Intiaanitanssi johti verilöylyyn Wounded Kneessä

Šamaani Keltaisen Linnun ääni kaikui lumen peittämällä preerialla:

”Älkää pelätkö, pitäkää sydämenne vahvana. Lukuisat sotilaat lukuisine luoteineen piirittävät meitä, mutta uskon, että heidän luotinsa eivät pysty läpäisemään meitä.”

Oli purevan kylmä pakkasaamu 29. joulukuuta 1890. Keltainen Lintu ja 350 sioux-kansaan kuuluvan lakotaheimon intiaania olivat leiriytyneet Wounded Knee -joen lähistölle Pine Ridgen intiaanireservaatissa.

Everstiluutnantti James W. Forsythin johtaman Yhdysvaltain armeijan 7. ratsuväkirykmentin viisisataa sotilasta olivat edellisenä iltana keskeyttäneet intiaanien vaelluksen. Forsyth oli saanut Yhdysvaltain hallitukselta määräyksen etsiä ja tukahduttaa pienimmätkin intiaanien kapinoinnin merkit.

Sotilaat etsivät intiaanien tiipiistä aseita, kun Keltainen Lintu aloitti puheensa.

Šamaani ei pelännyt valkoisen miehen aseita, sillä monien muiden sioux-intiaanien tapaan hän uskoi, että intiaanien henkitanssi suojelisi heitä vihollisen luodeilta.

Keltainen Lintu viskasi kourallisen maata ilmaan ja alkoi laulaa ja tanssia lumessa. Pian monet muut intiaanit yhtyivät henkitanssiin, mikä sai sotilaat hermostumaan, sillä he pitivät rituaalitanssia kapinana, jollei suorastaan sodanjulistuksena.

Tilanne oli kireä, kun yhtäkkiä kuulaassa talvi-ilmassa kaikui kiväärinlaukaus, ja sitten helvetti pääsi irti.

Sotilaat alkoivat ampua silmittömästi aseettomia intiaaneja, ja maahan lyyhistyneiden veri värjäsi lumen punaiseksi.

Äiti kaatui maahan pieni lapsi sylissään lähellä valkoista lippua, jonka intiaanit olivat pystyttäneet osoittaakseen rauhantahtonsa. Lapsi imi äitinsä rintaa vielä senkin jälkeen, kun tämä oli jo vetänyt viimeisen henkäyksensä.

Wounded Kneen verilöyly oli viimeinen suuri aseellinen yhteenotto Yhdysvaltojen alkuperäiskansojen ja valkoisten valloittajien välisessä pitkässä konfliktissa.

Kristoffer Kolumbuksen saapuessa Amerikkaan vuonna 1492 Pohjois-Amerikassa oli arviolta viisi miljoonaa alkuperäisasukasta, vuonna 1890 heitä oli enää 248 000.

Intiaaneja kuoli paljon heille aiemmin tuntemattomiin tartuntatauteihin, joita eurooppalaiset toivat mukanaan ”Uuteen maailmaan”. Osa kuoli lukuisissa taisteluissa valloittajien ja alkuperäisasukkaiden välillä, ja osa kuoli nälkään.

Lisäksi valloittajat metsästivät lähes sukupuuttoon mantereen biisonit, joista intiaanit olivat saaneet sekä lihaa että materiaalia vaatteisiinsa ja telttoihinsa.

Biisonien hävittäminen yltyi etenkin 1800-luvun loppupuoliskolla. Lopulta Yhdysvaltojen alueella eli enää noin sata biisonia, kun 1600-luvulla niitä oli ollut noin 25 miljoonaa.

Presidentti Andrew Jackson hyväksyi vuonna 1830 lain, jonka nojalla intiaanit pakkosiirrettiin reservaatteihin Mississippijoen länsipuolelle. Moni kansa kieltäytyi luopumasta maistaan, mikä johti tuhansien intiaanien joukkosurmaan.

Alkuperäisasukkaat alkoivatkin kutsua Andrew Jacksonia lisänimellä ”Terävä veitsi”.

Kun Kaliforniasta löytyi kultaa vuonna 1848, sinne virtasi Yhdysvalloista ja Euroopasta suuria määriä onnen- ja rikkaudentavoittelijoita.

Kultaesiintymien yhteyteen nousi kullankaivajakyliä, ja kultaryntäyksellä oli merkittäviä ja ikäviä seurauksia intiaanien elintavalle.

Kullankaivajat räjäyttivät vuoria, kaivoivat maata ja turmelivat jokia, mikä heikensi intiaanien mahdollisuuksia hankkia ruokaa metsästämällä, viljelemällä ja kalastamalla.

Alkuperäisasukkaat eivät kuitenkaan väistyneet taistelematta, ja vuonna 1876 seurasi kosto. Hullun Hevosen ja Istuvan Härän johtamat intiaanit järkyttivät yhdysvaltalaisia tuhoamalla everstiluutnantti Custerin armeijan täysin Little Bighornin taistelussa.

Istuvasta Härästä oli tullut vuonna 1869 kaikkien Minnesotan ja Kalliovuorten välisillä tasangoilla elävien monien sioux-heimojen johtaja.

”Vihaan valkoisia miehiä. He ovat varkaita ja valehtelijoita. He ovat vieneet meidän maamme ja tehneet meistä hylkiöitä”, Istuva Härkä kuvaili vihollisiaan.

Etenkin Little Bighornin nöyryytyksen jälkeen valkoistenkin viha intiaaneja kohtaan vain yltyi, minkä Istuva Härkä sai kokea, kun hänet pidätettiin 15. joulukuuta 1890 Standing Rockin reservaatissa. Syy oli se, että hän salli kansalleen henkitanssin.

