Our website does not support Internet Explorer.

To get the best experience on our website and of our content, please use a more modern browser like Edge, Chrome, Safari or similar.

Kauneus vaati kärsimystä

Jalkojen sitominen: Lähes tuhannen vuoden ajan jopa kolmevuotiaiden kiinalaistyttöjen jalkaterien luut murrettiin ja jalat sidottiin kauneusihanteena pidettyjen lootusjalkojen aikaansaamiseksi. Naiset eivät voineet kävellä runnelluilla jaloillaan normaalisti, mutta perinne piti pintansa, koska miehet pitivät lootusjalkoja eroottisina ja jalkojen sitominen paransi siten tytön mahdollisuuksia päästä hyviin naimisiin.

AKG-Images/Ritzau Scanpix

Pikkutytön tuskanhuudot kaikuivat kadulla kiinalaisessa Xiamenin kaupungissa. Ne kuuluivat selvästi myös brittiläisen lähetyssaarnaajan John MacGowanin kotiin, ja hän katsoi järkyttyneenä Jane-vaimoaan. ”Naapurin rouva siellä sitoo pienen tyttärensä jalkoja”, vaimo selitti aviomiehelleen.

MacGowan oli tehnyt Kiinassa lähetystyötä jo 20 vuotta vuodesta 1863 lähtien, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän joutui tutustumaan jalkojen sitomiseen omakohtaisesti. Parku yltyi, ja lopulta Jane MacGowan sai tarpeekseen.

”En voi vain istua hiljaa paikoillani ja kuunnella tuo lapsiparan tuskaa”, Jane MacGowan puuskahti ja syöksyi ulos.

Naapuruston lapset leikkivät kadulla hippaa, ja naiset puhelivat keskenään kiinnittämättä huomiota naapuritalosta kuuluvaan itkuun.

Kun Jane MacGowan astui sisään taloon, hän löysi sieltä naapurin rouvan sitomasta tyttärensä jalkoja.

Tytön varpaat oli taivutettu hänen jalkapohjaansa vasten, ja side puristi ne paikoilleen. Joka kerta kun äiti kiersi ­siteen jalkaterän ympärille, tytär huusi kivusta. Rouva MacGowan rukoili turhaan tytön äitiä lopettamaan.

”Te olette englantilainen, ette te voi ymmärtää meidän kiinalaisten naisten taakkaa. Jos en sido tyttäreni jalkoja, häntä tullaan pilkkaamaan ja kohtelemaan kuin orjaa”, tuohtunut äiti selitti.

Sitten äiti kysyi tyttäreltään, pitäisikö hänen lopettaa jalkojen sitominen, mutta lapsi pudisti päätään kyyneleet silmissään.

Jane MacGowan palasi hämmen­tyneenä kotiinsa, mutta tapaus sai Mac­-Gowanit käynnistämään pian kampanjan ­tuskallista perinnettä vastaan.

Tuolloin Kiinan äidit olivat runnelleet tyttäriensä jalkoja jo 900 vuoden ajan siinä toivossa, että pienet ”lootusjalat” auttaisivat näitä aikanaan solmimaan hyvän avioliiton.

”Jos en sido tyttäreni jalkoja, häntä tullaan pilkkaamaan, ja kohtelemaan kuin orjaa.”
Kiinalainen äiti noin vuonna 1883.

Eroottinen tanssi synnytti muodin

Jalkojen sitomisperinteen todellinen ­alkuperä on hämärän peitossa.

Yhden ­tarinan ­mukaan Etelä-Kiinassa sijainnutta Tang-­valtiota vuosina 961–976 hallinneen ­keisari Li Yun lempijalkavaimo Yao Niang vietteli hallitsijan tanssimalla ­hänelle ­sidotuilla jaloillaan.

”Siro ja kaunis Yao Niang oli taitava tanssija. Keisari oli houkutellut Yao Niangin sitomaan jalkansa silkkiin, kunnes ne olivat pienet ja kapeat ja kaartuivat kuin kuunsirppi”, ­kirjoitti 1200-luvulla elänyt kiinalainen kronikoitsija Zhou Mi.

Yao Niang liikehti silkkikäärein tuettujen jalkojensa varassa viehkeästi kuin ­ballerina kärkitossuillaan, ja keisari piti näkemästään.

