Orjakauppa johti asevarusteluun Afrikassa
Orjaksi joutuminen uhkasi afrikkalaisia jo kauan ennen kuin arabialaiset ja eurooppalaiset orjakauppiaat purjehtivat Afrikkaan. Heimojen olikin pakko keksiä erilaisia tapoja puolustaa itseään.
Afrikkalaiset kylät perustivat aseelliset joukot, jotka koostuivat nuorista miehistä. He kantoivat "tuliaseita, jousia ja nuolia, kaksiteräisiä miekkoja ja heittokeihäitä”.
Kun arabit ja eurooppalaiset alkoivat purjehtia Afrikkaan ilmaisen työvoiman perässä, orjien hankkiminen oli verrattain helppoa.
Afrikkalaiset heimot olivat nimittäin jo pitkään harjoittaneet vilkasta orjakauppaa naapuriheimoja vastaan käydyissä sodissa otetuilla vangeilla.
Sotavankeja käytettiin pakotyövoimana esimerkiksi puiden kaatamisessa tai kantojen raivaamisessa tulevilta pelloilta.
Heitä saattoi myös odottaa uhraaminen jollekin afrikkalaisten monista jumalista.
Tilanne paheni, kun arabit alkoivat 600-luvulla käydä laajaa orjakauppaa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.
Nyt afrikkalaisheimot eivät enää sotineet pelkästään rajarikkomusten vuoksi tai vallatakseen lisää viljelymaata tai metsästysalueita, vaan sotia käytiin myös orjien hankkimiseksi.
Rauhallistenkin heimojen oli hankittava orjia
Kun eurooppalaiset alkoivat 1500-luvulla perustaa kauppa-asemia Länsi-Afrikkaan, orjakauppa kasvoi räjähdysmäisesti.
Siitä kehittyi laajaa liiketoimintaa, joka vaikutti merkittävästi koko Afrikan mantereen ja sen asukkaiden tulevaisuuteen.
Eurooppalaiset orjakauppiaat eivät vanginneet orjia itse, vaan he ostivat heitä paikallisilta heimoilta ja orjanmetsästäjiltä. Maksuksi he antoivat tuliaseita ja ruutia.
Tehokkaiden tuliaseiden avulla orjanmetsästäjien oli entistäkin helpompaa alistaa naapuriheimojaan ja vangita yhä enemmän ihmisiä myytäväksi orjuuteen arabien kaupunkeihin tai eurooppalaisten viljelmille Amerikkaan.
Yhä useampien heimojen oli lähdettävä itse orjajahtiin voidakseen hankkia parempia aseita puolustuksekseen.
Muuten koko heimo oli vaarassa joutua orjanmetsästäjien saaliiksi. Moniin Afrikan kyliin perustettiin ”kodinturvajoukkoja”, jotka koostuivat erään orjan kertoman mukaan tuliasein, jousin ja nuolin, kaksiteräisin miekoin ja heittokeihäin aseistetuista nuorukaisista.
Muurit pitivät vihollisen loitolla
Ne heimot, joilla ei ollut tehokkaita aseita, joutuivat suojautumaan korkeiden muurien taakse.
Orjanmetsästäjillä ei yleensä ollut tykkejä, joilla he olisivat voineet pommittaa muurit murskaksi, eikä heillä liioin ollut aikaa tai muonaa pitkiin piirityksiin.
Portugalilainen André Donelha kuvaili vaikuttuneena Afrikassa näkemiään linnoitettuja kyliä vuonna 1585:
”Kyliä ympäröivät suurista maahan juntatuista puunrungoista rakennetut muurit, jotka muodostavat kylän ympärille kolme tai neljä ympyrän muotoista aitaa ja joiden ulkopuolelle on kaivettu syviä kaivantoja.
Muureissa – – on torneja ja tähystyspaikkoja, jotka on tehty korkeista puun-rungoista, sekä puusta rakennettuja kulkukäytäviä – –, joilta vanhat miehet ampuvat nuoliaan.”
