Hiram Binghamin seurue ei ollut odottanut löytävänsä mitään Machu Picchu -vuorelta.

© Bridgeman & Polfoto/Rue des Archives

Machu Picchu: Inkojen lomaparatiisi hylättiin äkisti

Hiram Bingham löysi sattumalta Machu Picchun, inkojen lomaparatiisin. Siellä inkakuninkaat saivat kylpeä yksityisissä lähteissään, rentoutua tuhansien kukkien ympäröimänä ja hoitaa suhteitaan taivaan ja vuorten jumaliin.

torstai 21. helmikuuta 2019 teksti Julie Hjerl Hansen & Jeppe Nybye

Viidakko kävi yhä tiiviimmäksi ja vuoret korkeammiksi Hiram Binghamin edetessä seurueineen kohti mutkittelevan Urubambajoen lähteitä eteläisessä Perussa 23. kesäkuuta 1911.

Yhdysvaltalainen Bingham oli lähtenyt neljä päivää aiemmin alueen pää­kaupungista Cuscosta etsimään inkojen viimeisten kaupunkien, Vitcosin ja Vilcabamban, raunioita. Illalla seurue saapui pienelle Mandor Pampa -nimiselle tasangolle, missä Binghamia oli neuvottu kyselemään paikallisilta raunioista.

Paikallisopas vuoren rinteiltä

Muulinajajien pystyttäessä leiriä Bingham ja seurueeseen liittynyt paikallinen kersantti Carrasco menivät käymään tienvarrella sijaitsevassa talonröttelössä. Siellä asui Melchor Arteaga, joka hankki elantonsa myymällä elintarvikkeita ohikulkeville matkailijoille. 

Vaikka Arteaga oli ympäripäissään, hän sai vastattua vieraiden kysymykseen alueen mahdollisista raunioista nostamalla kätensä ja osoittamalla vuorelle. Hän sammalsi samalla, että vuoren nimi oli Machu Picchu eli ”vanha huippu”.

Binghamin tietojen mukaan Vitcosin ja Vilcabamban piti sijaita paljon kauempana Cuscosta, joten seurue ei odottanut löytävänsä mitään ihmeellistä, korkeintaan samanlaisia vähäisiä raunioita, joita löytyi lähes joka puolelta Perun vuoristoseutuja. 

Niinpä muut eivät halunneet edes lähteä leiristä. Bingham kuitenkin palkkasi Arteagan oppaaksi lähteäkseen Carrascon kanssa vuorelle seuraavana päivänä.

Varhain aamulla satoi vettä ja vuorenhuippu oli pilvien peitossa. Arteaga kieltäytyi lähtemästä mihinkään ennen kuin sää – ja hänen olonsa – paranisi. Vasta kymmenen maissa Bingham sai taivuteltua Arteagan liikkeelle maksamalla tälle kokonaisen solin

Ensin he ylittivät Urubamban ja kiipesivät sitten lähes tunnin verran tiheän sademetsän peittämiä jyrkkiä mutaisia rinteitä. Mitä korkeammalle he pääsivät, sitä kirkkaammin ja kuumemmin aurinko alkoi paistaa ja sitä matalammaksi puusto kävi. 

Yhdysvaltalainen Hiram Bingham löysi Machu Picchun vuonna 1911. Inkat olivat hylänneet kaupungin 1500-luvulla, ja se oli sittemmin peittynyt kasvillisuuteen

© Polfoto/Corbis

Suurenmoinen löytö vuoren huipulla

Hieman ennen puoltapäivää miehet saapuivat pienelle majalle, johon muuan intiaaniperhe oli asettunut asumaan ja viljelemään maata omassa rauhassaan. Arteagaa väsytti, joten hän käski perheen kahdeksanvuotiaan pojan opastaa Bingham loppumatka vuoren huipulle.

Poika eteni vikkelästi piikkipensaikossa, ja Binghamilla oli täysi työ pysytellä perässä. Kun he sitten pääsivät erään rinteestä ulkonevan kielekkeen ohi, poika alkoi elehtiä innokkaasti.

