Sankka pölypilvi leijaili vielä sotavaunujen takana, kun taitava ajuri Theron, Akragaan itsevaltias, pysäytti kahden hevosen valjakkonsa katsojien edessä suurella ovaalinmuotoisella kilparadalla, hippodromilla.
Vuonna 476 eaa. Olympian kisat järjestettiin jälleen perinteiseen tapaan Olympiassa. Paikalla oli tuhansia katsojia, ja kun Theron nousi vaunuistaan, huuto yltyi korviahuumaaksi.
Hän kumarsi arvokkaasti, jotta tuomarit saivat kruunata hänet oliivipuun lehvistä tehdyllä seppeleellä.
Katsomossa istui myös tuttuun tapaan urheilusankareiden ylistyksistä tunnettu runoilija Pindaros, joka ikuisti kunniakkaan voiton oodiksi.
Kotona Akragaassa Theronia odottivat kyläläisten kunnianosoitukset ja lahjat: hän sai muun muassa lopun iäkseen ilmaiset ateriat kaupungin kustantamana.
Tärkein tunnustus oli kuitenkin oliivin lehvistä sidottu seppele. Kreikkalaiset pitivät oliivipuuta jumalten pyhänä lahjana, ja kaikkia sen antimia pidettiin erityisen suuressa arvossa.
Oliivipuu oli jumalten lahja
Myytin mukaan kreikkalaiset saivat oliivipuun kun Ateena oli vielä pieni kaupunki, joka tunnettiin Attikana.
Kaupungin hallitsija, kuningas Kekrops, halusi vahvistaa asemaansa ja kääntyi Olympos-vuoren jumalten puoleen löytääkseen kaupungilleen suojelusjumalan.
Sekä viisauden jumalatar Athene että meren jumala Poseidon olivat mieltyneet kauniiseen kaupunkiin. Athene ehdotti kilpailua: siitä, joka antaisi kuningas Kekropsille parhaan lahjan, tulisi kaupungin suojelusjumala.
Kilpailu järjestettiin näyttävästi Akropoliskukkulalla, missä kuningas istui valtaistuimellaan. Poseidon aloitti: hän nosti kolmikärkensä ilmaan ja iski sen voimalla maahan.
Maasta alkoi pulputa lähde, joka kasvoi valtavaksi virraksi. Kaupunkilaiset olivat innoissaan, mutta ilo laantui pian, kun he huomasivat veden olevan liian suolaista juotavaksi.
Athene puolestaan istutti maahan oliivin, josta kasvoi oliivipuu. Kaupunkilaiset ymmärsivät pian lahjan arvon: puun antimia voitiin käyttää paitsi ruuanlaittoon myös lamppuöljynä ja lämmitykseen sekä lääkkeeksi.
Athene julistettiin voittajaksi, ja hänen kunniakseen kaupunki nimettiin Ateenaksi.
Athenen pyhä puu
Kreikkalaiset ottivat nopeasti Athenen jumalallisen lahjan omakseen, ja tarun mukaan puut levisivät pian kaikkialle maahan.
Kaikkein kallisarvoisimpina pidettiin Ateenassa kasvaneita moria-puita, joiden sanottiin polveutuvan suoraan Athenen Akropoliille istuttamasta oliivipuusta. Pyhän moria-puun oliiveista saatua öljyä pidettiin herkullisimpana koko Kreikassa.
Pyhät puut olivat Ateenan kaupungin omaisuutta, mutta maanomistajilla oli lupa korjata satoa maillaan kasvaneista puista. Vastineeksi heidän oli kuitenkin annettava prosentti tuotoistaan Athenen temppelille.
Moria-puiden jumalallisen alkuperän vuoksi niiden irrottaminen juuriltaan oli vakava rikos. Aristoteles kirjoitti varhaisten kreikkalaisten totisesta suhtautumisesta: ”Jos joku tuomittiin syylliseksi puun kaivamiseen juuriltaan tai kaatamiseen, rangaistuksena oli kuolema.”
Aristoteleen aikaan mennessä 300-luvulla eaa. rangaistukset eivät olleet kuitenkaan juurikaan lievenneet, kuten oikeustapaus vuodelta 396 eaa. osoittaa.
