Kasakkayhteisöt syntyivät myöhäiskeskiajalla ja renessanssin aikaan laajoilla aroilla nykyisen Ukrainan ja Etelä-Venäjän alueilla kaukana kaikista valtakeskuksista.
Sinne muodostui mahtavien päälliköiden johtamia viljelijä- ja soturiyhteisöjä.
Kasakoilla oli oma kulttuurinsa, jonka talouden perusta olivat ryöstely ja hyökkäykset varsinkin Mustanmeren alueen turkkilaisten kimppuun.
Kasakat olivat erinomaisia ratsastajia.
Kilpailut olivat suosittuja kasakoiden keskuudessa. Hevosen selästä ammuttiin jousella, mutta lisäksi harjoitettiin jigitiä, joka tarkoitti laukkaavan hevosen selässä tehtyjä taitotemppuja.
Jousi oli luuta ja puuta. 1600-luvulla se vaihtui tuliaseisiin.
Satula oli malliltaan korkeampi kuin Euroopassa yleensä.
Hevoset olivat pieniä ja vankkoja ja pärjäsivät maastossa kuin maastossa.
Vallankumous koitui kasakoiden kohtaloksi
Vuonna 1654 kasakkakansat liitettiin itsenäisinä tasavaltoina kasvavaan Venäjään.
He saivat jatkaa elämäntapaansa, kunhan toimittivat Venäjälle joukkoja sotiin. Kukin kasakkakansa muodosti omat rykmenttinsä ja hankki itse hevosensa ja varusteensa.
Sitkeillä hevosillaan ketterästi liikkuneet kasakat olivat tärkeitä Venäjän vallatessa laajan Siperian, sillä he olivat tottuneita aukeaan maahan ja elämään satulassa.
Toisin kuin muut venäläiset sotilaat, kasakat osasivat hankkia ruokaa missä tahansa, ja he ymmärsivät tataarien ja muiden arojen viholliskansojen ajattelua.
1800-luvulla kasakoita alettiin pitää keisarin uskollisimpina joukkoina, ja Venäjän vallankumouksessa ja sen jälkeen he taistelivat kommunismia vastaan.
Neuvostoliitto hajotti heidän yhteisönsä, ja kulttuuri tukahdutettiin.