Keisarin huomiosta kilpailevat muut jalkavaimot ja hovitanssijat ­alkoivat jäljitellä Yao Niangia ja sitoa myös jalkansa, sillä pieniä jalkoja pidettiin Kiinassa naisellisina ja kauniina.

Naiset eivät voineet kävellä sidotuilla jaloillaan normaalisti, vaan he joutuivat ottamaan hyvin ­lyhyitä askelia.

Miehet pitivät näin ­käveleviä naisia kuuliaisina ja viehättävinä, ja pian aatelisnaiset eri puolilla Kiinaa ­alkoivat sitoa jalkansa.

Lootuksenkukka symboloi kiinalaisen perinteen mukaan puhtautta ja siveyttä, ja sitomalla typistet­tyjä jalkoja alettiin kutsua ihaillen lootusjaloiksi.

Lootusjalkoja tavoittelevat naiset käyttivät siteitä vuorokauden ympäri, ja niitä kiristettiin joka päivä, kunnes naiset eivät enää kyenneet kävelemään omin avuin vaan he tarvitsivat auttajan tai heitä piti kantaa paikasta toiseen.

Samalla he saattoivat näyttää kaikille, että he olivat niin ylhäisiä ja rikkaita, ettei heidän tarvinnut kävellä itse.

”Jos aatelisnainen haluaa lähteä ulos, hän voi tehdä niin kantotuolissa. Ei hän tarvitse jalkojaan”, todetaan esimerkiksi Itä-Kiinassa vuosina 916–1125 vaikuttaneesta Liao-valtiosta kertovassa ”Liaon historia” -teoksessa vuodelta 1344.

Jalan luut eivät koskaan parantuneet ennalleen

Runnellut jalat olivat statussymboli

1100-luvulla lootusjaloista tuli Kiinan yläluokan keskuudessa tärkeä statussymboli.

Lootusjalkainen vaimo tai jalkavaimo oli aatelismiehelle oiva tapa viestittää, että hän oli aikaansa seuraava mies ja niin rikas, että hänen naisillaan oli käytössään palvelijoita kellon ympäri.

Song-valtion kuvernöörin Zhu Xin (1130–1200) mukaan lootusjalkaiset naiset olivat myös muita siveämpiä. Kun naisen jalat oli sidottu, tämän oli vaikea kuljeksia ympäriinsä ja esimerkiksi ottaa itselleen rakastaja.

Lisäksi jalkojen sitominen oli Zhu Xin mukaan oiva keino ­levittää kiinalaista kulttuuria ja korostaa miesten ja naisten välistä eroa.

Zhu Xi myös määräsi, että kaikkien hänen Itä-Kiinassa sijainneessa Changin prefektuurissaan asuvien naisten jalat oli sidottava. Jos nainen kieltäytyi, häntä rangaistiin ruoskimalla jalkapohjat verille bambukepillä.

Kun jalat oli sidottu, naisten oli käytettävä loppuelämänsä ajan kävelykeppejä. Hautajaisia ja muita julkisia tilaisuuksia alettiin kutsua ”keppien metsiksi”, koska niihin osallistuvat naiset tarvitsivat kävellessään keppiä.

foot binding equipment

Jalkojen sitominen oli pitkällinen prosessi, johon tarvittiin monenlaisia välineitä.

  1. Siteitä
  2. Rasia yrteille
  3. Jauhetta jalkojen pehmittämiseen
  4. Värillisiä siteitä
  5. Rasia siteille
© Bata Shoe Museum Canada

Muinaisessa Kiinassa tytöt naitettiin yleensä noin 13-vuotiaina. Nöyryys oli morsiamessa arvostettu ominaisuus, ja lootusjalkaisia tyttöjä pidettiin erityisen nöyrinä.

Hyviin naimisiin pääseminen oli tytön tärkein velvollisuus, ja naimattomaksi jääminen siksi, ettei ­kukaan huolinut tyttöä vaimokseen, tai oman säädyn alapuolelta naiminen saattoi koko perheen häpeään.

Kilpailu hyvistä aviomiehistä oli kiivasta kaikissa yhteiskuntaluokissa, ja niinpä tapa sitoa tyttöjen jalkoja levisi 1200-luvulla myös keskiluokan keskuuteen.

Vaikka jalkojen sitominen oli erittäin tuskallista, tytöt tottelivat yleensä vanhempiaan, sillä lootusjalat olivat heille lähes ainoa keino saada ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluva aviomies ja tuoda siten kunniaa koko perheelle.

