Intiaanit valtasivat preerian hevosten avulla

Köydet venyivät, mutta nuori sioux vain jatkoi. Vasta kun lihakset repeytyivät ja köydet putosivat velttoina paalua vasten mukanaan pala lihasta, nuorukainen vajosi maahan ääntä päästämättä.

Nyt miestä ”kunnioitettiin suurena ja urheana soturina”, kirjoitti yhdysvaltalaisupseeri nähtyään verisen tanssin siouxien alueella Amerikan preerian pohjoisosissa. Aurinkotanssiin liittyi myös muita itsekidutuksen muotoja.

Miehiä sidottiin hevosten vedettäväksi, tai heidän esiin kaivettuihin selkälihaksiinsa ripustettiin biisoninkalloja painoiksi. Usein he pyörtyivät kivusta kesken kaiken, ja kesti monta tuntia, ennen kuin iho ja lihakset antoivat periksi.

Miesten, jotka kestivät tuskallisen tanssin erityisellä tyyneydellä, uskottiin olevan johtaja-ainesta. Kyky hallita itseään ja rohkeus olivat tärkeitä ominaisuuksia; tasankoheimojen miehen mitta olivat hänen soturin taitonsa.

Aurinkotanssi ei ollut vain miehuusrituaali. Tanssin tarkoitus oli varmistaa sopusointu kaikkien elävien olentojen välillä, ja tanssin kautta osallistujat saivat kiittää henkiä ja rukoilla suojelua tai apua sairaalle perheenjäsenelle.

He kokivat näkyjä ja unikuvia, joita heimonvanhimmat tulkitsivat. Kymmenettuhannet tasankointiaanit kerääntyivät joka kevät heimoittain aurinkotanssiksi kutsuttuihin uskonnollisiin seremonioihin. Tuskallisten rituaalien lisäksi niihin kuului rukoilua, tanssia ja paastoamista, joiden tavoitteena oli päästä yhteyteen henkien ja esivanhempien kanssa.

Ryhmien johtajat antoivat pitkävartisten pyhien rauhanpiippujen kiertää, ja kaikki savua imeneet olivat veljiä keskenään. Tapahtumissa nuoria rakastui toisiinsa ja metsästyshevosia vaihdettiin.

Mikään muu elävä olento ei ollut tasankointiaaneille niin merkityksellinen kuin hevonen, joka muutti muutamassa vuodessa sioux- ja cree-intiaanien ja monien muiden heimojen elämän.

LUE MYÖS: 10 tunnetuinta intiaaniheimoa

Espanjalaiset toivat hevosen

Hevoset käynnistivät tasankointiaanien soturi- ja paimentolaiskulttuurin. Kun espanjalainen löytöretkeilijä Hernán Cortés nousi vuonna 1519 maihin Meksikossa, hänellä oli mukana kymmenen oria ja kuusi tammaa. Ennen sitä Amerikassa ei tunnettu hevosta.

Lisää espanjalaisia saapui ja heidän myötään tuhansia työhevosia. Osa pääsi karkuun, ja muutamassa kymmenessä vuodessa tasangoilla kirmasi laumoittain villejä preeriahevosia, mustangeja.

Ensimmäiset ratsastamaan oppineet intiaanit olivat pueblointiaaneja, jotka tekivät töitä espanjalaisille nykyisessä New Mexicossa.

Kun intiaanit vuonna 1680 kapinoivat siirtolaisia vastaan, he saivat sotasaaliikseen tuhansia hevosia. Monet niistä menivät vaihtokaupoissa heimoille, joista myöhemmin tuli tasankointiaaneja. Villeillä preeriahevosilla intiaanit sen sijaan ratsastivat harvoin. Ne olivat liian vaikeita ottaa kiinni ja kesyttää.

Ennen hevosten tuloa mantereelle vain harvat heimot elivät preerialla. Ne liikkuivat jalan ja pysyttelivät valtavien ruohotasankojen laitamilla metsästäjinä ja maanviljelijöinä.