Puuttomilla seuduilla muurit rakennettiin savesta, kivistä ja voipuun pähkinöiden rasvasta tehdystä seoksesta.
Kun seos kuivui auringon paahteessa, se kovettui kestäväksi ja kovaksi kuin sementti. Jotkut näin rakennetut muurit ovat säilyneet nykypäiviin asti.
Vankat muurit saivat monet orjanmetsästäjät antamaan periksi jo heti kättelyssä, mutta joskus he onnistuivat oveluudella tunkeutumaan linnoitettuihin kyliin.
Kyläläisten peli ei kuitenkaan silloinkaan ollut vielä menetetty.
Majojen oviaukot oli rakennettu niin mataliksi, että hyökkääjät joutuivat kumartumaan syvään päästäkseen sisälle majaan, jolloin majan asukkaiden oli helppo kumauttaa heitä vaikkapa nuijalla päähän.
Joskus majan asukkaat päättivät paeta eivätkä taistella.
Tätä varten majoissa oli huomaamaton takaovi, joka johti naapurimajaan tai kapeiden kujien sokkeloon, jossa vain paikalliset osasivat liikkua.
Orjia jahtaavien afrikkalaisheimojen aseet eivät mahtaneet mitään Sikassoksen kaupungin vankoile muureille.
Orjuuden pelko rajoitti elämää
Jotkut heimot pakenivat vainoojia kukkuloille tai vuoristoon ja poistuivat sieltä vain hoitamaan viljelyksiään.
He myös tarkkailivat maastoa orjanmetsästäjien varalta. Kun vartijat näkivät vainoojien tulevan, he antoivat hälytyksen torvilla tai rummuilla.
Sitten heimon jäsenet linnoittautuivat kukkulan laelle ja alkoivat syytää hyökkääjien niskaan nuolia, kiviä ja jopa mehiläispesiä.
Afrikkalaiset pelkäsivät siepatuksi tulemista niin paljon, että he ottivat aseet mukaansa jopa pelloilleen.
Esimerkiksi togolainen kabreheimo jopa muutti viljelymenetelmiään orjakaappareiden vuoksi.
Kabret lakkasivat viljelemästä ruokaa alavalla maalla ja kaivoivat sen sijaan viljelypenkereitä jyrkkien kukkuloiden rinteisiin, jotta heidän olisi helpompi havaita lähestyvät orjanmetsästäjät.
Varotoimista huolimatta orjakaapparit myivät eurooppalaisille yli 12 miljoonaa afrikkalaista, ja arabit ostivat orjuuteen ainakin saman verran ihmisiä.
Afrikkalaiset maksoivat vapaudesta
Orjakaapparien kynsiin joutuminen ei silti aina ollut maailmanloppu.
Jotkut perheet onnistuivat lunastamaan vangitut omaisensa vapaaksi ennen kuin nämä vietiin laivoilla pois.
Orjakauppias Bruce Grove kirjoitti vuonna 1801 lokikirjaansa, että kaksi hänen vankiaan oli juuri lunastettu vapaiksi:
”Kolme ystävää osti miehet vapaiksi. Lienee turhaa kuvailla noiden piruparkojen riemua, kun kahleet irrotettiin.”
Orjakauppiaat suostuivat kuitenkin vain harvoin vapauttamaan orjia tavaraa tai rahaa vastaan.
”Tarjosimme hänelle rahaa, mutta hän kieltäytyi. Hän halusi saada vaihdossa orjia, joiden piti olla vähintään 1,34 metrin pituisia”, muisteli erään kauppakomppanian johtaja yritettyään ostaa orjan vapaaksi vuonna 1794.
Usein siepattujen perheiden ja ystävien olikin ruvettava itse orjakaappareiksi voidakseen pelastaa läheisensä orjuudelta.