Pieni joukko valkoihoisia uudisraivaajia nukkui sikeästi leirinuotionsa ympärillä Kentuckyssa vuonna 1775. Jäljittäjä Daniel Boonen johtama joukko oli rikkonut Britannian lakia ylittämällä Britannian siirtokuntien ja intiaanien maiden välisen rajan.
Yhtäkkiä yön hiljaisuuden rikkoi laukausten ääni, ja ryhmään kuulunut Twitty-niminen mies sai useita osumia, joista alkoi vuotaa verta. Twittyn orja pomppasi nopeasti pystyyn mutta sai kuulan päähänsä ja vajosi kuolleena maahan.
Sitten puiden lomasta alkoi kuulua vertahyytäviä sotahuutoja, ja shawneeintiaanit hyökkäsivät pimeydestä uudisraivaajien kimppuun. Kaksi soturia kävi Twittyn päälle leikatakseen tältä päänahan, mutta Twittyn pieni bulldogi puolusti isäntäänsä intiaanien sotanuijien iskuista huolimatta.
Uudisraivaajat ryhmittyivät 41-vuotiaan Boonen ympärille, ja lopulta he onnistuivat ajamaan intiaanit pois. ”Eritoten Boone ja muutama muu toimivat pelottomasti ja horjumattomasti”, yksi pelastuneista muisteli.
Pitkäpiippuisella musketilla ja metsästyspuukolla aseistautunut Boone oli oikea mies oikeassa paikassa – ainakin valkoihoisten uudisasukkaiden mielestä. Pohjois-Amerikan intiaanien perinteiselle elämäntavalle Boonen retki Kentuckyyn merkitsi lopun alkua.
”Valkoiset ovat jo lähes saartaneet meidät. Vaikuttaa siltä, että heidän aikeenaan on tappaa meidät.” Cherokeepäällikkö Vetää Kanoottia (1738–1792)
Metsästäjä uneksi paremmasta
Jäljittäjä ja turkismetsästäjä Daniel Boone ylitti Appalakkien vuoriston intiaanien maille ensimmäisen kerran vuonna 1767 kuultuaan huhuja Kentuckyn hedelmällisestä viljelymaasta ja hyvistä metsästysmaastoista.
Tunkeutuessaan intiaanien maille Boone rikkoi sopimuksia, joita Britannian kuningas oli intiaanien kanssa solminut.
Hallitsija oli luvannut, etteivät Atlantin itärannikolla sijaitsevien siirtokuntien uudisasukkaat muuttaisi pohjois-etelä-suunnassa Amerikkaa halkovien Appalakkien länsipuolelle tai edes metsästäisi siellä.
Moni Boonen kaltainen mies unelmoi kuitenkin paremmasta elämästä kuin mitä läntinen Virginia pystyi tarjoamaan.
Vuonna 1769 Boone vaelsi taas Kentuckyn puolelle pyydystämään majavia, ampumaan karhuja ja tutkimaan aluetta tarkemmin.
Boone onnistui kaikissa kolmessa tavoitteessaan yli odotusten, mutta metsästyskauden päätteeksi hän ja hänen toverinsa joutuivat shawneeintiaanien vangeiksi.
Intiaanit vapauttivat kuitenkin kaksikon takavarikoituaan heiltä saaliin ja kiellettyään heitä palaamasta enää takaisin.
Boone viittasi kiellolle pian kintaalla, ja vuonna 1773 hän johdatti 30 perhettä Appalakkien yli Kentuckyyn perustamaan uutta siirtokuntaa.
Nyt Boonella oli mukanaan myös oma perheensä, johon kuului Rebecca-vaimo, teini-ikäiset pojat James ja Israel sekä kuusi nuorempaa lasta.
Jamesin matka Kentuckyyn päättyi kuitenkin traagisesti. Hän oli kuuden muun miehen kanssa hakemassa ruokaa, kun he joutuivat shawneiden väijytykseen. Intiaanit tappoivat seitsemästä miehestä kuusi – mukaan lukien Jamesin, jonka he kiduttivat hengiltä.
Uudisasukkaat joutuivat pakenemaan yön turvin takaisin Virginian puolelle, ja Daniel Boone olisi voinut vaipua unohduksiin, mikäli hän olisi onnistunut liiketoimissaan vähänkään paremmin.
