Neandertalilaiset hallitsivat Eurooppaa 175 000 vuotta.

© Scanpix/SPL & Ullstein Bild

Neuvokkaista neandertalilaisista tuli yllättäen evoluution häviäjiä

Nykyihmisen lähintä sukulaista, neandertalinihmistä, pidettiin pitkään jonkinlaisena evoluution umpikujana. Mitä enemmän lajista saadaan selville, sitä enemmän kuitenkin ihmetyttää, miksi juuri se kuoli sukupuuttoon ja nykyihminen jäi eloon.

perjantai 14. syyskuuta 2018 teksti Rasmus Kragh Jacobsen

Opettaja Johann Karl Fuhlrott kiiruhti eteenpäin elokuun kuumuudessa. 

Läheisen kivilouhoksen työntekijät olivat tuoneet hänelle luita ja kallon, joiden he uskoivat olevan peräisin karhulta. 

Luonnontieteistä kiinnostunut Fulhrott oli kuitenkin sitä mieltä, että kallo oli inhimillistä alkuperää, vaikka se oli paksu ja silmäaukkoja kehystivät voimakkaat kulmakaaret.

Fuhlrott uskoi, että kallo oli kuulunut muinaiselle ihmiselle. Luut olivat kuitenkin löytyneet jo viikkoja aiemmin, ja mahdolliset muut jäännökset olivat saattaneet tuhoutua.

Düsseldorfin lähellä Neanderin laaksossa sijainnut Feldhoferin louhos oli luonnonkauniissa paikassa, jossa joki mutkitteli 50 metriä syvässä, jyrkkä­seinäisessä uomassa. 

Alueen kaksi vesi­putousta ja yhdeksän kallioluolaa olivat vetäneet jo vuosia puoleensa maisemamaalareita ja retkeilijöitä.

Nykyisin kivilouhosta ei enää ole ja korkeuserot paikalla ovat pienemmät, mutta vuonna 1856 Fuhlrott joutui vielä laskeutumaan hankalasti alas kalliojyrkännettä Kleine Feld­hoferiksi eli pieneksi Feldhoferiksi kutsuttuun luolaan, joka sijaitsi 20 metrin korkeudella joenpinnasta. 

Oppaana toimivat kaksi kivimiestä näyttivät, missä luut olivat olleet, mutta sieltä ei löytynyt enää juuri mitään. 

Fuhl­rottin hallussa oli kuitenkin kallon yläosa, reisiluut, viisi käsivarren luuta, lantioluu sekä osia lapa- ja kylkiluista. 

Neandertalinihmisen fossiileista on pystytty päättelemään monia seikkoja muinaisen lajin anatomiasta ja elinoloista.

© Art Archive & Scanpix/SPL

Luut herättivät kysymyksiä

Fuhlrott toimitti luut arvostetulle anatomian tutkijalle Hermann Schaaffhausenille, joka työskenteli Bonnin yliopistossa. 

Schaaffhausen kiinnostui löydöstä heti ja tutkittuaan luiden mittoja ja suhteita vakuuttui siitä, että ne olivat ihmisen. Hän ei vain osannut sanoa, millaisesta ihmisestä oli kyse.

Nykyisin tutkijat tietävät, että luut kuuluivat nykyihmisen eli Homo sapiensin lähimmälle sukulaiselle, neandertalinihmiselle, ja ihmisen kehityksestäkin tiedetään paljon enemmän. 

Kun Fuhl­rott löysi luut vuonna 1856 – kolme vuotta ennen kuin Charles Darwin julkaisi evoluutiota käsittelevän teoksensa Lajien synty – ajatus muista ennen eläneistä ihmislajeista oli vielä mahdoton.

Neandertalaisen luita oli itse asiassa löydetty jo aikaisemminkin: vuonna 1829 Belgiasta lapsen kallo ja vuonna 1848 Gibraltarilta täysikasvuisen yksilön kallo. 

Niitä ei kuitenkaan juuri ollut käsitelty tieteellisissä julkaisuissa. Walesista vuonna 1823 esiin kaivettua 33 000 vuotta vanhaa nykyihmisen luurankoakin pidettiin pitkään vain roomalaisen prostituoidun jäännöksinä.

1800-luvun alussa ei yksinkertaisesti osattu kuvitella, että ihmislajeja olisi voinut olla useita. Tutkijat keskittyivät lähinnä kiistelemään ihonväriin perustuvasta rotujärjestelmästä, jossa eurooppalaiset olivat tietenkin huipulla. 

