Eräänä heinäkuun päivänä vuonna 1839 pieneen kiinalaiskylään saapui 30 brittiläistä merimiestä.
Juotuaan koko illan railakkaasti he yrittivät saada lisää riisiviinaa, mutta kyläläiset kieltäytyivät myymästä miehille alkoholia.
Se sai britit raivoihinsa. He tuhosivat kylän temppelin ja kävivät asukkaiden kimppuun. Väkivaltaisuuksissa kuoli yksi kiinalainen.
Lin Zexu, Kiinan keisarin edustaja Kantonissa (Guangzhou), vaati murhaajien luovuttamista tuomittavaksi kiinalaisessa tuomioistuimessa.
Britannian edustaja Kiinassa, Charles Elliot, kuitenkin kieltäytyi luovuttamasta maanmiehiään varmaan kuolemaan.
Sen sijaan hän perusti nopeasti brittiläiselle kauppalaivalle tuomioistuimen, joka tuomitsi viisi kylässä riehuneista merimiehistä sakkoihin.
Kiinalaisille viranomaisille Elliot ilmoitti, että murhaajaa tai murhaajia oli mahdotonta tunnistaa. Lin oli raivoissaan:
”Jos Elliot todella väittää, että asiaa päiväkausia tutkittuaan hän ei ole saanut selville murhaajaa, ei voi muuta kuin todeta, että puunukkekin olisi pystynyt parempaan. En ymmärrä, miten hän voi kutsua itseään virkamieheksi.”
Lin määräsi kaikki Kiinassa olevat brittikauppiaat maksamaan sakkoja murhasta.
- elokuuta 1839 Lin aloitti kauppasaarron brittejä vastaan Kantonin satamassa ja kiinalaiset työntekijät kutsuttin kotiin.
Kiinan ja Britannian välillä kytenyt kriisi leimahti lopulta ilmiliekkeihin, ja ensimmäinen oopiumisota alkoi.
Kiina/1839: Kiina oli elänyt vuosisatoja eristyksissä muusta maailmasta. Eurooppalaiset halusivat ostaa Kiinasta muun muassa teetä. Heillä ei kuitenkaan ollut tarjota riittävän kiinnostavia tuotteita vastineeksi, joten kaupankäynti oli tiukasti Kiinan keisarin hallinnassa.
Oopiumia lääkekäyttöön
Kiinalaiset olivat tunteneet oopiumin jo vuosisatoja. Huumaava aine mainitaan ensi kerran kiinalaisessa kirjallisuudessa noin 600-luvulla, jolloin sitä käytettiin lääkkeenä ja nautittiin muiden rohtoyrttien tapaan.
Oopiumiunikko ei ollut muita kummempi lääkekasvi, mutta tilanne muuttui 1620-luvulla, kun tupakka tuli Kiinaan.
Kiinalaiset alkoivat polttaa oopiumia, ja polttaminen vahvisti aineen vaikutuksen moninkertaiseksi.
Uusi tapa yleistyi etenkin Kiinan yläluokan keskuudessa, jossa oopiumin polttamista pidettiin hienostuneisuuden ja korkean aseman merkkinä.
Oopiumi oli kallis harrastus, joka sopi eliitin joutilaisiin elämäntapoihin siinä missä bordelleissa käynti ja muut huvitukset.
Valtion virkamiesten asemapaikkaa vaihdettiin usein korruption välttämiseksi.
Yläluokka piti tavoistaan ja tottumuksistaan kiinni paikasta riippumatta, ja näin oopiumi levisi 1700-luvulla kaikkialle valtakuntaan.
Britit seurasivat kehitystä tyytyväisinä.
Kun kuningas Kaarle II oli 1600-luvun puolivälissä saanut Kiinan-tuomisina kaksi säkillistä kuivattuja, tuoksuvia teenlehtiä, ensin hovi ja sitten koko kansa oli ihastunut tuohon uutuusjuomaan.
