Merikansat olivat pronssikauden valtioiden kauhu

He ampuivat vihollisaluksiin nuoliryöpyn toisensa perään, ja viimein vihollinen joutui taipumaan. Hieman myöhemmin farao Ramesses III ilmestyi riemuitsevien joukkojensa juhlittavaksi. Pelätyt merentakaiset soturit oli saatu pysäytettyä, ja Egypti oli kuin olikin pelastunut hävitykseltä.

Salaperäiset merikansat

Ramesses III joukkoineen saavutti voiton merikansoiksi kutsumistaan vihollisista vuonna 1179 eaa. Vierailijat voivat yhä ihastella ratkaisevaa yhteenottoa kuvaavaa reliefiä Ramesseksen hautatemppelissä Niilin länsirannalla sijaitsevassa Medinet Habussa.

Temppelin korkokuvat ovat ainoita tunnettuja kuvauksia tuntemattomien merikansojen edustajista.

Korkokuvissa Ramesses III johtaa joukkonsa merikansojen sotureita vastaan kahdessa mittavassa taistelussa, joista toinen käytiin maalla ja toinen merellä. Ramesseksen itsensä mukaan hän oli Välimeren alueen hallitsijoista ainoa, joka pystyi kukistamaan pelätyt merentakaiset viholliset.

”Yksikään maa ei pystynyt vastustamaan heidän aseitaan, ja niin Hatti, Kode, Karkamish, Arzawa, Alashiya kuin monet muutkin tuhottiin”, kerrotaan eräässä hautatemppelin reliefissä.

Arkeologinen aineisto osoittaa, että Välimeren pohjukkaa kohtasi vuoden 1200 eaa. tienoilla hävitys, jonka seurauksena lähes kaikki alueen merkittävät kaupungit tuhoutuivat noin puolen vuosisadan kuluessa.

Lähes kaikista nykyisen Kreikan, Turkin, Syyrian ja Israelin alueella sijainneista merkittävistä muinaisista kaupungeista ja palatseista on arkeologisissa kaivauksissa löytynyt paksu tuhkakerros. Kyseiset kaupungit ja palatsit paloivat maan tasalle alle 50 vuoden mittaisen ajanjakson kuluessa.

Vaikka tutkijat ovatkin erimielisiä siitä, miksi kyseiset valtiot tuhoutuivat, yhdestä asiasta he ovat yhtä mieltä: olipa tuhon syy sitten mikä hyvänsä, kyse oli hyvin laajasta hävityksestä, joka pyyhki tuhatvuotisia kaupunkeja, palatseja, monumentteja ja jopa kirjoitusjärjestelmiä lähes jäljettömiin.

Monikäyttöinen pronssi

Kun tuhoaalto vuoden 1200 eaa. tienoilla alkoi, kuparista ja tinasta valmistettava pronssi oli ollut Välimeren alueen kulttuureille elintärkeä metalli jo noin 2  000 vuotta. Pronssista valmistettiin koruja sekä tarve­kaluja työkaluista aseisiin, minkä vuoksi ajanjakso tunnetaan nykyisin nimellä pronssikausi.

Välimeren pohjukkaa hallitsi pronssikaudella kolme mahtia: Kreikassa sijainneet mykeneläiset kuningaskunnat, nykyisen Turkin aluetta hallinnut heettien valtakunta sekä mahtava Egypti. Niiden mahtiasema perustui suureen ja teknisesti kehittyneeseen armeijaan.

Tätä taustaa vasten vaikuttaa epätodennäköiseltä, että tuntematon kansa olisi voinut ilmestyä kuin tyhjästä ja pyyhkäistä aikansa vahvimmat suurvallat olemattomiin, kuten Ramesses III:n hautatemppelin reliefeissä väitetään.

Mittava arkeologinen todistusaineisto on kuitenkin vakuuttanut tutkijat siitä, että faraon esittämä versio tapahtumista saattaa hyvinkin pitää paikkansa.

Kreikan Mykenessä tehdyissä kaivauksissa on löytynyt viitteitä vuoden 1200 eaa. tienoilla kaupunkiin kohdistuneesta rajusta hyökkäyksestä. Raunioiden päälle kasaantunut tuhkakerros vihjaa, että vihollinen onnistui murtamaan Mykenen muurit ja sytytti kaupungin tuleen.

Mykenen kuningas pelkäsi ymmärrettävästi iskun toistumista. Niinpä mykeneläiset rakensivat kaupunkinsa suojaksi aiempaa vahvemmat muurit ja alkoivat rakentaa suojamuuria myös kannakselle, joka yhdistää Peloponnesoksen niemimaan Manner-Kreikkaan.