Hän kuitenkin velkaantui nopeasti ja häntä uhkasi jo velkavankeus, kun yksi velkojista tarjosi hänelle pakotien.
Intiaanit tuhottiin lähes täysin
Kun valkoihoiset saapuivat Pohjois-Amerikkaan, he veivät intiaaneilta näiden maat. Myös intiaanien lukumäärä alkoi laskea rajusti.
1492, Kolumbus purjehti Amerikkaan.
10 milj. (Lukumäärä perustuu arvioon. Joidenkin tutkijoiden mukaan Pohjois-Amerikassa oli tuolloin vain noin 2,5 miljoonaa intiaania.)
1800, Uudisraivaajat ylittivät Appalakkien vuoriston.
0,6 milj.
1890, Intiaanit asuivat reservaateissa.
0,25 milj.
Keinottelija osti intiaaneilta maata
Kiinteistökeinottelija Richard Henderson oli keksinyt ovelan keinon rikastua: hän osti Kentuckyn cherokeeintiaaneilta noin 7 000 neliökilometriä maata kuudella vankkurilastillisella erilaista tavaraa.
Erään aikalaisen mukaan Henderson antoi intiaaneille maksuksi ”halpaa rojua, kuten karkeaa villaa, rihkamaa, muutaman musketin ja viinaa”.
Intiaaneille metalliset padat, puukot ja tuliaseet olivat kuitenkin arvokkaita, ja cherokeet pitivät Hendersonin antamia tavaroita niin hyvänä maksuna maasta, että he potivat miltei huonoa omaatuntoa, koska olivat vetäneet valkonaamaa nenästä.
”Sinä huijaat kansaasi. Olemmehan sanoneet sinulle, että maa ei kuulu meille”, cherokeepäällikkö oli todennut. Päällikkö oli sikäli oikeassa, että vain osa Kentuckyn itäkolkkaa oli cherokeiden metsästysmaata, muu Kentucky oli shawneeheimon aluetta.
Ajatus maan omistamisesta oli intiaaneille kaiken kaikkiaan vieras, sillä heidän mielestään maa kuului jumalille. Hendersonille sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä.
Hänelle riitti asiakirja, jossa intiaanien todettiin myyneen hänelle maata Kentuckysta, jotta hän voisi myydä alueelta palstoja. Henderson palkkasi avukseen Daniel Boonen, joka tunsi Kentuckyn paremmin kuin kukaan muu.
Boonen tehtävänä oli etsiä kulkukelpoinen reitti vuorten yli, ja hän sai komentoonsa yli 80 puunhakkaajaa, joiden piti raivata Appalakkien rinteitä peittäviin metsiin hevosen kuljettava kapea tie. Boone ei aikaillut vaan lähti oitis matkaan ennen kuin muut velkojat ehtisivät pidättää hänet.
”Kadonnut Kentuckyyn”, paikallinen sheriffi kirjoitti pian Boonen lähdön jälkeen saamaansa pidätysmääräykseen. Seuraavien kuukausien aikana Boone miehineen raivasi erämaahan Wilderness Roadiksi eli ”erämaatieksi” kutsutun väylän, joka seuraili intiaanien perinteistä reittiä.
Kentucky River -joen varteen Boone alkoi rakennuttaa linnaketta, joka sai nimen Boonesborough. Se koostui paaluaidalla yhdistetyistä hirsimökeistä, joissa oli metsän puolella vain ampuma-aukkoja ja joiden ikkunat ja ovet avautuivat sisälle linnakkeeseen.
Vuonna 1775 siirtokunnissa puhkesi Yhdysvaltojen itsenäistymissota. Britannian joukot liittoutuivat sodassa monien intiaaniheimojen kanssa, ja intiaanit saivat tehtäväkseen iskeä siirtokuntien kapinallisten selustaan.
Sodan alkuvaiheessa taisteluja käytiin yli 500 kilometrin päässä Boonesboroughista, ja linnakkeen rakentaminen jatkui kaikessa rauhassa. Keväällä 1777 taistelut kuitenkin levisivät myös Kentuckyyn.
- maaliskuuta 1777 linnakkeen ulkopuolella olevalla maissipellolla työskenteleviä uudisraivaajia alettiin yhtäkkiä ampua.