Teestä tuli brittien suosikkijuoma, ja 1700-luvun lopulla Britanniaan tuotiin Kiinasta vuosittain jo noin 15 000 tonnia teetä.
Kun kuningas asetti teelle vielä sadan prosentin tuontiveron, teekauppa oli kuningashuoneellekin kannattavaa liiketoimintaa.
Maailman mahtavin sotalaivasto ja kasvava imperiumi nielivät rahaa, ja imperiumin tuloista 10 prosenttia tuli teeverosta.
Britannia oli innokas lisäämään teekauppaa idässä, mutta Kiinaa se ei kiinnostanut.
Maa oli omavarainen eikä tarvinnut brittien tarjoamia tuotteita, kuten nahkaa, kangasta, rautaa ja tinaa, joita Kiinalla oli omasta takaa. Kiinalaiset halusivat maksun hopeana.
Vuosina 1710–1759 Britannia osti Kiinalta tuotteita 26 miljoonalla punnalla hopeaa mutta myi Kiinalle tavaraa vain 9 miljoonalla.
Tämä aiheutti selvän vinouman maiden väliseen kauppatasapainoon, mikä huolestutti brittejä.
Niinpä he yrittivät epätoivoisesti keksiä jonkin tuotteen, jota kiinalaiset himoitsisivat yhtä paljon kuin englantilaiset teetä. Ratkaisu oli oopiumi.
Oopiumikielto ei purrut
Alussa oopiumin salakuljetus oli pienimuotoista. Itä-Intian kauppakomppanialla oli brittikaupan monopoli Aasiassa, ja 1700-luvun lopulla se sai hallintaansa oopiumia tuottavia alueita Intiassa.
Yhtiön työntekijät saivat luvan salakuljettaa pieniä määriä oopiumia komppanian aluksissa.
Pian kävi selväksi, että oopiumikauppa oli erityisen tuottavaa liiketoimintaa.
Yhdessä yksityisten brittikauppiaiden ja lahjottavissa olevien kiinalaisten virkamiesten kanssa Itä-Intian kauppakomppania alkoi organisoida oopiumin salakuljetusta.
Ulospäin yritys näytti täysin kunnialliselta kauppayritykseltä, mutta todellisuudessa se myi tuottamansa oopiumin Intiassa huutokaupoissa, josta se yhtiön perustaman välimiesverkoston avulla tuotiin laivoilla Kiinaan.
Vuonna 1800 Kiinan keisari kielsi oopiumin tuonnin, mutta kiellolla ei ollut vaikutusta.
Oopiumin laiton myynti oli aivan liian tärkeä tulonlähde kauppakomppanialle ja koko Britannian taloudelle.
Komppania oli luonut oopiumille laajat markkinat ja pystyi monopolinsa turvin määräämään myös sille hinnan.
Aineen salakuljetus pääsi kuitenkin kunnolla vauhtiin vasta vuonna 1834, kun Itä-Intian kauppakomppanian monopolia ei enää uusittu ja yksityiset kauppiaat alkoivat tuoda oopiumia Kiinaan.
Kaikkialle Kiinaan nousi suosittuja oopiumiluolia. Niin naiset kuin miehet ikään katsomatta jäivät aineen vangeiksi, ja monin paikoin oopiumi johti koko yhteiskunnan hajoamiseen.
Salakuljetus kiihtyi huippuunsa
Kiina oli vuosisatoja elänyt eristyksissä muusta maailmasta.
Kiinalaiset pitivät itseään muita parempana kansana, jolla ei ollut mitään tarvetta olla tekemisissä muiden valtojen kanssa.
Niinpä eurooppalaisilla ei ollut pääsyä Kiinaan, ja kaikkea kauppaa länsivaltojen kanssa valvottiin tarkasti.
Ulkomaankaupalle oli avattu vain Etelä-Kiinassa sijaitseva Kantonin satamakaupunki, jossa eurooppalaiset saivat tehdä kauppaa Kiinan valtuuttamien välimiesten, niin sanottujen cohong-kauppiaiden kanssa.