Bingham tuskin uskoi silmiään. Hänen edessään oli kuin valtava vanhojen rakennuksien labyrintti. ”Yllätykset seurasivat toisiaan hämmentävänä sarjana,” Bingham kirjoitti myöhemmin ja kertoi lopulta ymmärtäneensä, että he olivat keskellä Perun hienoimpia raunioita.

Poika johdatti Binghamin kasvillisuuden peittämien kiviseinien lomitse rinteeseen hakatun luolan luo. Hän osoitteli Binghamille sen yläpuolella olevaa puoli­ympyrän muotoista rakennusta, joka muistutti Cuscon aurinkotemppeliä. 

Inkat eivät tunteneet muurilaastia, vaan seinien suuret graniittilohkareet oli työstetty sopimaan suoraan toisiinsa kuin valettu eikä edes veitsenterä mahtunut kivien väliin.

”Rakennukset olivat jopa kauniimpia kuin Cuscon upeimmat rakennelmat, joita vierailijat ovat ihastelleet neljän­sadan vuoden ajan. Se tuntui epätodelliselta unelta”, Bingham kirjoitti.

Koskematon aurinkokivi

Poika viittoili Binghamia jatkamaan ja lähti kipuamaan kiviportaita. Bingham seurasi poikaa vanhojen vesialtaiden ohi rauniokaupungin halki suurelle aukiolle, jolla inkat olivat aikoinaan suorittaneet seremonioitaan. Nyt pojan perhe käytti paikkaa kasvimaanaan.

Lännessä Bingham näki Urubamban virtaavan satoja metrejä alempana. Etelälaidalla aukiota reunusti rakennus, joka toi Binghamin mieleen hänen muualla näkemiään pappisrakennuksia.

Pohjoispuolella oli kaupungin suurin temppeli. ”Seinät on tehty kauniista valkeasta graniitista, ja graniittiloh­kareet ovat jättiläismäisen kokoisia, miestä korkeampia”, Bingham kirjoitti ja arvioi monien kivien painavan 10–15 tonnia.

Aukion neljännellä sivulla oli vielä yksi temppeli, jonka kolme suurta ikkunaa antoivat kohti itää ja aamuauringon ensisäteitä. ”Ainutlaatuinen inkojen rakennelma – koskaan aiemmin ei ole löydetty mitään, joka muistuttaisi tätä”, päivitteli Bingham, joka kaivoi kameransa esiin ja alkoi kuvata raunioita.

Kuvaaminen keskeytyi, kun poika elehti kertoakseen, että kaupunki kätki vielä lisää ihmeitä. Bingham seurasi poikaa jyrkkiä portaita pitkin kaupungin korkeimmalle kohdalle. Huipulla oli valtava graniittilohkare, jonka alaosa oli hakattu laakeaksi ja keskiosa nelikulmaiseksi pylvääksi.

Lukemiensa tutkimusten perusteella Bingham tiesi kivimuodostelman olevan intihuatana eli aurinkokivi. Kyseessä oli siis yksi inkojen kaikkein pyhimmistä paikoista, jonne papit tulivat suorittamaan rituaaliuhrauksia rauhoitellakseen auringonjumalaa. 

Espanjalaiset konkistadorit olivat tuhonneet inkojen uskonnollisia ja seremoniallisia monumentteja kaikkialla, missä olivat käyneet. Aurinkokiven löytyminen koskemattomana kertoi siis siitä, että espanjalaiset eivät olleet käyneet täällä.

”Mitä minä olenkaan löytänyt?” ihmetteli Bingham pohtien temppeliä, jossa oli kolme itään antavaa ikkunaa. Perimätiedon mukaan ensimmäinen inka­kuningas Manco Cápac oli määrännyt, että hänen synnyinpaikkaansa oli pystytettävä seinä, jossa oli kolme ikkunaa. 

Niinpä Bingham päätteli löytäneensä ei sen vähempää kuin ensimmäisten inkojen synnyinpaikan, jonne kaikki inka­hallitsijat voitaisiin jäljittää.

