Sade oli kastellut maan, kun Ming-keisari Yonglen valtava, yli 500 000 miehestä koostuva armeija lähti liikkeelle Pekingistä keväällä 1414.
Aseilla ja viljalla raskaasti lastattujen 30 000 vaunun pyörillä oli vaikeuksia päästä eteenpäin mutaisessa maassa. Erityisen vaikeaa oli kärryillä, joissa kuljetettiin lähes sata kiloa painavia tykkejä.
Vaikka lukuisat raskaat aseet tekivät vetojuhtien urakasta työlästä ja vaativaa, uusi sotakalusto olisi epäilemättä eduksi kiinalaisille, kun he kohtaisivat lopulta mongolihallitsija Mahmudin ja tämän pelätyn ratsuväen.
Keisari Yongle oli armeijoineen matkalla kohti Ulko-Mongoliaa jo toista kertaa neljän vuoden sisällä.
Keisari oli vuonna 1410 alkanut jahdata mongoleja, jotka kieltäytyivät alistumasta hänen valtakunnalleen ja uhmasivat hänen ehdotonta valtaansa ryöstelemällä Pohjois-Kiinaa ja ottamalla veronkantajia panttivangeiksi.
Nyt, keväällä 1414, keisari etsi yhtä pelätyimmistä sotapäälliköistä, oiratti-mongoli Mahmudia, joka oli noussut avoimeen kapinaan Ming-valtakuntaa vastaan.
Yongle kohtasi vihollisen
Joukot ylittivät Gobin autiomaan kevään aikana, ja kesäkuun lopulla vuonna 1414 keisari sai viimein kaipaamansa viestin.
Tiedustelija laukkasi paikalle ja kertoi, että vihollinen oli lähellä – Tuuljoen luona parisataa kilometriä Baikaljärvestä etelään.
Yongle oli 54-vuotias, ja turvallisuussyistä hänen piti pysytellä syrjässä taistelun melskeistä.
Valtakunta ei voinut ottaa sitä riskiä, että se olisi menettänyt päämiehensä, vaikka keisarilla olikin paljon sotakokemusta ja hän oli taistellut mongoleja vastaan jo 1380- ja 1390-luvuilla.
Silloin hän oli kuitenkin ollut nuori ja vetreä, mutta nyt hän jäi tarkoituksella taaemmas pienemmän joukon kanssa, kun muu armeija asettui muodostelmiin ja marssi vihollista kohti.
Ensimmäisenä oli jalkaväki, jonka eturivissä olivat keihäs- ja hilparisoturit. Heidän pitkiin kilpiinsä oli maalattu valtavia kasvoja vastustajan pelästyttämiseksi.
Suurilla kilvillä voitiin suojata sotilaita myös takaapäin, jos vihollinen lähetti matkaan nuolisateen.
Varsijousilla, kaarijousilla ja pienillä käsitykeillä varustettu jalkaväki ei voinut itse kantaa kilpiä, koska aseiden laukaisuun tarvittiin molemmat kädet.
Jalkaväen perässä vedettiin raskasta tykistöä. Se koostui tykeistä ja erilaisista raketeista, jotka voitiin laukaista ruudilla. Sivustoilla kulki ratsuväki, johon kuului sekä peitsin varustettuja ritareita että kevyitä jousiampujia.
Ritarit olivat suojautuneet vahvasti rautakypärillä ja haarniskaksi niitatuilla rautalevyillä, kun taas jousiampujilla oli vain kevyt haarniska eivätkä he mielellään ryhtyneet lähitaisteluihin.
Ratsastavien jousiampujien tehtävänä oli laukata täyttä vauhtia kohti vihollista, laukaista nuolet ja ratsastaa taas pois etulinjasta.
Marssivien sotilaiden keskellä kohosi lipunkantajien punaisia ja keltaisia lippuja. Erilaisia lippuja käytettiin rumpujen ja kumistimien kanssa joukkojen ohjailuuntaistelussa.
