Syyskuun 14. päivänä 1793 Bathin ritarikunnan ritari, kreivi George Macartney pääsee lopulta tapaamaan Kiinan keisaria. Pitkien neuvottelujen jälkeen Qianlong, joka on juuri täyttänyt 83 vuotta ja istunut niistä 58 valtaistuimella, ottaa ensimmäistä kertaa vastaan Ison-Britannian virallisen edustajan. Lontoossa tapaamista pidetään merkittävänä diplomaattisena saavutuksena. Brittien mukaan nyt kohtaavat kaksi samanarvoista imperiumia. Heidän nähdäkseen Ison-Britannian kuningas on "suurin hallitsija lännessä", kun taas Kiinan keisari on "suurin hallitsija idässä".
Kiina näkee tilanteen kuitenkin aivan eri tavalla. Kiina on pitkään pitänyt itseään maailman absoluuttisena keskipisteenä, kirjaimellisesti "keskustan valtakuntana". Muiden kansojen edustajat otettiin vastaan suopeasti, kunhan he vain hyväksyivät roolinsa jumalaisen hallitsijan alaisina. Niinpä keisarikin ottaa brittien suurlähettilään vastaan samaan aikaan kuin muiden syrjäisten kansojen edustajia – kalmukkimongoleja luoteesta ja burmalaisia etelästä.
Kiinaa eivät kiinnostaneet brittien tavarat
Macartney tuo tietenkin mukanaan näyttäviä lahjoja: hienoja kankaita, harvinaisia kelloja, paljon erilaisia aseita, öljymaalauksia, täydellisen planetaarion sekä kuumailmapallon. Tavarat on kuljetettu Pekingiin rannikolta pitkässä saattueessa, joka koostuu 85 vaunusta ja 39 kärrystä, joita veti 209 hevosta.
Mutta keisari ei anna tämän tehdä itseensä vaikutusta. Kirjeessään kuningas George III:lle Kiinan keisari myöhemmin selittää, että hän arvostaa tämän "vilpitöntä nöyryyttä ja kuuliaisuutta", mutta ei ole erityisen vaikuttunut siitä, mitä Isolla-Britannialla oli tarjota. "Kuten suurlähettiläänne voi nähdä, meillä on kaikkea", kerrotaan keisarin kirjeessä. "En anna arvoa uusille ja oudoille asioille, eikä meillä ole mitään tarvetta Teidän maanne kauppatavaroille."
Kiina kohtaa Euroopan 1793. Keisari ei vaikuttunut siitä, mitä Euroopalla oli tarjota.
Kiinan keisari oli ikään kuin tarkastellut sitä, mitä Euroopalla oli tarjottavana, kohauttanut olkiaan ja sanonut "ei kiitos". Näin oli ollut jo pitkään. Tuolloin – 1700-luvun lopulla, kun valistus ja Ranskan vallankumous ravistelivat Eurooppaa – kiinalaiset olivat jo yli 2 000 vuotta olleet sitä mieltä, että Kiinaa hallitsee yksi keisari ja tämä henkilö on maailman tärkein hallitsija.
Kiinan ensimmäinen keisari Shi Huangdi
Keisarien aikakausi alkoi 221 eKr., kun Ying Zheng otti nimen Shi Huangdi, mikä tarkoittaa hallitsijaa ja keisaria. Hän oli perinyt vallan Qinin kuningaskunnassa, joka oli viimeiset sata vuotta valloittanut pala palalta suuria osia Kiinan sydänmaista.
Valtaistuimelle noustuaan edessä oli enää muutamia pieniä valloituksia. Nämä Shi Huangdin teki nopeasti, tehokkaasti ja erittäin julmasti. Koko Kiina oli pian yhdistynyt yhden hallitsijan alaisuuteen, mikä lopetti jatkuvat sodat joksikin aikaa.
Shi Huangdi otti tämän jälkeen seuraavan haasteen: luoda hajanaisesta valtakunnasta aidon kokonaisuuden. Hän toteutti suuria hallinnollisia uudistuksia, otti käyttöön yhteiset mittayksiköt ja kolikot ja rakensi laajan tieverkoston. Ehkä tärkeimpänä otettiin käyttöön standardoitu kirjoitustapa, joka julistettiin ainoaksi virallisesti hyväksytyksi. Tällä tavalla luotiin perusta Kiinan tulevalle yhtenäiselle kulttuurille.
Qin-dynastia jäi lyhyeksi
Kaiken tämän vuoksi Qin-dynastian ensimmäistä keisaria on ylistetty. Samaan aikaan on kritisoitu hänen julmuuttaan. Kun Shi Huangdi alkoi rakentaa ensimmäistä suurta muuria suojelemaan valtakuntaa pohjoisen barbaareilta, hänen kerrotaan käyttäneen työn aikana kuolleita kymmeniätuhansia työläisiä muurin rakennusaineena.