Pohjimmiltaan kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että ihminen oli säilynyt samanlaisena siitä asti, kun hänet oli luotu.

Pystyäkseen selittämään luiden olemassaolon Schaaffhausen tutki vanhoja kirjoituksia, ja hän löysi muun muassa Caesarin sanat barbaareista, joiden ”silmät säkenöivät villisti niin, että roomalaiset sotilaat joutuivat kauhun valtaan ja koko armeija hajosi”. 

Vielä pahempia olivat iiriläiset: he olivat Caesarin mukaan ”hurjia kannibaaleja, joille oli kunnia ahmia vanhempiensa ruumiita”.

4. helmikuuta 1857 Schaaff­hausen ja Fuhlrott esittelivät luut Preussin lääketieteellisen ja luonnonhistoriallisen seuran kokouksessa Bonnissa. 

Kukaan ei ollut nähnyt mitään vastaavaa, ja teoria muinaisihmisistä torjuttiin. Joidenkuiden osallistu­jien mielestä kaarevat reisiluut viittasivat kasakkaan, joka oli haavoittunut ja piiloutunut luolaan.

Brittigeologi Charles Lyell osoitti vuonna 1863, että luiden kemiallisten muutosten perusteella löydön täytyi olla hyvin vanha. 

Vuonna 1864 irlantilainen anatomi William Kingkin totesi, että kyseessä täytyi olla jo hävinnyt ihmislaji, jolle hän antoi tieteellisen nimen Homo neanderthalensis.

Etkö vielä ole tilaaja? Näin saat lehden

  • Osta lehtipisteestä 9,95 eurolla.
  • Tilaa lehti. Esimerkiksi 3 numeroa hintaan 4,90 euroa.

Maineikas saksalainen vastusti

Vaikutusvaltainen saksalainen patologi Rudolph Virchov vastusti jyrkästi uusia näkemyksiä. 

Hän esitti, että luut olivat sairaan ihmisen jäännökset. Vuosien mittaan kävi kuitenkin selväksi, että laaksosta löydetty erikoinen luuranko ei ollut suinkaan ollut ainut.

Eri puolilla Eurooppaa tehtyjen löytöjen perusteella tutkijoille muodostui vähitellen kuva sukupuuttoon kuolleesta kansasta, jonka elinalue oli ulottunut Atlantin rannikolta Uzbekistaniin ja Israeliin. 

Lounais-Ranskassa ja Kroatiassa tehdyissä kai­vauk­sissa löytyi taidokkaita kiviveitsiä ja keihäänkärkiä. 

Luista päätellen lajin edustajat olivat olleet voimakkaita, vankkarakenteisia ja karkeapiirteisiä ihmisiä, jotka metsästivät peuroja, villa­sarvikuonoja ja mammutteja.

Vuonna 1909 ranskalainen Marcellin Boule esitti oman käsityksensä neandertalinihmisestä. 

Boule työskenteli Luonnonhistoriallisen museon paleontologina Pariisissa, ja hän julkaisi analyysin vuotta aiemmin löydetystä lajin siihen asti täydellisimmästä luurangosta.

Nykyisin tiedetään, että kyse oli noin 40-vuotiaan nivelreumasta kärsineen miehen luurangosta, mutta Boule oletti, että köyry selkäranka oli lajityypillinen piirre. 

Hän piti siksi neandertalinihmisiä vaivalloisesti löntystävinä, hidasälyisinä apina­ihmisinä ja sijoitti ne ihmisen sukupuussa kauas nykyihmisestä.

Boule pani kyllä merkille, että nean­der­ta­lilaisen aivot olivat suuremmat kuin nykyihmisen, mutta hän väitti, että muinaisihmisen aivoista puuttuivat kuitenkin olennaiset ”inhimilliset” osat. 

Boulen käsitys oli vallalla toiseen maailmansotaan asti, jolloin uusi antropologi­sukupolvi hylkäsi perinteisen rotukäsitteen ja alkoi luokitella ihmisiä enemmänkin käyttäytymisen kuin ihonvärin tai anatomian perusteella.

Irakista Shanidarista 1950- ja 1960-luvuilla tehdyt löydöt mullistivat käsityksen neandertalinihmisestä. 

