2. Ottelun jälkeen juotiin tuhkaa
Taistelusta selvinneet gladiaattorit nauttivat ottelun jälkeen palautusjuomaa.
Roomalaisen luonnonhistorioitsijan Plinius vanhemman mukaan gladiaattoreilla oli keino palautua harjoitusten ja rankkojen otteluiden jälkeen: he joivat vedestä, tuhkasta ja etikasta sekoitettua juomaa, jonka uskottiin tehoavan vatsakipuihin ja mustelmiin.
Sittemmin tutkimukset ovat antaneet viitteitä siitä, että tuhkasta on todella voinut olla gladiaattoreille hyötyä, koska se sisältää runsaasti kalsiumia. Kalsium on välttämätöntä muun muassa elimistön luun muodostukselle.
22 gladiaattorin luurangon tutkimuksissa vuonna 2014 todettiin, että gladiaattorien kalsiuminsaanti oli lähes kaksinkertainen verrattuna muihin antiikin ajan roomalaisiin.
4. Vatsaa kasvatettiin vegaaniruualla
Gladiaattorien luurankojen tutkimuksissa on todettu, että he elivät pääasiassa kasvisruualla.
Käsitystä tukevat esimerkiksi roomalaisten kirjailijoiden Plinius nuoremman ja Tacituksen sekä kreikkalaisen lääkärin Galenoksen kirjoitukset, joissa he kertovat gladiaattorien syöneen pääasiassa papuja ja ohrapuuroa.
Jotkut roomalaiset historioitsijat jopa käyttivät gladiaattoreista nimitystä hordearii eli ”ohransyöjät”. Ohraa pidettiin vähäarvoisempana ruokana kuin vehnää, ja sen syöttämisellä muun muassa rangaistiin tottelemattomia legioonalaisia. Sen uskottiin kuitenkin vahvistavan lihaksia.
Papu- ja ohrapainotteinen ruokavalio sisälsi runsaasti hiilihydraattia ja proteiinia, ja sen ansiosta gladiaattorit saivat vatsansa ympärille suojaavan rasvakerroksen, joka pienensi sisäelinvammojen riskiä taistelussa.
Katsojat rakastivat veren näkemistä, joten jos gladiaattori sai verta vuotavan haavan mutta pystyi silti jatkamaan, taistelusta tuli entistä viihdyttävämpää.
6. Otteluissa oli tiukat säännöt ja kaksi tuomaria yleisö vaati verta
Gladiaattoritaistelujen järjestäjä, editor, oli yleensä keisari tai korkea-arvoinen virkamies. Editor pyrki kasvattamaan viihdyttävillä taistelunäytöksillä kansan suosiota, joten niihin oli kaikilla vapaa pääsy. Otteluiden piti olla tasaväkisiä, jotta ne eivät päättyisi liian nopeasti toisen osapuolen ylivoimaiseen voittoon.
Gladiaattoreita oli eri tyyppejä, joilla oli erilaiset varusteet, mutta jokaisella tyypillä oli myös heikkoutensa. Roomalaisten mielestä oli tylsää ja vähän sopimatontakin, jos gladiaattori ei voinut jatkaa taistelua täysipainoisesti haavoituttuaan jalkaansa tai käteensä, joten ne oli yleensä suojattu, mutta suojaamaton yläruumis lisäsi jännitystä, koska silloin ottelun saattoi ratkaista yksikin onnekas isku.
Taistelussa oli aina vastakkain erityyppisiä gladiaattoreita, ja esimerkiksi murmilloa ja thraexia pidettiin hyvänä taisteluparina. Areenalla oli kaksi tuomaria, jotka varmistivat, että gladiaattorit käyttivät vain omia aseitaan eivätkä esimerkiksi työntäneet sormiaan vastustajan silmiin.
Tavoitteena ei ollut tappaa vastustajaa vaan vain haavoittaa häntä niin, että hänen oli pakko antautua. Sen jälkeen editor päätti, saisiko hävinnyt pitää henkensä vai ei.
Usein editor kuunteli yleisöä: jos enemmistö huusi ”Missos!” (päästä), se katsoi gladiaattorin ansainneen säilyttää henkensä, mutta jos areenalla kaikui ”Lugula!” (katkaise), yleisö toivoi ottelijan kuolemaa. Sitten editor julisti päätöksensä näyttämällä peukalollaan alas, jos häviäjä piti säästää, tai ylös, jos tämä piti teloittaa.
Taistelut olivat harvoin mitään verilöylyjä. Tutkijoiden mukaan ensimmäisellä vuosisadalla vain noin joka kymmenes niistä päättyi kuolemaan.
8. Gladiaattorin ura oli joskus oma valinta
Rooman tasavallan loppuaikoina (noin 146–31 eaa.) gladiaattoreiksi tuli orjien rinnalle vapaita kansalaisia. Ilmeisesti noin puolet gladiaattoreista oli tuohon aikaan vapaaehtoisia.
Esimerkiksi velkaantuneita sotilaita houkuttelivat ilmainen asunto ja ruoka, palkka sekä ihailijoiden jakelemat lahjat, sillä gladiaattoreilla oli varsinaisia taisteluita harvoin enempää kuin kaksi vuodessa.
Kun vapaa mies ryhtyi gladiaattoriksi, hän allekirjoitti monivuotisen sopimuksen, jossa hän luopui oikeuksistaan ja vannoi olevansa tarvittaessa valmis ”poltettavaksi, piiskattavaksi, lyötäväksi ja tapettavaksi”.
10. Päivä alkoi eläintaisteluilla
Gladiaattoritaistelut olivat areenan päätapahtumia, mutta lämmittelynumeroina oli usein metsästäjien (venatores) taisteluita villieläimiä vastaan.
Metsästäjillä oli yleensä aseena keihäs, jolla he tappoivat esimerkiksi leijonia ja krokotiileja. Areenalla nähtiin kaikenlaisia eläimiä, myös vaikkapa kirahveja ja strutseja. Vaikka eläin olisi voittanut metsästäjän, se tapettiin silti lopulta.
Kun Colosseum avattiin vuonna 80 jaa., sata päivää kestäneissä avajaisissa tapettiin noin 9 000 eläintä. Joidenkin tutkijoiden mukaan eläintaistelut johtivat muun muassa pienen pohjoisafrikkalaisen norsun sukupuuttoon.
12. Ay-liike on antiikkia
Vaikka gladiaattorit olivat usein orjia, heidän elämänsä poikkesi ratkaisevasti miljoonien tavallisten orjien elämästä. Gladiaattorit saivat omistajaltaan yleensä otteluista palkkaa ja voitoista bonuksia. Osan palkastaan he maksoivat eräänlaiseen gladiaattorien ammattiyhdistysliikkeeseen nimeltä collegia.
Vaikka gladiaattorit taistelivat kuolemaan asti, he pitivät toisiaan veljinä, ja collegialla oli esimerkiksi demokraattisesti valittu johtaja. Collegian päätarkoitus oli järjestää ja maksaa kuolleille gladiaattoreille kunnon hautajaiset ja pystyttää hautakivi. Hautakivissä kerrottiin usein muun muassa vainajan gladiaattorityyppi ja montako ottelua hän voitti.
Collegiaan kuulumattomat gladiaattorit eivät usein saaneet hautajaisia lainkaan, vaan heidän ruumiinsa heitettiin eläinten ruuaksi, mikä roomalaisten silmissä oli nöyryyttävää ja tarkoitti, ettei sielu saisi lepoa.