Tuolloin erästä kreikkalaista maanomistajaa syytettiin maallaan aidattuna kasvaneen moria-puun oksan katkaisemisesta. Rangaistukseksi häneltä takavarikoitiin kaikki omaisuus ja mies karkotettiin maasta.
Kaikki valmistivat öljyä
Oliiviöljy kuului kreikkalaisilla jokaiseen päivään. Historioitsijat ovat arvioineet, että tavallinen perhe käytti keskimäärin runsaat 300 litraa oliiviöljyä vuodessa.
Lähes kaikissa kotitalouksissa kasvatettiin oliivipuita ja valmistettiin itse omaan käyttöön tarvittu öljy. Perheellä piti olla vähintään 150 puuta, jotta se oli omavarainen oliiviöljyn suhteen.
Monilla oli useampikin puu, sillä öljyllä oli kova kysyntä ja sitä voitiin myydä hyvällä hinnalla, vaikka tuotantomäärät olivat valtavia.
Yhdestä seitsemän litran amforasta öljyä sai Ateenan torilla noin 10 drakmaa. Tavallisen maatyöläisen piti säästää 5–10 päivää saadakseen rahat kasaan kallisarvoiseen öljyyn.
Runoilija Homeros ei siis syyttä noin vuonna 800 eaa. kuvaillut oliiviöljyä ”juoksevaksi kullaksi”.
Harvat kreikkalaiset kuitenkaan tuottivat massoittain oliiviöljyä, sillä maata viljeltiin lähinnä vain oman talouden tarpeisiin.
Täysikasvuisen oliivipuun varttuminen kesti 20 vuotta, joten oliivilehtoja pidettiin ennemminkin pidemmän aikavälin sijoituksina, joista vasta seuraava sukupolvi varsinaisesti hyötyisi. Oliivipuita alettiinkin kutsua näytelmäkirjailija Sofokleen lailla ”puiksi, jotka elättävät lapset”.
Oliiviöljy oli elämän suola
Laadukkaalla oliiviöljyllä oli hintansa. Pyhästä moria-puusta saatua öljyä pidettiin kaikkein parhaimpana, ja se oli vain harvojen ulottuvilla.
Seuraavaksi parasta oli ”valkeaksi öljyksi” kutsuttu oliiviöljy. Sitä saatiin vihreistä, vielä kypsymättömistä oliiveista, jotka korjattiin heti satokauden alussa.
Kreikkalaisten mielestä öljy oli sitä hienompaa, mitä varhemmin se puristettiin. Varsinaisen sadonkorjuun ensimmäisenä puristettu öljy oli jo laatuhierarkiassa valkeaa öljyä alempana. Tätä öljyä kutsuttiin neitsytoliiviöljyksi.
Tavallisissa kreikkalaiskodeissa käytettiin enimmäkseen toisesta ja kolmannesta puristusvaiheesta saatua öljyä. Eri laatu- ja hintaluokkien ansiosta oliiviöljyä voitiin kuluttaa köyhissäkin perheissä 25–30 litraa vuodessa.
Oliiviöljy kuului kreikkalaiskodeissa lähes joka aterialle. Perheen varakkuus näkyi kuitenkin paitsi oliiviöljyn laadussa myös ruokavaliossa.
Vauraissa kodeissa voitiin aterialla tarjota perinteisen leivän lisäksi lihaa, mausteita sekä tietenkin myös oliiviöljyä.
Kun köyhempien kreikkalaisten oli tyytyminen leivän kastamiseen tavalliseen öljyyn, varakkaat saattoivat tuhlailla laatuöljyä myös paistamiseen ja kastikkeiden valmistukseen.
Öljyn tärkein tehtävä kreikkalaisessa keittiössä oli toimia opsonina, jolla kreikan kielessä viitattiin lisukkeisiin ja mausteisiin.
Muinaisten kreikkalaisten mukaan opson oli ateriassa se elementti, joka teki ruuasta syömisen väärtin, ja se saattoi olla öljyn lisäksi esimerkiksi hunajaa tai taateleita.
Kreikkalaiset eivät vain valmistaneet oliiveista öljyä vaan söivät niitä myös "pöytäoliiveina". Ne olivat raakoja suolavedessä liotettuja oliiveja.