Jos kylä muutti, kuljetukseen käytettiin susimaisia koiria. Ne jaksoivat kuitenkin vetää vain 30 kiloa kukin, joten teltat olivat pieniä ja perheiden tuli tyytyä vähään omaisuuteen.

Hevosten käyttö vetojuhtina muutti täysin mahdollisuudet liikkua preerialla. Yksi ensimmäisistä heimoista, jotka alkoivat seurata biisonilaumoja pitkin tasankoja hevosten selässä, olivat comanchet. Heimoille, joilla ei ollut hevosia, näky oli ihmeellinen.

Ensi kerran hevosen 1730-luvulla nähnyt intiaani kertoi: ”Se [hevonen] toi mieleen peuran, joka oli menettänyt sarvensa, emmekä tienneet, miksi sitä tuli kutsua. Koska se kuitenkin oli ihmisen orja koiran lailla, se sai nimen ’suuri koira’.”

Monet heimot suhtautuivat hevosiin uskonnollisella kunnioituksella. Soturit lauloivat parhaille metsästyshevosilleen ylistyslauluja ja veistivät niistä puisia patsaita, jos ne kuolivat taistelussa.

Hevoset olivat niin tärkeitä, että naisten piti nukkua tiipiin ulkopuolella, jos seudulla oli nähty vihollisheimoja. Parhaan hevosensa soturi vei silloin yöksi telttaan.

150 000 intiaania valloitti preerian

Vuoden 1800 tienoilla 32 intiaaniheimoa, muun muassa apasseja, mustajalkoja, kiowia ja cheyenneja, oli asettunut preerialle. Läheskään kaikki eivät eläneet paimentolaisina koko vuotta.

Moni heimo viljeli maissia ja asui majoissa talven, ja osa kalasti. Kaikki heimot kuitenkin metsästivät biisonien lihaa ja nahkoja. Tasankointiaanien alue ulottui nykyisestä Texasista etelässä Kanadaan pohjoisessa ja Kalliovuorista lännessä Mississippijoelle itään.

Yli 2,5 miljoonalla neliökilometrillä eli noin 150 000 ihmistä ja 60 miljoonaa biisonia.

Intiaanit olivat niin taitavia ratsastajia, että ensimmäiset alueelle saapuneet eurooppalaiset turkiskauppiaat ja tutkimusmatkailijat kutsuivat heitä ”hevosintiaaneiksi”.

Myöhemmin 1800-luvun puolivälissä, kun intiaanien sota Yhdysvaltain armeijaa vastaan oli kiivaimmillaan, yhdysvaltalaissotilaat pitivät tärkeimpänä tavoitteenaan surmata intiaanien hevosia.

Ensimmäisiä hevosten aiheuttamia näkyviä muutoksia intiaanien elämässä oli asumusten koko. Tasankointiaanit olivat asuneet 1,5 metriä korkeissa ja ahtaissa majoissa tai teltoissa, mutta nyt he alkoivat asua liikuteltavissa ja tilavammissa, ainakin kolme metriä korkeissa tiipiissä.

Perheiden vanhukset ja sairaat, jotka eivät jaksaneet kävellä, saivat paremmat olot. Ennen heidät oli hylätty, kun kylän oli muutettava, mutta nyt he istuivat hevosten vetämissä kelkoissa pikkulasten kanssa.

Kenties suurin parannus oli kuitenkin biisoneista saadun ruuan ja biisoninnahkojen määrän kasvu. Jalan suuria biisoneita oli ollut vaikea metsästää, mutta taitava metsästäjä sai niitä helposti hevosen selästä nuolilla ja jousella.

Uusi vauraus loi perustan soturikulttuurille, joka teki tasankointiaaneista kuuluja ja pelättyjä. Preerialla vallitsi harvoin rauha. Heimojen miehet tavoittelivat jatkuvasti arvovaltaa, hevosia, maata tai kostoa, ja he hyökkäsivät armotta kilpailevia heimoja vastaan.