Myös vanhemmat kokivat pettäneensä tyttärensä, jos he eivät sitoneet tämän jalkoja, sillä aviomieskilvassa heikoimmilla olivat tytöt, joiden jalkoja ei ollut sidottu.

Jalkojen sitomisen perinne juurtui Kiinaan niin tiukasti, että se jatkui myös sen jälkeen, kun pohjoinen ratsastajakansa mongolit valloitti Kiinan Song-valtion vuonna 1279 ja perusti tilalle oman Yuan-dynastiansa.

Mongolit eivät vaatineet naisia sitomaan jalkojaan, mutta kiinalaiset jatkoivat silti tyttäriensä jalkojen runtelemista siinä pelossa, etteivät nämä muuten pääsisi hyviin naimisiin.

”Jalkojen sitominen on levinnyt kaikkialle valtakuntaan. Ne, jotka eivät niin tee, häpeävät asiaa”, kirjailija Tao Zongyi kommentoi 1300-luvulla.

Hutongeiksi kutsuttuja kujia on yhä vanhoissa kiinalaiskaupungeissa.

© DEA/Archivio J. Lange/Getty Images

Lootusjalat vaikuttivat jopa arkkitehtuuriin

Historioitsija Zhao Yin (1727–1814) mukaan jalkojen sidonta vaikutti jopa asuntojen sisustukseen ja kaupunkisuunnitteluun.

Hänen mukaansa ­kiinalaiset istuivat vielä 900-luvulla matalilla ­jakkaroilla.

Lootusjalkaisten naisten oli kuitenkin vaikea polvistua, ja siksi matalat huonekalut vaihtuivat ajan myötä korkeampiin tuoleihin ja pöytiin, jotka sallivat naisten lepuuttaa jalkojaan.

Myös talojen suunnittelu muuttui. Kerrostalot korvattiin yksikerroksisilla asunnoilla, koska naisten oli vaikea kulkea portaissa.

Lisäksi kapeat kujat yleistyivät, jotta naiset saivat tukea seinistä.

Lootusjalat kiihottivat miehiä

Naimaikäisen tyttären jalkojen sitominen oli äidin tehtävä. Ensin äiti taivutti tytön neljä ulointa varvasta tämän jalkapohjaa vasten ja sitoi ne paikoilleen kangassuikaleilla.

Jos tyttö itki tuskissaan, äiti torui häntä ja pelotteli, että naisia, joiden jalkoja ei ollut sidottu, pilkattiin kaduilla ­”ankanräpylöiksi” ja ”lootusveneiksi”.

Siteet vaihdettiin joka päivä ja uudet ­siteet käärittiin aina vain tiukemmalle, kunnes tytön jalat muistuttivat eläinten kavioita. Kaikkiaan prosessi saattoi kestää jopa kuusi vuotta.

Tavoitelluimpia ­olivat alle kymmenen sentin pituiset ­tynkäjalat, joita kutsuttiin ihaillen ”kultaisiksi lootusjaloiksi”.

Tytöt, joilla oli kultaiset lootusjalat, saivat osakseen ihailua sekä perheensä naisilta että muilta naisilta, jotka tiesivät, miten tytöt olivat joutuneet jalkojensa vuoksi kärsimään.

Yli kymmenen sentin pituisia jalkoja ­kutsuttiin ”hopealootusjaloiksi” ja 12,5 sentin pituisia ­jalkoja ”rautalootusja­loiksi”, joita arvostettiin vähiten. Loppu­tulokseen vaikuttivat sekä jalkojen alkuperäinen koko että äidin sidontataidot.

Kun jalat oli saatu runneltua mahdollisimman pieniksi, tytön oli opeteltava ­kävelemään kirjailluilla silkkitossuillaan hyvin pienin askelin ja kaatumatta.

Tyttöjen ja naisten kävellessä heidän helmojensa alta vilkkuivat vain lootuskenkien kärjet. Pelkästään niiden näkeminen ­kiihotti miehiä, ja siveät tytöt opetettiin ­pitämään jalkansa piilossa istuessaan.

Kun Yuan-dynastia romahti vuonna 1368 ja Kiina yhdistyi Ming-dynastiaksi, kiinnostus jalkojen sitomista kohtaan ­virisi uudelleen entistä vahvempana.