Tähän huokeaan välipalaan oli varaa kaikilla kreikkalaisilla, mutta sitä alettiin väheksyä köyhälistön ruokana, jonka arveltiin olevan pahasta ruuansulatuksellekin.
Varakkaissa kodeissa oliivit tarjoiltiinkin alkupaloina kalliilla mausteilla höystettynä.
Oliiviöljy oli myös lääke
Oliiviöljy oli paitsi olennainen ainesosa kreikkalaisten ruokavaliossa, myös tunnetun kreikkalaisen lääkäri Hippokrateen mukaan monipuolinen lääkeaine.
Hän kutsui oliivia ”suureksi parantajaksi” ja suositteli sitä etenkin haavojen ja muiden vammojen hoidossa käytettäviin voiteisiin.
Öljy on mainittu yli 60:ssa Hippokrateen lääkinnällisessä ohjeessa, ja hän on todennut sen käytöstä muun muassa seuraavaa:
”Jos selkään tulee haava, keitä merisipulia ja murskaa se. Levitä murskaa siteeseen ja laita side vamman päälle. Voitele myöhemmin vuohenrasvalla, oliivöljyllä ja pihkalla.”
Myöhemmin on todettu, että oliiviöljyn sisältämät antioksidantit saattavat todellakin edistää haavojen paranemista.
Oliiviöljyn lääkinnällinen käyttö saattaa juontua kreikkalaisesta tavasta käyttää öljyä kauneudenhoidossa.
Kreikkalaiset kuluttivat nimittäin merkittävän osan öljystään ulkoisesti vartalon hoitoon. He peseytyivät päivittäin ja voitelivat pesun jälkeen ihonsa pehmentävällä oliiviöljyllä, joka kosteutti ihoa.
Varakkaimmat kreikkalaiset suosivat hajustettua oliiviöljyä, johon oli sekoitettu tuoksuvia kasveja, kuten ruusua ja myrttiä.
Oliiviöljyn käyttö kauneudenhoidossa ei ollut suinkaan uusi ilmiö, vaan se tunnettiin jo sankarieepos Iliaasta, joka oli peräisin noin 800-luvulta eaa.
Homeros kuvailee teoksessa, miten jumalatar Hera voitelee vartaloaan hajustetulla öljyllä vietelläkseen miehensä Zeuksen.
Homeroksen mukaan Hera ”voiteli itsensä kimmeltävällä öljyllä, taivaallisella ja ihanan tuoksuisella”.
Kreikkalaiset uskoivat öljyn olevan myös tehokas ehkäisykeino, jota Aristoteleen mukaan tuli ”sivellä alavatsassa sinne, minne siemen lasketaan”. Tutkimus on sittemmin vahvistanut, että oliiviöljy voi hidastaa siittiöiden liikettä.
Vihreä kulta oli statussymboli
Oliiviöljyn erityinen asema kreikkalaisten elämässä teki siitä myös merkittävän yhteiskunnallisen statussymbolin.
Hyväosaisilla kreikkalaisperheillä oli useita sosiaalisia velvollisuuksia, joissa kului suuria määriä oliiviöljyä.
Heidän tuli muun muassa uhrata öljyä temppeleissä varmistaakseen jumalten myötämielisyyden sekä lahjoittaa sitä julkisille laitoksille osoittaakseen olevansa kunnon kansalaisia.
Yläluokka saattoi myös korostaa vaurauttaan ja asemaansa järjestämällä ylenpalttisia juhlia, joissa ei säästelty missään – etenkään oliiviöljyssä.
Juhlia varten talot valaistiin lukuisilla öljylampuilla. Yksi lamppu kulutti noin 25 millilitraa öljyä illassa, joten lamppujen määrästä riippuen valon tuominen Kreikan yön pimeyteen saattoi käydä todella kalliiksi.
Vieraille tarjottiin heidän saavuttuaan myös erilaisia hajustettuja öljyjä, joilla he saattoivat raikastautua.
Illallispöydät notkuivat juhlavista ruoista, joissa oli käytetty huippulaadukkaita raaka-aineita sekä luonnollisesti oliiviöljyä, joka oli aterian opson.
Lisäksi tarjolla oli viiniä, johon kreikkalaisilla oli tapana lisätä maustettua öljyä.