Kun kenraalit havaitsivat vihollisen häämöttävän kauempana, koko joukko sai pysähtymiskäskyn. Satoja metrejä edessäpäin odotti Mahmudin 30 000 sotilaan armeija – lähes kaikki hevosen selässä. Pian virtaisi veri.
Sotilaita koulutettiin akatemioissa
Yongle oli noussut valtaan vuonna 1402, ja keisari, jonka nimi tarkoitti ”ikuista onnea”, oli yksi Kiinan tarmokkaimmista hallitsijoista kautta aikain.
Hän teki kaikkensa, jotta Kiinaa pidettäisiin vahvana ja kunnioitettuna valtakuntana. Välineenä hänellä oli ennen kaikkea vakaa armeija – mahtavin keisarikunnan historiassa.
Yonglen armeijan perustan oli luonut hänen isänsä Hongwu, Ming-dynastian ensimmäinen keisari. Vuonna 1384 armeija järjestettiin kokonaan uudelleen, kun Hongwu aloitti niin kutsutun wei-so-järjestelmän.
Sen sijaan, että armeija olisi ollut yksi suuri kokonaisuus, se jaettiin nyt sotilaspiireihin, wei-so, ja 5 600 sotilaan prikaatit lähetettiin keisarikunnan eri osiin – useimmat pohjoisrajalle, missä kiinalaisten periviholliset, mongolit, olivat uhkana.
Sotilaat koulutettiin oman piirinsä alueella, ja kun valtakunta lähti sotaan, sotaministeriö kutsui koko maan wei-sot liittymään yhteiseen armeijaan.
Ministeriö myös nimitti kenraalit, jotka ohjailivat taistelua. Järjestelmä oli ovela, koska kenraaleilla ei ollut jatkuvasti johdettavana suurta armeijaa, vaan he menettivät komentoasemansa, kun sota oli ohi.
Näin kenraalien valta ei kasvanut niin suureksi, että he olisivat voineet käyttää joukkojaan keisaria vastaan ja kaapata vallan.
Wei-so-järjestelmään kuului myös se, että lähes 75 prosenttia joukoista toimi samalla viljelijöinä.
Kun ennätysmäisen suuri 1–1,5 miljoonan sotilaan armeija jakautui koko laajan valtakunnan alueelle, olisi ollut liian kallista lähettää ruokaa ja varusteita kaikkialle eri piireihin.
Siksi sotilaiden tuli rauhan aikana hankkia ruokansa itse. Joka miehelle annettiin pala maata, missä hän sai viljellä viljaa ja kasviksia.
Siten valtakunnalle taattiin vahva ja hyvin ruokittu armeija ilman, että kansaa tarvitsi rasittaa sen huoltamisella.
Päinvastoin maanviljely wei-so-järjestelmässä toimi niin hyvin, että upseerille ja muille ammattisotilaille jäi jaettavaksi palkkioksi viljantuotannon ylijäämiä.
Kun Yongle nousi valtaan, hän halusi vahvistaa armeijaa entisestään ja opettaa sotilaita entistä taitavammiksi taisteli-joiksi.
Siksi sotaintoinen keisari perusti Pekingiin kolme sotilasakatemiaa, joissa kiinalaissotilaat kiersivät. Yksi akatemia erikoisti alokkaita jalan käytyihin taisteluihin.
Sieltä kantautui aina toisiaan vasten lyötyjen miekkojen kalina tai varsijousista puulevyihin iskeytyvien nuolien jyske.
Jalkaväkiakatemiassa myös harjoiteltiin lähitaistelua hilpareilla ja opittiin noudattamaan käskyjä sekä muuttamaan taktiikkaa rummunlyöntien ja kumistimeniskujen mukaan.
Ratsuväkiakatemiassa taisteluhuutoihin ja miekkojen kalinaan sekoittui hevosten hirnahduksia ja hieman epämiellyttävää hevosenlannan lemua. Akatemiassa harjoiteltiin kiinalaisten taitoa ohjailla hevosia taistelussa.