Musketein aseistautuneet shawneesoturit tappoivat mustaihoisen orjan, haavoittivat hänen valkoihoista isäntäänsä ja katosivat sitten metsään. Kesän mittaan Boonesboroughiin tehtiin monta samanlaista yllätyshyökkäystä.
Daniel Boone elätti perheensä ampumalla karhuja ja saksanhirviä.
Riista houkutti Boonen intiaanien maille
Turkismetsästäjä Daniel Boone eli koko elämänsä erämaassa. Kun lähiseuduille muutti liikaa muita valkoihoisia, hän siirtyi muualle.
Daniel Boone oli vasta 15-vuotias, kun häntä jo pidettiin yhtenä North Carolinan siirtokunnan ja intiaanien maiden rajalla virtaavan Yadkinjoen varren parhaista metsästäjistä.
Hyvänä ampujana tunnettu Boone liittyi 19-vuotiaana uudisasukkaiden kodinturvajoukkoihin, jotka puolustivat alueen maatiloja cherokee-intiaanien hyökkäyksiä vastaan.
Taistelujen laannuttua ja rauhan laskeuduttua rajaseudulle asettui asumaan yhä useampia valkoihoisia. Metsästyksen lisääntyminen verotti riistan määrää, ja Boonen oli yhä vaikeampaa elättää perhettään metsästämällä.
Niinpä hän muutti aina vain kauemmas länteen ja ylitti lopulta intiaanien metsästysmaiden rajan. Joskus cherokeet syyttivät Boonea salametsästyksestä ja veivät häneltä aseet ja turkikset.
Joskus he taas antoivat hänen liikkua maillaan ja ottivat hänet jopa mukaansa jahtiin. 1760-luvun puolivälissä Boone oli jahdissa cherokeiden kanssa, kun hän kaatoi ensimmäisen biisoninsa.
Kun valkoiset alkoivat asuttaa Kentuckya, Boone eli 20 vuoden ajan maakeinottelulla mutta velkaantui pahoin. 65-vuotiaana vuonna 1799 hän muutti Femme Osage Creekin varrelle Espanjalle kuuluneeseen Missouriin, jossa hän eli kuolemaansa eli vuoteen 1820 asti.
Boone pelasti linnakkeen
Alkusyksystä 1777 intiaanit polttivat sadon Boonesboroughia ympäröiville pelloille, ja talvesta tuli uudisraivaajille vaikea, sillä heidän selviytymisensä oli nyt täysin metsästyksen varassa.
Linnakkeen asukkaat tarvitsivat piirityksen varalta runsaasti hyvin säilyvää suolalihaa, ja tammikuussa 1778 Boone johdattikin 30 miehen joukon hankkimaan suolaa lihan säilömistä varten.
Vietettyään nelisen viikkoa suolavetisen joen varrella miehet joutuivat satojen päällikkö Mustan Kalan johtamien shawneesoturien piirittämiksi.
Intiaanit sitoivat Boonen ja hänen toveriensa kädet ja alkoivat kuljettaa heitä kohti Boonesboroughia aikeenaan polttaa linnake. Boone onnistui kuitenkin karkaamaan vangitsijoiltaan kesken yli 70 kilometrin pituisen marssin, ja hän kiiruhti linnakkeeseen varoittamaan sen väkeä vaarasta.
Kun shawneet saapuivat Boonesboroughiin, linnakkeen väki oli valmiina. Musta Kala yritti sytyttää linnakkeen palamaan, mutta soihtuja kantavat intiaanit olivat helppoja maalitauluja linnakkeen taitaville ampujille, ja moni heistä kuoli laukauksiin.
Seuraavaksi intiaanit yrittivät kaivaa tunnelin paaluaidan alle heikentääkseen sitä, mutta rankkasateet saivat tunnelin sortumaan.
Yksitoista päivää kestäneen tuloksettoman piirityksen jälkeen turhautunut Musta Kala päätti yrittää vielä viimeisen kerran sytyttää linnakkeen palamaan.
”Suuri soturijoukko ryntäsi kohti linnaketta palavia oksia ja soihtuja kantaen ja karmivasti karjuen”, eräs silminnäkijä kuvaili myöhemmin. Puurakenteet syttyivät monin paikoin tuleen, ja linnakkeen asukkaat pelkäsivät jo pahinta.