Näiden tehtävä oli varmistaa, että ulkolaiset kauppiaat noudattivat Kiinan lakeja.
Keisari ei kuitenkaan pystynyt estämän oopiumin salakuljetuksen kasvua Kantonin kautta 1830-luvulla.
Vuonna 1839 salakuljetettiin noin 26 000 tonnia oopiumia, ja vaikka kauppa oli kielletty, sitä käytiin tuolloin täysin avoimesti.
Tuottoisa kauppa houkutteli monia, myös keisarin virkamiehiä, ja satama kuhisi salakuljettajia.
Brittiläinen lähetyssaarnaaja George Smith, joka tuli Kiinaan brittiläisen kauppa-aluksen kyydissä, kirjoitti päiväkirjassaan:
”Jokaisella kauppiaalla Kantonissa on vesillä koko ajan viitisenkymmentä alusta, kuunareita tai suurempia. Yllämme leijuu koko ajan kuin verhona tuulen kuljettama oopiumin katku.
Laiturissa olevien suurten alusten kylkiin on liimautuneena paikallisten salakuljettajien pikkuveneitä, joihin lastataan oopiumia.”
Laittoman kaupan kasvaessa oopiumin käyttö yleistyi kiinalaisten keskuudessa.
Raju kilpailu oli painanut aineen hinnan alas, ja nyt alemmillakin kansankerroksilla oli siihen varaa.
”Oopiumi on ongelma, sillä sitä polttavat ihmiset tuhlaavat voimansa ja tuhoavat yrityksensä, sotilaista tulee velttoja ja väsyneitä ja sotilaskuri murenee”, kirjoitti virkamies Feng Zhanxun.
Polttaminen oli ongelma etenkin keisarin sotilaiden keskuudessa. Säännöllisesti oopiumia polttava sotilas tylsistyi ja menetti taistelutahtonsa.
Vuonna 1830 kiinalaisista sotilaista 70 prosenttia oli sisäministeri Xin mukaan riippuvaisia oopiumista. Keisarin satojen tuhansien miesten armeija ei ollut enää taistelukuntoinen.
Kurinalaisten brittijoukkojen oli helppo lyödä kiinalaissotilaat, joiden aseet olivat alkeellisia ja kömpelöitä ja joista 70 prosenttia oli jatkuvassa oopiumipöhnässä.
Lin takavarikoi oopiumin
Keisari Daoguang ymmärsi, että jollei oopiumin kauppa ja käyttö loppuisi, hänen valtakuntansa haihtuisi oopiumihöyrynä ilmaan, joten hän lähetti luotettavimman miehensä, Lin Zexun, Kantoniin selvittelemään tilannetta.
Lin oli arvostettu mies, jota maanmiehet kunnioittivat ja ihailivat hänen rehellisyytensä ja sivistyneisyytensä vuoksi.
Kun Lin 10. maaliskuuta 1839 saapui Kantoniin, huhut hänen tulostaan olivat saaneet monet salakuljettajista jo pakenemaan kaupungista.
Vain viikko saapumisensa jälkeen Lin kokosi kaupungin Hong-kauppiaat yhteen ja syytti heitä yhteistyöstä brittien kanssa.
Hän käski heitä välittömästi takavarikoimaan brittien Kantonissa olevat oopiumivarastot.
Lisäksi heidän tuli muistuttaa ”ulkomaan piruja” siitä, että nämä saivat ostaa teetä vain Kiinan armollisuuden vuoksi.
Niinpä brittien tuli osoittaa nöyryyttä ja toimittaa jokaikinen hallussaan oleva gramma oopiumia viranomaisille.
Briteille kerrottiin myös, että uudet tiukat lait tietäisivät kuolemantuomiota oopiumikauppiaille.
Britit joutuivat kotiarestiin Kantoniin. He eivät saaneet poistua eivätkä kommunikoida ulkomaailman kanssa, ennen kuin olivat luovuttaneet hallussaan olevan oopiumin.
