Ateenan kaduilla kulki kummallinen mies. Hän oli pitkätukkainen ja vääräsäärinen ja käveli avojaloin ja hieman sivuttain kuin rapu.
Hänellä oli musta parta, leveä nenä, ulkonevat silmät ja paksut huulet. Hänen kuiskuteltiin muistuttavan Silenos-jumalaa, mikä ei suinkaan ollut kehu, sillä Silenos oli puoliksi ihminen ja puoliksi eläin. Silti mies jäi lopulta historiaan antiikin suurimpana filosofina.
Vuonna 407 eaa. Sokrates oli kuitenkin vielä kovin kiistanalainen hahmo. Useimmat ateenalaiset pitivät häntä ”kylähulluna”, jonka kohtaamista oli vältettävä, jottei joutuisi nolatuksi.
Sokrateella oli tapana pysäyttää kadulla kulkijoita ja esittää heille satunnaisia kysymyksiä.
Mikään aihe ei ollut liian vähäpätöinen, mutta silti tulos oli aina sama: näennäisen viattomatkin arkipäivän kysymykset johtivat pian hankaliin pohdintoihin moraalista, oikeudenmukaisuudesta ja muista korkealentoisista aiheista, ja kuulija oli pian aivan ymmällään.
Filosofi Platon oli yksi harvoista Sokrateen kannattajista, ja hän kirjoitti monia Sokrateen keskusteluja muistiin. Eräänä päivänä Sokrates esimerkiksi pyysi sotapäällikkö Lakhesia kertomaan, mitä on rohkeus. Lakhes piti tehtävää helppona ja tokaisi:
”Jos säilyttää asemansa, puolustautuu eikä pakene, on rohkea.”
”Entä mitä sanot miehestä, joka menettää asemansa mutta jatkaa taistelua paetessaan?” Sokrates jatkoi uteluaan, ja pian hän sai Lakhesin pyörälle päästään toinen toistaan seuraavilla yhä hankalammilla kysymyksillä.
Gorgias-niminen reettori eli puhuja lähti Sokrateen luota yhtä hämmentyneenä. Sokrates oli aloittanut kysymällä, eikö kutomisessa ole kyse vaatteiden valmistuksesta. Saatuaan myöntävän vastauksen Sokrates jatkoi kysymällä: ”Ja musiikissa melodioiden säveltämisestä?”
Viattomilta vaikuttaneet kysymykset olivat osa ristikuulustelua muistuttavaa kyselytekniikkaa, jossa Sokrates pääsi askel askeleelta lopulta huomaamatta varsinaiseen tavoitteeseensa. Tällä kertaa tavoitteena oli osoittaa Gorgiaalle, ettei tämä ollut kunnolla ajatellut, mikä reettori oikein oli.
”Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista,” Sokrates sanoi. Omasta mielestään hän vain auttoi uhrejaan selkeyttämään ja ymmärtämään asioita. Hän sai kuitenkin huomata, että useimmat eivät arvostaneet hänen apuaan.
Ateenan satiirikoille Sokrates oli oivallinen naurun ja pilkan kohde.
Sokrateelle irvailtiin näyttämöllä
Sokrates syntyi vuonna 470 eaa. Ateena eli silloin suuruudenaikaansa, ja kaupungin reilut 120 000 vapaata kansalaista nauttivat taloudellisen hyvinvoinnin hedelmistä. Myös tieteet ja vapaa ajattelu kukoistivat, ja tilaa oli jopa Sokrateelle, joka päätti nuorena miehenä jättää kivenhakkuutyöt ja ryhtyä kokopäiväiseksi katufilosofiksi.
Hän saattoi tehdä sen huoletta, sillä kaupungissa oli hyvin toimiva demokratia ja oikeusjärjestelmä, jotka suojelivat kansalaisia.
Vuonna 430 eaa. Kreikkaan saapui kuitenkin kohtalokasta lastia tuonut laiva. Rutto levisi Ateenaan, joka oli sodassa Spartaa vastaan.
Ateena oli halunnut suojella asukkaita sodalta komentamalla kaikki kaupungin muurien sisään, joten jo ennestään ahdasta kaupunkia kansoittivat nyt myös maaseudulta sotaa pakoon tulleet.
Niinpä rutto levisi nopeasti kaikkien kansanosien keskuudessa, ja kaivot täyttyivät ruumiista, kun moni sairastunut kurotti viimeisillä voimillaan kaivon ylle sammuttaakseen ruton aiheuttamaa janoa ja putosi kuolemaansa.
Kun epidemia viimein hiipui, kolmannes ateenalaisista oli kuollut ja tauti oli heikentänyt niin poliittista johtoa kuin sotavoimiakin. Silti Ateena jatkoi toivotonta sotaa Spartaa vastaan, ja Sokrateskin osallistui moneen sotaretkeen.