Linnakkeen väki sai kuitenkin lopulta hyökkäyksen torjuttua, vaikka he kärsivätkin raskaita tappioita. Shawneetkin saivat tarpeekseen, ja seuraavana aamuna he olivat poissa. Intiaanit olivat menettäneet Kentuckyn valkoihoisille.
Intiaanit ja valkoihoiset eivät vain sotineet toisiaan vastaan, vaan he kävivät myös kauppaa.
Majavannahat houkuttelivat enemmän kuin hyvä viljelysmaa
Muuan intiaani totesi leikillisesti kristitylle lähetyssaarnaajalle vuonna 1634: ”Majava osaa tehdä kaikkea: patoja, kirveitä, puukkoja ja leipää.”
Kyseinen intiaani ei ollut ainoa, joka ihmetteli, miksi eurooppalaiset ostivat niin paljon majavannahkoja ja maksoivat niistä intiaanien mielestä paljon arvokkaammilla tavaroilla.
Valkoihoisia ei kiinnostanut majavien karva vaan niiden pehmeä alusvilla, josta huovutettiin vesitiiviitä ja hyvin muotonsa säilyttäviä hattuja.
Intiaanit himoitsivat eurooppalaisten tuotteita, ja markkinoille suorastaan tulvi majavannahkoja. 1700-luvun lopulla villahuopa maksoi seitsemän majavannahkaa, kun musketin sai 14 nahalla.
Yhdysvaltojen koko kaksinkertaistui
Yhdysvaltojen vapaussota oli katastrofi Kentuckyssä ja lännempänäkin asuville intiaaneille. Britannia hävisi sodan vuonna 1783, eikä nuori Yhdysvallat empinyt laajentua Appalakkien länsipuolelle.
Valtaosa shawneista muutti pois valkoihoisten tieltä ja asettui asumaan Mississippijoen länsipuoliseen erämaahan, joka kuului eurooppalaisten sopimusten mukaan Ranskalle.
Daniel Boone seurasi myöhemmin perässä liiketoimiensa epäonnistuttua. Kuuluisa metsästäjä kaipasi yhä syvemmälle erämaahan, jossa sivistyksen kahleet eivät puristaneet.
Pian Yhdysvallat kuitenkin laajeni myös shawneeheimon ja Boonen uusille asuinalueille. Vuonna 1803 kaikki Mississippijoen ja Kalliovuorten väliset maat liitettiin Yhdysvaltoihin, kun nuori valtio osti Ranskalta Louisianan alueen.
Kauppa siirsi Yhdysvaltojen rajaa kauas länteen, ja pian poliitikkojen keskuudessa virisi uusi ajatus: Intiaanit piti häätää asumaan niin kauas länteen, ettei heistä olisi haittaa maata viljeleville uudisasukkaille.
Nekin heimot, jotka olivat luopuneet perinteisestä elämäntavastaan ja ryhtyneet metsästyksen ja keräilyn sijaan viljelemään maata, haluttiin karkottaa.
Cherokeet harjoittivat maanviljelyä, ja heillä oli amerikkalaisen mallin mukainen oikeusjärjestelmä sekä kirjoitettu kieli. Yhdysvaltojen hallitus jopa tunnusti nämä seikat julistamalla cherokeet yhdeksi niin sanotuista sivistyneistä heimoista, mutta sekään ei riittänyt.
Vuonna 1830 hyväksytty Indian Removal Act eli ”laki intiaanien siirtämisestä” merkitsi sitä, että cherokeet ja viisi muuta ”sivistynyttä heimoa” pakotettiin lähtemään kotiseuduiltaan.
Pakkosiirretyt intiaanit marssitettiin sotilaiden vartioimina 900 kilometrin päähän länteen Yhdysvaltojen silloiselle rajaseudulle nykyisen Oklahoman alueelle.
Raskaalla marssilla kuoli tuhansia intiaaneja, ja sitä kutsutaankin nykyään nimellä Trail of Tears eli ”kyynelten taival”. Esimerkiksi kaikkiaan noin 20 000 cherokeesta jopa 2 000–8 000 kuoli marssin aikana.