Bingham löysi myös Vilcabamban

Bingham jatkoi pian matkaa. Hän onnistui paikantamaan Vitcosin kaupungin, jonne inkat olivat vuosikausiksi paenneet konkistadoreja mutta jonka espanjalaiset olivat lopulta polttaneet.

Sieltä Bingham lähti vielä etsimään viimeistä kaupunkia, johon Vitcosista paenneet inkat olivat piiloutuneet espanjalaisilta: Vilcabambaa. Sen hän myös löysi, vaikkei koskaan asiaa ymmärtänytkään. 

Machu Picchun mahtavat rakennelmat olivat tehneet häneen niin suuren vaikutuksen, ettei hän voinut uskoa myöhemmin löytämiensä paljon vaatimattomampien raunioiden olevan Vilcabamba vaan piti Machu Picchua Vilcabambana.

Niinpä hän palasi kotiin ja julisti laajalti löytäneensä inkojen synnyinseudun, jonne inkat olivat etsiytyneet myös historiansa viimeisinä hetkinä.

Bingham erehtyi lähes kaikessa

Nykyisin tiedetään, että Bingham erehtyi lähes kaikessa: 1960-luvulla tutkijat löysivät Vilcabamban uudestaan ja todistivat juuri sen olleen inkojen viimeinen pakopaikka. 

Myöhemmin myös teoria siitä, että Machu Picchu olisi ollut inkojen synnyinseutu, osoitettiin paikkansapitämättömäksi. Nykyisin laajimmin hyväksytty teoria on, että yhdeksäs inkakuningas Pachacuti Inca Yupanqui perusti Machu Picchun vuosien 1450 ja 1470 välillä inkavaltion loiston päivinä.

Pachacutia on joskus – syystäkin – kutsuttu ”Andien Napoleoniksi”. Kun hän nousi valtaan, hän hallitsi vain pientä aluetta pääkaupungin Cuscon ympärillä, mutta lukuisten valloitusretkien myötä hän laajensi inkojen aluetta niin, että hänen kuollessaan vuonna 1471 se ulottui nykyisestä Chilestä etelässä aina Ecuadoriin pohjoisessa.

Pachacuti vaati alistamiltaan kansoilta veroa elintarvikkeina tai työvoimana, ja sen ansiosta inkat pystyivät ruokkimaan noin kymmenmiljoonaisen kansan ja rakentamaan valtaisan tieverkoston, jonka yhteispituudeksi on arvioitu jopa 40 000 kilometriä.

Machu Picchu rakennettiin ilmeisesti Pachacutin valloitettua 1450-luvulla Urubambajoen alueella asuneen chanka-nimisen heimokansan. 

Mahtinsa osoitukseksi Pachacuti rakennutti joen varrelle useita kuninkaallisia kaupunkeja, ja Machu Picchusta tuli hänen loisteliain voitonmerkkinsä.

Aurinkotemppeli on puoliympyrän muotoinen rakennus, joka symboloi nousevaa aurinkoa tai sateenkaarta. Talvipäivänseisauksen aikaan auringon­säteet osuvat aivan suorassa linjassa sen keskellä olevaan kiveen.

© Mary Evans

Kuninkaan lomaparatiisi

Machu Picchu sijaitsi noin 95 kilometrin päässä pääkaupungista Cuscosta vaikeakulkuisella alueella, minne ei noin vain saisi kuljetettua vahvistuksia, jos chankat saisivat päähänsä nousta kapinaan. 

Siksi kaupunki rakennettiin niin, että sen puolustukseen riitti varsin pieni joukko ihmisiä.

Machu Picchu ei kuitenkaan ollut linnoitus. Tutkimuksissa on havaittu, että suurinta osaa kaupungista käytettiin vain osan aikaa vuodesta, ja siksi kaupungin uskotaankin olleen eräänlainen kuninkaallisen perheen lomaparatiisi.

Siellä järjestettiin juhlia, diplomaattitapaamisia, uskonnollisia seremonioita ja tähtitieteellisiä rituaaleja. Ilmasto oli miellyttävä, eläimistö monimuotoinen ja ympäristö kaunis, joten Machu Picchu oli hyvä vaihtoehto Cuscolle, jossa oli touko-syyskuussa usein hallaöitä.

