Hopea virtasi Helvetin kidasta

Espanja sai kiittää Potosín kaivoskaupunkia vauraudestaan. Korkealla Andien vuorilla intiaaniorjia kuoli kuin kärpäsiä louhiessaan espanjalaisille hopeaa Helvetin kidaksi nimetystä kaivoksesta.

Espanja sai kiittää Potosín kaivoskaupunkia vauraudestaan. Korkealla Andien vuorilla intiaaniorjia kuoli kuin kärpäsiä louhiessaan espanjalaisille hopeaa Helvetin kidaksi nimetystä kaivoksesta.

Granger/Imageselect

Cerro Rico -vuori näytti kaukaa kauniilta etenkin, kun sen rinteillä lepattavia valoja katseli iltahämärissä Potosín kaupungista.

Valojen loimotus tuli hopeansulatusnuotioista, ja niitä oli niin paljon, että vuori näytti tähtikirkkaana yönä hohtavalta taivaankannelta.

Kauneuden illuusio kuitenkin katosi vuoren sisällä.

Dominikaanimunkki Fray Santo Tomás kuvasi vuonna 1550 kauheita oloja, joissa intiaaniorjat joutuivat kaivoksessa raatamaan:

”Neljä vuotta sitten tehtiin tämän maan kannalta tuhoisa löytö: Helvetin kita. Valtava määrä ihmisiä ajetaan vuosittain vuoren sisään kuolemaan espanjalaisten ahneuden tähden. Sellaiset ovat olot Hänen Korkeutensa hopeakaivoksessa Potosíssa.”

Santo Tomás lähetti huomionsa neuvostolle, jonka Espanjan kuningas oli asettanut valvomaan Espanjan siirtomaa-alueita Amerikassa.

”Jos kaivokseen menee maanantaina 20 tervettä intiaania, puolet tulee lauantaina ulos raajarikkoina.” Espanjalainen kaivosjohtaja vuonna 1569

Munkki jatkoi:

”Vuoren sisällä vallitsee helvetti. Kaikkialla on syviä luolia ja onkaloita, ja rautahakkujen kalke täyttää ilman. Meteli on niin korviahuumaava, että se vie järjen.”

1500-luvun puolivälissä Potosín kaupunki oli Espanjan aarreaitta. Jopa 60 prosenttia koko maailman hopeasta oli peräisin Cerro Ricon vuoren sadoista kaivoskäytävistä.

Tuhannet intiaanit raatoivat ja kuolivat kaivoksissa, jotta siirtomaaisännät ja Espanjan hovi rikastuivat. Alkuperäisväestön kurjat elinolot vain pahenivat.

Vaurauden symboli

Kristoffer Kolumbus löysi vuonna 1492 väylän Amerikkaan.

Espanjan kuninkaalliset Isabella ja Ferdinand rahoittivat retken, ja kaiken Kolumbuksen löytämän maan katsottiin kuuluvan Espanjalle.

Seuraavien 50 vuoden aikana espanjalaiset valtasivat asteekkien, mayojen ja inkojen maat ja takavarikoivat näiden mittavat kulta-aarteet.

Valloittajissa heräsi myös toivo, että heidän Intiaksi kutsumaltaan alueelta löytyisi lisää kultaa.

Tuossa vaiheessa ei osattu edes aavistaa, millaisiin rikkauksiin espanjalaiset kullankaivajat ja heidän paikalliset oppaansa törmäisivät vuonna 1545.

Tuulet ja sateet olivat paljastaneet Andien rinteiltä nykyisen Bolivian alueelta noin neljän kilometrin korkeudesta runsaan hopeaesiintymän.

Hopeasuoni oli niin suuri, että Cerro de Potosín vuorta alettiin kutsua Cerro Ricoksi eli rikkaaksi vuoreksi.

Jokaisessa vuoresta hakatussa malmilohkareessa oli 40–45 prosenttia uskomattoman puhdasta hopeaa.

Öisin vuorenrinnettä valaisivat alkeellisten uunien tulet, kun espanjalaisten orjuuttama paikallisväestö sulatti hopeaa karuissa oloissa.

Sulatettu hopea valettiin harkoiksi, jotka kuljetettiin rannikolle ja sieltä laivoilla Espanjaan.

Potosísta tulevan hopean määrä oli niin merkittävä, että espanjan kieleen juurtui sanonta vale un Potosí.