Kun asiat kaupungissa menivät huonompaan suuntaan, alettiin etsiä syntipukkeja, ja omintakeinen Sokrates sopi siihen hyvin. Sokrateesta tuli suosittu pilkanteon kohde Ateenan amfiteattereissa.
Runoilija Eupolis sanoi yhdessä runossaan Sokrateen olevan ”mies, joka pohtii kaikkea koko maailmassa, mutta ei tiedä, mistä saa seuraavan ateriansa”.
Toinen runoilija, Aristofanes, kirjoitti vuonna 423 eaa. näytelmän nimeltä Pilvet, jossa irvailtiin Sokrateelle. Tämä esitettiin siinä hölmönä, joka palvoi pilviä kuin jumalia. Näytelmässä Sokrates laskeutuu näyttämölle taivaalta korissa. Sitten hän yrittää opettaa kelvotonta oppilastaan, joka hänen suureksi ilokseen käyttää uusia retorisia taitojaan huijausten ja väkivallan puolustamiseen.
Sokrates kommentoi pilkkanäytelmää sanoen: ”Jos sinua potkaisee aasi, haastatko sen oikeuteen?”
Vakavampia vaikeuksia oli kuitenkin edessä. Rutto ja sota murensivat näet kansalaisten kärsivällisyyden lisäksi koko Ateenan kaupunkivaltion peruspilareita, demokratiaa ja oikeusjärjestelmää.
Sokrates vastusti kansankokousta
Vuonna 406 eaa. Ateena menetti meritaistelussa spartalaisia vastaan 25 laivaa ja 4 000 miestä. Vihollisen laivasto tuhottiin, mutta Ateena kiehui vihasta, koska sen laivaston kahdeksan kansan valitsemaa kenraalia eivät tuoneet kuolleita kotiin.
Useimmilla kaupunkilaisilla oli sukulaisia tai ystäviä näiden joukossa, ja kaikki olisivat halunneet haudata läheisensä kunnolla. Kaupunkilaiset eivät hyväksyneet sotapäälliköiden selityksiä siitä, että voimakas myrsky oli estänyt heitä keräämästä ruumiita.
Akropoliskukkulalle kerääntyi 500 vapaan miehen kansankokous käsittelemään asiaa. Nuo 500 oli arvottu kansalaisten keskuudesta, ja heillä oli valta päättää lainkäytöstä vuoden ajan.
Tunnelma oli niin kireä, että jotkut osallistujat ehdottivat muodollisen oikeudenkäynnin sijaan kenraalien tuomitsemista saman tien paikan päällä.
Sokrates ei ollut aiemmin osallistunut kansankokoukseen, mutta tänä vuonna arpa oli osunut häneen. Moni vastusti aluksi tehtyä ehdotusta, mutta yksi kerrallaan he taipuivat peläten seurauksia sen kannattajien taholta.
Ateenan kostonhimoinen kansa oli vahvasti ehdotuksen puolella, vaikka se oli räikeästi lain ja oikeuskäytännön vastainen. Sokrates jäi ainoaksi, joka vastusti ehdotusta.
”Näen velvollisuudekseni ottaa tämän riskin lain ja oikeudenmukaisuuden vuoksi, enkä syyllisty kanssanne tähän epäoikeudenmukaisuuteen”, hän sanoi.
Ehdotus hyväksyttiin, ja kahdeksikko tuomittiin kuolemaan. Sokrates selvisi ilman kostotoimia, mutta hän oli hankkinut itselleen mahtavia vihollisia niin poliitikkojen kuin kadunmiestenkin keskuudessa.
Filosofi Sokrates ei tiettävästi kirjoittanut opetuksiaan ylös, mutta häntä ihaillut toinen merkittävä filosofi, Platon, merkitsi muistiin monia Sokrateen osuvista lausahduksista.
Sparta nosti tyrannit valtaan
Vuonna 404 eaa. Ateena joutui ahdinkoon. Armoton spartalainen sotapäällikkö Lysandros pakotti Ateenan antautumaan, mitätöi saman tien kaupungin lainsäädännön, purki kansan valitsemat toimielimet ja asetti valtaan Spartan-mielisen 30 tyrannin hallinnon.
Sokrateen vanha oppilas ja runoilijanakin kunnostautunut Kritias nimitettiin 30 tyrannin johtoon.
Kovia kokeneiden ateenalaisten oli nyt alistuttava hirmuhallintoon. Poliittisia vastustajia ja kolmenkymmenen tyrannin henkilökohtaisia vihollisia murhattiin järjestelmällisesti.
Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään – paitsi Sokrates, jolla oli kehittynyt oikeudenmukaisuudentaju ja joka ei voinut vaieta vaan puhui ääneen tyrannien rikkomuksista.
