”Punaisia miljonäärejä”

Kuolema vaani rikkaita intiaaneja

1920-luvulla Yhdysvaltojen Oklahoman osavaltiossa ihmeteltiin murhien sarjaa. Kaikki uhrit olivat niin kutsuttuja ”punaisia miljonäärejä” eli alkuperäiskansa osagen jäseniä, jotka omistivat lukuisia öljykenttiä. Lopulta murhamysteerin ratkaisi FBI.

1920-luvulla Yhdysvaltojen Oklahoman osavaltiossa ihmeteltiin murhien sarjaa. Kaikki uhrit olivat niin kutsuttuja ”punaisia miljonäärejä” eli alkuperäiskansa osagen jäseniä, jotka omistivat lukuisia öljykenttiä. Lopulta murhamysteerin ratkaisi FBI.

Library of Congress

Korppikotkat kiertelivät uhkaavasti taivaalla Mollie Burkhartin ja hänen sisarensa Rita Smithin lähestyessä miehineen joenrantaa. Siellä lojui mätänevä ruumis luodinjälki niskassaan.

Naisten isosisko oli kadonnut viikkoa aiemmin, ja seriffi oli nyt kutsunut osagejen intiaaniheimoon kuuluvat naiset tunnistamaan joenvarresta löytynyttä ruumista.

Lemu riipi sieraimia Mollien kumartuessa katsomaan vainajaa. Kasvoja ei enää pystynyt tunnistamaan, mutta ruumiilla oli yllään intiaaniponcho. Hänen sisarensa poncho.

Ritan aviomies Bill avasi ruumiin suun kepin avulla, ja aurinko heijastui vainajan hampaiden kultapaikoista.

”On se Anna”, Bill totesi.

Naiset lähtivät joelta murheen murtamina aviomiehiinsä tukeutuen.
Oli 28. toukokuuta 1921, ja outo murhien sarja, joka piinaisi osagejen heimoa vuosia, oli juuri alkanut. Anna Brownin jälkeen heimon reservaatissa Yhdysvaltojen Oklahomassa murhattiin lähes 30 ihmistä.

Osaget olivat 1900-luvun alussa maailman suhteellisesti rikkain kansa, sillä heidän maillaan oli valtavasti öljyä. Vauraus oli kuitenkin vaarallista.

Mollie Burkhartin muotokuva

Mollie Burkhart menetti koko lähisukunsa yksi kerrallaan ja oli lähellä päätyä itsekin uhriksi.

© Bettmann/Getty Images

Ruumiita ilmestyi lisää

Osaget olivat rikastuneet sattuman oikusta.

Alunperin heimo oli asunut Missourijoen varrella Kansasissa, mutta 1870-luvulla Yhdysvaltojen ratsuväki oli ajanut sen kiviseen reservaattiin naapuriosavaltioon Oklahomaan.

Luonto kuitenkin ilmeisesti päätti hyvittää vääryyttä edes jollain tavoin, kun reservaatin maaperästä alkoi onnenkantamoisena suorastaan pursuta öljyä. Osageista tuli silmänräpäyksessä upporikkaita.

Anna Brownin murhan aikoihin öljypumput kävivät osagejen mailla yötä päivää, ja musta kulta oli vaurastuttanut heimon jäsenet.

Öljyntuotannosta saatavat valtavat tuotot jaettiin tasan kaikkien reilun kahdentuhannen rekisteröidyn osagen kesken, ja silti rahaa oli paljon. Oklahomaan muuttanut valkoinen väestö kihisi kateudesta.

Jotkut hyödynsivät tilaisuutta myymällä luksustuotteita rikkaille intiaaneille, mutta jotkut pyrkivät osille rikollisin keinoin.

Kartta osagejen alueesta

Osaget pakotettiin muuttamaan kartalla punaisella merkitylle alueelle.

© Shutterstock

Kivikko kätkikin aarteen

Osaget pakotettiin muuttamaan alueelle, jolta löytyikin yksi Yhdysvaltojen rikkaimmista öljy- ja kaasuesiintymistä.

Alunperin osaget olivat tasankointiaaneja, jotka asuivat Missourijoen eteläisillä alueilla.

Vähitellen valkoiset ajoivat heimon kerta toisensa jälkeen kauemmas, ja lopulta osaget pakotettiin vuonna 1871 muuttamaan Koillis-Oklahoman karuille seuduille.

Uuden reservaatin kivikkoinen maa kätki kuitenkin yllätyksen.