Sanonta tarkoittaa, että jokin maksaa Potosín verran eli hirmuisesti.

Atahualpa oli inkojen viimeinen sapa eli keisari. Hän vältti kuoleman roviolla vuonna 1533 kääntymällä katolilaiseksi, mutta lopulta hän koki kuitenkin kohtalonsa espanjalaisten käsissä.

© Shutterstock

Kultajahti loi uuden siirtokunnan

Espanja oli jo vallannut Karibian alueen ja Keski-Amerikan asteekkien valtakunnan, kun valloittajat eli konkistadorit saivat vihiä inkojen rikkauksista.

Sotapäällikkö Francisco Pizarro matkasi muutaman sadan miehen vahvuisen joukkonsa kanssa kohti etelää vuonna 1532, ja hänen onnekseen inkojen valtakunnassa riehui sisällissota.

Pizarro hankki liittolaisikseen inkojen sortamia kansoja, jotka ottivat eurooppalaiset vastaan vapauttajina.

Tämä kasvatti Pizarron armeijaa, joka voitti toistuvasti inkat. Nämä joutuivat antautumaan valloittajan hevosten, tykkien ja hakapyssyjen edessä.

300 espanjalaissotilaan ja monituhatpäisen paikallisen apujoukon voimin Pizarro valloitti vuonna 1533 inkojen pääkaupungin Cuzcon.

Koko vuoristoisen inkavaltakunnan valloitus vei vielä 40 vuotta.

Hallitakseen valtaamaansa laajaa aluetta Etelä-Amerikassa Espanja perusti Perun varakuningaskunnan, jota johti varakuningas.

Hänen vastuullaan olevan alueen pinta-ala oli 27 kertaa Espanjan kokoinen.

©

Ennen espanjalaisten saapumista inkojen valtakunta käsitti suuren osan Etelä-Amerikan länsirannikosta, ja sitä asutti noin 16 miljoonaa intiaania.

©

Espanjan siirtokunta Perun varakuningaskunta laajeni 1600- ja 1700-luvuilla kattamaan miltei koko Etelä-Amerikan mantereen.

Uusi johtaja keksi kovat keinot

1560-luvulla Potosín vuolas hopeavirta kutistui kuitenkin vähäiseksi puroksi. Vuorenseinämän pintaesiintymä oli louhittu pois, ja vuoreen oli pakko alkaa kaivaa yhä syvempiä kaivoskäytäviä.

Vuoren uumenien malmiesiintymien hopeapitoisuus oli pienempi, ja jalometallin erottaminen kiviaineksesta oli hidasta ja kallista.

Uusia keinoja tarvittiin, jotta Espanjan armeija ja laivasto edelleen saisivat tarvitsemansa hopean.

Vuonna 1569 Espanjan kuningas lähetti Don Francisco de Toledon Etelä-Amerikkaan vauhdittamaan Potosín kaivostyötä.

Perun varakuninkaaksi nimetty aatelismies de Toledo oli ensimmäinen kyseisen arvonimen haltija, joka meni itse tutustumaan Potosíin.

Hän ryhtyi heti uudistamaan hallintoalueensa hopeantuotantoa ja kaivostoimintaa yhä järjestelmällisemmäksi.

Alueelle rakennettiin kanavia, ja Cerro Ricon malmikiveä jauhettiin kymmenien vesikäyttöisten myllyjen voimin.

Kaivosalueelle kaivettiin myös suuria altaita, joissa hopeaa liuotettiin jauhetusta malmista veden, elohopean, suolan ja kuparisulfaatin seoksen avulla.

Altaissa olevaa massaa sekoitettiin siten, että hevoset ja miehet pantiin tarpomaan seosta.

Patioprosessiksi kutsutun menetelmän lopuksi altaiden läpi juoksutettiin vettä, jotta kivijauhe huuhtoutui pois.

Lopuksi altaan pohjalle jäi elohopean ja hopean seos. Se lapioitiin uuneihin, joiden kuumuudessa elohopea höyrystyi pois.

Patioprosessi keksittiin vuonna 1554 Espanjan valtaamalla nykyisen Meksikon alueella.

Sen ansiosta hopeaa kannatti louhia malmista, jonka hopeapitoisuus oli vähintään 0,25 prosenttia.