Julmuudesta huolimatta tai ehkä juuri sen takia Qin-dynastian vallasta tuli lyhytikäinen. Ensimmäinen keisari oli ennustanut, kuinka häntä seuraisi "toinen keisari", jota seuraisi kolmas – aina tuhanteen keisariin asti, kaikki samaa dynastiaa. Näin ei käynyt – Qinin valtakunta hajosi pian Shi Huangdin kuoleman jälkeen. Seurasi valtataistelujen kausi, jonka jälkeen valtaistuimen otti uusi mies, joka pystyi jatkamaan ensimmäisen keisarin aloittamaa työtä.
Kaoottista 200-lukua leimasivat sotaherrojen väliset taistelut. Piirustus vuodelta 1430.
Han Gaozu perusti Han-dynastian
Uusi hallitsija Liu Bang oli vahvatahtoinen ja strategisesti taitava soturi, joka perusti Han-dynastian, joka nimettiin hänen kotimaakuntansa mukaan. Hallitsijana hän otti keisarinimen Han Gaozu, "suuri Han-esi-isä".
Han Gaozu osoittautui ensimmäiseksi lukuisista taitavista hallitsijoista, jotka kaikki muokkasivat Kiinan valtakuntaa syvästi ja loivat perinteen, joka innoitti vastedes myöhempiä hallitsijoita. Hyvin kehittynyt ja organisoitu byrokratia asetettiin etusijalle, ja hallinnollisiin virkoihin valittiin periaatteen mukaan parhaiten sopivat ja koulutetut eikä vain korkeasyntyiset.
Han-dynastian keisarit loivat siis perustan sille, mikä monien historioitsijoiden mukaan selittää parhaiten sen, miksi Kiina pysyi niin pitkään yhtenäisenä valtakuntana. Hyvin toimivan hallinnon uskotaan estäneen koko jättiläismäistä aluetta hajoamasta, kuten Euroopassa kävi Rooman valtakunnan kaatumisen jälkeen.
Keisari taivaallisella valtuutuksella
naan vakiintui käsitys, että valtaistuimella on oltava keisari. Halu vakauteen vahvan hallinnon alla on ollut elävä poliittinen perinne Kiinassa yli kaksituhatta vuotta. Keisarilla katsottiin olevan "taivaallinen valtuutus". Jos uusi dynastia nousi valtaan, tämä jo itsessään tarkoitti sitä, että sen johtaja oli voittanut jumalallisen oikeuden hallita ja ansaitsi sen vuoksi saman kunnioituksen kuin edeltäjänsä.
Han-dynastian hallitsijat kohtasivat samoja haasteita kuin hallitsijasuvut muissakin maissa. Kiinalla oli vaikeuksia hallita valtakunnan lukuisia provinsseja, joissa paikalliset mahtimiehet yrittivät puolustaa itsenäisyyttään.
Ulkopuolelta valtakuntaa puolestaan uhkasivat arokansat, enemmän tai vähemmän paimentolaisuudesta elävät kansat Kiinan länsipuolella. Kiinalaiset olivat pitkään käyneet kauppaa näiden "barbaarikansojen" kanssa, mutta ajoittain arojen ratsastajakansat yhdistyivät vahvan johtajan alle ja tekivät Kiinaan ryöstöretkiä tai kävivät täysimittaiseen sotaan.
Keisarin kuolema aiheutti verisiä kiistoja
Han-dynastian hallitsijoita haastoivat myös kiinalaiset mahtimiehet, jotka halusivat luoda omia valtakuntiaan tai nostaa oman ehdokkaansa keisarin valtaistuimelle. Erityisen voimakkaiksi konfliktit kävivät usein keisarin kuollessa. Hänen vanhin poikansa ei läheskään aina noussut seuraajaksi, vaan keisarikandidaatteja oli runsaasti, ja tämä saattoi johtaa julmiin sisällissotiin.
Juhla-ateria ja konsertti keisarillisessa palatsissa 900-luvun piirustuksessa. Tang-dynastia oli Kiinan kulta-aikaa niin taloudellisesti kuin kulttuurisesti.
Konfliktit nousivat huippuunsa, kun keisari Han Lingdi kuoli 13. toukokuuta 189 jKr. Tuohon aikaan valtakuntaa olivat jo vuosikausia vaivanneet kansannousut ja mahtimiesten väliset taistelut. Nyt kestäisi melkein neljä vuosisataa ennen kuin uusi kiistämätön keisari hallitsisi koko Kiinaa.
