Historioitsijat eivät voi sanoa varmasti, milloin vakoojia käytettiin ensimmäisen kerran. Ensimmäinen kirjallinen lähde, jossa käsitellään järjestelmällistä vakoilua, on kiinalaisen sotapäällikön ja strategin Sunzin (544–496 eaa.) käsialaa. Teoksessaan Sodankäynnin taito hän kertoo, että toimiva vakoojaverkosto on sotilaallisen voiton tärkein edellytys ja että jokaisella sotapäälliköllä tulisi olla iso joukko vakoojia.
”Salaiset operaatiot ratkaisevat sodan kulun”, Sunzi kirjoitti ja totesi, että yksi sotapäällikön suurimmista saavutuksista on ”alistaa vihollinen taistelutta”.
Sunzin mukaan vakoojien käyttö saattoi hyvinkin ratkaista sodan lopputuloksen.
Vakoojilla oli useita rooleja
Sunzin mukaan vakoojia voitiin käyttää sodankäynnissä monenlaisiin tarkoituksiin. Osan piti soluttautua vihollisleiriin ja hankkia tietoja vihollisen suunnitelmista. Toisten taas oli määrä syöttää viholliselle vääriä tietoja ja siten luoda hyödyllinen savuverho. Lisäksi sotapäällikkö saattoi myös yrittää värvätä vihollisen vakoojia lahjomalla näitä ja saada siten käsiinsä vihollisen tärkeimmät salaisuudet.
Monet Sunzin ideoista ovat osoittautuneet niin ajattomiksi, että hänen teorioitaan vakoilusta käytetään yhä sotilasakatemioiden koulutuksessa muun muassa Kiinassa.