Vuonna 1896 maasta alkoi purkautua öljyä, ja heimon uusi asuinalue osoittautui yhdeksi Yhdysvaltojen rikkaimmista öljy- ja kaasuesiintymistä.

Intiaanit olivat kaukonäköisesti saaneet kirjattua hallituksen kanssa tehtyyn reservaattisopimukseen, että ”maaperän mahdollinen öljy, kaasu, kulta tai muut mineraalit – – kuuluvat osageheimolle”, joten nyt öljy ja siitä saatavat tulot olivat yksin heidän.

1920-luvun alussa heimo ansaitsi öljyntuotannosta peräti 30 miljoonan dollarin vuositulot, jotka jaettiin tasan kaikkien heimon noin 2 200 jäsenen kesken.

Jokainen sai siis vuosittain yli 160 000 nykyeuroa vastaavan summan rahaa. Osaget olivat asukasta kohden laskettuna maailman rikkain kansa.

Niinpä rikkaita olivat myös Mollie Burkhart, Rita Smith ja heidän äitinsä Lizzie Q. Kyle, joka vieläpä peri Anna Brownin osuuden öljytuloista.

Raha ei kuitenkaan lohduttanut hautajaisissa. Kyynelet vierivät sisarusten poskilla, kun Brownin arkkua kannettiin kirkosta. Kantamassa olivat myös heidän miehensä Ernest Burkhart ja Bill Smith. He kuuluivat alueen lukuisiin valkoisiin miehiin, jotka olivat menneet naimisiin intiaaninaisten kanssa.

Arkkua kantoi myös Ernest Burkhartin setä William Hale, joka oli perheen läheinen ystävä.

Mollie Burkhartin surua ei helpottanut, kun hänelle selvisi muutamaa viikkoa myöhemmin, että murhatutkimukset olivat pysähtyneet eikä tapaus näyttänyt selviävän.

Myös eräs intiaanimies oli löytynyt murhattuna samana päivän kuin Brown, mutta molemmat tapaukset oli kirjattu nopeasti vain ”tuntemattomien tahojen” tekemiksi.

Mollien suru sen kuin kasvoi, kun hänen äitinsä terveydentila heikkeni ja tämä kuoli kaksi kuukautta myöhemmin.

Mollien siskon mies Bill ihmetteli outoja kuolemantapauksia. Hän uskoi, että hänen anoppinsa myrkytettiin.

Mustavalkoinen kuva osage-miljonääristä

Valkoiset kadehtivat osagejen loisteliasta elämäntapaa.

© Historical/Getty Images

Öljyrahoilla ostettiin vaatteita, autoja ja palatseja

Osage-intiaaneista tuli maailman rikkain kansa, sillä heidän reservaattinsa maaperä kätki sisäänsä suuria määriä öljyä. Kateelliset valkoiset halusivat myös päästä osille keinolla millä hyvänsä.

Osage-heimon öljyrahoilla rakennutettiin hulppeita taloja, joihin palkattiin palveluskunnaksi meksikolaisia tai mustia amerikkalaisia.

Vaurastuneet osaget ajelivat autonkuljettajien kyydittäminä kalliilla autoilla pitkin pääkaupunkinsa Pawhuskan asvaltoituja katuja, joiden varrella oli ravintoloita, oopperataloja ja poolokenttiä.

Erään kuvauksen mukaan osage-naiset patsastelivat koruissaan ja ranskalaisissa muotivaatteissaan kuin ”pieneen reservaattikaupunkiin olisi yllättäen putkahtanut kauniita pariisittaria”.

Kaikki eivät silti saaneet nauttia öljyn tuomasta vauraudesta.
Yhdysvaltojen hallitus oli määrännyt alkuperäisasukkaiden asioista vastaavan viraston, Bureau of Indian Affairsin, valvomaan, ketkä reservaatin asukkaista olivat ”kykenemättömiä hallinnoimaan omaisuuttaan”.

Sellaisiksi katsotuille nimitettiin alueen valkoisen väestön keskuudesta joku paikallinen merkkihenkilö edunvalvojaksi – ja usein nämä veloittivat tehtävästä tuntuvan korvauksen, elleivät suorastaan itse käyttäneet intiaanien omaisuutta omaan ylelliseen elämäänsä.

