10 roomalaista neuvoa vaalien voittamiseksi

Ciceron veli Quin­tus toteaa vaalioppaassaan, että tyhmin ehdokas on se, joka kuvittelee, että ihmiset ­äänestävät häntä, vaikka eivät tunne häntä.

Jos ehdokas haluaa varmistaa itselleen vaalivoiton, hänen on luovuttava periaatteistaan ja taivuteltava taakseen myös kaikkein epäilyttävimmät ja vasten­mielisimmät äänestäjät.

”Se on vaalitaistelussa täysin sallittua – ja sinua pidetään hölmönä, jos et yritä liehakoida myös sellaisia henkilöitä, joiden kanssa et yleensä haluaisi olla missään tekemisissä!” Quintus kirjoitti.

Tällaiset henkilöt saattoivat olla ehdokkaalle suureksi avuksi hankkimalla tälle ääniä, lietsomalla vaalitilaisuuksissa pelkoa ja levottomuuksia sekä mustamaalaamalla vasta­ehdokkaita ja heidän kannattajiaan.

Tunteet kuumenivat Rooman vaaleissa usein. Esimerkiksi vuonna 133 eaa. ­Tiberius Gracchus pyrki kansantribuuniksi ­ajamalla Rooman suurimman ja köyhimmän väestöryhmän, plebeijien, asiaa.

Hänen vastustajansa­ ­tyrmäsivät vaaleissa hänen maareformiehdotuksensa ja pieksivät hänet hengiltä tuolinjalalla.

Roomalaisen poliitikon oli tärkeää ­luvata äänestäjilleen kaikkea hyvää, jotta nämä uskoisivat hänen ajavan heidän asiaansa.

Lupausten pitäminen ei ollut yhtä tärkeää, ja poliitikko, joka ei luvannut enemmän kuin pystyi ­pitämään, ei ­kiinnostanut äänestäjiä.

”On parempi rikkoa lupaus ja suututtaa muutama ihminen Forumilla kuin nähdä raivoava väkijoukko ­talosi edessä, koska et luvannut heille sitä, mitä he halusivat!”

Kaikenlaiset lupaukset olivat tärkeä osa vaalitaistelua, sillä Roomassa ei ollut erilaisia ideologioita ajavia poliittisia puolueita.

Vaali­lupaukset perustuivat yleensä ­siihen, mitä ehdokas uskoi kansan haluavan kuulla, ­ja ne olivat vain yksi keino voittaa vaalit.

Cicero oli Rooman parhaita puhujia, ja Quintus kehotti häntä ottamaan kaiken irti puhelahjoistaan. Puhetaito oli poliitikolle hyvin tärkeä ominaisuus, ja moni valtiomies aloittikin uransa lakimiehenä.

”Koska olet erittäin taitava puhuja ja ­maineesi perustuu puhetaitoihisi, sinun on pidettävä jokainen vaalipuheesi kuin koko tulevaisuutesi olisi siitä kiinni.”

Antiikin aikaisissa puhetaidon eli retoriikan oppaissa sanotaan, että jos puhuja halusi herättää kuulijoissa myötätuntoa, hänen kannatti puhua käheällä äänellä ja jopa nyyhkiä hieman.

Jos puhuja lisäksi vuodatti kyyneleitä ja repi tunnekuohussa toogansa, hän onnistui lähes varmasti liikuttamaan kuulijansakin kyyneliin. ­Oppaat varoittelivat kuitenkin, että puhu­jien ei kannattanut liioitella, sillä ”mikään ei kuivu nopeammin kuin kyyneleet!”

Jos et mustamaalaa vastaehdokkaitasi puhujapöntöstä ja parjaa heitä selän takana, vaalikampanjasi on tuhoon tuomittu.

Roomalainen vaalitaistelu oli ­likaista puuhaa, johon kuului ­olennaisena osana vasta­ehdokkaiden solvaaminen. Yleensä vastapuolta parjattiin estoitta julkisesti.