Sui-dynastia yhdisti Kiinan jälleen
Kaoottista ajanjaksoa leimasi talouden taantuminen. 500-luvun lopussa Sui-dynastian perustanut hallitsija oli onnistunut yhdistämään suuria osia Pohjois-Kiinasta. Sen jälkeen, vuonna 589, Sui-hallitsija marssi etelään kukistaakseen vastarinnan ja julistamaan itsensä keisariksi. Uusi hallinto oli kova ja julma mutta kunnianhimoinen.
Byrokratia järjestettiin uusiksi ja suuria infrastruktuurihankkeita toteutettiin. Erityisen merkittävä oli kanavan rakentaminen yhdistämään Keltainenjoki pohjoisessa Hang-Zhouin kaupunkiin etelässä. Hanke vaati valtavia ponnistuksia ja sitä vastustettiin ankarasti, mutta seuraukset olivat myönteisiä. Kaupankäynti viljaisan Etelä-Kiinan ja maan pohjoisen osan välillä kasvoi dramaattisesti, ja taloudellinen kehitys kiihtyi.
Mutta Sui-dynastian aika valtaistuimella jäi lyhyeksi. Toinen Sui-keisari kokosi jättimäisen armeijan ja lähetti sen koilliseen valloittamaan nykypäivän Koreaa. Sotaretkestä tuli fiasko, joka paitsi vaati tuhansia ihmishenkiä, myös heikensi maan taloutta. Tämän korjaamiseksi nostettiin jo valmiiksi korkeita veroja. Kun tulvat vielä koettelivat maata, syntyi kapina-aalto, jota Tangin alueen kunnianhimoinen kuvernööri Li Yuan käytti hyväkseen voittaakseen "taivaallisen valtuutuksen".
Tang-dynastian aikana talous kukoisti
Hänen jälkeläisensä hallitsivat maata lähes 300 vuotta. Tang-dynastian aika on yksi Kiinan taloudellisista ja kulttuurisista kultakausista. Tällä kaudella Kiinasta muodostui Aasian todellinen supervalta, joka hallitsi laajoja alueita. Kiinan kulttuurinen vaikutus ulottui myös maan rajojen ulkopuolelle. Japanilaiset toivat Kiinasta paitsi tavaraa, myös tapoja.
Mutta lopulta myös Tang-dynastia koki saman kohtalon kuin edeltäjänsä. Sisäiset ristiriidat kasvoivat, ja valtakamppailu voimakkaan keisarin ja paikallisten mahtimiesten välillä kasvoi. Yleinen tyytymättömyys levisi korruption kasvaessa, ja valtakuntaa oli yhä vaikeampi pitää koossa.
Englanti, Saksa, Venäjä, Ranska ja Japani jakavat Kiinan pilapiirroksessa vuodelta 1898.
Song-dynastia osti maalleen rauhan
Vuonna 878 Kiinan läpi kulki verinen vallankumous, joka oli toisen kaoottisen kauden alku. Savu hälveni Kiinan taivaalta vasta vuonna 960, kun taitava sotilas nimeltä Taizu taisteli itsensä imperiumin valtaistuimelle ja perusti uuden dynastian, joka nykyään tunnetaan nimellä Song.
Songien imperiumi oli hauras heti alusta lähtien. Puolinomadinen kansa Xia uhkasi valtakuntaa jatkuvasti. Song-hallitsijat ratkaisivat ongelman ostamalla rauhan. "Barbaarit" lahjottiin pysymään poissa kalliilla tavaroilla. Song-dynastian aikakaudelle oli luonteenomaista taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kehitys. Taide, musiikki ja kirjallisuus kukoistivat, ja byrokratia ja hallinto kehittyivät 1200-luvulle asti, jolloin uusi vihollinen saapui aroilta – mongolit.
Mongolit valloittivat koko Kiinan
Tshingis-kaanin jälkeläiset murskasivat kaiken vastarinnan, ja kuuluisan Kublai-kaanin johtamina he valloittivat koko Kiinan. Mongolien ajasta tuli pimeä kausi imperiumin historiassa. Väestön uskotaan lyhyessä ajassa laskeneen noin 100:sta 60 miljoonaan ihmiseen. Lasku johtuu suureksi osaksi siitä, että maahan iski paiserutto – sama vitsaus, joka myöhemmin ahdisti Eurooppaa, jossa sitä kutsuttiin mustaksi surmaksi.
Epidemian jälkeisenä myrskyisänä ajanjaksona mongolivalta onnistuttiin kaatamaan. Köyhä maatalon poika Zhu Yuanzhang, jonka vanhemmat olivat kuolleet ruttoon, johti vallankumousta, joka päättyi siihen, että hän julistautui ensimmäiseksi Ming-dynastian keisariksi 1368.