Muuri ei kuitenkaan ehtinyt valmistua, ennen kuin hyökkääjät vajaat kymmenen vuotta myöhemmin palasivat. Tällä kertaa he polttivat Mykenen palatsit, temppelit ja jopa suojamuurit maan tasalle, ja kaupunki autioitui lopullisesti. Hyökkääjät hävittivät monia muitakin mykeneläisiä kuningaskuntia.

Asukkaat pakenivat vuorille

Kaupunkien tuholla oli kauaskantoiset seuraukset koko Kreikalle. Arkeologisissa kaivauksissa on tähän mennessä löytynyt jo noin 500 suurehkoa asutuskeskusta ajalta ennen kaupunkivaltioihin kohdistuneita hyökkäyksiä. Lähes puolet kaupungeista hylättiin välittömästi merikansojen iskujen jälkeen.

Katastrofi oli niin raju, että se johti jopa muinaisen mykeneläisen kirjoituksen katoamiseen. Hyökkäykset romahduttivat myös pitkälle kehittyneen mykeneläisen kulttuurin, ja lukemattomia taidokkaita taide-esineitä ja koristeellisia keramiikkaesineitä tuhoutui.

Tuhoa seuranneina vuosisatoina Kreikan käsityöläiset ja taiteilijat valmistivat vain pieniä, kömpelöitä savihahmoja ja karkea­tekoista keramiikkaa.

KARTTA: Merikansat hautasivat pronssikauden tuhkaan

Mykeneläisen kulttuurin katoamista seurannutta neljän vuosisadan mittaista ajanjaksoa kutsutaankin Kreikan historian pimeiksi vuosisadoiksi.

Sama toistui kaikkialla itäisen Välimeren alueella. Kaupunkeja tuhottiin Kyproksella, ja Kreetalla mereltä tullut uhka pakotti rannikkokaupunkien asukkaat hylkäämään kotinsa ja pakenemaan vuorille, missä asumuksia oli helpompi puolustaa. Esimerkki tällaisesta turvapaikasta on Karphin rauniokaupunki.

Kuninkaiden avunpyynnöt

Vähitellen hyökkääjät ryhtyivät vainoamaan myös Anatolian ja Lähi-idän rannikkokaupunkeja. Noin vuonna 1190 eaa. tuntemattomat viholliset hyökkäsivät nykyisen Syyrian alueella sijainneeseen Ugaritin vauraaseen satamakaupunkiin ja polttivat sen poroksi.

Ugaritin hallitsijan palatsin raunioista on kaivauksissa löytynyt kirjeenvaihtoa Ugaritin ja Alashiyan kuninkaiden välillä: ”Isäni [kunnioittava puhuttelunimi] tietää ehkä jo, että vihollisen laivat tulivat tänne. Kaupunkejani poltettiin ja maassani tehtiin hirmutekoja. Tietääkö isäni, että minun sotilaani ja sotavaununi ovat heettien maassa ja alukseni Lukkan maassa ja että oma maani on sen tähden vailla suojaa?”

Ugarit oli tuohon aikaan mahtavan heettivaltakunnan vasallivaltio. Todennäköisesti juuri ennen Ugaritin tuhoutumista kirjoitetusta viestistä käy ilmi, että Ugaritin joukot oli lähetetty puolustamaan heettien valtakuntaa.

Ugaritissa tehdyissä kaivauksissa palatsin savenpolttouuneista on löydetty useita savitauluja odottamassa polttoa. Yhteen pahoin vahingoittuneeseen savitauluun on kaiverrettu viesti heettien kuninkaalta.

Tämä pyytää siinä Ugaritia lähettämään avukseen kaiken liikenevän avun puolustamaan maataan merikansoja vastaan: ”Vihollinen lähestyy, eikä sille näy loppua... Lähettäkää kaikki mahdollinen apu.”

Uunissa olleita savitauluja ei ehditty polttaa, ennen kuin vihollinen jo iski Ugaritiin ja tuhosi kaupungin. Samoin kävi Ugaritin itäpuolella sijainneelle Emarin kaupungille.

Hieman myöhemmin poltettiin heettien valtakunnan pääkaupunki Hattusas, jonka muurit olivat koko pronssikauden vahvimmat. Parisenkymmentä muutakin heettien tärkeää kaupunkia koki Hattusasin kohtalon, eikä heettien valtakunta toipunut hävityksestä.

Pian heettien valtakunnan sortumisen jälkeen merikansat iskivät nykyiseen Israeliin ja Palestiinaan ja hävittivät alueen kaikki merkittävät kaupungit.

Uusi taktiikka ratkaisi voiton

Historioitsijat eivät vieläkään tiedä varmuudella, keitä merikansat olivat ja mistä he tulivat. Jotkut uskovat merikansojen olleen Pohjois-Kreikan ja Balkanin alueen heimoja, jotkut taas arvelevat heidän olleen lähtöisin Anatoliasta eli nykyisen Turkin alueelta.

