Shutterstock

12 asiaa, joita et tiennyt gladiaattoreista

Televisiossa ja elokuvissa gladiaattorit kuvataan usein orjiksi, jotka on pakotettu taistelemaan verenhimoisen yleisön edessä kuolemaan asti. Todellisuudessa Colosseumin gladiaattorikamppailut olivat tarkoin säänneltyjä, ja gladiaattorit olivat hyvin syöneitä miehiä, jotka olivat usein itse valinneet kohtalonsa.

2. Ottelun jälkeen juotiin tuhkaa

Taistelusta selvinneet gladiaattorit nauttivat ottelun jälkeen palautusjuomaa.

Roomalaisen luonnonhistorioitsijan Plinius vanhemman mukaan gladiaattoreilla oli keino palautua harjoitusten ja rankkojen otteluiden jälkeen: he joivat vedestä, tuhkasta ja etikasta sekoitettua juomaa, jonka uskottiin tehoavan vatsakipuihin ja mustelmiin.

© Shutterstock

Sittemmin tutkimukset ovat antaneet viitteitä siitä, että tuhkasta on todella voinut olla gladiaattoreille hyötyä, koska se sisältää runsaasti kalsiumia. Kalsium on välttämätöntä muun muassa elimistön luun muodostukselle.

22 gladiaattorin luurangon tutkimuksissa vuonna 2014 todettiin, että gladiaattorien kalsiuminsaanti oli lähes kaksinkertainen ­verrattuna muihin ­antiikin ajan roomalaisiin.

Kun gladiaattori kuoli areenalla, hänet raahattiin pois ”kuoleman portista”.

© United Archives/Getty Images

3. Areenalla oli omat rituaalinsa

© Shutterstock

4. Vatsaa kasvatettiin vegaaniruualla

Gladiaattorien luurankojen tutkimuksissa on todettu, että he elivät pääasiassa ­kasvisruualla.

Käsitystä tukevat esimerkiksi roomalaisten kirjailijoiden Plinius nuoremman ja Tacituksen sekä kreikka­laisen lääkärin Galenoksen kirjoitukset, ­joissa he kertovat gladiaattorien syöneen pääasiassa papuja ja ohrapuuroa.

Jotkut ­roomalaiset historioitsijat jopa käyttivät gladiaattoreista nimitystä hordearii eli ”ohransyöjät”. Ohraa pidettiin vähäarvoisempana ruokana kuin vehnää, ja sen syöt­tämisellä muun muassa rangaistiin tottelemattomia legioonalaisia. Sen ­uskottiin kuitenkin vahvistavan lihaksia.

Papu- ja ohrapainotteinen ruokavalio sisälsi runsaasti hiilihyd­raattia ja proteiinia, ja sen ansiosta gla­diaattorit saivat vatsansa ympärille suo­jaavan rasvakerroksen, joka pienensi ­sisäelinvammojen riskiä taistelussa.

Katsojat rakastivat veren näkemistä, joten jos gladiaattori sai verta vuotavan haavan mutta pystyi silti jatkamaan, taistelusta tuli entistä viihdyttävämpää.

200 metriä pitkä käytävä Ludus Magnuksesta Colosseumille on yhä olemassa.

© Mondadori Portfolio/Getty Images

5. Gladiaattorit asuivat vankiloissa

Virallisesti gladiaattoreilla ei ollut mitään oikeuksia, ja he elivät kuin orjat kasarmeissa tai gladiaattorikouluissa (ludus) harjoitellen ankarasti vanhojen gladiaattorien opissa. Koulut olivat käytännössä vankiloita, sillä miehet lukittiin aina ­päivän päätteeksi ahtaisiin selleihin.

Rooman valtakunnan suurin gladiaattorikoulu, kahdentuhannen gladiaattorin Ludus Magnus, sijaitsi vain 200 metrin päässä Colosseumilta. Sieltä johti Colosseumille maanalainen tun­neli, jonka kautta ­gladiaattorit kulkivat ­suoraan areenalle ilman mitään mah­dollisuutta paeta ­matkan varrella.

Päivittäiset harjoitukset olivat julkisia ja tapahtuivat erityisellä kouluareenalla, jonne mahtui kolmetuhatta katsojaa. Otteluista lyötiin vetoa, joten uhkapelurit seurasivat tarkasti myös harjoituksia osatakseen sitten veikata varsinaisten otteluiden todennäköistä voittajaa.