Kritias kunnioitti vanhaa ystäväänsä Sokratesta, mutta ei hän sentään voinut täysin sivuuttaa tämän arvostelua. Niinpä tyrannit käskivät Sokrateen luokseen ja kielsivät häntä puhumasta nuorille kadulla, sillä tyrannien mukaan hän turmeli nuoria näkemyksillään.
Sokrateen suu ei pysynyt kauan supussa, ja pian Kritiaan oli uudestaan kutsuttava hänet puhutteluun.
Tällä kertaa Sokrates, joka piti lakia kaiken yläpuolella, komennettiin tekemään epäoikeudenmukainen teko: hänet määrättiin osallistumaan rikkaan Leonin vangitsemiseen ja teloittamiseen. Sokrates ei totellut vaan marssi kotiin vaikka uskoi, että hänet tapettaisiin hänen uhmattuaan saamaansa käskyä.
”Näytin heille, etten välitä vähääkään kuolemasta mutta piittaan mitä suurimmissa määrin siitä, että en syyllisty epäoikeudenmukaiseen tekoon”, Sokrates sanoi Platonin mukaan.
Sokrates pelastui, sillä Kritias joutui lähtemään Pireukseen, jossa demokratian kannattajat olivat hyökänneet tyrannien joukkoja vastaan. Kritias kuoli taistelussa, ja hänen mukanaan kaatui tyrannien valta. He olivat hallinneet vain vuoden, mutta siinäkin ajassa noin 1 500 kansalaista oli menettänyt henkensä.
Sokrates haluttiin oikeuteen
Vaikka demokratia julistettiin uudestaan, Ateena oli enää varjo entisestään. Vain yksi asia oli pysynyt muuttumattomana:
Sokrates vaelsi yhä kaupungin kaduilla esittäen ikuisia kysymyksiään. Hän oli jo lähes 70-vuotias, mutta terve ja hyväkuntoinen kuten aina.
Ateenalaiset kuitenkin karsastivat häntä enemmän kuin koskaan. Sokrates tunsi monia Ateenan demokratiaa vastaan nousseita, kuten Kritiaan, josta oli yllättäen tullut despootti, ja monet ajattelivat Sokrateen turmelleen hänet.
Lopulta eräs mahtimies teki sen, josta moni oli jo puhunut, ja haastoi Sokrateen oikeuteen. Sokrates käskettiin alustavaan kuulemiseen, jossa hän sai tutustua syytekirjelmään. Häntä syytettiin jumalanpilkasta ja nuorison turmelemisesta, ja häntä uhkasi kuolemanrangaistus.
Sokrates palasi päivän päätteeksi tapansa mukaan rauhallisena kotiinsa. Ystävät vetosivat häneen, että hän lähtisi maanpakoon, mutta hän ei voinut kuvitellakaan jättävänsä rakasta Ateenaansa:
”Olen kiitollinen siitä, että Apollon loi minut mieheksi eikä naiseksi, kreikkalaiseksi eikä barbaariksi, ateenalaiseksi eikä ulkomaalaiseksi.”
Puolustuspuhe suututti valamiehet
Oikeustalo ei ollut enää entisessä loistossaan vuonna 399 eaa., mutta näky oli silti vaikuttava, kun 500 valamiestä saapui paikalle. Heidät oli valittu arvalla 6 000 vapaan miehen joukosta.
Yksi toisensa jälkeen he kulkivat vartijoiden ohi esittäen puisen laattansa, jonka he olivat saaneet merkiksi valinnastaan valamiehistöön, ja asettuivat istumaan pitkille penkeille.
Aurinko oli vasta noussut, kun oikeudenkäynti alkoi, mutta yleisöä oli yllin kyllin. Sokrates oli tuttu mies katukuvasta, ja monet halusivat nähdä hänet samanlaisessa pinteessä, johon hän oli usein saattanut muita kysymyksillään.
Ateenassa ei ollut varsinaisia asianajajia, vaan syytetty sai kysyä neuvoa lakia tuntevilta ja pyytää heitä kirjoittamaan itselleen puolustuspuheenvuoron. Sokrates ei ollut tehnyt kumpaakaan.
Kaikki hiljenivät, kun Sokrates alkoi puhua. Hän puhui kuin olisi suorastaan toivonut kuolemaansa ja tuntui tekevän kaikkensa ärsyttääkseen kansalaisia, joilla oli valta päättää hänen kohtalostaan.
Hän ei selitellyt eikä puolustellut tekojaan mitenkään, vaan sen sijaan hän kertoi jumalan puhuvan hänelle ja olevansa Ateenan viisain mies, koska hän oli ymmärtänyt, ettei hän tiennyt mitään. Aikalaiskirjailija Ksenofonin mukaan sitä seurasi valamiesten ”vastalauseiden myrsky”.
Paheksunta yltyi yhä, kun Sokrates kertoi, mitä Apollon oli sanonut hänestä kaikkitietävän Delfoin oraakkelin suulla.