Tuolloin yhdysvaltalainen arkeologi Ralph Solecki ryhmineen löysi Zag­rosvuorilla sijaitsevasta luolasta luurankoja, joissa oli merkkejä haavoista ja vammoista. 

Suurimmat vammat olivat yksilöllä, jolta oli amputoitu käsi. Tutkimuksissa selvisi, että tämä oli elänyt vielä 20 vuotta toimenpiteen jälkeen. 

Muut ryhmän jäsenet olivat ilmeisesti huolehtineet vammautuneesta toveristaan. Huolenpito oli käsitetty aiemmin vain nykyihmiselle ominaisena piirteenä.

Lisäksi yksi yksilö oli ilmeisesti saanut hautaansa kukkia, mikä viittaa hautaus­rituaaleihin ja jonkinlaiseen käsitykseen tuonpuoleisesta elämästä.

Neandertalilaisten elinaikana Eurooppa oli harvaan asuttu. 

© Scanpix/SPL & CLAUS LUNAU

Neandertalinihminen eli lihasta

Nykyisin tutkijat pitävät varmana, että neandertalinihmiset hautasivat vainajansa. Joillakin seuduilla vainajat näyttävät olevan aseteltu huolellisesti sikiöasentoon. 

Arkeologi Richard Klein on tosin todennut, että tapa ei ehkä niinkään kerro muinaisihmisen henkisestä kulttuurista vaan sille saattoi olla käytännöllinen selitys: haisevasta ruumiista oli pakko päästä eroon ja voimien säästämiseksi maahan kaivettiin mahdollisimman pieni onkalo.

Irakin löytöjen jälkeen neandertalinihmistä alettiin pitää kehittyneenä la­jina, joka oli vain muutaman askelen jäljessä Euroopan ensimmäisistä nyky­ihmisistä. 

Uusilla ajoitusmenetelmillä nuorimpien löytöjen iäksi saatiin noin 25 000 vuotta, kun taas vanhimmat olivat yli 200 000 vuotta vanhoja. Lajia arveltiin nykyihmisen suoraksi edeltäjäksi.

Moni seikka viittasi siihen, että neandertalinihminen oli taitava metsästäjä. Se pystyi tappamaan monenlaisia saaliseläimiä biisonista isokauriiseen. 

Se käytti metsästystekniikkaa, joka edellytti koordinoitua yhteistoimintaa. Osa ryhmästä ajoi saalis­eläimet metelöimällä kohti toisia metsästäjiä, jotka tappoivat ne terävillä keihäillään.

Elämä oli kovaa ja luunmurtumat tavallisia. Kaikesta päätellen neandertalilaiset osasivat arvostaa myös kauneutta, sillä kaivauksissa on löydetty ilmeisesti koruina käytettyjä värjättyjä kotiloita.

Vaellushaluisten jälkeläisiä

Käsitystä neandertalinihmisestä muuttui jälleen 1980-luvulla, kun uusiseelantilainen geneetikko Allan Wilson osoitti, että kaikki nykyisin elävät ihmiset polveutuvat samasta kantaäidistä, joka eli Afrikassa alle 200 000 vuotta sitten. 

Myös nykyihminen oli kehittynyt Afrikassa ja levittäytynyt sieltä myöhemmin muille mantereille. Nykyihminen ei voinutkaan siksi polveutua neandertalilaisesta.

Monet tutkijat suhtautuivat Wilsonin tutkimuksiin torjuvasti, mutta Chris Stringer Lontoon luonnonhistoriallisesta museos­ta puolsi Wilsonin väitettä. 

Stringerin omat tutkimukset nimittäin viit­tasivat myös siihen suuntaan, ettei nykyihminen voinut olla kehittynyt neandertalinihmisestä Euroopassa vaan sen täytyi olla afrikkalaista alkuperää.

Mutta jos neandertalinihminen ei ollut nykyihmisen edeltäjä, mikä se sitten oli? Vastausta on etsitty viime vuosikymmenet Burgosin lähellä Pohjois-Espanjassa sijaitsevasta luolastosta.

Luolastossa eli 300 000–500 000 vuotta sitten vankkarakenteinen ihmislaji, jonka yksilöt olivat noin 175 senttiä pitkiä ja painovat osapuilleen 95 kiloa. 

Heidän aivonsa olivat suurin piirtein samankokoiset kuin nyky­ihmisellä. He elivät perheryhminä ja luultavasti kykenivät viestimään. 