Toisaalta hevosten tuli oppia, etteivät ne joutuneet pakokauhun valtaan lähitaistelussa, toisaalta ratsastajia koulutettiin osumaan keihäillä ja jousilla maassa oleviin kohteisiin satulassa pysyen.
Lisäksi oli vielä akatemioita tuliaseiden käsittelyyn. Harjoittelu niissä voitiin kuulla kilometrien päähän.
Pamaus toisensa jälkeen raikui, kun alokkaat sytyttivät ruudin ja ampuivat raketteja tai pommeja eri laukaisumekanismeilla.
Tuliaseiden kehitys oli vahvaa Kiinassa vuoden 1000 jälkeen, ja sotilaiden turvallisuuden vuoksi oli tärkeää, että he osasivat käsitellä vasta kehitettyjä ja hengenvaarallisia aseita, jotka tekivät Ming-armeijasta pelätyn vastustajan.
Uusi ase ampui sarjatulta
1. Ensin jousen jänne kiinnitettiin varsijousen kaaren päihin. Jänne oli usein punottu silkistä, hampusta tai parkitusta nahasta.
2. Ammuslipas varren nuoliuran päällä täytettiin 10–12 sulattomalla ja vahvalla nuolella, jotka olivat monesti tavallisen jousen nuolia lyhyempiä.
3. Ampuja työnsi nostovipua, joka liikutti ammuslipasta jalkajousen etuosaan. Tällöin ammus putosi nuoliuraan.
4. Kun nostovipu vedettiin jälleen taakse, jousen jänne kiristyi. Lopulta jänne laukesi automaattisesti, jolloin se sinkosi nuolen kohti maalia.
Vangeista tehtiin omia sotilaita
Yongle ja muut Ming-keisarit eivät saaneet kiittää vain itseään järjestelmällisestä sotakoneistostaan. Pieniä askelia armeijan tehostamiseksi oli otettu jo yli 1 500 vuotta aiemmin eli Han-dynastian kaudella vuosina 202 eaa. – 220 jaa.
Han-keisarit olivat ensimmäisinä Kiinan hallitsijoina perustaneet pysyvän armeijan koulutetuista sotilaista, mikä vaikutti siihen, että etenkin dynastian 400-vuotisen eliniän alkupuoliskolla Kiinassa koettiin suuri laajentumiskausi.
Erityisesti keisari Wudi, joka hallitsi peräti 54 vuotta ajalla 141–87 eaa., sai sotilaineen suuria tuloksia aikaan ja laajensi merkittävästi imperiumin rajoja.
Etelässä valtakunta ulottui nykyiseen Vietnamiin, koillisessa armeija eteni Korean niemimaalle, ja lännessä joukot pääsivät Silkkitietä pitkin nykyiseen Kirgisiaan asti.
Pohjoisessa Han-dynastia taisteli Pohjois-Kiinan maataloutta alati uhkaavaa turkkilais- ja mongolipaimentolaisten yhteenliittymää vastaan.
Wudi sai heidät kuitenkin ajettua Gobin autiomaan taakse. Myös Kiinan muurin laajennus piti paimentolaisia kurissa.
Sotilaita varhaisen Han-dynastian pysyvään armeijaan värvättiin etupäässä asevelvollisuuden turvin.
Miehet, jotka olivat iältään 23-vuotiaita ja myöhemmin vain 20-vuotiaita, kutsuttiin vuoden mittaiseen koulutukseen maan sotilas-siirtokuntiin ja sen jälkeen vuodeksi asevelvollisuussotilaaksi suuriin kaupunkeihin, kuten Chang’aniin ja Luoyangiin, tai maakuntiin.