Bill höpötti jatkuvasti teorioistaan, ja lopulta Mollie palkkasi yksityisetsivän ja lupasi 2 000 dollarin palkkion ratkaisevista vihjeistä. Samoin teki Ernestin setä William Hale, joka oli vaurastunut karjakaupoilla ja noussut alueella vaikutusvaltaiseen asemaan.

”Nämä veriteot on saatava loppumaan”, setä vaati.

Yksityisetsivät ryhtyivät töihin, mutta vuoden 1922 kuluessa kuolemantapauksia tuli yhä lisää. Vaikka terveitä hyväkuntoisia miehiä ja naisia kuoli aivan yllättäen, ruumiille ei tehty toksikologisia tutkimuksia.

Asia nousi vähitellen puheenaiheeksi ympäri Yhdysvaltoja, ja The Washington Post kirjoitti: ”Rikkaiden intiaanien kuolemien takana vaikuttaa olevan salaliitto.”

Helmikuussa 1923 löytyi 40-vuotiaan osagen Henry Roanin ruumis. Hän oli Mollie Burkhartin entinen mies ja William Halen hyvä ystävä. Häntä oli ammuttu niskaan aivan kuten Anna Brownia.

”Jos sanon jotain, ei henkeni ole enää minkään arvoinen.” Haluton todistaja FBI:lle

Roanin murha nosti Mollien tunteet taas pintaan, eikä kulunut kuin kuukausi, kun hän joutui kokemaan jälleen uuden painajaisen.

Mollie ja Ernest heräsivät eräänä yönä valtavaan räjähdykseen ja näkivät pian kauempana lieskojen lyövän korkealle. Ernest veti housut jalkaansa ja juoksi kohti palopaikkaa.

”Se on Billin ja Ritan talo!” huutelivat paikalle rynnänneet ihmiset.

Mutta taloa ei enää ollut – se oli kadonnut taivaan tuuliin, aivan kuten asukkaansakin.

”Heidän jäännöksiään löytyi myöhemmin talon seinästä sadan metrin päästä”, tutkimuksissa todettiin.

Mollie oli menettänyt toisenkin sisarensa. Hän alkoi aavistella olevansa itsekin vaarassa.

FBI saapui paikalle

Osaget olivat keväällä 1923 erään vierailijan kuvauksen mukaan ”pelon lamauttamia”. He asennuttivat sähkövaloja pihamailleen, jotta kukaan ei ainakaan pääsisi huomaamatta heidän ovelleen.

Heimosta oli kuollut jo yli 20 jäsentä. Myös ystävällismielinen valkoinen asianajaja, joka oli yrittänyt auttaa tapausten selvittelyssä, oli tapettu 20 veitseniskulla.

Piirroskuva pohjoisvaltioiden sotilaasta

Sotilaat tekivät verisen kostoiskun intiaaneja vastaan vuonna 1863.

© National Guard Heritage Paintings

Intiaanit kärsivät vuosisatoja

Kun eurooppalaiset saapuivat Pohjois-Amerikkaan 1500-luvulla, he pyrkivät kaikin tavoin hyödyntämään, huijaamaan ja tuhoamaan alkuperäiskansoja. Tässä on vain muutama esimerkki.

1723
Britit maksoivat päänahoista
Brittien hallitessa Pohjois-Amerikassa Massachusettsissa maksettiin intiaaneista tapporahaa: 100 puntaa miehen ja 50 puntaa naisten ja lasten päänahoista.

1830
Laki pakkosiirroista
Kongressi hyväksyi lain intiaanien pakkosiirroista, ja satatuhatta intiaania joutui 20 vuodessa muuttamaan preerialle Mississippijoen länsipuolelle.

1848
Kultakuume johti nälänhätään
Kun Kaliforniaan vyöryi kullankaivajia, intiaanit eivät enää pystyneet kalastamaan ja viljelemään maata.

1863
Kostoiskusta tuli verilöyly
Ratsuväki rankaisi shoshoneja, jotka olivat varastaneet karjaa Idahossa. Bear River -joella tapettiin yli 250 intiaania ikään tai sukupuoleen katsomatta.

1868
Sioux-heimoa huijattiin
Hallitus lupasi, että Black Hillsin alue nykyisessä Etelä-Dakotassa kuuluisi ainaisesti sioux-heimolle, mutta se ei tehnyt mitään estääkseen kullankaivajia valtaamasta aluetta.

1871
Biisonit tapettiin sukupuuttoon
Yhdysvallat kannusti turkismetsästäjiä ampumaan vapaasti miljoonittain biisoneita tuhotakseen intiaanit, joille biisonit olivat olleet elinehto.