Tällä Homo heidelbergensikseksi eli heidelberginihmiseksi kutsutulla lajilla oli myös samoja piirteitä kuin neandertalin­ihmisellä.

Heidelberginihmisen fossiileja on löydetty myös Afrikasta, ja ne ovat vanhempia kuin espanjalaiset fossiilit. Lajia pidetäänkin nykyisin sekä nykyihmisen että neandertalilaisen yhteisenä edeltäjänä.

Tutkijat uskovat, että jokin poikkeuksellisen uskalias ryhmä heidelbergin­ihmisiä lähti aikoinaan Afrikasta ja vaelsi Eurooppaan, jossa lajista kehittyi neandertalinihminen. 

Nykyihminen on taas saman lajin Afrikkaan jääneiden edustajien jälkeläinen. Käsitystä tukee hiljattain tehty neandertalinihmisen perimän kartoitus, jonka mukaan lajien kehityslinjat erosivat toisistaan yli puoli miljoonaa vuotta sitten.

Afrikan lämpöön tottuneet tulokkaat joutuivat Euroopassa sopeutumaan pureviin tuuliin ja kipakoihin pakkasiin, kun jääkausi läheni. 

Metsästyksen hyvin hallitseva kansa säilyi hengissä jääkausienkin aikana, sillä Etelä-Euroopassa oli tuohon aikaan runsaasti metsästettävää, kuten myskihärkiä, peuroja, villa­sarvi­kuonoja ja mammutteja.

Tuhansien vuosien aikana laji sopeutui entistä paremmin kylmyyteen ja sen ulkonäkö muuttui. 

Lopullisen ulkomuotonsa neandertalinihminen saavutti noin 200 000 vuotta sitten, ja jääkausien välisenä aikana noin 130 000 vuotta sitten Euroopasta tuli neandertalin­ihmisen valtakuntaa.

Kylmät elinolot muokkasivat neandertalilaisen ulkonäköä. Vankkarakenteisilla yksilöillä oli iso rintakehä. Sormet olivat lyhyet ja paksut. 

Sääret olivat lyhyet suhteessa reisiin, kuten nykyisin muun muassa Siperian alkuperäiskansoilla. 

Kompaktin ruumiin ja lyhyiden raajojen, sormien ja varpaiden ansiosta ihopinta-ala oli pienempi kuin pitkäraajaisilla ja hoikilla afrikkalaisserkuilla, mikä ehkäisi lämmön haihtumista kehosta.

Neandertalinihminen eli luultavasti pääasiassa luolissa ja kallionkoloissa ja kypsensi syömänsä lihan tulisijassa. Elinpaikoilta löydettyjen luiden proteiinianalyysit paljastavat, ettei neandertalinihminen juuri syönyt kasveja tai kalaa.

Suurriistanmetsästäjän elämä oli kuitenkin vaarallista, ja neandertalinihmisfossiileista onkin vain harvoin löydetty yli 45-vuotiaita yksilöitä.

Ei tiedetä, miten neandertalinihminen ajatteli tai mitä se tunsi, mutta lajin oletetaan olleen empaattinen ja sillä lienee ollut kehittynyt kieli, jolla se pystyi välittämään tietoa eläinten liikkeistä, kasvien ominaisuuksista ja taidokkaista kivien työstömenetelmistä. 

Ainakin joidenkin väriaineiden käyttö oli lajille tuttua. Voi olla, että ryhmät käyttivät erilaisia väriaineita ihomaaleina tai sitten väreillä oli tärkeä osa rituaaleissa.

Eurooppa oli hyvin harvaan asuttua, ja useimmat neandertalilaiset elivät hyvin pitkälle omissa oloissaan käymättä kauppaa tai olematta muuten kosketuksissa muiden ryhmien kanssa. 

Esimerkiksi kaivauksissa löydetyt kivityökalut on yleensä valmistettu paikallisista kivilajeista. Nykyihminen taas näyttää hakeneen kivityökaluihinsa materiaalia jopa yli sadan kilometrin päässä asuinpaikoiltaan sijaitsevista louhoksista.

Fyysisesti voimakkaampi ja aivoiltaan isompi neandertalinihminen olisi teoriassa voinut hyvin syöstä lähisukulaisensa sukupuuttoon.