Harjoitusleireillä miehet liitettiin joko jalkaväkeen, ratsuväkeen tai laivastoon. Taitavat merimiehet olivat tärkeitä, koska monet taistelut käytiin Kiinan jokiverkoston varrella, minne oli helppo kuljettaa virkeitä sotilaita.
Sotalaivoilla voitiin viedä myös katapultteja ja muita raskaita aseita rintamalle. Sodassa usein asevelvolliset asettuivat vaaralliseen asemaan eturivin jalkaväeksi, kun taas ratsuväkeen kuului vapaaehtoisia aatelisperheistä.
Hevosen tehokas käsittely taistelun aikana oli arvostettu taito, ja Han-dynastian ratsu-sotilaat käyttivät yleensä kaapuja arvostetun asemansa ja ylimystaustansa tunnukseksi.
Jos varakas kiinalainen halusi välttää asevelvollisuuden, hän saattoi toki vapautua siitä maksamalla vaihtoveroa, jolloin vapaaehtoinen astui hänen tilalleen maksua vastaan.
Asevelvollisten ja vapaaehtoisten lisäksi armeijaan kuului vankeja. Vaikka osa saattoi ajan myötä päästä sotakentälle, turvallisuussyistä vankeja käytettiin lähinnä työjoukkoina.
Jotta vangit erottuivat muista sotilaista, heiltä ajeltiin päät paljaiksi ja heidät pakotettiin käyttämään punaista asua ja rautakaulusta vertauskuvana kaulan katkaisulle.
Vangit saattoivat olla rikollisia mutta myös sotavankeja. Han-dynastiaa – kuten myös myöhempiä dynastioita – innoitti sotapäällikkö Sunzin teos Sodankäynnin taito, joka oli kiinalainen strategian ja taktiikan oppikirja.
Siitä Han-upseerit saivat lukea, että ”kohtele vankeja tasavertaisesti ja huolehdi heistä”, koska valloitettua vihollista voi käyttää omien voimien kasvattamiseen.
Näin Han-armeija liitti tuhansia vankeja ilmaisena täydennyksenä ammattiarmeijaansa, jossa dynastian 400-vuotisen historian aikana ei koskaan ollut alle 700 000:ta palkkasotilasta.
Sotilaiden bambujousissa oli pitkät ohuet kärjet, joiden ansiosta jousi oli vakaa ja kevyt virittää.
Nuolenkärjet olivat pronssia tai rautaa. Käytössä oli myös myrkkynuolia, joilla vihollisen sai pois pelistä vain raapaisemalla. Myrkkynuolissa käytettiin usein ukonhatun myrkkyä.
Han-sotilas taisteli joko miekalla, hilparilla tai keihäällä. Keihäs toimi lähinnä pistoaseena, mutta sillä voitiin myös heittää vihollista.
Jalkaväkisotilas suojautui puisella tai punotusta pajusta tehdyllä kilvellä. Pajukilpi oli erittäin kevyt, ja se pystyi torjumaan melko koviakin iskuja.
Rakettipatteriin oli kiinnitetty kangas, jolla patteri voitiin peittää kuljetuksen ajaksi. Kangas myös suojasi miehistöä rakettinuolilta, joihin oli usein sivelty myrkkyä.
Yhdessä Ming-armeijan rakettipatterissa saattoi olla jopa 320 rakettinuolta. Niitä yhdisti sytytyslanka, ja ne voitiin laukaista samanaikaisesti. Raketit voivat lentää jopa puoli kilometriä.
Sunzin opit käytössä
Sunzin oppikirja Sodankäynnin taito oli kirjoitettu muistiin noin vuonna 250 eaa. sotapäällikön itsensä jo kuoltua.
Kirjan iästä huolimatta sillä oli tärkeä rooli sodan käsikirjana – ei vain Hanin vaan myös seuraavien keisaridynastioiden aikana.
Kirja on vanhimpia säilyneitä tutkielmia sodankäynnistä, ja se toimi ylemmän komentoportaan käsikirjana.