Nyt äidit alkoivat sitoa jopa 3–4-vuotiaiden tyttäriensä jalkoja, sillä tuossa iässä lasten jalan luut ovat vielä hyvin muovautu­vaisia.

Äidit eivät piitanneet tyttäriensä ­kivusta, sillä kultaiset lootusjalat nostivat tytön arvostusta naapurien silmissä ja ­takasivat tälle hyvän tulevaisuuden.

”Jalat ovat kasvojen lisäksi naisen ­tärkein ruumiinosa. Jos et noudata tätä tapaa, sinua pilkataan”, historioit­sija Hu Yinglin kirjoitti 1500-luvulla.

Sidonta rampautti tytöt iäksi

Jalkojen sitominen lootusjaloiksi oli äidin tehtävä, ja prosessi alkoi tyttöjen ollessa noin kolmen vanhoja. Äitiä avustivat usein naispuoliset sukulaiset, mutta miehiä ei apuun kaivattu. Jalkojen runteleminen sitomalla symboloi tytön vähittäistä varttumista lapsesta naiseksi, ja vain tulevalla aviomiehellä oli oikeus nähdä lootusjalat paljaana.

Jalkojen löyhkä villitsi miehet

Tytöt joutuivat sitomaan jalkojaan koko loppuikänsä lukuun ottamatta ­siteiden vaihtoja ja viikoittaisia jalkakylpyjä hajustetussa vedessä.

Jos nainen lakkasi sitomasta jalkojaan, niiden luut ­alkoivat ­palautua ennalleen, mikä oli äärimmäisen kivuliasta.

Jos taas hän kiristi siteen liian tiukalle tai laiminlöi jalkojen pesua, vaarana oli kuolio estyneen ­verenkierron tai jalkasienen vuoksi. Tulehtuneiden jalkojen löyhkää yritettiin peitellä hajusteilla, mutta parfyymit ja silkkikengätkään eivät Hu Yinglinin mukaan peittäneet lootusjalkojen vastenmielisyyttä.

”Sidotut jalat näyttävät päällisin puolin kauniilta, mutta siteiden alla ne ovat kuivuneet ja kovettuneet sekä luotaantyöntävän saastaiset”, Hu Yinglin totesi.

Hu Yinglin ei ollut mielipiteineen yksin, mutta jalkojen sitomisen perinne piti sitkeästi pintansa.

”...inhottavat vuohen­sorkat, joita kiinalaiset miehet jostain syystä ihailevat.”
Alicia Little, Intimate China, 1899.

Siitä oli tullut tärkeä osa kiinalaista kulttuuria, ja monet miehet pitivät lähes tabun aseman ­saaneita tynkäjalkoja hyvin kiihottavina.

Jos mies halusi kuulostella, oliko tietty nainen kiinnostunut hänestä, hän saattoi vaikkapa pudottaa jotakin naisen eteen ja hipaista tämän jalkaa kumartuessaan poimimaan pudonnutta esinettä.

Jos nainen ei vetänyt jalkaansa pois, mies tiesi tämän olevan kiinnostunut. Myös hääyö oli latautunut, sillä silloin mies näki ensi kertaa vaimonsa paljaat lootus­jalat.

Siinä missä vaimot kätkivät lootusjalkansa vieraiden katseilta, moni mies maksoi ­prostituoiduille siitä, että nämä avasivat jalkojensa siteet.

Paljaiden lootusjalkojen katseleminen ja hyväileminen oli asiakkaille hyvin kiihottava kokemus. Jotkut miehet halusivat myös nuuhkia jalkasiteitä, sillä jalkasienen, -hien ja hajusteiden yhdistelmä oli heistä vastustamaton.

Seksioppaat olivat Kiinassa suosittuja, ja niiden kuvat olivat usein humoristisia.

© Pictures From History/AKG_images/Ritzau Scanpix & Science & Society Picture Library/Getty Images

Miehet kiihottuivat lootusjaloista

Lootusjalat olivat kiinalaisille miehille eräänlainen seksilelu. He rakastivat niiden jalkahien ja kuolleen kudoksen synnyttämää ominaistuoksua ja odottivat kiihkeänä niiden näkemistä hääyönä.

  • © Shutterstock

    Vaappuminen oli seksikästä

    Lootusjalkanaisten oli käveltävä pienin vaappuvin askelin, jotta he eivät olisi ­menettäneet tasapainoaan. Miehet pitivät tätä niin sanottua lootuskävelyä naisellisena ja kiihottavana.