Ympyrä- eli henkitanssiliike oli uskonnollinen liike, joka alkoi levitä sioux-intiaanien keskuudessa 1870-luvulla.

Pohjois-Amerikassa tuohon aikaa elävistä noin 18 000 sioux-intiaanista noin neljätuhatta liittyi henkitanssiliikkeeseen.

Henkitanssin tavoite oli muun muassa saada yhteys kuolleiden soturien henkiin siinä toivossa, että ne voisivat auttaa ahdingossa olevia intiaaneja.

Päämääränä oli ajaa valkoiset valloittajat tiehensä ja saada takaisin menetetyt alueet ja biisonit.

Yhdysvaltojen hallitus pelkäsi, että intiaanien henkitanssiliike johtaisi kapinointiin, ja monet valkoiset pitivät henkitanssia suorana sodanjulistuksena.

Lehdistö ruokki ihmisten kauhua kirjoittamalla ”verenhimoisten barbaarien” aiheuttamista mellakoista, joita ei tosiasiassa ollut tapahtunut.

Presidentti Benjamin Harrison lähetti 13. marraskuuta 1890 kolmasosan Yhdysvaltojen armeijan vahvuudesta sioux-reservaatteihin lopettamaan ”kaikki kapinat, jotka uhkaavat siirtokuntalaisten henkeä ja koteja”.

Tämän valtuutuksen nojalla liittovaltion palkkaamista intiaaneista koostuva reservaatin poliisi herätti 59-vuotiaan Istuvan Härän varhain aamulla hänen kotonaan 15. joulukuuta 1890 pidättääkseen hänet syytettynä kansansa yllyttämisestä kapinaan.

Välikohtauksen aikana reservaatin intiaaneja kerääntyi paikalle protestoimaan pidätystä vastaan, ja syntyi kahakka, jonka yhteydessä yksi intiaanipoliiseista ampui Istuvan Härän.

Sioux-päällikön tappo aiheutti suurta järkytystä intiaanireservaateissa, ja noin 200 Istuvan Härän seuraajaa pakeni Cheyenne Riverin reservaattiin liittyäkseen päällikkö Täplikkään Hirven joukkoihin.

Täplikäs Hirvi oli niin yhden niin sanottuun minneconjou-kansaan lukeutuvan sioux-ryhmän päällikkö.

Peläten että Istuvan Härän kohtalo odottaisi häntä itseäänkin Täplikäs Hirvi siirsi leirinsä ja kansansa Pine Ridgen intiaanireservaattiin, joka sijaitsi noin 320 kilometriä Cheyenne Riveristä etelään.

Siellä Täplikkään Hirven oli määrä tavata toinen sioux-päällikkö, Punainen Pilvi, keskustellakseen tämän kanssa, miten he voisivat pysäyttää Yhdysvaltojen hallinnon kansaansa kohdistuvan ajojahdin.

Täplikkään Hirven matka kuitenkin keskeytyi.

On epäselvää, kuka ampui ensimmäisen laukauksen Wounded Kneessä.

Valkoiset sotilaat väittivät, että intiaanit ampuivat ensin; intiaanien mukaan ammuskelun aloittivat Forsythin sotilaat.

Joka tapauksessa tuo kiväärinlaukaus sai äärimmilleen kiristyneen tilanteen yhdysvaltalaissotilaiden ja siouxien välillä räjähtämään täyteen liekkiin.

Sotilaat ampuivat silmittömästi aseettomia intiaaneja. Naiset ja lapset yrittivät paeta henkensä edestä mutta kaatuivat armeijan luotisateeseen. Leirin läheiselle kukkulalle tuodut suurikaliiperiset tykit viimeistelivät verilöylyn.

Eloon jääneiden joukossa oli 13-vuotias tyttö nimeltä Alice Ghost Horse, joka oli suojautunut ojaan. Hänen molemmat vanhempansa ammuttiin.

”Kaksi ratsuväkirykmenttiä ratsasti meitä kohti ja ampui kaikkea, mikä liikkui. Kivääritulitus oli korviahuumaavaa, ja ihmiset huusivat lastensa nimiä”, hän muisteli vuosia myöhemmin.

Verilöyly oli ohi muutamassa minuutissa. Kaikkialla lojui haavoittuneita ja kuolleita intiaaneja, niin naisia ja miehiä kuin lapsiakin. 153 sioux-intiaania oli saanut surmansa, heidän joukossaan päällikkö Täplikäs Hirvi.

Seuraavina päivinä lisää intiaaneja kuoli joko ampumahaavoihinsa tai nälkään. Erään arvion mukaan Wounded Kneen leirissä olleista 350 sioux-intiaanista kuoli 300.

Armeijan sotilaiden kuolinluvut olivat huomattavasti pienemmät: ammuskelussa kuoli 25 ja haavoittui 39 – heistäkin useimmat omien joukkojen harhaluodeista.

Verilöylyn jälkeen kenraali Forsyth käski sotilaidensa etsiä lähimaastosta hengissä olevia intiaaneja, ja löydetyt viskattiin ratsuväen hevoskärryihin.

Muutama tunti sen jälkeen kun ratsuväkirykmentti oli lähtenyt Wounded Kneestä, sioux-intiaani Musta Hirvi saapui paikalle.

Kirjassa ”Musta Hirvi puhuu” vuodelta 1932 tuolloin jo iäkäs intiaani kertoi kammottavasta näystä:

”Voin edelleen nähdä lahdattujen naisten ja lasten ruumiita lojumassa ympäriinsä yhtä selvästi kuin näin ne tuolloin nuorilla silmilläni. Ja näen myös, että jotakin muutakin kuoli sinne verensekaiseen mutaan: siellä kuoli yhden kansan unelma. Se oli kaunis unelma.”