Sodankäynnin taidon mukaan sotapäällikön ominaisuuksia olivat ”viisaus, rehellisyys, inhimillisyys, rohkeus ja tinkimättömyys”, ja vastustajan vahvuuksien ja heikkouksien tarkka tuntemus oli tie menestykseen.
Myös tehokkuus sotakentällä oli ratkaisevaa:”Käytä armeijaa voittaaksesi. Jos taistelu pitkittyy, aseet tylsyvät ja joukkojen moraali laskee”, kuuluivat Sunzin viisaat sanat.
Hän puhui voimakapasiteetista ja ”voimatasapainoedun” luomisesta tilanteiden tarjoamien etujen mukaisesti, sillä ”sodankäynti perustuu harhaanjohtamisen taitoon”:
”Kun olet voimissasi, hämää kyvyttömyydellä; kun olet valmistautunut, teeskentele valmistautumatonta; kun olet lähellä, anna vaikutelma että olet kaukana; kun olet kaukana, anna vaikutelma että olet lähellä.”
”Jos vihollinen on järjestäytymätön iske ja ota. Jos hän on yhtenäinen, aiheuta hajaannusta. Hyökkää silloin kun hän ei ole valmistautunut.”
Juuri yllätyshyökkäystä hyödynsivät Hanin kenraali Ban Chao ja hänen 40 miestään, kun he vuonna 89 löivät moninkertaisesti suuremman paimentolaissoturien joukon Luoteis-Kiinassa.
Viileässä yössä Ban Chaon sotilaat hiipivät paimentolaisleiriin ja sytyttivät suurimman osan vihollisen teltoista tuleen paimentolaisten nukkuessa.
Kun liekit leimahtivat, paimentolaiset kiirehtivät pää pyörällä ulos suojistaan ja kohtasivat yön pimeydessä Ban Chaon taitavien jousiampujien nuolet.
Paimentolaisia kaatui kuolleina tai haavoittuneina maahan, ja telttaleirin tulipätsissä jylisi myös korvia huumaava melu.
Kiinalaiset olivat käskeneet osan sotilaista lyömään suuria rumpuja, ja kauhea meteli sai paimentolaiset uskomaan, että heitä piiritti suuri ja ärhäkkä kiinalainen armeijayksikkö.
Verilöylyn pelossa eloonjääneet hyppäsivät lähimpien hevosten selkään ja pakenivat täyttä laukkaa.
Seuraavana aamuna Ban Chao joukkoineen ratsasti sikäläisen päällikön luo mukanaan pää, jonka he olivat hakanneet leirin komentajalta edellisyönä.
Hallitsija antautui välittömästi ja alistui voittamattomalta näyttäneen keisarin valtaan.
Ban Chao oli osoittanut rohkeutta ja epätavallisen suurta viekkautta ja oveluutta. Hän oli todistanut olevansa sotataidon mestari.
Uusi tekniikka lisäsi iskuvoimaa
Han-dynastian menestys sotakentillä oli myös sen ansiota, että armeijalla oli aseita, jotka olivat ylivoimaisia viholliseen nähden.
Miekat ja hilparit, jotka olivat jalkaväen suosituimpia aseita, olivat entistä tappavampia ja kestävämpiä parantuneen taontataidon ansiosta.
Rauta korvasi pehmeämmän pronssin Han-dynastian aikana, ja ajan myötä nahkasuojaimet korvattiin haarniskoilla, joihin oli kiinnitetty runsaasti rautaliuskoja niin, että sotilaiden turvallisuus parani merkittävästi.
Jousi oli satoja vuosia ollut ehdoton ampuma-ase, kun haluttiin tappaa vihollinen matkan päästä, mutta muutama sata vuotta ennen Hanin valtakunnan syntyä varsijousi ilmestyi käyttöön.
Ase ampui pieniä, lyhyitä nuolia suuremmalla voimalla, mihin jousiampuja kykeni, ja siksi uusi ihmelaite aiheutti viholliselle paljon suurempia vahinkoja.