Cerro Ricon sisältä löytyneen malmin hopeapitoisuus oli keskimäärin 4 prosenttia, ja de Toledon valvonnassa Potosísta tuli jälleen Espanjan tärkein tulonlähde.

Yksi menetelmän haitoista oli se, että se sairastutti työntekijät.

Kivipöly tunkeutui keuhkoihin, ja tuhannet saivat myrkytyksen elohopeahöyryistä. Työ syvissä kaivoskuiluissa oli sekin hengenvaarallista.

Espanjalainen kaivoksen johtaja kuvasi tilannetta karusti:

”Jos kaivokseen menee maanantaina 20 tervettä intiaania, puolet heistä tulee lauantaina ulos raajarikkoina.”

Väestö pakotettiin orjatyöhön

Patioprosessi vaati paljon työvoimaa, ja de Toledo huomasi pian, että Potosíin oli välttämätöntä saada runsaasti halpaa työvoimaa, jotta kaivostoiminta pysyi käynnissä.

Espanja oli jo tuonut vähäisen määrän orjia Afrikasta, mutta afrikkalaiset eivät kestäneet vuoriston kylmyyttä ja ohutta ilmaa.

Cerro Rico on 4 782 metriä korkea, ja Potosíkin sijaitsee neljän kilometrin korkeudessa. Lämpötila on siellä aamuisin ympäri vuoden nollan tuntumassa.

Joka ainut sinne tuotu afrikkalainen kuoli.

Pitkän kuljetusmatkan vuoksi de Toledo päätteli myös, että orjien säännöllistä saatavuutta Afrikasta olisi vaikea taata.

Varakuningas päätti hyödyntää alkuperäisväestön kehittämää mita-nimistä pakkotyöjärjestelmää.

Jo ennen kuin espanjalaiset saapuivat alueelle, inkojen ja muidenkin Etelä- ja Keski-Amerikan kansojen parissa oli vallinnut tapa, jonka mukaan valtakunnan jokaisesta kylästä piti lähettää joka viides työkykyinen mies tai poika tietyksi ajaksi hallitsijan palvelukseen, käytännössä pakkotyöhön.

Esimerkiksi hallitsijasukujen maatalous oli hoidettu näin järjestetyllä pakkotyövoimalla.

Espanjalaiset alkoivat nyt käyttää samaa menetelmää hankkiakseen orjatyövoimaa Potosíin.

Alueelle oli de Toledon määräyksestä saatava vuosittain 13 500 intiaania, joista 4 500 työskenteli kaivoksissa ja loput joko kantoivat malmia alas vuorenrinnettä tai työstivät sitä kaupungissa.

Francisco de Toledo toimi Espanjan valtaamien Etelä-Amerikan alueiden varakuninkaana vuosina 1569–81.

© The Picture Art Collection/Alamy/Image Select

Espanjan laki takasi intiaaneille palkan työstä, mutta palkat olivat niin surkeita, että kyse oli todellisuudessa orjatyöstä.

Kuukausipalkka oli vain 10 pesoa, vaikka elämiseen olisi tarvittu noin 26 pesoa.

Suurin osa työläisistä joutui tästä syystä tuomaan ruuat mukanaan ja myymään arvotavaroitaan henkensä pitimiksi.

Joidenkin historioitsijoiden mukaan Perun varakuningaskunnan mita-järjestelmä oli jopa orjuuttakin pahempi.

Orjien omistajat sentään arvostivat orjien työpanosta ja pitivät heistä tämän vuoksi huolta, mutta kaivosjohtajat suhtautuivat mita-työntekijöihin täysin välinpitämättömästi, koska tuoretta työvoimaa joka tapauksessa virtasi vuosittain tilalle korvaamaan raskaassa työssä kuollutta tai vammautunutta väkeä.

Myös de Toledo poti huonoa omaatuntoa pakkotyössä raatavien intiaanien kohtelun vuoksi, sillä lain mukaan alkuperäisväestöllä olisi pitänyt olla samat oikeudet kuin siirtomaaherroillakin.

Katolisen kirkon antama tuki hänen ratkaisuilleen ja hopeanhimo kuitenkin vaimensivat omantunnon äänen.

Siirtomaaisännät tarvitsivat halpaa työvoimaa. Ajan sanonnan mukaan ”Sin indios no hay Indias” eli ilman intiaaneja ei olisi Länsi-Intiaakaan.