Kun Burkhartin ja Halen yksityisetsivät eivät olleet saaneet murhamysteeriä ratkaistua, osaget päättivät pyytää apua liittovaltion hallitukselta, sillä monet uskoivat paikallisviranomaisten vehkeilevän syyllisten kanssa.

Ensimmäiset FBI-agentit saapuivat osagejen reservaattiin syksyllä 1923, mutta tutkimukset alkoivat toden teolla edetä vasta agentti Tom Whiten saavuttua reservaattiin vuonna 1925.

FBI:n johtajan J. Edgar Hooverin mielestä tilanne Oklahomassa oli ”akuutti ja vaikea”, ja hän oli itse nimittänyt Whiten tehtävään ilmoittaen, että epäonnistumista ei hyväksyttäisi.

White – joka pukeutui aina pukuun ja valtavaan stetsonhattuun – huomasi pian, että jokin oli vinossa. Aina kun paikalliset viranomaiset tai yksityisetsivät olivat päässeet jäljille, he olivatkin yhtäkkiä jättäneet tutkimukset kesken. Tällaisissa tapauksissa taustalla oli usein uhkailua.

White myös huomasi aiemmasta tutkimusmateriaalista puuttuvan asiakirjoja, esimerkiksi todistusaineistoa Anna Brownin tapauksesta. Johtolankoja tuntui olevan joka suuntaan.

Osa todistajista oli ilmeisimmin valehdellut, ja osa ei ollut uskaltanut sanoa mitään.

FBI-agentti Thomas Bruce White

FBI-agentti Tom White pukeutui aina pukuun ja stetsonhattuun.

© www.findagrave.com/memorial/106328275/thomas-bruce-white

Valheiden verkko ja kuulusteltavien haluttomuus puhua saivat Whiten turvautumaan salaisiin agentteihin. Nämä saisivat soluttautua sulkeutuneeseen valkoiseen paikallisyhteisöön keräämään huomaamatta tärkeitä tiedonmurusia.

William Halesta tuli epäilty

Whiten salaisten agenttien hankkiessa uutta tietoa hän itse paneutui yhä syvällisemmin murhatapauksiin.

Lähes kaikki uhrit olivat olleet varakkaita intiaaneja, joten murhien motiivina oli todennäköisesti joko viha intiaaneja kohtaan tai sitten taloudellisen edun tavoittelu.

Yksi salaisista agenteista, joka oli esiintynyt kiertelevänä kauppiaana, sai hankittua Whitelle kesällä 1925 erittäin tärkeää tietoa.

Eräs valkoinen nainen oli kertonut, että William Hale oli varsinainen ”Osage Hillsin kuningas”, joka kontrolloi alueella kaikkea. Nainen kertoi myös Halen tehneen aiemmin vakuutuspetoksen polttamalla omaa maataan saadakseen 30 000 dollarin korvauksen.

White alkoi tutkia tarkemmin Halen tekemisiä ja sai selville, että tämä itse asiassa hyötyi hyvän ystävänsä Henry Roanin kuolemasta.

Hale oli nimetty edunsaajaksi Roanin henkivakuutuksessa, ja Roanin murha tarkoitti Halelle 25 000 dollarin korvauksia.

”Osage Hillsin kuningas” William Hale

Kukaan ei uskaltanut asettua poikkiteloin karjankasvattaja William Halen, ”Osage Hillsin kuninkaan” kanssa.

© Bettmann/Getty Images

Halen ilmiselvästä motiivista huolimatta kukaan paikallisista lainvalvojista ei kuitenkaan ollut tutkinut hänen mahdollista osuuttaan murhaan.

White alkoi miettiä, voisiko raha olla keskeinen tekijä myös Mollie Burkhartin ympärillä tapahtuneissa kuolemissa. Mollie oli perinyt sekä sisartensa että äitinsä öljyosuudet, ja niiden ja oman osuutensa myötä hänen tulonsa nousivat peräti yli 50 000 dollariin (noin 670 000 nykyeuroa) vuodessa.

Jos Molliekin kuolisi, omaisuus siirtyisi hänen miehelleen Ernestille – William Halen veljenpojalle. Whiten saamien tietojen mukaan Ernest oli täysin Halen vallassa ja Hale oli kykenevä ”mihin vain”.