”Useiden ihmisten edessä Apollon vastasi, että kukaan ei ole vapaampi, oikeudenmukaisempi tai viisaampi kuin minä,” Sokrates julisti ja käänsi näin vastaansa monet niistäkin, jotka eivät olleet aiemmin vielä päättäneet kantaansa.
Päivän päätteeksi valamiehet pudottivat äänensä pronssilevyllä joukossaan kiertävään uurnaan. Jos Sokrateen yhteydet joihinkin Ateenan vihatuimmista miehistä eivät olleet jo herättäneet valamiesten vihaa, niin sen teki hänen julkeutensa oikeudessa. Hänet todettiin syylliseksi 280 valamiehen äänin.
Vaihtoehtoina rangaistus ja palkkio
Syyttäjä vaati Sokrateelle kuolemanrangaistusta. Lain mukaan syytetty sai kuitenkin ehdottaa toista rangaistusta ja valamiehet saivat valita näiden kahden välillä. Tässä tapauksessa odotettu vastaehdotus olisi ollut maastakarkotus, mutta valamiehistö sai jälleen yllättyä.
”Millainen palkkio sopisi köyhälle miehelle, joka tarvitsee vapaata aikaa voidakseen ohjata teitä? Ylläpito valtion kustannuksella – sen hän ansaitsee paljon ennemmin kuin joku olympialaisten kisojen voittaja”, Sokrates lausui.
Sokrateen ehdotus palkkiosta rangaistuksen sijaan synnytti tyytymätöntä mutinaa valamiesten keskuudessa, ja Platonin mukaan ärtymys sen kuin kasvoi, kun Sokrates esitti vielä toisen vaihtoehdon: hän voisi myös maksaa sata drakhmaa, joka oli hävyttömän pieni summa ja jota Sokrates silti vielä julkesi pitää kovana hänenlaiselleen köyhälle filosofille.
Kirjailija Ksenofon esitti tapahtumista toisenlaisen version. Hänen mukaansa Sokrates kieltäytyi esittämästä mitään vaihtoehtoista rangaistusta, koska hän siten tehdessään olisi tunnustanut oikeudenkäynnin ja niin myös tuomion oikeutetuksi. Valamiehillä oli siis vaihtoehtoina tuomita Sokrates kuolemaan tai vapauttaa hänet.
Valamiehet pudottivat pronssiset äänestyslaattansa toisen kerran uurnaan. Ensimmäisessä vaiheessa 280 heistä oli pitänyt Sokratesta syyllisenä, mutta historioitsija Diogenes Laertioksen mukaan hänen puheidensa jälkeen 360 miestä äänesti hänen kuolemantuomionsa puolesta. Sokrates oli puhunut itsensä hautaan.
Tuomio oli pantava itse täytäntöön
Sokrates vietiin kaupungin vankilaan. Ateenassa vankilaa ei käytetty rangaistuksena vaan siellä säilytettiin tuomittuja tuomion täytäntöönpanoon asti.
Ystävät ja perheenjäsenet saivat vierailla tuomitun luona vapaasti, ja he ehdottivat, että Sokrates karkaisi tai lahjoisi itsensä vapaaksi. Hänestä ajatuskin moisesta oli absurdi.
Tuomio oli toki epäoikeudenmukainen, mutta jos hän pakenisi sitä laittomasti, hänkin toimisi epäoikeudenmukaisesti, eikä se sopinut hänen filosofiaansa. Jos hän ei kunnioittaisi lakeja – riippumatta niiden oikeudenmukaisuudesta – hän toimisi väärin yhteiskuntaa vastaan.
Sokrates uskoi myös vakaasti, että hänen kehonsa oli vain maanpäällinen kuori ja että hänen sielunsa jatkaisi elämäänsä kuoleman jälkeen, joten kuolema ei pelottanut häntä.
Sokrates oli vankilassa kuukauden, ennen kuin kohtalokas päivä koitti. Hänen oli itse riistettävä henkensä juomalla myrkkykatkosta valmistettua juomaa.
Useita hänen ystäviään oli yhä sellissä hänen kanssaan, kun vartija ojensi maljan hänelle. Ystävät murtuivat Sokrateen kohottaessa maljan huulilleen, ja hän sai vielä viimeisen kerran osoittaa omalaatuisuutensa sanoen:
”Millaista käytöstä tuo on miehiltä? Minä olen lähettänyt naiset pois välttyäkseni moiselta. Olin suunnitellut kuolevani sopivasti hiljaisuudessa, ja nyt teidän kyyneleenne pakottavat minut tekemään teistä pilkkaa.”
Sokrates asteli ympäri selliään, kunnes tunto alkoi kadota hänen jaloistaan. Sitten 70-vuotias filosofi asettui makuulle ja kuoli.