6. Otteluissa oli tiukat säännöt ja kaksi tuomaria yleisö vaati verta

Gladiaattoritaistelujen järjestäjä, editor, oli yleensä keisari tai korkea-arvoinen virkamies. Editor pyrki kasvattamaan viihdyttävillä taistelunäytöksillä kansan suosiota, joten niihin oli kaikilla vapaa pääsy. Otteluiden piti olla tasa­väkisiä, jotta ne eivät päättyisi liian ­nopeasti toisen osapuolen ylivoimaiseen voittoon.

Gladiaattoreita oli eri tyyppejä, joilla oli erilaiset varusteet, mutta jokaisella tyypillä oli myös heikkoutensa. Roomalaisten mielestä oli tylsää ja vähän ­sopimatontakin, jos gladiaattori ei voinut jatkaa taistelua täysipainoisesti haavoituttuaan jalkaansa tai käteensä, joten ne oli yleensä suojattu, mutta suojaamaton yläruumis lisäsi jännitystä, koska silloin ottelun saattoi ratkaista yksikin onnekas isku.

Taistelussa oli aina vastakkain erityyppisiä gladiaattoreita, ja esimerkiksi murmilloa ja thraexia pidettiin hyvänä taisteluparina. Areenalla oli kaksi tuomaria, jotka varmistivat, että gla­diaattorit käyttivät vain omia aseitaan eivätkä esimerkiksi työntäneet sormiaan vastustajan silmiin.

Tavoitteena ei ollut tappaa vastustajaa vaan vain haavoittaa häntä niin, että hänen oli pakko antautua. Sen jälkeen editor päätti, saisiko hävinnyt pitää ­henkensä vai ei.

Usein editor kuunteli yleisöä: jos enemmistö huusi ”Missos!” (päästä), se katsoi gladiaattorin ansainneen säilyttää henkensä, mutta jos areenalla kaikui ”Lugula!” (katkaise), yleisö toivoi ottelijan kuolemaa. Sitten editor julisti päätöksensä näyttämällä peukalollaan alas, jos häviäjä piti säästää, tai ylös, jos tämä piti teloittaa.

Taistelut olivat harvoin mitään verilöylyjä. Tutkijoiden mukaan ensimmäisellä vuosisadalla vain noin joka kymmenes niistä päättyi kuolemaan.

Gladiaattoriottelut eivät olleet sivistymätöntä verileikkiä, vaan tuomarit valvoivat tarkasti koko ajan, että sääntöjä noudatettiin. Niin taattiin yleisölle riittävästi jännitystä.

The picture art collection/imageselect

Taistelujen järjestäjä eli editor istui parhaalla paikalla. Colosseumissa editor oli yleensä keisari. Hän päätti häviäjien kohtalosta mutta noudatti usein yleisön mielipidettä.

The picture art collection/imageselect

Voittaja katsoi ottelun ratkettua editoria ja jäi odottamaan tältä ohjeita, mitä hänen tulisi tehdä häviäjälle.

The picture art collection/imageselect

Häviäjä, joka tuijotti silmää räpäyttämättä voittajaansa, sai rohkeudellaan yleisön tuen puolelleen.

The picture art collection/imageselect

Kohotetut sormet olivat antautumisen merkki. Kohotettuaan sormensa häviäjä jäi editorin ja yleisön päätöksen armoille.

The picture art collection/imageselect

Vestan neitsyet olivat Rooman valtionuskonnon papittaria. Korkeasti kunnioitetuilla papittarilla oli oma paikkansa Colosseumilla.

The picture art collection/imageselect

Voittoisan gladiaattorin omistaja saattoi palkita tämän sallimalla salaisen tapaamisen naispuolisen ihailijan kanssa.

© Getty Images & Carole Raddato

7. Gladiaattori oli Roomassa suosittu seksisymboli

© Shutterstock

8. Gladiaattorin ura oli joskus oma valinta

Rooman tasavallan loppuaikoina (noin 146–31 eaa.) gladiaattoreiksi tuli orjien rinnalle vapaita kansalaisia. Ilmeisesti noin puolet gladiaattoreista oli tuohon aikaan vapaaehtoisia.

Esimerkiksi velkaantuneita sotilaita houkuttelivat ilmainen asunto ja ruoka, palkka sekä ihailijoiden jakelemat lahjat, sillä gladiaattoreilla oli varsinaisia taisteluita harvoin enempää kuin kaksi vuodessa.

Kun vapaa mies ryhtyi ­gla­diaattoriksi, hän allekirjoitti moni­vuotisen sopimuksen, jossa hän luopui oikeuksistaan ja vannoi olevansa tarvittaessa valmis ”poltettavaksi, piiskattavaksi, lyötäväksi ja tapettavaksi”.

Keisari Commodus (161–192 jaa.) otteli itsekin areenalla, usein Herkuleksen hahmossa.