Tuolloin Machu Picchussa asui paljon yläluokan perheitä lukuisine palvelijoineen ja kaupunkia ylläpitivät siellä vuoden ympäri asuvat maalaiset, jotka myös vilje­livät siellä maata.

Machu Picchussa on ilmeisesti ollut kaikkiaan noin 500–750 asukasta, joskin jotkut tutkijat arvelevat määrän saattaneen olla pienempikin.

Taidokasta arkkitehtuuria

Machu Picchussa asuttiin tarkasti yhteiskunnallisen aseman mukaisilla alueilla. Koillisessa olivat eliitin talot, jotka oli ryhmitelty niin sanottuihin kanchoihin. Kanchat olivat klassista inka-arkkitehtuuria: joukko suorakulmaisia rakennuksia ja piha-alue, joita kiersi muuri.

Machu Picchussa kaikki kanchat olivat erilaisia riippuen perheen asemasta, ansioista ja koosta. Yläluokan talojen ulkopuolella oli runsaasti pienempiä taloja, joilla ei ollut pihoja eikä muureja ympärillään. 

Näissä rakennuksissa on ilmeisesti asunut orjia, jotka ovat kuuluneet inkojen alistamiin kansoihin. Kun korkea-arvoinen inka auttoi kuningasta valloittamaan uusia alueita, hän sai palkkioksi hallittavakseen joukon orjia valloitetusta kansasta.

Kaupungin lounaisosassa sijaitsi kuninkaan asunto. Hänen talonsa ei ollut sen isompi kuin yläluokkalaistenkaan, mutta se oli tehty hyvin turvalliseksi niin, että mahdollisten hyökkääjien oli kuljettava useiden sisäänkäyntien kautta päästäkseen taloon. 

Kuninkaan rakennuksissa käytetyt valkoiset graniittikivet olivat myös suurempia ja kauniimpia kuin aateliston taloissa käytetyt. 

Kuningas oli kaupungissa ainoa, jolla oli oma käymälä ja kylpyamme. Kuninkaallinen kylpyallas oli tehty graniitista ja sijoitettu niin, että kuningas saattoi kylpeä vuoren pohjois­rinteeltä virtaavissa raikkaissa vesissä.

Lapsiuhrien koulutuspaikka?

Tutkijat ovat löytäneet kuninkaan asunnon seinän syvennyksestä hopea- ja kultaneulalla lävistetyn marsun luurangon. Kyseessä on ollut uhrilahja jumalille, sillä inkat uhrasivat usein jumalilleen eläimiä.

Ajoittain he uhrasivat myös vielä arvokkaampia lahjoja, kauniita lapsia, jos esimerkiksi sato epäonnistui tai valtakuntaa piinasivat myrskyt, maanjäristykset tai tulivuorenpurkaukset.

Inkat etsivät sopivia 8–9-vuotiaita tyttöjä kaikkialta valtakunnasta ja kokosivat heitä kouluihin, joissa lapset oppivat muun muassa kutomaan ja valmistamaan seremoniallisia aterioita. Sitten kauneimmat tytöt valittiin uhrilahjoiksi jumalille tai vaimoiksi kuninkaalle tai aatelismiehille.

Bingham uskoi, että Machu Picchussa oli ollut inkojen tyttökoulu, jossa hoidettiin ja kasvatettiin tulevia uhrilahjoja. Hän perusti teoriansa kaupungin hau­tausmailta löytyneiden luiden arkeologisiin tutkimuksiin, sillä lähes kaikki haudatut vaikuttivat olevan naisia.

Bingham erehtyi kuitenkin myös tässä: luurankojen myöhemmät tutkimukset osoittivat, että monet haudatut naiset olivat synnyttäneet lapsia ja monet luurangoista olivat sittenkin kuuluneet miehille. 

Luissa havaittiin myös merkkejä murtumista ja selkävaivoista, mikä viittaa siihen, että kuolleet ovat olleet köyhiä työläisiä tai orjia. 

Monet tutkijat uskovat inkakuningas Pachacutin perustaneen Machu Picchun joskus vuosien 1450 ja 1470 välillä.