Sotaretken menestys arvioitiin etenkin valloitettujen hevosten mukaan, mutta myös rohkeus ja röyhkeys palkittiin.

Mies, joka uskalsi lyödä aseistautunutta vihollista paljain nyrkein tai pienellä, erityisellä kepillä, sai oikeuden käyttää kotkansulkaa hiuksissaan. Sama suotiin sotureille, jotka varastivat hevosen vihollisleiristä.

Soturit olivat ylpeitä sulistaan, ja jotkut erityisen rohkeat miehet keräsivät niitä kokonaisen sulkapäähineen verran. Intiaanien vastustajilta leikkaamat päänahat toimivat eräänlaisina mitaleina, ja niitä kannettiin vaatteissa tai pingotettiin pieniin puukehyksiin kolmijalan varaan omistajansa tiipiin eteen.

Myös hevoset koristeltiin sulin, päänahoin ja helmikirjailluin hihnoin. Sotureilla oli lyhyet, jykevät puujouset, joilla oli helppo ampua hevosen selästä.

Ainoa haitta oli, että jouset piti laukaista lähietäisyydeltä, jotta nuoli oli tappava. Nuolten peräpäässä oli sulkia, joiden alle kukin soturi kaiversi merkkinsä, jotta aina tiedettiin, kenelle nuoli ja saalis kuuluivat.

Kivääreitä, rautaisia kirveenteriä ja muita eurooppalaisten aseita intiaanit saivat myydessään nahkoja ranskalaisille turkiskauppiaille – mutta eurooppalaiset eivät mielellään luopuneet ampuma-aseistaan. Intiaanit kuitenkin oppivat pian takomaan niitä itse.

Tulevien sotureiden koulutus alkoi varhain. Jo 12-vuotiaana pojat sidottiin säyseimpien hevosten selkään, ja kolmen vuoden kuluttua he olivat taitavia ratsastajia. 13-vuotiaana poika seurasi isäänsä tai setäänsä ensimmäiselle ryöstöretkelle, ja 16-vuotiaana hän oli täysinoppinut soturi.

Kolmatta sukupuolta arvostettiin

Jos poika ei näyttänyt soveltuvan soturiksi tai metsästäjäksi, hänen katsottiin olevan kolmatta sukupuolta eli ihminen, jolla oli sekä feminiininen että maskuliininen sielu.

Kolmannen sukupuolen intiaaneilla oli erikoispaikka yhteisöissään. Sekä miehet että naiset saattoivat olla kolmatta sukupuolta. He käyttivät vastakkaisen sukupuolen vaatteita ja avioituivat haluamansa sukupuolen kanssa.

Joissakin heimoissa heillä oli erityistehtäviä sairaanhoitajina taisteluissa tai avioliittojen järjestäjinä. Tasankointiaanien mukaan kolmannella sukupuolella oli vahva yhteys henkimaailmaan, ja siksi heistä usein tuli samaaneja.

Kolmas sukupuoli soi miehille ja naisille mahdollisuuden sekoittaa sukupuolirooleja. Naisten vaatteisiin pukeutuneet miehet saattoivat myös juoda alkoholia, istua hikimajoissa heimon miesten kanssa ja päästä johtoasemaan.

Nainen sai kolmantena sukupuolena ollessaan puolestaan astua miesten alueelle ja ryhtyä metsästäjäksi.

Preerialla ei saanut itkeä

Naiselle, joka edusti perinteistä naissukupuolta, arki koostui kodin hoitamisesta. Naiset laittoivat ruokaa, korjasivat vaatteita ja telttoja ja parkitsivat biisoninnahkoja. Suuresta eläimestä voitiin käyttää kaikki.