Whitelle alkoi valjeta, että ”Osage Hillsin kuningas” oli järjestänyt reservaatissa tapahtuneet lukuisat murhat voidakseen veljenpoikansa kautta kasvattaa omaisuuttaan entisestään.

Ongelmana oli kuitenkin se, että kukaan alueella ei rohjennut avata suutaan ja kertoa totuutta Halesta.

Veljenpoika murtui

Todistajia etsittäessä Whiten listalle päätyi useita mahdollisten murhaajien nimiä. Monet hänen epäilemänsä rikolliset olivat kuitenkin jo itsekin päässeet hengestään murhien jälkeen.

Ne, jotka olivat vielä hengissä, pysyivät visusti vaiti.

”Jos sanon jotain, henkeni ei ole minkään arvoinen”, sanoi yksi rikollisista Whiten painostaessa häntä.

”Ernest, olen kertonut heille kaiken.” Blackie Thompson, 1926

Lopulta White sai taivuteltua vankilatuomiota pankkiryöstöstä istuvan Blackie Thompsonin puhumaan. Tämä kertoi William Halen ja Ernest Burkhartin pyytäneen häntä räjäyttämään Bill ja Rita Smithin talon.

Kaikki agentit olivat yhtä mieltä siitä, että Mollien mies ja Halen veljenpoika Ernest oli avainhenkilö, joka piti ”murtaa”. White päätti käyttää Thompsonia hyväkseen saadakseen Ernestin puhumaan.

”Haluamme puhua kanssasi Annan ja Smithien murhasta”, White aloitti kutsuttuaan Ernestin kuulusteluun tammikuussa 1926.

Aluksi Ernest kieltäytyi vastaamasta mihinkään. Hale oli järjestänyt sekä itselleen että Ernestille alibit. Kun White kutsui kuulusteluhuoneeseen myös Blackie Thompsonin, Ernest silminnähden hermostui.

”Ernest, olen kertonut heille kaiken”, Thompson sanoi.

Seuraavana päivänä Ernest ei enää kestänyt. Hän kertoi, että oli aina ihaillut Halea ja pitänyt tätä isähahmonaan, joten kun setä oli punonut murhajuonensa, hän ei ollut voinut kieltäytyä.

”Olen väsynyt tähän kaikkeen… Haluan tunnustaa tekoni.”

Turkkiin pukeutuneita intiaaninaisia

Erään kuvauksen mukaan osage-naiset patsastelivat koruissaan ja ranskalaisissa muotivaatteissaan kuin ”pieneen reservaattikaupunkiin olisi yllättäen putkahtanut kauniita pariisittaria”.

© Library of Congress

Ernest kertoi soittaneensa itse Halen palkkaamalle murhaajalle iltana, jolloin Bill ja Rita Smithin talo piti räjäyttää. Anna Brownin oli puolestaan ampunut Halen toimeksiannosta rikollinen nimeltä Kelsie Morrison, joka oli ollut Halelle velkaa.

Hale oli henkilökohtaisesti toimittanut Morrisonille murha-aseen ja palkkioksi mitätöinyt tämän velan ja antanut vieläpä 1 000 dollaria hyvänmiehenlisää.

Hale vältti hirsipuun

Ernest Burkhart tuomittiin kesäkuussa 1926 elinkautiseen vankeuteen ja pakkotyöhön osallisuudesta murhiin. William Hale vakuutti yhä syyttömyyttään kuten oli tehnyt siitä asti, kun hänet oli pidätetty Ernestin tunnustuksen jälkeen.

Juridisten kiemuroiden vuoksi – ”Osage Hillsin kuningas” piti viedä liittovaltion oikeuteen, jotta hänen asemansa paikallisyhteisössä ei vaikuttaisi oikeudenkäyntiin – Hale saatiin oikeuden eteen vasta heinäkuussa 1926, ja silloinkin vastaamaan vain Henry Roanin murhasta.

Hale saapui oikeuteen tapansa mukaan itsevarmasti hymyillen, mutta hänen hymynsä hyytyi, kun hänen veljenpoikansa nousi todistajanaitioon ja kertoi Halen suunnitelleen ystävänsä murhan.

Hale oli ensin aikonut juottaa Roanille myrkytettyä alkoholia, mutta lopulta hän värväsikin palkkamurhaaja John Ramseyn ampumaan Roanin.

