Ateenan kaduilla kulki kummallinen mies. Hän oli pitkätukkainen ja vääräsäärinen ja käveli avojaloin ja hieman sivuttain kuin rapu.
Hänellä oli musta parta, leveä nenä, ulkonevat silmät ja paksut huulet. Hänen kuiskuteltiin muistuttavan Silenos-jumalaa, mikä ei suinkaan ollut kehu, sillä Silenos oli puoliksi ihminen ja puoliksi eläin. Silti mies jäi lopulta historiaan antiikin suurimpana filosofina.
Vuonna 407 eaa. Sokrates oli kuitenkin vielä kovin kiistanalainen hahmo. Useimmat ateenalaiset pitivät häntä ”kylähulluna”, jonka kohtaamista oli vältettävä, jottei joutuisi nolatuksi.
Sokrateella oli tapana pysäyttää kadulla kulkijoita ja esittää heille satunnaisia kysymyksiä.
Mikään aihe ei ollut liian vähäpätöinen, mutta silti tulos oli aina sama: näennäisen viattomatkin arkipäivän kysymykset johtivat pian hankaliin pohdintoihin moraalista, oikeudenmukaisuudesta ja muista korkealentoisista aiheista, ja kuulija oli pian aivan ymmällään.
Filosofi Platon oli yksi harvoista Sokrateen kannattajista, ja hän kirjoitti monia Sokrateen keskusteluja muistiin. Eräänä päivänä Sokrates esimerkiksi pyysi sotapäällikkö Lakhesia kertomaan, mitä on rohkeus. Lakhes piti tehtävää helppona ja tokaisi:
”Jos säilyttää asemansa, puolustautuu eikä pakene, on rohkea.”
”Entä mitä sanot miehestä, joka menettää asemansa mutta jatkaa taistelua paetessaan?” Sokrates jatkoi uteluaan, ja pian hän sai Lakhesin pyörälle päästään toinen toistaan seuraavilla yhä hankalammilla kysymyksillä.
Gorgias-niminen reettori eli puhuja lähti Sokrateen luota yhtä hämmentyneenä. Sokrates oli aloittanut kysymällä, eikö kutomisessa ole kyse vaatteiden valmistuksesta. Saatuaan myöntävän vastauksen Sokrates jatkoi kysymällä: ”Ja musiikissa melodioiden säveltämisestä?”
Viattomilta vaikuttaneet kysymykset olivat osa ristikuulustelua muistuttavaa kyselytekniikkaa, jossa Sokrates pääsi askel askeleelta lopulta huomaamatta varsinaiseen tavoitteeseensa. Tällä kertaa tavoitteena oli osoittaa Gorgiaalle, ettei tämä ollut kunnolla ajatellut, mikä reettori oikein oli.
”Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista,” Sokrates sanoi. Omasta mielestään hän vain auttoi uhrejaan selkeyttämään ja ymmärtämään asioita. Hän sai kuitenkin huomata, että useimmat eivät arvostaneet hänen apuaan.