  • © Shutterstock

    Jalat pidettiin piilossa

    Kunnon naiset pitivät lootusjalkansa piilossa mekkonsa alla, ja aviomies näki morsiamensa paljaat lootus­jalat ensi kertaa vasta hääyönä. Miehille lootusjalkojen hyväileminen ensi kertaa oli jopa kiihottavampi kokemus kuin vaimon näkeminen alastomana. Koska yksikään mies ei ollut aiemmin koskettanut lootusjalkoja, moni morsian vapisi pelosta, kun tuore aviomies alkoi kosketella jalkojen kääreitä.

  • © Shutterstock

    Paljaat jalat kiihottivat

    Prostituoidut avasivat jalkojensa siteet lisämaksusta, ja yleensä kielletyn ­naisruumiin osan koskettaminen sai asiakkaat villeiksi himosta. Jalka­pöydän sileän ihon hivelemistä pidettiin erityisen kiihottavana.

  • © Shutterstock

    Miehet imivät jalkoja

    Miehet pitivät lootusjalkoja seksi­leluinaan muun muassa hyväilemällä, näykkimällä ja imemällä niitä. ”Painoit lootuskukkani huuliasi ­vasten”, kiinalainen runo 1500-luvulta kuvasi kiihkeää lemmenyötä.

  • © Shutterstock

    Mädän haju lietsoi himoa

    Jotkut miehet halusivat haistella naisten kenkiä ja jalkasiteitä. Lian, mädän ja kuolleen kudoksen hajua kutsuttiin ”makuukamarin parfyymiksi”.

  • © Shutterstock

    Lootuskenkä juomalasina

    Ilotaloissa pelattiin juomapeliä, jossa asiakkaat heittelivät pieniä lootuksensiemeniä prostituoidun lootuskengässä olevaan kuppiin. Häviäjän piti ottaa ­kulaus kengässä olevasta kupista.

  • © Shutterstock

    Lantionpohjan jumppaa

    Perimätiedon mukaan lootusjalkaisten naisten paino jakautui kävellessä tavalla, jonka ansiosta heillä oli tavallista vahvemmat reidet ja tiukempi vagina. Teoria on todettu tuulesta temmatuksi.

Lootusjaloista tuli Kiinan symboli

Lootusjalkojen suosio kasvoi pohjoisessa Mantšuriassa asuvien mantšujen kukistettua Ming-dynastian vuonna 1644 ja liitettyä Kiinan osaksi Qing-­dynastiaansa.

He halusivat mantšuria­laistaa Kiinan, ja miehille se merkitsi sitä, että heidän piti ajella pää­lakensa kaljuksi ohutta lettiä tai saparoa lukuun ottamatta.

Uudet ­säännöt ottivat kantaa myös jalkojen sitomiseen, jota mantšut pitivät barbaarisena tapana.

Mantšut rankaisivat jalkojen sitomi­sesta amputoimisella, mutta sekään ei ­saanut kiinalaisia luopumaan tavasta.

Lootusjaloista tuli pikemminkin valloitettujen kiinalaisten kansallinen symboli, ja sitomalla tyttäriensä jalat kiinalais­äidit varmistivat, että heidän tyttärensä erottuivat mantšunaisista.

Samalla lootusjalkojen aiheuttamien tuskien kestämisestä tuli kiinalaisnaisten koko elämän mittainen kansalaisvelvollisuus.

1680-luvulla mantšut luopuivat tehottomasta jalkojen sitomiskiellosta.

Jalkojen sitomista yritettiin kuitenkin rajoittaa kieltämällä muun muassa lootusjalkoihin liittyvät seksileikit, joista tuli kiellon ­seurauksena osa kiinalaisväestön hiljaista vastarintaa.

Kiinalaiset seksi­oppaat neuvoivat muun muassa 48 erilaista tapaa, ­joilla mies saattoi tyydyttää naisen hyväilemällä tämän lootusjalkoja.

”Arvosta jalkoja kuin ne olisivat jadea, palvo niitä niin, että himo yltyy sietämättömäksi ja hyväile niitä nuuhkimalla, suutelemalla, näykkimällä ja imemällä”, kirjoitti ”Lootuksenrakastaja”-salanimellä esiin­tynyt kirjailija.