”Varsijousijoukot ratsastivat esiin ja ampuivat nuoliaan samaan suuntaan. Niitä hunnien nahkahaarniskat ja puukilvet eivät kyenneet torjumaan”, luki kiinalaisessa aseen ylistyksessä vuodelta 169 eaa.
Tappava ampuma-ase oli osoittanut arvonsa taisteluissa hunnien valtakuntaa vastaan lännessä.
Varsijousia alettiin valmistaa massatuotantona, ja Han-dynastian aikana eläneen historioitsija Sima Qianin mukaan valtakunnalla oli satojatuhansia varsijousia vuonna 157 eaa.
Kiinalaiset tiesivät, että heillä oli käsissään ainutlaatuinen asekeksintö, ja keisari teki kaikkensa estääkseen vastustajiaan saamasta vihiä aseen tekniikasta.
Hän asetti muun muassa vientikiellon varsijousille ja määräsi rajalle lisää sotilaita estämään aseiden salakuljetusta maasta.
Hän ei kuitenkaan onnistunut, vaan vuoden 100 eaa. tienoilla varsijousi oli jo löytänyt tiensä Koreaan ja Keski-Aasiaan.
Toinen Han-kaudella yleistynyt tehokas ja tappava ase olivat heittokoneet. Kolme neljä metriä korkeat puusta rakennetut laitteet voitiin ladata 6–8 kilon painoisilla kivillä.
Sitten ammukset singottiin voimalla ilmaan, ja ne lensivät 100–150 metrin päähän. Varsinkin piiritystilanteissa heittokoneiden käyttö oli tehokasta, koska niillä voitiin murskata vihollisen pystyttämiä esteitä.
Tehokas keino oli myös sytyttää kuulat tuleen ennen laukaisua, jolloin saattoi aiheuttaa tulipaloja vastustajan leirissä.
Keisari Yongle rakennutti Kielletyn kaupungin.
Suuri soturikeisari
Ming-dynastian kolmatta keisaria, Yonglea, on kutsuttu ”keisariksi hevosen selässä”, koska hallitsijana hän usein ratsasti itse sotaan.
Nuorena hän oli taitava upseeri, ja sotilastaitojensa avulla hän syrjäytti veljenpoikansa valtaistuimelta ja nousi itse valtaan vuonna 1402.
Hovin jäsenet, jotka eivät pitäneet Yonglen vallankaappauksesta, keisari hoiteli pois tieltään näiden perheitä myöten.
Vahvistaakseen valtakuntaansa keisari teki sotaretkiä mongoleja ja vietnamilaisia vastaan ja loi valtavan laivaston, jolla Kiina saattoi laajentaa valtaansa Intian valtamerta reunustaviin maihin.
Yongle aloitti myös Kielletyn kaupungin rakentamisen Pekingiin. Ajoittaisista julmista toimistaan huolimatta hän onnistui luomaan valtakunnan, joka hänen kuollessaan vuonna 1424 oli vahvempi kuin koskaan ennen Ming-dynastian aikana.
Ming-armeijalla oli ruutiaseita
Vaikka Han-dynastia kykeni lähettämään tulikuulia vihollista kohti, Ming-dynastian tuliaseet 1 500 vuotta myöhemmin olivat aivan toista luokkaa.
Ruuti oli keksitty 800-luvulla, ja pian Kiinan keisarilla oli käytössä esimerkiksi ruutilatauksilla varustettuja keihäitä, jotka pystyivät lyömään lieskoja kohti vastustajaa, ja ruutinuolia, jotka aiheuttivat pienen räjähdyksen osuessaan kohteeseensa.
Ming-dynastian alkuaikoina vuonna 1368 ruudista oli tullut välttämätön osatekijä nykyaikaisten aseiden kehityksessä.