”Ei ole haitaksi muistuttaa, ­mil­laisia lieroja vastaehdokkaat ovat, ja levittää aina tilaisuuden tullen ­juoruja heidän korruptiostaan, rikoksistaan ja irstaudestaan.”

Vahingollisimmat huhut liittyivät yleensä ehdokkaan velkoihin, seksihurjasteluihin, pröystäilevään elämäntyyliin sekä korruptioon.

Huhujen todenperäisyydellä ei Quintuksen ­mukaan ollut merkitystä eikä niitä tarvinnut todistaa oikeudessa, jotta ne olisivat vaikuttaneet ­äänestäjiin.

Cicero oli panettelun ­mestari. ­Senaatissa pitämässä ­puheessa hän muun muassa kuvaili erästä konsulia näin:

”Hän on paksu hölmö, luotaantyöntävä lihaklöntti, haiseva raato ja laho pylväs, joka pysyy pystyssä vain vaivoin ja kykenee tuskin pitelemään paksun mahansa päällä kylttiä, jossa lukee ’konsuli’”.

Quintus tähdensi vaalioppaassa ­veljelleen, että vaalit pidettiin ja ­voitettiin Roomassa. Jos ehdokas pääsi sanomaan, että hänen ­vastustajansa oli ollut fyysisesti tai henkisesti poissa Roomasta vaalikampanjan aikana, vastaehdokkaan peli oli yleensä pelattu.

”Älä lähde Roomasta. Vaalitaistelun aikana ei ole aikaa lomailla. Pysy kaupungissa ja käy ahkerasti Forumilla puhumassa äänestäjille. Pidä myös talosi ovi auki päivin ja öin.”

Ehdokas pystyi osoittamaan mah­dollisille äänestäjille ajavansa aidosti näiden asiaa ja voittamaan vaalit vain olemalla jatkuvasti tavoitettavissa.

Quintuksen mukaan äänestäjät vihasivat ehdokasta, joka oli liian kiireinen puhumaan äänestäjien kanssa tai jolla oli muka jotakin parempaa tekemistä.

Quintus muistutti veljeään myös siitä, että Rooma oli etenkin vaalitaistelun aikaan petturuuden, salaliittojen ja petosten tyyssija ja että tämän piti siksi olla aina varuillaan.

Quintus tähdensi veljelleen, että ­vaalitaistelussa tärkeintä oli erottua muista ja antaa itsestään kiinnostunut ja jalo vaikutelma.

”Paina mieleesi ihmisten nimi ja kasvot! Mikään ei tee äänestäjään suurempaa vaikutusta kuin se, että ehdokas muistaa hänet!”

Kun ehdokkaat tapasivat äänestäjiä Rooman Forumilla, heillä oli usein mukanaan orja, joka kuiskutti ehdokkaan korvaan, kuka keskustelukumppani oli.

Näin ehdokas saattoi tehdä äänestäjiin vaikutuksen ja parantaa siten mahdollisuuksiaan vaaleissa.

Ehdokasta tarkoittava ”kandidaatti” juontuu latinan ”valkaistua” tarkoittavasta sanasta candidatus. Se viittaa vaaliehdokkaiden käyttämiin hohtavanvalkoisiin toogiin.

Quintus muistutti vaalioppaassaan, että ehdokkaan julkisuuskuvan ei ­tarvinnut vastata todellisuutta.

”Sinun on opittava imartelemaan ja valehtelemaan. Ehdokkaana joudut myötäilemään tapaamiasi ihmisiä ja muuntelemaan puheitasi tarpeen mukaan.”

Mikäli ehdokas halusi tulla valituksi virkaan, hänen piti saada mahdollisimman laaja kannattajakunta, mutta sekä yhteiskunnan yläluokan että tavallisen kansan luottamuksen voittaminen edellytti usein joustavaa ­suhtautumista totuuteen.

Mitä laajemmin ehdokasta kannatettiin, sitä luotettavammalta hän vaikutti ja sitä helpompi hänen oli saada uusia kannattajia.