© National Geographic Image Collection/Bridgeman Images

Orjuuden kieltävää määräystä rikottiin

Espanjan lain mukaan Etelä-Amerikan asukkaita tuli kohdella samoin kuin espanjalaisia, mutta tästä huolimatta tuhannet intiaanit joutuivat orjiksi.

Espanjan siirtomaapolitiikalla oli vain yksi tavoite: siirtomaiden piti vaurastuttaa emämaata.

Espanja tarvitsi siksi kaikilla Amerikassa olevilla alueillaan halpaa työvoimaa raatamaan plantaaseilla ja kaivoksissa.

Laki kuitenkin kielsi intiaanien pitämisen orjina. Jo vuonna 1501 eli yhdeksän vuotta Kolumbuksen Amerikkaan tulon jälkeen Espanjan kuningatar Isabella julisti kaikki intiaanit espanjalaisiksi.

Heidän orjuuttamisensa oli siis lainvastaista. Espanjasta oli kuitenkin pitkä matka Amerikkaan.

Orjuudesta puhumisen sijaan viitattiin vanhaan espanjalaiseen encomienda-läänityskäytäntöön.

Uuden rikkaan provinssin vallattuaan konkistadori sai kruunulta palkkioksi maata ja niin paljon intiaanityövoimaa, että se riitti takaamaan konkistadorille hyvän toimeentulon.

Vastapainoksi Espanjan laki vuodelta 1512 sääteli sitä, paljonko pakkotyötä sai teettää, ja lain mukaan pakkotyöstä oli maksettava myös palkkaa.

Vuonna 1542 rajoituksia lisättiin: aiemmin encomiendan perintöoikeutta ei ollut rajattu ajallisesti, mutta jatkossa intiaanien pakkotyövelvoite oli vain kahden sukupolven mittainen: konkistadorin perillisen kuoltua velvoite lakkasi.

Perun varakuningaskunnan konkistadorit pöyristyivät muutoksesta niin, että he murhasivat Espanjasta varta vasten uutta lakia toteuttamaan lähetetyn varakuninkaan vuonna 1546.

Kylät tyhjenivät miehistä

Pakkotyöhön määrätyt miehet joutuivat Potosíin päästäkseen kävelemään jopa tuhat kilometriä Andien vuoripolkuja.

Matka saattoi kestää kuukausia, ja espanjalaisen silminnäkijän mukaan matkalaiset kulkivat tuhansien ihmisten joukkoina.

”Olen nähnyt heitä kahdesti, ja ryhmässä oli ehkä noin 7 000 sielua. Jokaisella on mukanaan vähintään kahdeksan laamaa ja ruuaksi pari alpakkaa.

Eläinten selässä kulkevat miesten ruuat eli maissi ja kuivatut chuño-perunat sekä maassa nukuttaessa kylmältä suojaavat makuuhuovat ja olkimatot”, nimetön espanjalaislähde kertoi.

Kirjoittaja lisäsi vielä, että niistä 7 000:sta, jotka matkasivat Potosíin, vain 2 000 palasi takaisin vuoden päästä. Loput olivat joko kuolleet tai joutuneet velkojensa vuoksi jäämään kaupunkiin.

Vuonna 1572, kolme vuotta de Toledon saapumisen jälkeen, Potosín asukasluku oli jo 50 000, ja se kasvoi yhä.

Vuosittain Potosíin saapuvien pakkotyövankien kohtalo ei ollut raskas vain työläisille itselleen, vaan isku tuntui kovana myös heidän kotikylissään.

Työvoiman puute vaikeutti maanviljelyä, minkä vuoksi kylien naiset ja lapset eivät saaneet ruokaa.

Heimo ja kyläkunta toisensa jälkeen alkoi kärsiä nälänhädästä ja espanjalaisten Euroopasta tuomista tautiepidemioista.

Vuosien kuluessa yhä useammat miehet joutuivat Potosíin, ja vain harvat palasivat kotikyliinsä.

Vähitellen uuden kaivostyövoiman saaminen alkoi käydä vaikeaksi. Eräs alkuperäiskansan johtaja valitteli tilanteensa epätoivoisuutta jesuiittapapille:

”Isä, minua vaaditaan lähettämään 31 miestä kuukaudessa, mutta kuuden viimeisen kuukauden aikana määrästä on puuttunut 15. Joka viikko joudun maksamaan 126 pesoa hyvitykseksi, ja tämän vuoksi olen joutunut myymään muulin, laamani ja kaikki vaatteeni.