Nahkoista tehtiin telttakankaita, jänteistä jousenjänteitä, karkeista kielistä hiusharjoja ja vatsalaukuista ruoanlaittoastioita.

Siinä missä miehet rehvastelivat teoillaan taistelukentillä, naiset esittelivät ylpeinä parhaita käsitöitään. Paidat ja mokkasiinit, jotka oli kauniisti koristeltu eläinaiheilla tai geometrisiksi kuvioiksi asetelluilla piikkisian piikeillä, olivat yhtä ihailtuja kuin miesten uroteot.

Naisten työnä oli myös pakata kylän tiipiit kokoon, kun ryhmä lähti liikkeelle seuratakseen biisonilaumaa. Jokaisella uudella leiripaikalla he pystyttivät nopeasti teltat uudelleen. Vakituisemmille leiripaikoille naiset istuttivat esimerkiksi maissia ja papuja.

Tasankojen naiset valitsivat itse aviopuolisonsa, ja jos he halusivat erota, tarvitsi heidän vain muuttaa takaisin vanhempiensa tiipiihin.

Mukaan he ottivat työvälineensä, pienet lapsensa ja hevosensa. Useita kertoja avioituminen oli aivan tavallista ja usein jopa etu, koska niin syntyi siteitä useiden sukujen välille. Monivaimoisuus oli myös yleistä, koska lukuisten sotien takia heimoissa oli enemmän naisia kuin miehiä. Jotta heimo pysyi hengissä, kaikkien kykenevien naisten tuli synnyttää lapsia.

Lasten piti jo varhain elämässä sopeutua yhteiseloon. Cheyenneheimossa se tarkoitti, että aivan pientenkin lasten tuli oppia olemaan itkemättä. Itku oli vaarallista, koska mekkala saattoi paljastaa leirin sijainnin.

Siksi äidit jättivät itkevän lapsen autioon paikkaan, ellei tämä vaiennut. Itkun lakattua äiti haki taas lapsen takaisin. Näin lapset oppivat, ettei itkusta ollut hyötyä.

Henkiä oli kaikkialla

Siitä hetkestä, kun vastasyntynyt preerialla tiiraili ensimmäisen kerran tiipiin savuaukkoa, hänelle alettiin esitellä heimon sääntöjä ja perinteitä. Intiaanit uskoivat, että kaikella oli henki: kivillä, ukkosella, auringolla, pohjoistuulella.

Kaiken elävän ja kuolleen läpi virtasi suuri henki, jota siouxit kutsuivat nimellä Wakan Tanka. Henkiä palvottiin joka päivä lauluin ja rukouksin.

Kuka tahansa saattoi pyytää apua hengiltä esimerkiksi heittämällä biisoninnahan tai kotkansulan alas jyrkänteeltä uhrilahjana, mutta usein yhteys kuitenkin otettiin poppamiehen avulla. Hän oli heimon henkinen johtaja, ja intiaanit uskoivat, että hänellä oli yliluonnollisia voimia.

Poppamies osasi myös parantaa tauteja yrteillä. Rohdot usein myös toimivat, koska tietous parantavista yrteistä oli hioutunut halki sukupolvien.
Henkien ja henkisten voimien kanssa kommunikoivaa intiaania arvostettiin, ja erityisesti nuoret miehet lähtivät päiväkausiksi pitkille, yksinäisille retkille, joilla he paastosivat, rukoilivat ja odottivat henkiä.

Joissakin heimoissa pojasta tuli mies vasta, kun hän oli käynyt läpi pitkän henkisen matkan. Yliluonnollinen apu saapui usein unessa tai näyssä, jossa niin kutsuttu voimaeläin osoitti etsijälle symbolin tai esineen, joka auttaisi häntä. Kylään palattuaan nuori mies maalautti symbolin kilpeensä tai tiipiihinsä.