Briteillä ei kuitenkaan ollut hädän päivää. Paikalliset kiinalaiset toimittivat heille salaa ruokaa ja tarvikkeita, ja 147 päivää kestäneen kotiarestin aikana briteiltä ei puuttunut mitään.
Heidän aikansa kului leppoisasti kriketin ja muiden huvitusten parissa.
Kiinassa olevat brittiviranomaiset kuitenkin pelkäsivät maanmiestensä turvallisuuden puolesta.
He eivät olisi pystyneet puolustautumaan tuhansia kiinalaissotilaita ja laivastoa vastaan.
Brittien komentaja lähetti lopulta kotiarestissa oleville kauppiaille sanan, että nämä saattoivat rauhallisin mielin luovuttaa oopiuminsa, sillä kruunu korvaisi heidän tappionsa.
Kauppiaat ilahtuivat tarjouksesta. Heille oli sama, saivatko he maksun kiinalaisilta vai kuningattarelta, ja pian Linille tuotiin yli 20 000 laatikollista eli noin 1 300 tonnia oopiumia, jonka hän tuhosi.
Lin vaati kauppiaita lupaamaan, että nämä eivät enää toisi huumetta maahan.
Jos joltakulta löydettäisiin oopiumia, hänen kaulansa katkaistaisiin.
Koitti se hetki, jota brittihallinto oli odottanut. Linin toiminta oli antanut Britannialle tekosyyn tuoda pelätyn laivastonsa Kiinaan vaatimaan kaupan esteiden poistamista.
Kiinalaiset olivat törkeästi uhkailleet Britannian kansalaisia ja lisäksi takavarikoineet ja tuhonneet brittien omaisuutta.
Kiinalaisista ei ollut vastusta
Lin oli aliarvioinut vastustajansa. Britit eivät olleetkaan niin kehittymätöntä ja alkeellista kansaa kuin hän oli olettanut.
Keisarin sotalaivoista ei ollut vastusta edes brittien kauppaaluksille, joiden tykit upottivat helposti kiinalaiset alukset.
Britannian noin sadasta aluksesta koostuva laivasto saapui vikkelästi Kiinaan noin viidentuhannen sotilaan kanssa.
Matkallaan Kantoniin ja edelleen Nanjingiin sotilaat miehittivät kylän toisensa jälkeen ja valtasivat linnoitukset, joita kiinalaiset olivat rakentaneet turvakseen jokien varsille.
Kaupungit ja linnoitukset oli helppo saartaa. Niitä ympäröivät muurit eivät tositilanteessa tarjonneet juurikaan suojaa.
Lisäksi keisarin joukot olivat sur-keassa kunnossa. Oopiumi oli löyhentänyt kurin, ja kiinalaisten ampumaaseet olivat raskaita ja hankalia. Laukaisemiseen tarvittiin jalusta ja kaksi miestä, ja laukauksen rekyyli sysäsi miehet nurin.
Kaupungin muurien takana britit eivät kohdanneet vastarintaa.
Sen sijaan he tekivät kauhistuttavia löytöjä. Kiinalaisten sotilaiden perinteet eivät sallineet vangiksi joutumista, joten monet olivat myrkyttäneet perheensä ja tehneet sitten itsemurhan.
Kaikkialla lojui naisten ja lasten ruumiita ja miehiä, jotka olivat perheensä tapettuaan viiltäneet oman kurkkunsa auki.
Britit liikkuivat nopeasti pohjoiseen Nanjingin kaupunkia kohti. Edetessään he ryöstivät, tappoivat ja raiskasivat paikallisväestöä.
Nanjingista ei ollut enää pitkä matka pääkaupunkiin Pekingiin, jossa keisari asui.
Britit toivoivat, että nopeasti etenevän brittiarmeijan näkeminen saisi keisarin vihdoin myöntymään kauppaneuvotteluihin.