Olen koettanut saada lainaa ja joutunut kerjäämään jopa omilta miehiltäni, ja koska minulla ei ole mitään, millä ratkaisisin puuttuvien miesten ongelman, jouduin viime viikolla tarjoamaan tyttäreni espanjalaiselle saadakseni puuttuvat 64 pesoa.

Tällä viikolla en tiedä, mitä enää voin tehdä, paitsi hirttäytyä.”

Työ vei terveyden ja hengen

Potosíin saapuessaan työläiset joutuivat suoraan helvettiin.

Espanjalainen kaivoksen omistaja Luis Capoche kirjoitti:

”Usein vuoren uumenista tuodaan ulos kuolleita tai kallon- ja luunmurtumia saaneita työläisiä. Myös hopeanrikastamoilla tapahtuu onnettomuuksia päivittäin.”

Kaivoskäytävissä ei noudatettu alkeellisimpiakaan turvallisuusmääräyksiä, koska espanjalaiset eivät itse koskaan laskeutuneet kuiluihin, eikä kukaan pitänyt kirjaa siitä, montako intiaania kaivoksiin meni ja paljonko tuli takaisin.

”Neljä työläistä kuoli murskaamolla, kun seinä romahti heidän päälleen.” Francisco de Ornuño

Kaivosolosuhteet saivat espanjalaistarkastaja Francisco de Ornuñon kauhistumaan.

Kaivosten omistajat olivat käskeneet työläisiä laajentamaan käytäviä kaikkiin suuntiin, kunnes oli syntynyt valtava luola, jota ei ollut mitenkään tuettu.

Havaittuaan, että kaivos oli vaarassa romahtaa hetkellä millä hyvänsä, de Ornuño määräsi sen suljettavaksi.

Käskyyn ei kuitenkaan reagoitu, ja kuten odotettavissa oli, kaivos romahti kaksi päivää myöhemmin.

Kaikki päivävuorossa olleet 28 työläistä hautautuivat elävältä.

Omistajat selvisivät sakoilla, jotka maksettiin Espanjan kuninkaalle ja vainajien leskille. Myös putoamisonnettomuudet olivat tavallisia, ja intiaanien parissa lähetystyötä tehnyt pappi selitti niitä näin:

”Kaivoskuilujen käytävillä ei ollut tasanteita. Työntekijät olisivat tarvinneet niitä noustuaan 30 metriä ylöspäin pelkän köyden varassa ilman minkäänlaista jalansijaa ja mahdollisuutta hengähtää.”

Myös alhaalla Potosín kaupungissa intiaanien elämä oli täynnä vaaroja:

”Neljä työläistä kuoli kivimurskaamolla, kun seinä romahti heidän päälleen. Toisella murskaamolla eräs työläinen kuoli kiivetessään murskauskuopasta ylös, kun murskaimen paalu osui häntä päähän silpoen hänet moneen osaan.”

Jos työläinen selvisikin hengissä vuoden pakkotyöstä Potosíssa, työstä jäi usein elinikäiset vammat.

Päälle pudonnut murikka aiheutti ruhjeita, kivien kantaminen pilasi selän tai kivipöly vaurioitti keuhkot.

Terveyden vei myös hopean rikastaminen elohopean ja muiden myrkkyjen avulla.

Pahinta oli niillä työläisillä, jotka raatoivat Huancavelican kaivoksessa noin 2 000 kilometriä Potosísta luoteeseen.

Kaivos tuotti kaikkien varakuningaskunnan kaivosten tarvitseman elohopean, ja Huancavelica sai pian nimen la mina de la muerte eli kuoleman kaivos.

Työ elohopeakaivoksessa vaurioitti hermot tuhoten kuulon, näön ja puhekyvyn. Iho kuoriutui pois, ja lopuksi tuli kuolema.

Yksi Potosín real de a ocho (8-real) vastasi suuren hopeapitoisuutensa ansiosta kahdeksaa tavallista Espanjan realia.

© Hoberman Collection/Getty images & Zack Seckler/Getty Images

Hopea lyötiin Espanjan kolikoiksi

Ensimmäiset 30 vuotta Potosín hopea kuljetettiin harkkoina laamakaravaaneissa rannikolle ja siitä edelleen laivoilla Espanjaan.

Vuonna 1575 varakuningas Francisco de Toledo perusti Potosíin kruunun rahapajan.