Hän saattoi myös ottaa uuden nimen, joka kuvasi unessa nähtyä voimaeläintä. Jos hän esimerkiksi oli kohdannut suden, jolla oli erityinen turkki, uusi nimi saattoi olla ”Läikikäs Susi”.

Heimojen uskonnolliset tarinat ja perinteet sekoittuivat tasangoilla, missä eri intiaaniryhmät eivät voineet välttyä törmäämästä toisiinsa, kun kokonaiset kylät olivat liikkeellä.

Intiaanit olivat kehittäneet keskinäiseen viestintäänsä viittomajärjestelmän, jota kaikki heimot kielestä riippumatta ymmärsivät. Viittomat koostuivat yksinkertaisista eleistä, joita oli helppo tulkita.

Käden aaltoliike tarkoitti vesitietä, kun taas kurkun editse vedetty sormi tarkoitti sotaisaa dakotaheimoa.

Viittomat saattoivat olla tarpeen myös naapuriheimojen tavatessa, koska kielet ja murteet olivat niin erilaisia. Viittomia käytettiin myös silloin, kun piti kommunikoida äänettömästi metsällä tai vihollisheimoa väijyttäessä.

Uudisasukkaat tiesivät vaaraa

Ajan kuluessa tasankointiaanit saivat laajalla preerialla uusia ja paljon pahempia vihollisia kuin toisensa. Vuonna 1829 creek-intiaanien johtaja Täplikäs Käärme puhui kansalleen. Hän oli vihainen.

Yhdysvaltain seitsemäs presidentti Andrew Jackson oli määrännyt eteläisen preerian kaikki intiaanit muuttamaan mailtaan itään, Mississippin osavaltioon. Presidentti oli aiemmin luvannut intiaaneille, että he saisivat uutta maata, jos he vain siirtyisivät hieman sivuun heille alun perin kuuluneilta alueilta.

”Veljet”, päällikkö aloitti, ”olen kuullut suuren isämme [presidentin] monia suuria puheita. Ne kaikki alkavat ja päättyvät samoin: ’Muuttakaa hieman kauemmas, olette liian lähellä minua.’”

Täplikäs Käärme oli kyllästynyt muuttamaan valkoisen miehen takia, mutta hänen sanoissaan piili suurempi ennustus kuin hän tiesi. Intiaanit joutuivat
siirtymään paljon enemmän kuin kuvittelivat.

Täplikkään Käärmeen puheen aikaan ensimmäiset uudisasukkaat olivat jo jyristelleet ruohotasangoille preeriavaunuillaan. Intiaanien ensimmäiset kohtaamiset kalpeiden muukalaisten kanssa olivat rauhallisia.

Nahkoja ja ruokaa vaihdettiin hevosiin ja aseisiin. Alun pienen muuttoaallon jälkeen tuli kuitenkin paljon uusia. Pohjois-Amerikkaan muutti 20 vuoden aikana kahdeksan miljoonaa uudisasukasta, joiden mukana tulivat rautatie, alkoholi ja epidemiat.

Varsinkin isorokko, tuhkarokko ja tulirokko tappoivat paljon intiaaneja. Jo Espanjalaiset olivat Meksikoon tullessaan tuoneet mukanaan tauteja, mutta 1800-luvun uudisasukkaiden tulva sai vitsaukset leviämään uudella voimalla. Vieraat bakteerit ja virukset kukistivat kokonaisia kyliä muutamissa päivissä.

Uudisasukkaat suhtautuivat alusta asti varauksella intiaaneihin, joiden kulttuuria he eivät ymmärtäneet.

He pitivät preerian asukkeja sivistymättöminä ja vertasivat heitä usein eläimiin. Turvatakseen uudisasukkaiden matkaa tasankojen yli hallitus perusti sotilasasemia.

Erityisedustajien oli määrä hoitaa viestintää intiaanien ja hallituksen Intiaaniasioiden toimiston välillä. Kun preerialle saapui yhä enemmän uudisasukkaita, sillä oli valtava vaikutus biisonien elämään.