Akropoliskukkulalla nykyisin kasvavan oliivipuun istutti Kreikan silloinen kuningatar Sofia vuonna 1917.
Kreikkalaisten tärkein myyntituote
Kreikkalaiset myivät ylimääräistä öljyä ulkomaisille kauppiaille, jotka veivät sitä eri Välimeren maihin.
Kreikkalaisten ihmeöljy oli jo 500-luvulla eaa. hyvin suosittua myös naapurimaissa, mutta vasta noin sata vuotta myöhemmin Kreikassa alettiin valmistaa oliiviöljyä varta vasten myös vientiin.
Ateenassa elettiin poliittisesti levottomia aikoja, ja kaupungilla oli vaikeuksia ruokkia väestöä. Vuonna 594 eaa. Ateenan kansankokous, ekklesia, valitsi filosofi ja poliitikko Solonin panemaan kaupunkivaltion talouden jälleen kuntoon.
Yhtenä ensimmäisistä hankkeistaan Solon kehotti yläluokkaa lisäämään oliiviöljyn tuotantoa. Viljelysmaat eivät soveltuneet viljan kasvattamiseen, ja se vähä, mitä maa tuotti, ei riittänyt kaikille.
Kun Ateena tuottaisi enemmän ulkomailla kysyttyä oliiviöljyä, se voisi vastaavasti tuoda maahan elintärkeää viljaa, Solon perusteli. Hän asetti jopa kaikki muut tuotteet vientikieltoon.
Kielto ei kauaa pitänyt, mutta Solonin suunnitelma toimi: oliiviöljyn tuotannosta tuli ajan mittaan Ateenan tärkeimpiä teollisuudenaloja.
Kreikkalaiset kävivät ensisijaisesti kauppaa naapurimaihin Italiaan ja Sisiliaan, mutta markkina-alue laajeni myös kauemmas Espanjaan ja Pohjois-Afrikan rannikolle Karthagoon.
Kreikkalaisen oliiviöljyn suosion kasvaessa maanviljelijät myös muun muassa Italiassa ja Espanjassa alkoivat istuttaa omia oliivipuitaan.
Arkeologit ovat löytäneet viitteitä siitä, että viljelijät muissa Välimeren maissa jopa julkesivat myydä omaa, alempiarvoista öljyään aitona kreikkalaisena oliiviöljynä saadakseen siitä paremman hinnan.
Oliiviöljy oli niin kysyttyä, että hitaasti kasvavilla oliivipuilla oli sotastrategista merkitystä: monissa sodissa sotilaat lähetettiin ensi töikseen polttamaan vihollisen oliivipuut.
Tätä taktiikkaa käytettiin muun muassa ensimmäisessä peloponnesolaissodassa (431–421 eaa.), jossa Ateena arasteli kohdata sotilaallisesti ylivertaisia spartalaisjoukkoja avoimessa taistelussa.
Sparta hyökkäili kuitenkin vuosittain Ateenan maaseudulle, missä sotilaat polttivat kaikki löytämänsä oliivipuut, jotta saisivat ärsytettyä vihollisen taistelukentälle.
Provosoinnista huolimatta ateenalaiset pysyivät visusti kaupungin muurien sisällä ja lähettivät sen sijaan ylivoimaisen laivastonsa tuhoamaan Spartan liittolaisten alueita.
Roomalaiset omivat öljyn
Rooman valtakunta alkoi noin 300 eaa. kehittyä Välimeren mahtimaaksi, ja nousevassa suurvallassa omaksuttiin myös mieltymys oliiviöljyyn.
Roomalaiset käyttivät öljyä vähintään yhtä ahkerasti kuin kreikkalaiset, ja he kasvattivat tuotantoa entisestään kehittämällä tuottoisampia viljelymenetelmiä ja tehokkaampia puristimia.
Roomalaiset levittivät oliiviöljyn käytön koko valtakuntaan, ja pian oliivipuita kasvoi jo Ranskan alpeilla asti.
Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen 300-luvulla oliiviöljyn tuotanto loppui pohjoisimmissa osissa mutta jatkui edelleen Välimeren alueella, missä oliiviöljy kuuluu edelleen olennaisena osana ihmisten arkeen ja ruokavalioon.