Suuresta hopeapitoisuudestaan tunnetut Espanjan rahat eli realit levisivät kaikkialle maailmaan.

Asian huomasi vuonna 1612 eräs espanjalainen pappi jouduttuaan vangiksi Pohjois-Afrikassa:

"Hopearealit ovat arvostetuinta ulkovaluuttaa. Niitä tuodaan Turkista mahtavaan Kairoon, ja sieltä ne liikkuvat edelleen itään Intiaan ja jopa Kiinaan saakka.”

1500–1600-luvuilla Potosín realit olivat käypää valuuttaa melkein kaikkialla Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa, jossa muslimihallitsijat muistivat mainita:

”Kristityn uskonvihollisen lyömä lantti – Jumala hänet tuhotkoon!”

Potosín realin arvo alkoi heikentyä 1630-luvulla kolikoiden hopeapitoisuuden laskiessa.

Luottamus rahaa kohtaan romahti, ja vuodesta 1641 Genovan ja Antwerpenin kaltaiset rikkaat kauppakaupungit kielsivät realeilla maksamisen.

Vasta, kun koko rahapajaprosessi oli käyty läpi ja useita johtavassa asemassa olevia, korruptoituneita potosílaisia oli teloitettu, Espanjan kuningas sai 1600-luvun lopulla palautetuksi luottamuksen realiin.

Nimellä pieces of eight tunnetut rahat olivat käytössä Pohjois-Amerikassa vuoteen 1857 saakka.

Toivoa seikkailijoille

Vaikka elämä Potosíssa oli hengenvaarallista, kaupunki veti seikkailijoita. Eräs kaupunkilainen kuvaili ilmiötä näin:

”Joka päivä näille main saapuu seikkailijoita, jotka rikastuvat kaivoksilla. Pennitön kulkija saattaa päivässä ansaita puoli miljoonaa pesoa.”

Vaivalloisesta matkasta huolimatta kaupunkiin virtasi sekä uskaliaita espanjalaisia että niitä, joilla ei ollut muita mahdollisuuksia.

Monet viis veisasivat riskeistä, ja Etelä-Amerikan satamiin tulevien laivojen miehistöstä katosi usein merimiehiä, jotka karkasivat laivasta vaeltaakseen kohti maailmankuulua kaivoskaupunkia.

Erään Potosín asukkaan mukaan ”tuntui siltä, että maa suorastaan tulvi juurettomia ihmisiä, jotka saapuivat Espanjasta tänne köyhän väen viimeiselle etapille”.

Kaikkien rikastumisen toivossa saapuneiden seikkailijoiden lisäksi kaupunkiin tuli vuosittain tuhansia alkuperäisasukkaita pakkotyöhön.

Mitayoiksi kutsutuilla pakkotyöläisillä teetettiin raskaimmat ja vaarallisimmat työt, kun taas eurooppalaiset haalivat itselleen tehtäviä, joissa tarvittiin patioprosessin tuntemusta.

Tällaisia töitä oli esimerkiksi sen laskeminen, kuinka paljon elohopeaa yhteen altaalliseen piti kaataa, ennen kuin pakkotyöläiset alkoivat polkea altaassa olevaa massaa.

Moni Potosín-vuodestaan hengissä selvinnyt intiaani jäi kaupunkiin. Usein syynä oli velkaantuminen, jonka vuoksi kotiin ei ollut lähtemistä.

Surut hukutettiin chicha-nimiseen alkoholijuomaan, ja elämä Potosíssa olikin raakaa ja ankeaa.

Potosín väkiluvun nopealla kasvulla oli myös muita vakavia seurauksia.

Elinolosuhteet olivat kurjat, ja työläiset asuivat usein ahtaasti pienissä, kylmissä majoissa, joissa sairaudet levisivät salamannopeasti.

Kuten jo 1500-luvulla, nykypäivänkin kaivostyöläinen pureskelee kokanlehtiä. Huumaava aine auttaa sietämään raskasta työtä.

© Shutterstock

Vuoressa on vieläkin hopeaa

Hopeakaivokset ovat edelleen tärkeitä Potosílle. Hopean lisäksi vuori tuottaa sinkkiä, lyijyä ja tinaa. Tuotanto vähenee, mutta työ on yhä hengenvaarallista.

175 000 asukkaan Potosíssa joka kymmenes saa elantonsa kaivoksesta.