Eläimet eivät voineet enää käyttää totuttuja vaellusreittejään vaan joutuivat etsimään uusia teitä. Myös preerian antiloopit ja peurat pakenivat tulijoiden tieltä tai ne ammuttiin. Siksi intiaanien oli pakko seurata eläimiä uusille alueille.

Miten pitkälle he siirtyivätkin, lähes heti perässä oli sotilaita ja uudisasukkaita. Vielä tuhoisampia intiaanien kannalta olivat turkismetsästäjät, jotka tappoivat satojatuhansia biisoneita. Eläinten nahkat kelpasivat, mutta ruho jätettiin siihen, mihin eläin oli kaadettu. Biisonien mätäneviä raatoja lojui mustina läikkinä joka puolella preeriaa.

Paperilla Yhdysvaltain hallitus piti alusta alkaen kiinni siitä, että intiaaneilla oli oikeus sekä maahan että itsenäisyyteen.

Vuonna 1787 maan kolmas presidentti Thomas Jefferson oli muotoillut maan virallisen intiaanipolitiikan näin: ”Yhdysvaltojen hallitus aikoo hallita intiaanien asioita vain oikeudenmukaisuuteen ja inhimillisyyteen perustuvin periaattein.” Todellisuus osoittautui paljon mutkikkaammaksi eikä niin auvoisaksi intiaaneille.

Intiaaneilta huiputettiin maat

Moni uudisasukas asettui maanviljelijäksi preerialle, johon heillä oli mielestään yhtä suuri oikeus kuin intiaaneilla. Hallitus jopa tarjosi 1860–1890-luvuilla heille ilmaista maata – vaikka se muodollisesti kuului intiaaneille.

Yhdysvaltain hallitus oli tunnustanut lukuisissa sopimuksissa, että jokainen heimo omisti osan maasta. Intiaanit eivät kuitenkaan ymmärtäneet, että maata voi omistaa, ostaa ja myydä.

Moni heimo myi maansa valtiolle tietämättä, mitä allekirjoitti. Jotkut luulivat vain antaneensa uudisasukkaille luvan kalastaa ja antaa eläintensä laiduntaa intiaanien mailla.

Mutta kun maasta oli tehty kaupat, heimot pakkosiirrettiin muille alueille tai reservaatteihin. Heimot ajettiin yhä pidemmälle länteen preerian vähiten viljaviin osiin, ja ne alkoivat hyökätä sekä toisiaan että uudisasukkaita vastaan säilyttääkseen elinmahdollisuutensa.

Valkoisesta lipusta ei ollut hyötyä

Cheyennepäällikkö Musta Kattila vaali yhä pientä toivoa rauhasta, kun hän heräsi tiipiissään ulkoa kuuluvaan huutoon aamulla 29. marraskuuta 1864. Puolipukeiset miehet juoksivat hakemassa aseitaan ja hevosiaan, ja naiset ja lapset itkivät.

700 sotilasta ampui kylää, ja melun ja sekasorron keskellä Musta Kattila yritti rauhoitella väkeään. ”Sotilaat eivät tee meille mitään!” hän huusi ja nosti tiipiinsä laelle Yhdysvaltain lipun ja valkoisen lipun.

Sekään ei auttanut. Ratsuväki laukaisi kiväärinsä uudelleen leirin kahdelta puolelta, ja miehiä naisia ja lapsia kaatui maahan kuolleina tai haavoittuneina.

Ammunta jatkui koko päivän, ja yön laskeutuessa sotilaat skalpeerasivat ja turmelivat ruumiita. Musta Kattila ei voinut käsittää hyökkäystä. Hän oli itse käynyt Denverissä kuvernöörin puheilla toivoen rauhaa, ja cheyenneheimo oli muuttanut määräysten mukaan.

Yhtenä harvoista verilöylyssä henkiin jääneistä Musta Kattila pystyi kertomaan tarinaa eteenpäin.