Kun keisarin armeija lähti taisteluun, jalkaväki oli varustettu tuliaseilla, joihin kuului niin raketteja kuin laaja valikoima erilaisia kekseliäitä pommejakin.
Ruudin avulla nuolet ja keihäät voitiin singota matkaan niin suurella voimalla, että ne saattoivat osua viholliseen jopa yli puolen kilometrin etäisyydeltä.
Usein satoja rakettinuolia ammuttiin samanaikaisesti samalta laukaisualustalta niin, että ne hajaantuivat sattumanvaraisesti joka puolelle ilmaan laukaisun jälkeen.
Nuolien ennustamaton lentorata oli etu, koska se loi vihollisen riveissä pelkoa, kun kukaan ei tiennyt tarkkaan, mihin rakettinuolet laskeutuivat.
Osa jalkaväestä sai Ming-kaudella myös varusteekseen rakettikoreja, jotka toimivat kuin aikansa singot.
Kädessä pideltävästä korista voitiin laukaista noin 20 nuolta kerralla ja siten tappaa paljon vastustajia yhdellä laukauksella.
Jalkaväelle annettiin myös pieniä käsikranaatteja heitettäväksi vihollista kohti.
Hieman suurempia kranaattipommeja Ming-armeija sitoi kiinni härkiin, jotka sotilaat hätistivät vihollisen leiriin.
Kun eläimet pääsivät perille, sytytyslanka laukaisi sopivasti kranaatit niin, että ne räjähtivät täydellä voimalla ja sylkivät tulta ja kuolemaa ympärilleen.
Useimmat kiinalaisten pommit kuitenkin singottiin katapulteilla tai tykeillä. Yksi kekseliäimpiä olivat epäilemättä ulostepommi, joka sisälsi arsenikin lisäksi suuren määrän ihmisen ulostetta.
Pommin sytytyslanka sytytettiin ennen laukaisua, joten kranaatin ruuti räjähti ilmassa vihollissotilaiden yllä niin, että ulosteet ja myrkky rojahtivat heidän päälleen.
Kemiallinen sodankäynti kehittyi koko ajan, ja sotakäsikirja Huo Lung Ching vuodelta 1412 mainitsee ”mehiläisparvipommin”, jonka synnyttämä tuli ”takertui vihollissotilaisiin ja jatkoi palamistaan”.
Käsikirjassa kuitenkin todetaan pettyneenä, että ”pommin voi sammuttaa vedellä”, minkä oivaltaminen ei todennäköisesti vienyt viholliselta kovin kauan.
Siksi Huo Lung Ching kuvailee myöskin tehokasta ”myrkkysumu-taikasavusyöksijää” hieman innokkaammin sanakääntein.
Siinä ”häikäisevä ruuti, lentävä ruuti, myrkkyruuti ja sylkevä ruuti täyttivät kranaatin”, joka oli niin voimakas ja tehokas, että se saattoi ratkaista taistelun:
”Vihollissotilailta palavat kasvot ja silmät, ja savu tunkeutuu nenään, suuhun ja silmiin. Jos oikea hetki hyödynnetään, ei yksikään vastustaja kykene vastustamaan sellaista hyökkäystä.”
Han-sotilaiden upseerit johtivat ja valvoivat taisteluja usein sotavaunuista.
Raketit moukaroivat vihollista
Taistelukentällä Tuuljoen lähellä Ulko-Mongoliassa, missä Ming-keisarin armeija kesäkuussa 1414 kohtasi 30 000 mongolin sotajoukon, tuliaseet olivat myös pääosassa taistelun johdantovaiheessa.
Upseeri Liu Sheng, joka komensi Kiinan tykistöä, antoi merkin erikoiskoulutuksen saaneille tykkimiehilleen, jotka seisoivat turvassa muun armeijan takana.
Tykinkuulien tulilangat sytytettiin, ja pian kuului rysähdyksiä, kun kilon painoiset pommit ammuttiin niityn ylle ja ne iskeytyivät mongolien keskelle yli puolen kilometrin päässä.