Suurin arvoitus on kuitenkin se, miten täysin tuntematon kansa tai kansat kykenivät hävittämään pronssikauden mahtavimpia valtakuntia lähes jäljettömiin. Jotkut tutkijat olettavat, että merikansojen soturit kukistivat Välimeren vanhat suurvallat uusien sotataktiikoiden ja aseiden avulla.

Vuoden 1200 eaa. tienoilla maataistelut käytiin sotavaunuilla, jotka jyristivät ajurin ohjaamana leveänä rintamana kohti vihollista ja joista jousimiehet ampuivat nuolia vihollista kohti, kun vaunut olivat riittävän lähellä toisiaan.

Jalkaväkeä käytettiin yleensä ainoastaan hyvin kivikkoisessa maastossa sekä taistelussa huonosti varusteltuja pieniä armeijoita vastaan. Jalkaväkijoukot koostuivat yleensä palkkasotureista, joiden tärkein ase oli pistomiekka.

Merikansat toivat kuitenkin taistelukentille aivan uudenlaisia aseita. Niistä mullistavin oli niin sanottu Naue II -tyypin miekka, jonka uskotaan olevan lähtöisin Etelä-Euroopasta.

Naue II oli noin 70 senttimetrin pituinen miekka, joka soveltui yhtä hyvin sekä pisto- että lyömäaseeksi. Välimeren pohjukan valtioiden sotilaat pistomiekkoineen eivät mahtaneet uudenlaista lyömämiekkaa taiten käytteleville vihollisille mitään.

Lisäksi merikansojen sotureilla oli uudentyyppinen lyhyt keihäs, joka oli helppo singota matkaan myös juostessa ja soveltui erinomaisesti sotavaunuissa ajavien vihollissotilaiden keihästämiseen.

Historioitsijat uskovatkin, että uudet, tehokkaat aseet ja kurinalainen jalkaväki olivat merikansojen tehokkaimmat aseet egyptiläisten ja heettien raskaita taisteluvaunuja vastaan.

Vuonna 1179 eaa. merikansat kohtasivat viimein voittajansa, kun ne yrittivät tunkeutua Egyptiin. Ensimmäinen yhteenotto koettiin mittavassa maataistelussa, jossa merikansat liittolaisineen yrittivät pyyhkäistä Egyptin armeijan olemattomiin.

Egyptiläisillä oli kuitenkin ollut riittävästi aikaa valmistautua hyökkäykseen ja kouluttaa joukkojaan jalkaväkitaisteluun. Ramesses III:n hautatemppelin korkokuvissa kuvattu Egyptin armeija koostuikin pääosin jalkaväen sotilaista. Uusi taistelutaktiikka toi egyptiläisille voiton.

Merikansat eivät kuitenkaan lannistuneet tappiosta vaan hyökkäsivät uudelleen. Toisella kerralla merikansojen joukot eivät kuitenkaan ehtineet edes Egyptin maaperälle, kun taistelu jo alkoi.

Ramesses III oli lähettänyt vihollista vastaan laivastonsa, jonka jokaisessa aluksessa oli suuri joukko taitavia jousimiehiä. Reliefeistä käy selvästi ilmi, että merikansojen soturit olivat aseistautuneet uudentyyppisillä miekoilla ja keihäillä, mutta laivojen kannella vallinneessa kaaoksessa heistä ei ollut vastusta egyptiläisille jousimiehille.

”Heidät lyötiin maahan ja tapettiin, ja ruumiit kasattiin suuriksi keoiksi”, Ramesses III kerskui reliefeissään.

Merikansat asettuivat Lähi-itään

Ramesses salli merikansojen rippeiden asettua asumaan nykyisen Israelin ja Palestiinan alueelle, jonne he perustivat oman valtion. Vanhassa testamentissa alueelle asettunutta kansaa kutsuttiin filistealaisiksi ja heidän maataan Filisteaksi, josta nimi Palestiina juontuu.

Seuraavien vuosien kuluessa Egypti veti joukkonsa kaukaisista provinsseista, kunnes valtakunta käsitti enää Niilin varren ydinalueen. Välimeren pohjukan vauraat kaupungit olivat raunioina, ja merikansojen hyökkäysaaltoa edeltänyt kehittyneiden suurvaltojen aika painui unohduksiin.

Arvuuttelu merikansojen alkuperästä ja Välimeren pohjukan kaupunkien hävityksen syistä jatkuu. Arvoitus ratkennee vasta, jos arkeologit joskus onnistuvat löytämään merikansojen itsensä laatimia muinaisia kirjoituksia.