Jos mantšut löysivät kiinalaisesta kodista jalkaseksioppaan, se takavarikoitiin ja poltettiin ja isäntää rangaistiin 40:llä kepiniskulla. Se ei kuitenkaan vähentänyt seksioppaiden suosiota.

ivory figurine foot binding

Miesten ja naisten jalkaterien ero näkyy hyvin tässä 1800-luvulta peräisin olevassa norsunluuveistoksessa.

© Pictures From History/AKG_images/Ritzay Scanpix & Science & Society Pictyre Library/Getty Images

Lännessä ei ymmärretty

Kun Kiinaan alkoi 1800-luvulla saapua lähetyssaarnaajia Euroopasta ja Yhdys­valloista, kiinalaisten tavat herättivät heissä kummas­tusta.

Yksi eniten ­ihmetyttäneistä ­tavoista oli jalkojen sitominen. Kiinassa hyvin yleinen tapa oli länsimaisille ajatuksena täysin vieras.

Yhdysvaltalainen lähetyssaarnaaja Justus Doolittle arvioi, että noin 40 prosentilla Kiinan maaseudun ja 90 prosentilla kaupunkien naisista oli sidotut jalat.

Jalkojen sitominen oli maaseudullakin yleistä koko 1800-luvun ajan. Kaikkien perheen tyttärien jalkoja ei kuitenkaan ­sidottu, sillä osa tytöistä tarvittiin talon töihin.

Lootusjalkaisten naisten oli vaikea kävellä kuoppaisilla pelloilla, ja he tarvitsivat usein kuljetusapua miehiltä.

© Library of Congress/Science Photo Library

Maalaistytöt kahlehdittiin kutomaan

Tähän asti on uskottu, että Kiinassa 1800-luvulla harjoitettu jalkojen sitominen oli keino pitää naiset neljän seinän sisällä hoitamassa lapsia ja taloutta.

Nyttemmin Kiinassa ja Yhdysvalloissa tehdyt tutkimukset kuitenkin osoittavat, että maalaistyttöjen jalat sidottiin myös silloin, kun perheelle oli etua siitä, että tyttö pysyi kotona kehräämässä, kutomassa ja ompelemassa.

Jalkojen sitomista perusteltiin yleensä hyvillä naimakaupoilla, mutta tutkimusten mukaan jalkojen sitominen oli 1800- ja 1900-luvuilla huomattavasti yleisempää puuvillankasvatusalueilla kuin riisin­kasvatusalueilla.

Lootusjalkaisten naisten oli vaikea liikkua omin avuin, ja niinpä he pysyivät kotona työstämässä puuvillaa kuiduista vaatteiksi ja lootusjalkojen kengiksi.

Riisinviljelyalueilla jalkojen sitominen oli harvinaisempaa, sillä siellä naisia tarvittiin työvoimaksi riisipelloille ja heidän piti pystyä kävelemään itse.

Jos tyttöjä oli useampia, yhden jalat sidottiin siinä toivossa, että hän pääsisi hyviin naimisiin ja voisi siten nostaa koko perheensä ylempään yhteiskuntaluokkaan.

Jos tyttö ei onnistunut solmimaan hyvää avioliittoa tai perhe tarvitsi hänen työpanostaan, hän joutui raatamaan lootusjaloistaan huolimatta.

Brittikirjailija Alicia Little kuvaili jalkojen sitomisen muuttuneen yläluokan villityksestä vallitsevaksi käytännöksi.

Little kiersi Kiinaa 12 vuotta lääkäriaviomiehensä Archibaldin kanssa, ja vuonna 1899 hän julkaisi Intimate China -nimiset muistelmansa. Niissä Little kuvaili lootus­jalkoja ”inhottaviksi vuohensorkiksi, joita kiinalaiset miehet jostain syystä ihailevat”.

Hän totesi myös, että ”Britanniassa moni erehtyy luulemaan, että ­jalkojen sitominen tuo aina statusta. Länsi-­Kiinassa tienvarret ovat kuitenkin täynnä lootusjalkaisia kerjäläisnaisia”.

Kiinan kokemukset tekivät Alicia Littlestä kiivaan jalkojen sitomisen vastus­tajan.

Vuonna 1898 hän oli mukana perustamassa yhdistystä nimeltä ”Luonnollisten jalkojen edistämisseura”, ja hänen miehensä hoiti kiinalaisnaisia, ­joiden lootusjalat olivat kuoliossa tai muuten hoidon tarpeessa.