© Bridgeman

Kuningas vaali yhteyksiä jumaliin

Machu Picchu on kuitenkin ollut uskonnollisesti tärkeä. Noin 30:tä rakennusta käytettiin uskonnollisiin seremonioihin, kuten auringonpalvontaan ja uhrauksiin.

Uskonnon harjoittamiseen liitty­vien rakennusten määrä on suuri, vertaapa sitä sitten kaupungin kokoon tai muihin kuninkaallisiin kaupunkeihin.

Machu Picchun sijainti korkealla vuorilla voi selittää uskonnollisten rakennusten määrää. Inkat uskoivat, että hallitsijoilla oli erityinen yhteys vuorten ja taivaan yliluonnollisiin voimiin ja että tuota yhtyettä oli vaalittava päivittäisissä rituaaleissa.

Niinpä inkat ilmeisesti rakensivat Machu Picchun niin vaikeapääsyiseen paikkaan siksi, että siellä kuningas saattoi olla lähellä taivasta ja korkeita vuorenhuippuja: esimerkiksi aurinkokiveltä oli suora näkymä lumipeitteisen 5 750 metriä korkean Veronicavuoren huipulle.

Machu Picchu hylättiin

Machu Picchu hylättiin yhtäkkiä noin satakunta vuotta perustamisensa jälkeen. Tämä on oletettavasti tapahtunut espanjalaisten valloittaessa inkavaltakunnan vuonna 1532.

Kaupungissa ei kuitenkaan liene taisteltu, sillä se on hyvässä kunnossa eikä siellä näy merkkejä espanjalaisten tuhotöistä. Löytyneissä luurangoissa ei myöskään ole havaittu viitteitä sodasta, eikä kaupungista ole löytynyt aseita.

Machu Picchun kohtaloksi saattoikin koitua se, että espanjalaisten tultua inkojen yhteiskunta­rakenne ja talous luhistuivat eikä kuningasperheen lomakäyttöön suunniteltua ylellistä kaupunkia pystytty enää pitämään yllä.

Osa muista kuninkaallisista kaupungeista pysyi vielä asuttuina, mutta Machu Picchu oli niin korkealla vuorilla ja kaukana kaikesta, ettei se voinut kehittyä toimivaksi kauppakaupungiksi. Niinpä se hylättiin. Ensin kaupungista lähtivät hallitsija ja yläluokka arvo­tavaroineen ja sitten muut asukkaat.

Konkistadoritkaan eivät olleet kiinnostuneita kaupungista. He lienevät tienneet kaupungin olemassaolosta, mutta koska sillä ei ollut taloudellista tai sotilaallista merkitystä, hylätystä kaupungista ei kirjoitettu edes kronikoihin.

Binghamista tuli kuuluisuus

Machu Picchu painui unholaan, kunnes Hiram Bingham sattumalta osui paikalle vuonna 1911. Seuraavina vuosina hän palasi kahdesti rauniokaupunkiin Yalen yliopiston ja National Geographic Societyn tuella suorittamaan arkeologisia tutkimuksia.

Binghamista tuli aikansa kuuluisuus varsinkin ottamiensa yli 700 valokuvan ansiosta. Osassa kuvista oli kasvillisuuden peittämiä raunioita löytöhetkellä, mutta myöhemmin otetuista kuvista, kun kasvillisuus oli raivattu, rauniot erottuivat helpommin.

Vuosia myöhemmin Bingham toimi esikuvana elokuvien arkeologiseikkailijalle Indiana Jonesille.

Nykyisin Machu Picchuun virtaa päivittäin runsaasti turisteja, ja vuonna 1983 kaupunki otettiin Unescon maailmanperintölistalle.

Lue lisää

Richard L. Burger & Lucy C. Salazar: Machu Picchu – Unveiling the Mystery of the Incas, Yale University Press, 2004. Hiram Bingham: Lost City of the Incas, Phoenix Press, 2003. Kim MacQuarrie: The Last Days of the Incas, Simon & Schuster, 2007.

Ehkä sinua kiinnostaa...