Heidän lisäkseen marssilla menehtyi ainakin kymmenentuhatta semi-noli-, creek-, chickasaw-, choctaw- ja poncaintiaania.
”Sisällissodassa näin monien miesten räjähtävän kappaleiksi ja tuhansien kuolevan, mutta cherokeeintiaanien pakkosiirto on silti julminta, mitä olen koskaan todistanut”, muuan sotilas muisteli myöhemmin.
Taudit tappoivat miljoonia
Pohjois-Amerikassa ei esiintynyt isorokkoa, tuhkarokkoa eikä koleraa ennen valkoihoisten tuloa, eikä intiaaneilla siksi ollut vastustuskykyä kyseisiä tauteja vastaan. 1700- ja 1800-luvuilla Pohjois-Amerikassa raivosi 21 rajua tautiepidemiaa, jotka surmasivat miljoonia intiaaneja.
Jokilaivat levittivät tautia
Trail of Tears jätti jälkeensä tuhansia ruumiita, mutta vielä enemmän uhreja vaati preerialla vuosina 1836–1840 raivonnut isorokkoepidemia.
Taudin tartuttivat intiaaneihin luultavasti jokilaivalla liikkuneet valkoihoiset kauppiaat, jotka kävivät intiaanikylissä ostamassa turkiksia.
Esimerkiksi Missourijoen varrella tauti tappoi jo ensimmäisten viikkojen aikana noin kymmenentuhatta intiaania. Valkoihoiset kauppiaat veivät taudin myös Oklahoman reservaatteihin, joiden asukkaat olivat jo kärsineet yllin kyllin.
Yhdysvaltojen hallitus oli käynnistänyt intiaanien rokotusohjelman, mutta siihen oli varattu vain 12 000 dollaria, mikä vastaa nykyrahassa reilua 360 000:ta euroa.
Rahan puutteen lisäksi rokotuskampanjan onnistumista vaikeutti intiaanien syvä epäluulo, sillä intiaanit uskoivat valkoihoisten yrittävän myrkyttää heidät. Kuolleisuus oli erityisen suurta tiiviisti asutetuissa reservaateissa.
1. Delawarejoki
Vuodelta 1614 olevan kartan mukaan shawneeintiaaneja asui Delawarejoen varrella vain noin sadan kilometrin päässä New Yorkista, kun hollantilaiset siirtolaiset saapuivat Amerikkaan.
2. Ohiojoen varsi
Shawneiden ydinalueet olivat 1600-luvun lopulla nykyisessä Ohiossa ja Kentuckyssa. Sielläkään he eivät saaneet olla rauhassa. Ranskalaisten ja irokeesiheimojen liittouma hyökkäsi shawneita vastaan, mutta hävisi sodan.
3. Ohiojoen varsi
Valkoiset uudisraivaajat tunkeutuivat 1700-luvun lopulla Kentuckyyn, minkä vuoksi shawneet taistelivat Yhdysvaltojen itsenäistymissodassa Britannian puolella siirtokuntia vastaan. Sodan jälkeen suuri osa heimosta siirtyi Missouriin, mutta osa jäi Ohioon alueelle, jonka Yhdysvallat antoi heidän pitää.
4. Kansas
1830-luvulla Ohion shawneet menettivät viimeisetkin maansa valkoihoisille. Yhdysvaltojen hallituksen kanssa solmitun rauhansopimuksen mukaan he joutuivat muuttamaan Mississippijoen taakse Kansasiin.
5. Oklahoma
Vuonna 1854 Yhdysvaltojen kongressi salli uudisraivaajien muuttaa Kansasiin, ja 1860-luvulla shawneet häädettiin vasta perustetusta Kansasin osavaltiosta. Heille annettiin tilalle maata Oklahomasta, jossa on yhä shawneeintiaanien reservaatteja.
Kultalöytö käynnisti muuttotulvan
Isorokkoepidemia ei jäänyt viimeiseksi intiaaneja kohdanneeksi tragediaksi. Vuonna 1848 tapahtui kaksi asiaa, joilla oli alkuperäiskansoille tuhoisia seurauksia: Yhdysvallat laajentui Tyynenmeren rannikolle valloitettuaan Meksikolta Arizonan, Kalifornian ja New Mexicon, ja lisäksi Kaliforniasta löydettiin kultaa.
