”Hän kaatui kuolleena maahan lapsi selässään”

Vietin usein erämaassa yksin viikkoja kerrallaan seuranani vain kiväärini, metsästyspuukkoni ja pieni kirves, joka roikkui aina vyölläni erämaaretkilläni. Näillä pitkillä metsäretkilläni tapasin usein cherokeeintiaaneja* ja tutustuin moniin heistä.

Kun cherokeita alettiin pakkosiirtää, olin nuori sotamies Yhdysvaltain armeijassa. Koska tunsin monia intiaaneja ja puhuin sujuvasti heidän kieltään, minut lähetettiin maaliskuussa 1838 Smoky Mountainsin alueelle* tulkiksi.

Siellä todistin Amerikan sotahistorian julmimman käskyn täytäntöönpanoa.

Näin, miten avuttomia cherokeita pidätettiin, raahattiin kodeistaan ja ajettiin pistimillä uhaten aitauksiin. Kalseana ja sateisena lokakuun aamuna näin, miten heidät lastattiin kuin nauta- tai lammaslauma 645 vankkuriin, jotka lähtivät viemään heitä kohti länttä.

En koskaan unohda sitä surullista ja synkkää aamua. Päällikkö John Ross* johti rukousta, ja kun torvi soi lähdön merkiksi ja vaunut lähtivät liikkeelle, moni lapsi nousi ylös ja heilutti pikku kädellään hyvästiksi kodilleen vuoristossa tietäen, ettei näkisi sitä enää koskaan.

Monilla noista onnettomista ei ollut edes huopaa lämpimikseen, ja jotkut oli ajettu kotoaan paljasjaloin.

Aamulla 17. marraskuuta jouduimme kauheaan räntä- ja lumimyrskyyn, ja lämpötila laski pakkasen puolelle. Siitä lähtien aina kohtalokkaan matkan päätökseen asti cherokeiden kärsimykset olivat mittaamattomat. Taipaleesta tuli kuoleman polku.

He joutuivat nukkumaan vaunuissa ja paljaalla maalla ilman nuotion lämpöä. Tiedän, että yhtenä yönä ainakin 22 heistä kuoli keuhkokuumeeseen. Kuolleiden joukossa oli päällikkö Rossin kaunis kristitty vaimo.

Tuo jalo nainen kuoli sen vuoksi, että hän oli antanut ainoan huopansa sairaalle lapselle. Hän jatkoi ohuissa vaatteissa läpi sakean räntä- ja lumisateen, sai keuhkokuumeen ja kuoli kalvaan talviyön aamuyön tunteina pää luutnantti Greggin satulahuovan päällä leväten.

Olin vartiovuorossa sinä yönä, jolloin rouva Ross kuoli. Aamulla kapteeni McClelland määräsi minut auttamaan hänen hautaamisessaan, joka tapahtui samaan tapaan kuin muidenkin matkalla kuolleiden raukkojen.

Vainaja haudattiin ilman arkkua matalaan hautaan tien sivuun kaukana kotoaan, ja sitten sureva kulkue jatkoi matkaa. Pitkä, tuskallinen matka päättyi 26. maaliskuuta 1839. Matkan varrelle Smoky Mountainsin ja lännessä Intiaaniterritoriona* tunnetun alueen välille jäi 4 000 hautaa.

Syy cherokeeheimon kärsimyksiin oli vain ja ainoastaan valkoisen miehen ahneus. Vuonna 1828 intiaanipoika oli myynyt kultahipun valkoiselle kauppiaalle*, ja se kultahippu sinetöi cherokeiden kohtalon.

Pian alueelle ryntäsi aseistautuneita roistoja, jotka väittivät edustavansa hallitusta ja joille intiaanien oikeudet eivät merkinneet mitään, vaikka nämä olivat maan laillisia omistajia.

Miehiä vietiin pelloilta kesken töiden, ja sotilaat veivät naisia kodeistaan puhuen kieltä, jota nämä eivät ymmärtäneet. Lapset riistettiin vanhemmiltaan, ja vanhukset ajettiin pistimillä uhaten aitauksiin.

Yhdessä kodissa lapsi oli kuollut yöllä. Hän makasi karhuntaljalla, ja naiset valmistelivat pientä ruumista haudattavaksi. Kaikki pidätettiin ja lapsi jätettiin majaan. En tiedä, kuka ruumiin hautasi. Toisessa kodissa oli heiveröinen äiti, ilmeisesti leski, kolmen lapsen kanssa.

Yksi heistä oli sylivauva. Kun äidille kerrottiin, että hänen oli lähdettävä, hän kokosi lapsensa ja lausui nöyrän rukouksen omalla kielellään.Yksi lapsi selkäänsä sidottuna ja yksi kummassakin kädessä hän aloitti pakolaisen taipaleensa.

Taakka oli kuitenkin liian suuri, ja sydänkohtaus päästi hänet kärsimyksistään. Hän vaipui kuolleena maahan yksi lapsi selässään ja kaksi käsissään roikkumassa.

Nyt – vuonna 1890 – noista tapahtumista on kulunut vielä liian vähän aikaa, jotta nuorisomme voisi täysin ymmärtää tuota avutonta kansaa vastaan tehdyn rikoksen valtavuuden.

Totuutta piilotellaan nykyajan nuorilta. Koululaiset eivät tiedä, että asumme maalla, joka on varastettu avuttomalta kansalta pistimillä uhaten valkoisen miehen ahneuden vuoksi. Mutta murha on murha, ja jonkun on kannettava vastuu. Jonkun on selitettävä ne verivirrat, jotka valuivat vuolaina intiaanien mailla kesällä 1838. Jonkun on selitettävä ne 4 000 hiljaista hautaa, jotka varjostavat cherokeiden tietä maanpakoon.

Toivoisin voivani unohtaa tuon kaiken, mutta kuva 645 vankkurista kolistelemassa jäisessä maastossa lastinaan inhimillistä kärsimystä on painunut muistiini ikuisiksi ajoiksi.

Kertokoot tulevaisuuden historioitsijat surullisen tarinan huokauksineen, kyynelineen ja kuolinkorahduksineen. Tutkikoon koko maailman suuri tuomari tekomme ja arvioikoon meidät niiden mukaan.

Jälkikirjoitus

Yhdysvaltain kongressi hyväksyi vuonna 1830 lain intiaanien pakkosiirroista, ja 100 000 cherokee-, creek-, seminole-, chickasaw- ja choctawintiaania pakkosiirrettiin vuosina 1830–1850 Mississippijoen länsipuolen tasangoille. Myöhemmät historioitsijat ovat kutsuneet kuolemanmarsseja kansanmurhaksi.