Kiitolliset ­potilaat antoivat Archibald Littlen röntgenkuvata heidän jalkojaan, ja Littlet matkustivat ympäri Kiinaa luennoimassa lootusjalkojen vaaroista.

Röntgen- ja valokuvat osoittivat selkeästi, miten jalkojen sitominen vahingoitti jalkoja, ja vakuut­tivat monet kiinalaisnaiset siitä, että haitallisen perinteen oli loputtava.

Myös monet kiinalaiset älyköt vastus­tivat jalkojen sitomista, jota he pitivät vahingolli­sena ja kieroutuneena tapana.

Naiset ompelivat miljardeja lootuskenkiä

Kiinalaistytöt ompelivat vuosisatojen ajan omat lootuskenkänsä itse silkistä ja puuvillasta. 1900-luvulla kenkiä alettiin Kiinan teollisuuden kehittyessä valmistaa yhä enemmän tehtaissa.

Tutkijoiden mukaan Kiinassa on historian saatossa elänyt ­yhdestä kolmeen miljardia lootus­jalkaista ­n­aista.

Ennen maan teollistumista 1900-luvulla neidot ompe­livat omat lootuskenkänsä itse. Kenkien muoto vaihteli sen ­mukaan, oliko niitä tarkoitus käyttää sisällä, ulkona vai vuoteessa.

Ulkokenkien pohja oli paksu, kun taas ”sänkykenkien” pohjat kirjailtiin kauniisti. Kapioitaan varten neito ­tarvitsi vähintään kolmet kengät.

Vuoden 1910 tienoilla lootuskenkiä ­alettiin valmistaa teollisesti. Samalla niiden muoto alkoi muuttua länsimaisempaan suuntaan ja niissä alettiin käyttää ­solkia ja nahkaa.

Uusi tyyli nousi nopeasti nuorten kiinalaisnaisten suosioon. Kun jalkojen sitominen kiellettiin vuonna 1912, lootusjalkaisten naisten määrä alkoi vähentyä.

Viimeinen lootuskenkiä valmistava tehdas suljettiin vuonna 1998, jolloin sen asiakkaat olivat noin 80-vuotiaita.

Kengän värillä oli väliä

Queensland Museum, Daniel Schwen, Rossimoda Shoes Museum’s Collection, Mrs. Charles William Wason & Vasil

Valkoinen: surun väri

Valkoisia kenkiä käytettiin Kiinassa hautajaisissa sekä suruaikana.

Queensland Museum, Daniel Schwen, Rossimoda Shoes Museum’s Collection, Mrs. Charles William Wason & Vasil

Punainen väri symboloi iloa

Kiinassa punainen on ilon väri. Nuoret neidot käyttivät punaisia kenkiä häissään sekä uudenvuodenjuhlissa.

Queensland Museum, Daniel Schwen, Rossimoda Shoes Museum’s Collection, Mrs. Charles William Wason & Vasil

Keisarin keltainen

Keltainen oli Kiinassa keisarien väri. Keisariperheen naisten lootuskengät olivat keltaista tai kullanväristä silkkiä.

Queensland Museum, Daniel Schwen, Rossimoda Shoes Museum’s Collection, Mrs. Charles William Wason & Vasil

Musta oli varattu yläluokalle

Läkkäät naiset käyttivät mustia kenkiä, sillä musta väri symboloi korkeaa ikää. Myös Shanghain yläluokka innostui 1920-luvulla tyylikkäiksi mielletyistä mustista kengistä.

Queensland Museum, Daniel Schwen, Rossimoda Shoes Museum’s Collection, Mrs. Charles William Wason & Vasil

Myös lootuskenkien pohja oli usein kirjailtu.

Queensland Museum, Daniel Schwen, Rossimoda Shoes Museum’s Collection, Mrs. Charles William Wason & Vasil

Kommunistit kielsivät lootusjalat

Myös monet lähetyssaarnaajat kampanjoivat jalkojen sitomista vastaan, ja heidän joukossaan olivat myös John ja Jane ­MacGowan, joita naapurintytön kärsimykset olivat ­järkyttäneet.

He puhuivat länsimaisille toimittajille kuvaillen jalkojen ­sitomista vastenmieliseksi tavaksi.

Kampanjointi tuotti tulosta. Kiinalaisten tilastojen mukaan normaalijalkaisten tyttölasten osuus vuosina 1900–1904 oli 18,5 prosenttia, mutta vuosina 1905– 1909 se nousi jo 40,3 prosenttiin.