Jälleen kerran valtakunta oli yhtenäinen, ja sen talous kehittyi. Mutta Ming-keisarin hallinto oli julmaa, korruptio levisi ja ajan myötä talouskasvukin tyrehtyi.
Kiinan viimeinen keisarillinen dynastia
Pian ilmestyi uusi ulkopuolinen uhka, nyt koillisesta. Mantshut, ratsastajakansa, joka oli palkattu auttamaan Kiinan hallitsijoita, kaappasi maassa vallan. He perustivat Qing-dynastian, joka jäisi viimeiseksi.
Tähän dynastiaan kuului myös se keisari Qianlong, joka otti Ison-Britannian lähettilään vastaan 1700-luvun lopulla. Hän oli viimeinen kolmen pitkäikäisen hallitsijan sarjassa, jotka kaikki onnistuivat luomaan Kiinaan niin kovasti kaivattua ja hyviä tuloksia tuottavaa vakautta.
Keisarilliset joukot ovat vanginneet kapinallisen 1900. Boksarikapina puhkesi vastustamaan länsimaiden tunkeutumista Kiinaan.
Kiina maailman rikkain maa
Kiina oli pitkin 1600- ja 1700-lukua maailman rikkain ja mahtavin maa. Qing-dynastian aikana maa oli laajentunut sekä maantieteellisesti että väestömäärältään. Siellä asui yli 300 miljoonaa asukasta, paljon enemmän kuin koko Euroopassa yhteensä. Monet eurooppalaiset näkivät Kiinan myös kulttuurin keskuksena, jopa ihanteellisena valtakuntana.
Sitä mukaa, kun kiinnostus kiinalaisiin tuotteisiin – posliiniin, kauniisiin huonekaluihin, kankaisiin ja teehen – kasvoi, levisivät myös klassisten kiinalaisten tekstien käännökset. Kiinan historia ja filosofia olivat muodikkaita, ja Voltairen ja Rousseaun kaltaiset ajattelijat uskoivat Kiinassa vallitsevan valistuneen itsevaltiuden, josta länsimaissakin uneksittiin.
Kiinan esimerkki oli niin voimakas, että se nousi esiin epätodennäköisissäkin yhteyksissä. Kun Ruotsin kuningas Kustaa III teki vallankaappauksen 1772, Kiinan keisarin yksinvaltaa käytettiin esikuvana.
Oopiumisodat ja Taipingin kapina
800-luvulla näytti kuitenkin siltä, että Qingin ote vallasta oli heikentynyt. Sisäiset ongelmat kasvoivat, ja samalla kasvoi tyytymättömyys hallitseviin mantshuihin. Pian ilmestyi myös ulkoisia uhkia, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin historiassa. Mutta tällä kertaa uhkana eivät olleet aron paimentolaiset vaan teollistuneet eurooppalaiset siirtomaavallat.
Kovin haastaja oli Iso-Britannia, joka oopiumisodissa 1830- ja 1850-luvuilla käytti laivastoaan pakottaakseen Kiinan kauppasopimuksiin, mukaan lukien oikeuteen myydä oopiumia, joka oli Kiinassa kielletty. Oopiumisodista seurannut epävakaus petasi tietä sisäisille kapinoille. Pahin näistä oli Taipingin kapina (1850–64), joka vaati miljoonia ihmishenkiä.
Pu Yi syöstiin vallasta, kun Kiinasta tuli tasavalta 1912.
1800-luvun viime vuosikymmeninä keisarin valta heikkeni entisestään. Läntiset siirtomaavallat ottivat yhä voimakkaamman otteen maan taloudesta samalla kun Kiinan väestö vastusti Qing-dynastiaa entistä enemmän.
Puyi jäi Kiinan viimeiseksi keisariksi
Kun 1908 keisariksi kruunattiin vain kaksi vuotta vanha Pu Yi, keisarin tittelistä suunniteltiin symbolista, aivan kuin Japanissa, jossa todellinen poliittinen valta oli siirretty parlamentille. Mutta näin ei koskaan käynyt. Jälleen kerran syttyi väkivaltaisia sisällissotia.
Nuori Pu Yi jäi Kiinan viimeiseksi keisariksi. 12. helmikuuta 1912 hänet pakotettiin eroamaan ja 1924 jättämään Pekingin Kielletty kaupunki pysyvästi.
Historiallisesta näkökulmasta katsottuna kaaottiset ajat eivät kestäneet pitkään. Jo 1949 kommunistit ottivat vallan Mao Zedongin johdolla. Ideologia oli uusi, mutta vahvan keskushallinnon ihanne oli perinteinen – valtaistuimella istujaa ei vain enää kutsuttu keisariksi.