Unelma äkkirikastumisesta sai sadattuhannet ihmiset jättämään entisen elämänsä ja suuntaamaan Villiin länteen.
Kullankaivajat ja onnenonkijat eivät kuitenkaan tulleet asumattomalle seudulle, sillä Kaliforniassa asui jo noin 150 000 intiaania, joille vuolaat joet ja sankat metsät tarjosivat hyvän elannon.
Kaliforniassa ei ollut suuria heimoja, kuten siouxit ja cherokeet, vaan heimot elivät pienissä yhteisöissä ja niillä oli oma kulttuurinsa ja kielensä.
Tästä syystä Kalifornian intiaanit eivät kyenneet torjumaan heidän kotiseuduilleen tunkeutuneita valkoihoisia.
Kaliforniassa tapahtui kansanmurha
Villi länsi oli villeimmillään Kaliforniassa. Ahneet kaivoksenomistajat ja karjatilalliset kahmivat itselleen maata piittaamatta intiaaneista, jotka olivat asuneet alueella ammoisista ajoista lähtien. Myös Yhdysvaltojen armeija osallistui Kalifornian intiaanien kansanmurhaan.
Monet historioitsijat ovat selvittäneet kansanmurhien vaikutuksia Kalifornian intiaaniväestöön. Esimerkiksi vuonna 1850 Yhdysvaltojen ratsuväki tappoi 60–100 kahden uudisasukkaan orjinaan pitämää pomointiaania näiden noustua kapinaan orjuuttajiaan vastaan.
Kaksi vuotta myöhemmin 41 modocintiaania surmattiin, kun he tulivat sovittuun neuvonpitoon valkoihoisten kanssa. Joukkomurhista selvinneet joutuivat yleensä orjatyöhön kaivoksiin, joissa he nääntyivät hitaasti hengiltä. Kalifornian laki kielsi mustien orjuuttamisen, mutta intiaaneja se ei maininnut sanallakaan.
Viranomaisilla oli lupa vuokrata rikoksista tuomittuja intiaaneja orjiksi, ja intiaanilapsia voitiin määrätä pakkotyöhön maksamaan vanhempiensa velkoja. Intiaanit eivät liioin kelvanneet todistajiksi oikeudessa, minkä vuoksi valkoiset saattoivat vapaasti orjuuttaa heitä.
”Karja ajetaan aitaukseen ennen teurastusta. Niin on käynyt myös meille. Minun lapseni on tuhottu ja veljeni surmattu.” Poncapäällikkö Seisova Karhu (1829–1908)
Kokonainen heimo lähes tuhottiin
Joukkomurhat pakottivat intiaanit pakenemaan ja estivät heitä keräämästä ruokaa talven varalle, minkä seurauksena he näkivät nälkää. Moni pakeni vuorille, jossa he pystyivät paremmin puolustautumaan, mutta siellä ruuan löytäminen oli vieläkin vaikeampaa.
Yahiheimon traaginen kohtalo kuvaa hyvin Kalifornian intiaanien kärsimyksiä. Ennen valkoihoisten tuloa yaheja oli noin kaksituhatta. Sitten yahit tappoivat kolme heidän mailleen tunkeutunutta valkoista miestä, ja kosto seurasi nopeasti.
Eräänä elokuun aamuna vuonna 1866 joukko nykyisen Los Angelesin lähistölle Mill Creek -puron varteen leiriytynyttä yahia heräsi laukauksiin, kun valkoihoiset uudisasukkaat tulittivat heitä läheisiltä kukkuloilta.
Yahimiehet, -naiset ja -lapset yrittivät hädissään paeta laukauksia puron vartta pitkin, mutta siellä heitä odotti toinen ryhmä valkoihoisia. ”Kuohuvassa purossa kellui pian lukuisia ruumiita”, valkoisten kostopartion johtaja kuvaili myöhemmin.
Niin sanotussa Three Knollsin verilöylyssä kuoli 40 yahia, mutta he eivät jääneet viimeisiksi. Kaksi vuotta myöhemmin yaheja oli jäljellä enää noin sata eli vain noin viisi prosenttia heimosta.