Cerro Ricossa on 200 kaivoskäytävää, joten koko vuori voi nykytilassaan romahtaa.

10 vuotta on jo pitkä ura kaivostyöläisenä. Käytävien luhistumiset, kaasuräjähdykset ja pölykeuhko vievät useimpien hengen muutamassa vuodessa.

40 vuotta on Cerro Ricon köyhien kaivostyöläisten keskimääräinen eliniänodote.

Bolivian alueella kaivetaan vuosittain 1 200 tonnia hopeaa. Se on maailman 9. suurin tuottaja. Pääosa hopeasta tulee Potosín alueen kaivoksista.

Varakuninkaan ankara kohtalo

Madridin kuninkaallinen neuvosto oli tyytyväinen varakuningas de Toledon toimintaan.

Vuosina 1569–80 Potosín hopeatuotanto kasvoi voimakkaasti, ja kaupunkiin perustetun, Espanjan realeja lyövän rahapajan ansiosta hopeaa ei enää tarvinnut laivata jalostamattomana Eurooppaan.

Varakuninkaan tehtäväksi annettu intiaanien pakkokäännytys kristinuskoon edistyi myös hyvin, ja de Toledo saattoi esitellä hallintoalueen kaupunkeihin rakennettuja kirkkoja, luostareita, kouluja ja sairaaloita.

Hänen määräyksestään toimeenpantiin myös 1,4 miljoonan alkuperäisasukkaan pakkosiirto hajallaan sijaitsevista vuorenrinteiden kylistä 840 suurempaan, alavammalla maalla olevaan kaupunkiin.

Niistä oli helpompaa ottaa vuosittainen pakkotyöläisten kiintiö, ja veronkantajat saivat vaivattomammin kerätyksi ne mittaviksi paisuvat summat, joita miespuolisten intiaanien piti maksaa veroina Espanjalle.

Onnistumiset takasivat de Toledolle pitkän virkakauden varakuninkaana. Siinä kuin hänen kahdeksan edeltäjäänsä olivat palvelleet 2–5 vuotta, hän hoiti suurvallan tärkeintä virkaa miltei kaksitoista vuotta.

Espanjassa kateelliset aatelismiehet panettelivat de Toledoa siinä toivossa, että olisivat itse päässeet hänen tilalleen.

Perun varakuninkaan virka oli haluttu, sillä valtavan siirtomaan hallitseminen takasi viranhaltijalle ruhtinaallisen palkan.

Toisaalta hän ei saanut harjoittaa kaupankäyntiä tai muuten hankkia lisätuloja virkakautensa aikana.

Säännön tarkoituksena oli ehkäistä korruptiota siirtomaissa.

Varakuninkaan vastustajat levittivät huhuja, joiden mukaan de Toledo piti itsellään suuria määriä Potosín hopeaa eli varasti kuninkaalta.

Vuonna 1581 de Toledo kutsuttiin takaisin Espanjaan, jossa hänet vangittiin. Vuoden päästä hän kuoli vankeudessa.

© Paul Maeyaert/Bridgeman Images

Potosín kaivoskaupunki oli hopeapitoisen vuoren kyljessä. Vuonna 1650 kaupungissa oli 160 000 asukasta, mikä oli enemmän kuin 130 000 asukkaan Madridissa.

© Shutterstock

Yhdessä vaiheessa Potosí oli Etelä-Amerikan suurin kaupunki. Nykyisin se on 175 000 asukkaallaan vasta Bolivian 8. suurin kaupunki.

Potosín hopeantuotanto kasvoi kuten itse kaupunkikin. Vuonna 1625 asukkaita oli jo 160 000 eli 30 000 enemmän kuin valtakunnan pääkaupungissa Madridissa.

Vaikka Cerro Ricon hopeantuotanto pieneni 1700-luvulla, intiaanit joutuivat edelleen raatamaan mitayo-orjina.

Vasta Espanjan kuningaskunnan loiston päättyessä intiaanit pääsivät vapaiksi.

Mita-järjestelmä lakkautettiin viimein vuonna 1812.

Pitkien ja raakojen Etelä-Amerikan itsenäisyyssotien alettua Peru oli viimeinen Espanjan joukkojen tukikohdista.

Espanjan luovuttua siirtokunnistaan syntyivät Perun, Ecuadorin, Bolivian ja Kolumbian valtiot.