Sand Creekin ampumatapaus nostatti vihaa erityisesti muiden tasankoheimojen parissa, ja niiden hyökkäykset valkoisia vastaan lisääntyivät. Verisiä yhteenottoja tapahtui joka puolella preeriaa.

Amerikka oli jakaantunut rauhan puolestapuhujiin ja niihin, jotka halusivat taistella – niin yhdysvaltalaisten kuin intiaanienkin keskuudessa.

Henget tuhoaisivat valkoiset

Coloradossa uudisasukkaat päättivät joukkokokouksessa maksaa 25 dollaria joka intiaanipäänahasta korvineen, ja Washingtonissa poliitikot ponnistelivat saadakseen levottomuudet kuriin, sillä valtiolla ei ollut varaa uusiin sotiin.

Yhdysvaltain hallitus toivoi tasankointiaanien muuttuvan kunnon kristityiksi ja alkavan viljellä maata. Vapauteen tottuneille sotureille se oli kuitenkin kuin kuolema. Nälkä, taudit ja voimattomuus piinasivat intiaaneja, joista isorokkoepidemia oli tappanut puolet vain kahdessa vuodessa.

Eloonjääneet näkivät nälkää preerialla, jolla eli yhä vähemmän biisoneita. Suuri osa oli vastahakoisesti suostunut elämään reservaateissa, joihin Yhdysvaltain hallitus kiireellä sijoitti ennen niin villejä sotureita.

Epätoivoisessa tilanteessa heimot turvautuivat uskontoonsa. Erityisen suosituksi nousi niin kutsuttu henkitanssiliike. Uskottiin, että tanssimalla saataisiin kuolleet soturit tulemaan elävien avuksi.

Intiaanit tanssivat yöt läpeensä kehätanssia, jonka oli tarkoitus saada maa järisemään niin, että valkoinen mies katoaisi. Tanssilla ei kuitenkaan ollut toivottua vaikutusta, vaan se pikemminkin enteili tasankointiaanien aikakauden loppua.

Sotilaat syyllistyivät joukkomurhaan

Ei tiedetä, mikä käynnisti Wounded Kneen tapahtumat, mutta se on tiedossa, että Yhdysvaltain sotilaat surmasivat 29. joulukuuta 1890 Wounded Kneessä Etelä-Dakotassa lähes kolmesataa pääosin aseistamatonta lakotaintiaania, jotka olivat henkitanssiliikkeen jäseniä.

Joukko intiaaneja oli lähtenyt reservaatistaan poliisin surmattua päällikkö Istuvan Härän pidätyksen yhteydessä. Joukko oli nyt aikeissa purkaa leirinsä ja antautua armeijan 7. ratsuväkirykmentin sotilaille, jotka olivat heidän perässään.

Vaikka intiaanit olivat yhteistyöhaluisia, eversti James Forsyth vaati, että heiltä piti kerätä pois kaikki aseet. Veitset, kirveet, ampuma-aseet ja jopa naisten piikkisian piikeistä tehdyt neulat takavarikoitiin.

Jännitys lisääntyi sitä mukaa kuin sotilaat penkoivat tiipiit ja tekivät ruumiintarkastuksia niin miehille kuin naisillekin. Kertoman mukaan taistelu alkoi yhden soturin kohotettua aseensa ilmaan.

Sotilaat ampuivat aseista riisuttuja intiaaneja. Naiset ja lapset yrittivät paeta, mutta kaikki – hevoset, koirat, ihmiset – joutuivat armeijan luotisateeseen. Ne, jotka eivät kuolleet siihen paikkaan, menehtyivät myöhemmin vammoihin tai kylmyyteen.

Verilöyly oli viimeinen suuri taistelu Pohjois-Amerikan alkuperäiskansan ja tulokkaiden välillä. Tasankointiaanit ja heidän vapaa elämäntapansa oli tuhottu.