”Jotakin muutakin kuoli liejuun ja hautautui lumimyrskyyn: Kokonaisen kansan unelma kuoli, ja kaunis unelma se olikin.” Nyt maailmassa ei ole enää keskusta ja pyhä puu on kuollut.” Siouxien tietäjä ja parantaja Musta Hirvi (1863–1950)
Poliitikkoihin iski moraalinen krapula
Atlantin rannikolta pitkälle Mississippijoen länsipuolelle ulottuvalla alueella eli 1860-luvulla enää muutama vapaa heimo, kaikkialla muualla Pohjois-Amerikassa intiaanit oli pakotettu reservaatteihin.
Keskilännen preerialla ja Meksikon vuoristoisella rajaseudulla intiaanit elivät yhä kuten he olivat tehneet vuosisatojen ajan.
Tämä johtui muun muassa siitä, että noilla seuduilla maa ei kätkenyt alleen rikkauksia, jotka olivat houkutelleet tuhansia ja taas tuhansia valkoihoisia esimerkiksi Kentuckyyn ja Kaliforniaan.
Lisäksi preerian ja vuoriston suuret heimot pystyivät puolustamaan vapauttaan. Washingtonin poliitikkojen tunnontuskat tarjosivat hetkeksi rauhan preerian intiaaniheimoille.
Yhdysvaltojen sisällissota lähestyi loppuaan vuonna 1865, kun poliitikot viimein huolestuivat intiaanien määrän nopeasta laskusta.
Kongressin raportin mukaan syitä intiaanien vähenemiseen olivat muun muassa valkoihoisten aloittamat sodat, taudit ja liian pienet ja vähät metsästysmaat.
Raportti ei kuitenkaan tarjonnut ongelmaan ratkaisua. Intiaanit saavuttivat valkoihoisista pari murskaavaa taisteluvoittoa, kuten Little Bighornissa vuonna 1876, jolloin Hullu Hevonen sotureineen teurasti kenraali Custerin johtaman 7. ratsuväkirykmentin.
Pitemmän päälle edes siouxien ja cheyennejen kaltaiset ylpeät ja sotaisat heimot eivät kuitenkaan pystyneet vastustamaan valkoihoisia, ja nekin alistettiin reservaatteihin elämään valtion niukkojen almujen varassa.
Vuonna 1890 valtio vähensi siouxien saamaa ruoka-apua, ja intiaanit kokoontuivat protestoimaan ja tanssimaan henkitanssia Wounded Knee-nimisen joen varrelle. Sotilaat piirittivät leirin, sillä intiaanien uskottiin juonivan aseellista kapinaa, ja vaativat intiaaneja luovuttamaan metsästysaseensa.
Seurauksena oli mellakka. Sitten jostain kuului laukaus, ja armeija avasi tulen tykeillä ja kivääreillä. Kun kenraali Nelson A. Miles kolme päivää myöhemmin kävi ”taistelupaikalla”, hän näki siellä kolmesataa jäätynyttä ruumista.
Sotilaat olivat ajaneet naisia ja sylilapsiakin takaa jopa kolme kilometriä ja tappaneet heidät armotta.
Kasinoista on tullut monien heimojen tärkeimpiä tulonlähteitä.
Intiaanien tilanne on kohentunut
Pohjois-Amerikan intiaanien lukumäärä romahti 1800-luvulla, ja jäljelle jääneistä tuli yhteiskunnan pohjasakkaa, jonka tulotaso ja terveydentila olivat selkeästi valkoihoisia huonompia.
Viime vuosikymmeninä intiaanien tilanne on kuitenkin kohentunut. Yhdysvalloissa on nykyään noin 5,2 miljoonaa intiaania, mikä vastaa noin 1,7 prosenttia koko väestöstä. Intiaanien elintaso on yhä valtaväestöä jäljessä, mutta heidän tulonsa kasvavat muita nopeammin.
Osa tuloista on peräisin kasinoista. Yhdysvaltojen korkein oikeus päätti vuonna 1976, että osavaltioiden uhkapelikielto ei koske reservaatteja. Kasinoala kasvoi vauhdilla, ja nykyään 240 intiaaniheimoa omistaa yhteensä 460 kasinoa. Kasinottomien intiaanien tulot ovat tosin kasvaneet yhtä nopeasti.