Aavikolla oli suuria kyliä – PUEBLOINTIAANIT
Espanjalaiset sotilaat hämmästyivät, kun he 1500-luvulla saapuivat Texasin ja New Mexicon alueella sijaitsevalle aavikolle. Coloradojoen ja Rio Granden varrella oli kyliä, joissa oli jopa kuusikerroksisia taloja.
”Kylä” on espanjaksi pueblo, ja niinpä aavikkokylien asukkaita alettiin kutsua pueblointiaaneiksi. Espanjalaiset eivät kuitenkaan tienneet, että pueblointiaanit edustivat todellisuudessa monia eri heimoja.
Muun muassa zunit, hopit ja kewat louhivat taloja aavikon huokoiseen hiekkakiveen tai rakensivat niitä oljen ja saven sekoituksesta.
Vihollisten hyökkäysten varalta pueblointiaanien talojen alimmassa kerroksessa oli vain pienet ikkuna-aukot eikä lainkaan ovia. Taloihin kuljettiin tikkaita pitkin katossa olevasta aukosta.
Talot oli yleensä rakennettu porrastetusti kukkulan rinteeseen, ja niinpä yhden talon tasainen katto oli samalla ylempänä olevan talon terassi tai lattia.
Talonrakennus oli naisten työtä, kun taas miehet hankkivat paksuja puupalkkeja kannattelemaan talojen kattoa. Palkkien päät tulivat ulos talon ulkoseinistä, ja niihin voitiin ripustaa kuivumaan vaikkapa lihaa, hedelmiä tai kasviksia.
Lampaankasvatus levisi – NAVAJOT
Intiaanit kiinnostuivat kotieläimistä, joita espanjalaiset toivat mukanaan Pohjois-Amerikkaan 1500- ja 1600-luvuilla.
He alkoivat käyttää hevosia metsästykseen ja sotimiseen, ja jotkut heimot alkoivat lisäksi kasvattaa lampaita ja vuohia. Kenties tunnetuin esimerkki tästä ovat navajot.
Navajot olivat sotaisia metsästäjä-keräilijöitä, kunnes he alkoivat kasvattaa lampaita pääelinkeinonaan.
Vähään tyytyväiset lampaat menestyivät hyvin navajojen karulla kotiseudulla ja tuottivat intiaaneille ennen muuta lihaa ja maitoa mutta myös villaa, josta navajot kutoivat kauniita ja värikkäitä kankaita.
Metsästäjät kaatoivat saaliin puhallusputkilla – CHEROKEET
Pohjois-Amerikan intiaanien yleisin metsästysase oli jousipyssy, mutta he metsästivät myös keihäillä, nuijilla ja ansoilla. Cherokeeintiaanit käyttivät lisäksi puhallusputkia, joilla he metsästivät kaneja, lintuja, oravia ja muuta pienriistaa.
Jopa kahden metrin pituiset puhallusputket valmistettiin ontoista ruo’oista, joita kasvoi cherokeiden kotimetsissä. Puhallusputkien nuolet olivat noin puolen metrin mittaisia, ja ne tehtiin puusta.
Nuolien toisessa päässä oli tuppo hahtuvaisia ohdakkeensiemeniä, jotka tiivistivät putken puhallettaessa ja vakauttivat nuolen lentoa.
Puhallusputki oli useimpien cherokeepoikien ensimmäinen ase, ja pieneläinten metsästys oli hyvää harjoitusta suurriistan metsästystä varten.
Etelä-Amerikan intiaaneista poiketen cherokeet eivät kastaneet nuoliaan myrkkyyn. Metsästäessään he hiipivät aivan lähelle saalista.
Mitä pitempi puhallusputki oli, sitä tarkemmin sillä osui. Taitava metsästäjä pystyi kaatamaan saaliin jopa 20 metrin päästä.
Pojat opettelivat sotaa leikkien – MANDANIT
Intiaanien elämä oli kovaa, ja suuri osa hereilläoloajasta kului ruuan hankkimiseen. Oli heillä kuitenkin aikaa myös huvituksiin. Esimerkiksi monet Kalliovuorten länsipuolella eläneet heimot pelasivat lacrossea eli haavipalloa.
Siinä palloa kuljetettiin mailoilla, joiden päässä oli haavimainen pussi. Intiaaneilla oli myös muita ajanvietteitä, ja intiaaneja preerialla kuvannut taidemaalari George Catlin kuvaili mandanien tapoja vuonna 1841:
”Mandanpoikien sotaleikit ovat tärkeä osa heidän kasvatustaan.”
Kesäisin 7–15-vuotiaat mandanpojat herätettiin auringon noustessa ja vietiin tasangolle kylän ulkopuolelle. Siellä heidät jaettiin kahteen ryhmään, ja kumpikin ”armeija” sai taisteluopetusta kokeneelta soturilta, joka myös johti joukkojaan seuranneessa leikkisodassa.
Pojat taistelivat alasti ja ampuivat ”vihollisia” tylppäkärkisillä leikkinuolilla. Catlinin mukaan kaikilla nuorilla sotureilla oli päässään ruohoperuukki, jonka he ”skalpeerasivat” sotasaaliiksi kukistetuilta vihollisiltaan.
Huilu oli avain neidon sydämeen – FOXIT
Intiaanien musiikki oli muutakin kuin hypnoottista rummutusta ja sotalauluja nuotion loimussa. Esimerkiksi foxintiaaneille ja monille muillekin heimoille huilunsoitto oli tärkeä osa kosiorituaaleja.
Kun nuori mies ihastui naimaikäiseen neitoon, hän osoitti tälle aikeensa soittamalla ne ni gwe itä eli ”lemmenhuilua”.
Neito ei saanut nauttia soitosta vain päivisin esimerkiksi ollessaan joella pyykkäämässä, vaan hän sai kuulla sitä myös öisin, jolloin sulhasehdokas istui soittamassa huiluaan mielitiettynsä vanhempien asumuksen lähistöllä.
Tavan mukaan neidon oli viis veisattava soitosta päiväkausien ajan, kunnes hän eräänä päivänä saattoi kääntyä ja hymyillä kosijalleen merkiksi siitä, että hän oli kiinnostunut tästä.
Nyt kosijan oli enää vakuutettava neidon vanhemmat siitä, että hänestä tulisi hyvä aviomies heidän tyttärelleen.