli maksettava suuri korvaus, mikäli gladiaattori kuoli tai rampaantui.
Esimerkiksi yhden gladiaattorin vuokra yhdeksi illaksi oli 20 denaaria (hopeakolikkoa), mutta jos hän kuoli, lanistalle piti maksaa korvaukseksi 1 000 denaaria.
Samat säännöt koskivat julkisia taisteluja, ja koska yleisö rakasti verta, ottelut kävivät kalliiksi. Säästääkseen rahaa keisari Domitianus perusti vuoden 90 jaa. tienoilla neljä keisarillista gladiaattorikoulua, jotta valtio saattoi käyttää omia gladiaattoreitaan ja välttää näin ottelijan mahdollisesta kuolemasta koituvat korvaukset.
Gladiaattorin kuollessa hänen kollegansa maksoivat korvauksen hänen perheelleen.
12. Ay-liike on antiikkia
Vaikka gladiaattorit olivat usein orjia, heidän elämänsä poikkesi ratkaisevasti miljoonien tavallisten orjien elämästä. Gladiaattorit saivat omistajaltaan yleensä otteluista palkkaa ja voitoista bonuksia. Osan palkastaan he maksoivat eräänlaiseen gladiaattorien ammattiyhdistysliikkeeseen nimeltä collegia.
Vaikka gladiaattorit taistelivat kuolemaan asti, he pitivät toisiaan veljinä, ja collegialla oli esimerkiksi demokraattisesti valittu johtaja. Collegian päätarkoitus oli järjestää ja maksaa kuolleille gladiaattoreille kunnon hautajaiset ja pystyttää hautakivi. Hautakivissä kerrottiin usein muun muassa vainajan gladiaattorityyppi ja montako ottelua hän voitti.
Collegiaan kuulumattomat gladiaattorit eivät usein saaneet hautajaisia lainkaan, vaan heidän ruumiinsa heitettiin eläinten ruuaksi, mikä roomalaisten silmissä oli nöyryyttävää ja tarkoitti, ettei sielu saisi lepoa.