© Ullstein Bild & South Tyrol Museum of Archaeology/A. Ochsenreiter

Meissäkin on neandertalilaista

Kun nykyihminen aloitti Euroopan-valloituksensa, neandertalinihmisten määrä alkoi vähentyä. Syytä lajin katoamiseen ei ole saatu pitävästi osoitettua, mutta eri puolilla Eurooppaa sijaitsevista luolista on saatu joitain viitteitä asiasta.

Neandertalilaisasutuksesta kertovissa arkeologisissa kerrostumissa esiintyy aina samoja esineitä: isojen käsikirveiden ja veitsien tapaisia yksinkertaisia työ­kaluja. 

Nykyihmisen ajalta olevat kerrokset taas edustavat uutta tekniikkaa ja uusia innovaatioita: ohuita pieniä leikkuuteriä, neuloja, nuolenkärkiä ja esimerkiksi luuesineistöä.

Nykyihmisten ilmaantuessa myös luola­taiteen määrä kasvoi selvästi: erilaiset symbolit sekä eläin- ja ihmishahmot kertoivat suuresta luovuudesta ja rikkaasta henkisestä kulttuurista.

Euroopan ensimmäiset nykyihmiset pystyivät sopeutumaan uusiin oloihin nopeasti uusien työkalujen ja keksintöjen avulla. 

Neandertalinihmisillä sopeutuminen oli ollut hidasta ja edellyttänyt anatomisia muutoksia. 

Chris Stringerin mukaan nykyihminen oppi käyttämään olemassaolevia resursseja tehokkaammin ja sai enemmän jälkeläisiä.

Neandertalinihminen kuoli sukupuuttoon, mutta geenitutkimus on paljastanut, että se ei hävinnyt kokonaan. 

Tiettyjä aina Afrikassa eläneitä ihmisryhmiä lukuun ottamatta jokaisen nykyihmisen perimässä näyttää olevan 1–4 prosenttia neandertalilaisen geenejä. 

Tämä viittaa siihen, että nykyihminen ja nean­der­ta­lin­ihminen risteytyivät. 

Kaikki tutkijat eivät ole samaa mieltä, mutta jos käsitys pitää paikkansa, neandertalilaista ei voida pitää erilaisesta ulkonäöstään huolimatta omana lajinaan. Se on ehkä ollutkin vain erinäköinen ihminen.

Geenitekniikan edistysaskelet voivat palauttaa nykyihmisen serkun katukuvaan.

© Polfoto/Corbis

Tutkija haluaa elvyttää sammuneen sukulinjan

Geenitutkija George Church Harvardin yliopistosta Yhdysvalloista kohautti vuonna 2013, kun hän ilmoitti olevansa valmis yrittämään neander­talinihmisen palauttamista maapallolle. 

Hän tarvitsi vain ”seikkailunhaluisen naisen” sijaissynnyttäjäksi.

Myöhemmin selvisi, että Churchia oli siteerattu tiedotusvälineissä väärin. 

Churchin mukaan on silti vain ajan kysymys, milloin neandertalilaisen palauttaminen maapallolle on geeniteknisesti mahdollista. Siksi hänen mielestään asiasta pitäisi alkaa keskustella jo nyt.

Jos yritykseen ryhdytään, Churchin mukaan pitäisi luoda iso joukko lajin edustajia. Yritys olisi tieteellisesti kiinnostava ja onnistuessaan se voisi hyödyttää ihmiskuntaa. 

Neandertali­laisen aivot olivat suuremmat kuin nyky­ihmisen, eikä Churchin mukaan olekaan mahdotonta, että laji olisi osin nykyihmistä älykkäämpi. 

Sillä voisikin olla hyödyllisiä ideoita ja näkemyksiä.

Halamme pitää sinut ajan tasalla, ja siksi JOKAISESSA HISTORIA-lehden numerossa on uutisia historian ja arkeologian maailmasta.

Tilaa nyt ja varmista saavasi uudet artikkelimme luettavaksesi ensimmäisten joukossa!

Lue lisää

Charles Lockwood: The Human Story – Where we come from and how we evolved, Natural History Museum, 2007. Clive Finlayson: The Humans Who Went Extinct – Why Neanderthals Died Out and We Survived, Oxford University Press, 2010. Chris Stringer: Lone Survivors, Times Books, 2012

neanderthal.de

Ehkä sinua kiinnostaa...