Shanghai vallattiin ilman laukaustakaan kesäkuussa 1842, ja kaupunki yritti lahjomalla estää brittien silmitöntä ryöstely ja tuhovimmaa – mutta turhaan.
Brittikomentajat eivät pystyneet hillitsemään miehiään, jotka ryöstivät kaiken arvokkaan.
Vuonna 1841 Kiina ja Britannia joutuivat sotaan, ja brittien laivasto pommitti Kantonin satamakaupunkia.
Häikäilemättömät britit
Elokuussa 1842 Kiinan mahtava valtakunta oli pakotettu polvilleen. Keisarin lähettiläät tapasivat brittiviranomaiset Nanjingissa rauhanneuvottelujen merkeissä.
”Heti kun lakkaatte polttamasta oopiumia, sen kysyntä laskee ja meidän oopiumimme häviää Kiinasta”, oli brittien kopea vastaus kiinalaisten pyyntöihin lopettaa oopiumikauppa.
Britit perustelivat kantaansa sillä, että jos he lopettaisivat kaupan, amerikkalaiset ja ranskalaiset tulisivat viivyttelemättä tilalle ja ottaisivat markkinat haltuunsa.
Keisarin edustajat allekirjoittivat Nanjingin sopimuksen hätäisesti tuskin lukematta sitä.
Heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Sopimuksessa britit lupasivat poistua miehitetyistä kaupungeista, jos kiinalaiset maksaisivat 21 miljoonaa dollaria korvaukseksi Linin takavarikoimasta oopiumista.
Summa vastasi puolta keisarin vuosittaisista verotuloista.
Lisäksi sopimuksen mukaan Hongkong luovutettiin Britannialle ja viisi kaupunkia, Kanton, Xiamen, Fuzhou, Shanghai ja Ningbo, avattiin kaupalle ja niihin perustettiin Britannian konsulaatti.
Sodan jälkeen Britannian ja Kiinan suhteet olivat jännittyneemmät kuin koskaan.
Oopiumkaupa rehotti ja laajeni, ja kumpikin osapuoli käytti hyväkseen jokaisen tilaisuuden loukatakseen ja nöyryyttääkseen toista.
Oopiumia ei myyty enää vain Kantonissa vaan myös kaikissa uusissa satamissa.
Ensimmäisen oopiumisodan jälkeen vuonna 1842 Kiinan piti allekirjoittaa Nanjing-sopimus, joka avasi Kiinan satamia ulkomaan kaupalle ja salli oopiumikaupan.
Toinen sota kiihdytti kauppaa
Katkeran tappion jälkeen kiinalaisten oopiumin käyttö jatkoi kasvuaan.
Kaupungeissa oli oopiumiluolia vieri vieressä, ja yli 70 prosenttia miehistä ja 30 prosenttia naisista oli riipuvaisia aineesta.
Jopa oopiumikauppaa valvomaan palkatut miehet polttivat ainetta, ja Linin ehdotusta kaupunkien ylläpitämistä vieroituslaitoksista ei voitu toteuttaa, sillä oopiumiriippuvaisia oli liikaa.
”Viljelijät eivät ole enää viljelijöitä, taiteilijat eivät ole taiteilijoita eivätkä kauppiaat kauppiaita. Kukaan ei enää harjoita vanhoja käsityöläisammatteja.
Kukaan ei kehrää langanpätkääkään silkkiä eikä istuta riisinjyvääkään auttaakseen itseään tai muita. Rikkaista tulee köyhiä ja köyhistä kerjäläisiä”, kirjoitti filosofi Kun Tzuchen.
Hän ei liioitellut: oopiumiriippuvuus koski kaikkia yhteiskuntaluokkia, jopa keisarillista perhettä.
Kiina oli joutunut pahaan kriisiin, ja ulkomaiset kauppiaat tyhjensivät maata sen rikkauksista.
Kansa näki nälkää ja myi kaiken omaisuutensa – joskus jopa perheenjäseniään – saadakseen oopiumia.