Tykinkuulista levinneet terävät rautasirpaleet viilsivät ympärillä seisoneita sotureita ja pakokauhun valtaan joutuneita hevosia, jotka kaatuivat maahan tai vikuroivat tuskissaan.
Myöhemmin tuli kiinalaisten rakettisotilaiden vuoro esitellä asetaitojaan. He työnsivät kottikärrynsä esiin niin, että etäisyys viholliseen oli sopiva. Sitten he sytyttivät tulilangat, jotka yhdistivät koko rakettinuolten patterin.
Tuhannet nuolet suhahtivat taivaalle ja muuttivat hetken ajan päivän yöksi, ennen kuin ne putosivat mongolien ylle, jotka kauhuissaan suojautuivat pienten ratsastajakilpiensä taakse.
Tiheässä nuolisateessa ei voitu välttyä siltä, että osa kuoli ja toiset haavoittuivat – ei edes, vaikka mongolit olivat yleensä vahvasti aseistettuja ja myös heidän hevosensa oli suurien taisteluiden aikana suojattu nahka- tai rautaliuskoilla.
Mongolit vastasivat taitavien ratsastavien jousiampujiensa nuolilla, ja ammusten tehtyä tuhojaan molempien puolien riveissä sotahuudot kaikuivat taistelukentän yllä.
Äkkiä jalkaväki ja ratsuväki lähtivät liikkeelle, ja molemmat puolet vyöryivät aron yli ja törmäsivät yhteen verisessä lähitaistelussa.
Pian Mahmud kuitenkin huomasi, että kiinalaisia oli liian monta, ja ennen kuin keisari Yonglen armeija ehti saartaa mongolilauman, paimentolaispäällikkö ja hänen eloonjääneet soturinsa ylittivät Tuuljoen ja häipyivät täyttä laukkaa.
Taistelukentälle jäi lojumaan tuhansia kuolleita ja haavoittuneita molemmista leireistä.
Eloonjääneet kiinalaiset keräsivät sotatarvikkeita kokoon ja lähtivät kotiin pääkaupunkiin keisari Yonglen kanssa, jota juhlittiin 15. elokuuta suurena voittajana Nanjingissa.
Mahtava keisari oli jälleen kerran näyttänyt mongoleille, että kiinalaiset ja heidän nykyaikainen sotatekniikkansa olivat vihollinen, jota tuli pelätä.
Voiton jälkeen vuosien rauha
Vaikka Yongle ei ollut saanut surmattua Mahmudia taistelussa, tappio kuitenkin riitti siihen, että kapinoiva mongoli alistui keisarin valtaan.
Yonglen veronkantajat, jotka Mahmud oli aiemmin ottanut vangiksi, päästettiin vapaiksi, ja mongolihallitsija lähetti verojen maksuksi tuhansia hevosia keisarille.
Ming-dynastia sai taistelun jälkeen nauttia myös seitsemän vuoden rauhasta mongolien vastaisella rajalla pohjoisessa.
Vuonna 1421 Yonglen oli kuitenkin taas pukeuduttava haarniskaan, ja vuosina 1410–1424 keisari johti kaikkiaan viittä sotaretkeä mongoleja vastaan.
Matkalla kotiin viidenneltä retkeltä vuonna 1424 Yongle sairastui ja kuoli, minkä jälkeen Ming-armeija vähitellen rappeutui.
Varuskunnat menettivät pian puolet sotilaistaan seuraavan keisarin tekemien leikkausten takia, ja kuri viljelijä-sotilaiden parissa höltyi.
Sen sijaan, että he olisivat toimittaneet ruokatavaraa armeijalle, he alkoivat myydä tuotteitaan toreilla.
Keisarikunnan armeija oli yhä jokseenkin iskukykyinen, mutta kenraalit vaihtoivat hyökkäävän strategian puolustavampaan. Kiinan armeijan kulta-aika oli ohi.