Valamiehistö totesi Halen syylliseksi ”harkittuun murhaan”. Tavallisesti rangaistus moisesta olisi ollut kuolemantuomio, mutta 12 valkoisesta miehestä koostunut valamiehistö päätyi langettamaan vain elinkautisen vankeustuomion – ilmeisesti, koska uhri oli intiaani.

Hale tuomittiin vain Henry Roanin murhasta, sillä viranomaiset tyytyivät siihen, että hän ja hänen apurinsa olivat saaneet elinkautisen.

Hale ei siis enää ollut syytettynä vuotta myöhemmin, kun palkkamurhaaja Kelsie Morrison tuomittiin Anna Brownin murhasta.

Osagejen keskuudessa vuosina 1921–1925 tapahtuneen murhavyyhdin selvittämistä pidettiin silti FBI:n suurena voittona, vaikka se ei periaatteessa ollut edes yhdistänyt Halea kaikkiin 24 murhaan.

J. Edgar Hoover

J. Edgar Hoover johti Bureau of Investigationia ja siitä kehittynyttä FBI:tä vuodesta 1924.

© George Rinhart/Getty Images & Shutterstock

Vain FBI:llä oli valtaa ja resursseja selvittää tapaus

Osagejen murhien tutkinta nytkähti eteenpäin vasta kun FBI saapui paikalle. Se osoitti, että ulkopuolisesta ammattilaisyksiköstä saattoi olla apua paikallisviranomaisten ajauduttua umpikujaan.

Bureau of Investigation eli BOI, josta tuli myöhemmin FBI, oli perustettu 15 vuotta ennen osagejen reservaatissa levinnyttä murha-aaltoa.

J. Edgar Hoover oli noussut viraston johtoon vuonna 1924, ja hän halusi käyttää osagejen tapausta esimerkkinä siitä, mihin hänen organisaationsa pystyi.

Ammattimaisena ja riippumattomana liittovaltion poliisilla oli paikallisia paljon paremmat lähtökohdat murhien tutkimiseen.

Seriffi, paikallispoliisit ja kaupungin nokkamiehet kuuluivat kaikki laajan ja korruptoituneeseen hyvä veli -verkostoon, jossa kaikki pelkäsivät ”Osage Hillsin kuningasta” William Halea. Moni oli esimerkiksi päässyt asemaansa pitkälti Halen ansiosta.

FBI:n tutkijoihin eivät moiset sidonnaisuudet vaikuttaneet, ja lisäksi FBI saattoi hyödyntää tiedonhankinnassa salaisia agentteja.

Esimerkiksi karjakauppiaana, öljyn ostajana, luonnonlääkitsijänä ja kiertelevänä kauppiaana esiintyneet agentit saivat vaivihkaa udeltua paikallisilta ratkaisevia tietoja.

Näin tapaus osoitti liittovaltion etsiville olevan tarvetta Yhdysvalloissa.

Vaikka tapaus lopulta selvisi, Mollie Burkhart ei voinut iloita, sillä hän oli menettänyt koko perheensä ja joutunut jopa oman aviomiehensä julmasti pettämäksi.

Hän oli silti yhä hengissä – vaikka Ernestin pidätystä edeltävien kuukausien aikana hänen diabeteksensa oli alkanut pahentua.

Todellisuudessa hänen insuliiniinsa oli todennäköisesti sekoitettu myrkkyä, sillä kun hän joutui sairaalaan Ernestin ja Halen kuulustelujen aikaan, hänen tilansa koheni.

Mollie Burkhart kuoli 50-vuotiaana vuonna 1937 eikä siten joutunut näkemään, että Hale pääsi koevapauteen jo vuonna 1947.

”Hänet olisi pitänyt hirttää”, sanoi eräs osagejen päällikkö katkerana.

Hale kuitenkin eli viimeiset 15 vuottaan vapaana miehenä. Hänet oli karkotettu Oklahomasta, mutta sukulaistensa mukaan hän vieraili silti kerran siellä heidän luonaan ja sanoi:

”Jos se saakutin Ernest olisi pitänyt suunsa kiinni, olisimme nyt rikkaita.”

Jälkikirjoitus: Jottei kukaan muu valkoinen ryhtyisi enää tappamaan intiaaneja öljyosuuksien toivossa, osaget saivat tapauksen jälkeen kongressin säätämään lain, jonka mukaan osuuden periäkseen oli oltava vähintään puoliksi osage. Nykyisin osageja on lähes 24 000, ja heidän alueensa öljynporaukset tuottavat heille yhä vuosittain kymmeniä miljoonia dollareita.