Tavat muuttuivat, ja Kiinassa koettiin myös poliittisia mullistuksia. Qing-dynastia syrjäytettiin vallankumouksella vuonna 1911, ja seuraavana vuonna Kiinasta tuli kansantasavalta, joka halusi päästä eroon vanhoista ­perinteistä. Julkisille paikoille ilmestyi kylttejä, joissa tuomittiin mantšujen perinteinen vaatetus ja miesten niskaletti.

Vuonna 1912 myös jalkojen sitominen kiellettiin.

modern foot binding

Iäkkäät kiinalaisnaiset, joiden jalat on sidottu, saavat usein apua varpaankynsien leikkaamiseen, jotteivät ne kasva varpaan sisään.

© Ritazu Scanpix

Viimeiset lootusjalkanaiset

Valokuvaaja Jo Farrell on vuodesta 2005 lähtien kuvannut lootusjalkaisia kiinalaisnaisia. Useimmat heistä ovat asuneet koko ikänsä maaseudulla, jonne jalkojen sitomisen vastaiset kampanjat levisivät vasta 1950-luvulla.

Naisia oli vaikea löytää, sillä nykykiinalaiset pitävät lootusjalkoja vanhanaikaisina ja häpeällisinä ja he haluaisivat unohtaa tuskallisen vanhan perinteen.

Farrell huomasi kuitenkin, että monet iäkkäät kiinalais­naiset olivat nuorista maan­naisistaan ja -miehistään poiketen ylpeitä ­lootusjaloistaan ja pitivät niitä kauniina ja tavoittelemisen arvoisina.

Ei tiedetä tarkkaan, kuinka paljon lootusjalkaisia naisia Kiinassa yhä on.

Lootusjalkaiset naiset pakotettiin avaamaan siteensä ja ripustamaan ne kotinsa ikkunaan esille. Monien naisten oli vaikea ymmärtää, miksi heitä rangaistiin teosta, jonka oli ollut tarkoitus tuoda perheelle kunniaa.

”Avioliittojen välittäjiltä ei kysytty, oliko tyttö kaunis, vaan miten pienet hänen jalkansa olivat. Kasvot ovat taivaan lahja, mutta huonosti sidotut jalat olivat laiskuuden merkki”, totesi maalaisnainen Ning Lao vielä 1930-luvulla.

Vaikka lootusjalkaisten naisten määrä alkoikin laskea 1900-luvun alussa, maaseudulla jalkojen sitominen oli vielä pitkään verrattain yleistä.

Kommunistisen vallankumouksen jälkeen vuonna 1949 uusi hallinto alkoi kuitenkin kitkeä vanhoja tapoja.

Sotilaat vangitsivat lootusjalkanaisia ja pakottivat nämä irrottamaan siteensä koko kylän nähden.

Naiset eivät pystyneet kävelemään ilman siteiden tukea, ja he joutuivat konttaamaan kotiin. Nöyryytys sai monet naiset luopumaan ajatuksesta sitoa tyttäriensä jalat.

Myös kauneusihanteiden muuttuminen vaikutti perinteen päättymiseen.

Lue myös:

Kiina kultainen sinetti Zhang Xianzhong
Muinainen Kiina

Verraton aarrelöytö Kiinassa

2 minuuttia
Muinainen Kiina

7 Kiinasta peräisin olevaa keksintöä

11 minuuttia
Muinainen Kiina

Kiinasta kasvoi suurvalta sotataitojensa ansiosta

20 minuuttia

Kirjaudu sisään

Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
Näytä Piilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!

Nollaa salasana

Syötä sähköpostiosoitteesi, niin saat ohjeet salasanasi nollaamiseksi.
Tarkista sähköpostiosoite

Tarkista sähköpostisi

Olemme lähettäneet sinulle sähköpostia osoitteeseen . Siinä on ohjeet, joiden avulla voit nollata salasanasi. Jos et ole saanut sähköpostia, tarkista, että se ei ole joutunut roskapostin joukkoon.

Anna uusi salasana.

Nyt sinun pitää antaa uusi salana. Salasanassa pitää olla vähintään 6 merkkiä. Kun olet luonut uuden sanasanan, sinua pyydetään kirjautumaan sisään palveluun.

Salasana vaaditaan
Näytä Piilota