© Marie-Lan Nguyen/capitoline Museums

9. Keisarit pönkittivät otteluilla asemaansa

Gladiaattoritaistelut olivat tärkeä propagandaväline Rooman keisareille, kun he halusivat kasvattaa suosiotaan. Esimerkiksi keisari Hadrianus järjesti vuonna 119 jaa. 43-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi ­kuusipäiväiset ottelut, ­joissa ­myös heiteltiin yleisölle lahjoihin oikeuttavia palloja.

Keisariajalla yksityishenkilöt eivät aina edes saaneet järjestää taisteluja, koska keisarit eivät halunneet mahdollisten vallan­tavoittelijoiden keräävän itselleen taisteluilla kansansuosiota.

Eläimiä pidettiin päiväkausia nälässä ennen taisteluita.

© dea/g. dagli orti/Getty images

10. Päivä alkoi eläintaisteluilla

Gladiaattoritaistelut olivat areenan päätapahtumia, mutta lämmittely­numeroina oli usein ­metsästäjien (­venatores) taisteluita villieläimiä vastaan.

Metsästäjillä oli yleensä aseena keihäs, jolla he tappoivat esimerkiksi leijonia ja krokotiileja. Areenalla nähtiin kaikenlaisia eläimiä, myös vaikkapa kirahveja ja strutseja. Vaikka eläin olisi voittanut metsästäjän, se tapettiin silti lopulta.

Kun Colosseum avattiin vuonna 80 jaa., sata päivää kestäneissä avajaisissa tapettiin noin 9 000 eläintä. Joidenkin tutkijoiden mukaan eläintaistelut johtivat muun muassa pienen pohjoisafrikkalaisen norsun sukupuuttoon.

Gladiaattorit viihdyttivät roomalaisia myös yksityisillä ­päivällisillä.

© Giovanni Lanfranco/museo del Prado

11. Gladiaattoreita myös vuokrattiin

Ensimmäiset gladiaattoritaistelut käytiin ilmeisesti 300-luvulla eaa. Silloin kaikki gladiaattorikoulut olivat yksityisiä, ja niitä johti lanista, joka omisti gladiaattorit ja sai rahaa vuokraamalla heitä.

Gladiaattorit taistelivat suurien julkisten tapahtumien lisäksi myös yksityistilaisuuksissa, joihin heitä vuokrattiin esimerkiksi viihdyttämään päivällisseurueita. Vuokrasopimuksen mukaan vuokraajan oli maksettava suuri korvaus, mikäli gladiaattori kuoli tai rampaantui.

Esimerkiksi yhden ­gladiaattorin vuokra yhdeksi illaksi oli 20 denaaria (hopeakolikkoa), mutta jos hän kuoli, lanistalle piti maksaa korvaukseksi 1 000 denaaria.

Samat säännöt koskivat julkisia taisteluja, ja koska yleisö rakasti verta, ottelut kävivät kalliiksi. Säästääkseen rahaa keisari Domitianus perusti vuoden 90 jaa. tienoilla neljä keisarillista gladiaattorikoulua, jotta valtio saattoi käyttää omia ­gladiaattoreitaan ja välttää näin ottelijan mahdollisesta kuolemasta koituvat korvaukset.

Gladiaattorin kuollessa hänen kollegansa maksoivat korvauksen hänen perheelleen.

© José moreno Carbonero/museo del Prado

12. Ay-liike on antiikkia

Vaikka gladiaattorit olivat usein orjia, heidän elämänsä poikkesi ratkaisevasti miljoonien tavallisten orjien elämästä. Gladiaattorit saivat omistajaltaan yleensä otteluista palkkaa ja voitoista bonuksia. Osan palkastaan he maksoivat eräänlaiseen gladiaattorien ammattiyhdistysliikkeeseen nimeltä collegia.

Vaikka gladiaattorit taistelivat kuolemaan asti, he pitivät toisiaan veljinä, ja collegialla oli esimerkiksi de­­mo­kraat­tisesti valittu johtaja. Collegian päätarkoitus oli järjestää ja maksaa ­kuolleille gladiaat­toreille kunnon hautajaiset ja pystyttää hautakivi. Hauta­kivissä kerrottiin usein muun muassa vainajan ­gladiaattorityyppi ja montako ottelua hän voitti.

Collegiaan kuulumattomat gladiaattorit eivät usein ­saaneet hautajaisia lainkaan, vaan heidän ruumiinsa heitettiin eläinten ruuaksi, mikä roomalaisten silmissä oli ­nöyryyttävää ja tarkoitti, ettei sielu saisi lepoa.