Brittikauppiaat kieltäytyivät järjestelmällisesti ottamasta pienintäkään vastuuta tilanteesta.
”Oopiuminkäyttö ei ole kirous vaan lohtu ja apu rankkaa työtä tekeville kiinalaisille”, ilmoitti Jardine, Matheson & Co. -niminen yhtiö lehdistötiedotteessa vuonna 1858.
Yhtiö oli merkittävä oopiumin tuoja Kiinassa.
Nanjingin sopimus oli taannut briteille suotuisat kaupankäyntiehdot, minkä vuoksi monet muutkin alkoivat purjehtia Britannian lipun alla ja palkata aluksiin brittikapteeneita.
Kiinalaiset eivät kuitenkaan aikoneet katsoa huijausyrityksiä läpi sormien. Vuonna 1856 kiinalaiset pidättivät erään aluksen 21-vuotiaan irlantilaiskapteenin ja kiinalaisen miehistön.
Britit syyttivät kiinalaisia Britannialle kuuluvan aluksen miehistön pidättämisestä.
Siitä sai alkunsa toinen oopiumisota, joka loppui vasta, kun keisarin Pekingissä sijaitseva kesäpalatsi poltettiin vuonna 1860.
Kiinalaisten oli jälleen kerran allekirjoitettava sopimus, jonka perusteella muun muassa ulkomaiden kauppalaivoille avattiin 11 uutta satamaa ja kristinuskoiset lähetyssaarnaajat saivat levittää uskoaan Kiinassa.
Kiinalaisten sankari
Tehtävässään epäonnistunut Lin välttyi kaikesta huolimatta teloitukselta.
Hän oli paennut Kantonista perheineen brittilaivaston saartaessa kaupungin, ja rangaistukseksi keisari karkotti hänet eristyksiin Pohjois-Kiinaan 67-vuotiaana Lin kutsuttiin kuitenkin takaisin, sillä keisari ilmoitti tarvitsevansa häntä jälleen.
Lin kuitenkin kuoli, ennen kuin hän ehti astua jälleen keisarin palvelukseen.
Nykyään Liniä kunnioitetaan Kiinassa tinkimättömänä oopiumin vastustajana.
Britanniassa Linin maine ei ole yhtä kunniakas.
Hänet on ikuistettu vahanukeksi Madame Tussaudin museoon Lontoossa, ja nukkeen liitetyssä laatassa kerrotaan vain, että hän oli takavarikoinut briteille kuuluvaa omaisuutta 2,5 miljoonan punnan arvosta.
Oopiumia ei mainita sanallakaan.
Mao pakotti kansan vieroitukseen
Kiinalaisten oopiumiriippuvuudelle tuli loppu varsinaisesti vasta kommunistien ja Mao Zedongin tullessa valtaan vuonna 1949.
Oopiumista vieroittamiseen oli yksinkertainen resepti: aineen myynnistä seurasi kuolemantuomio.
Kaikkia ei teloitettu heti, vaan osa myyjistä lähetettiin työleireille, mikä käytännössä tarkoitti hitaasti toteutettua kuolemantuomiota.
Maon vallan alkuaikoina noin 70 miljoonaa 550 miljoonasta kiinalaisesta oli riippuvaisia oopiumista.
Maon käskystä oopiumin käyttäjät vietiin erityisiin sairaaloihin, joissa heidät pakkovieroitettiin.
Jos joku yritti kieltäytyä vieroituksesta, hänet ammuttiin.
Samaan aikaan kun kansaa vieroitettiin oopiumiriippuvuudesta Kiinan uusi hallinto toteutti lukuisia muitakin sosiaalisia uudistuksia.
Esimerkiksi oopiumin kasvatukseen käytetyt pellot muutettiin muuhun viljelykäyttöön.
Vuonna 1960 Mao ilmoitti Kiinan vapautuneen oopiumista.
Mao vapautti kiinalaiset oopiumista muutamassa vuodessa pakkokeinoin teloitusten uhalla.