Nykyisen Meksikon alueella asuneet asteekit uskoivat, että ihmiset ja jumalat olivat riippuvaisia toisistaan ja uhrautuivat siksi toistensa puolesta: esimerkiksi erään luomiskertomuksen mukaan Tlaltecuhtli-jumalatar halkaistiin kahtia maan ja taivaan luomiseksi, ja siksi asteekkien piti ruokkia häntä verellä maksaakseen ”velkansa” ja varmistaakseen maailmanjärjestyksen.
Uhrauksia pidettiin epäitsekkäänä toimintana ja uhreja marttyyreina, jotka saivat hyvän elämän kuoleman jälkeen.
Suuria kallotelineitä oli lähes kaikissa suurissa asteekkien kaupungeissa.
Päät asetettiin esille
Kun ihminen oli uhrattu, hänen sisälmyksensä annettiin eläimille ja ruumiin söi rituaalisesti se soturi, joka oli ottanut uhrin vangiksi. Vainajan pää leikattiin irti ja asetettiin esille puiseen telineeseen, jota kutsuttiin nimellä tzompantli.
Vuonna 2017 arkeologit löysivät Méxicosta valtavan 650 kallon tzompantlin. Espanjalaisen konkistadori Andrés de Tapian mukaan kaupungin keskustassa oli esillä 136 000 kalloa, kun espanjalaiset valloittivat sen vuosina 1519–21.
Ei tiedetä, uhrautuivatko jotkut vapaaehtoisesti. Useimmat uhrit olivat miehiä, naisia ja lapsia, jotka oli otettu sotavangeiksi. Jotkut uhrattiin ryhmänä, toiset yksittäin puettuna tiettyjen jumalten kunniaksi.
Sateen jumalalle Tlalocille uhrattiin erityisesti lapsia. Espanjalaisten lähteiden mukaan pelkästään asteekkien pääkaupungissa Tenochtitlánissa suoritettiin vuosittain 18 uhrausta, joista jokaisessa surmattiin 60 ihmistä kerralla.
Näin uhraus eteni:
Koko asteekkien valtakunnassa uhrimäärä on voinut olla 20 000 joka vuosi.
Uhraustapa riippui siitä, kenelle uhrattiin: esimerkiksi Tlaloc vaati, että lapselta leikattiin kurkku auki ja hänet viskattiin järveen; Chicomecóatl-jumalatar halusi tyttöjä, joilta oli katkaistu pää, ja sodan jumala Huitzilopochtlille kelpasi parhaiten uhriksi rinnasta vielä sykkivänä revitty sydän.
