Eumeneen valiojoukot eli niin sanotut Argyraspides – Hopeakilvet

Ikämiesten piti pelastaa Aleksanterin valtakunta

Aleksanteri Suuren valiojoukot, Hopeakilvet, olivat voittamattomia. Aleksanterin kuoltua ikääntyneet veteraanit herättivät yhä pelkoa, jopa uudessa johtajassaan – ja syystä.

Aleksanteri Suuren valiojoukot, Hopeakilvet, olivat voittamattomia. Aleksanterin kuoltua ikääntyneet veteraanit herättivät yhä pelkoa, jopa uudessa johtajassaan – ja syystä.

Miłek Jakubiec/HISTORIA

Hyytävä tuuli nostatti pölyä loputtomiin sotureiden rivistöihin Gabienen tasangolla nykyisen Länsi-Iranin seudulla, kun kaksi makedonialaisarmeijaa, joissa oli yhteensä lähes 80 000 sotilasta, asettuivat vastakkain valmiina taisteluun.

Elettiin alkuvuotta 316 eaa., ja Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri oli kuollut seitsemän vuotta aiemmin. Hänen sotilaansa jatkoivat silti taistelua – nyt toisiaan vastaan.

Edessä oli ratkaiseva taistelu. Toisella puolella oli Aleksanterin entinen pääkirjuri Eumenes ja toisella puolella yksi kuninkaan parhaista kenraaleista, Antigonos.

Kummallakin oli noin 40 000 sotilasta, mutta Antigonoksella oli noin 40 vuoden sotakokemus, Eumenes oli taas valtaosan elämästään toiminut kirjurina.

Eumeneen joukoissa oli kuitenkin myös 3 000 erityistä sotilasta. Harmaat hiukset ja parrat sekä uurteiset kasvot kertoivat, että he olisivat voineet olla nuorimpien sotilaiden isoisiä.

”Voittamattomia sotilaita, joiden maineteot herättivät pelkoa vihollisissa.” Kreikkalainen historioitsija Diodoros Hopeakilvistä

Hopeisena kimaltelevat kilvet paljastivat miesten kuuluvan Aleksanteri Suuren eliittijoukkoihin, niin sanottuihin Hopeakilpiin. Nuorin heistä oli kuusissakymmenissä, useimmat jo yli 70-vuotiaita.

He olivat karskeja sotureita, tarkasti valikoituja taistelijoita, jotka olivat erikoistuneet tappamaan.

”Voittamattomia sotilaita, joiden maineteot herättivät pelkoa vihollisissa”, kirjoitti esimerkiksi kreikkalainen historioitsija Diodoros myöhemmin Hopeakilvistä.

Eumenes oli tarvinnut suuria summia ja äärimmäistä kekseliäisyyttä saadakseen Hopeakilvet taistelemaan puolellaan, mutta vastineeksi he olivat tuoneet hänelle voiton toisensa jälkeen.

Jos voitto tulisi nytkin, sisällissota päättyisi ja Eumenes olisi lunastanut lupauksensa suojella kuningasperhettä.

Eumenes ei silti saanut karistettua mieltään kalvavaa ajatusta Aleksanterin vanhoista veteraaneista: voisiko häikäilemättömien ja itsepäisten sotilaiden uskollisuuteen luottaa?

Aleksanteri Suuri Intiassa

Aleksanteri Suuri antoi hopeakilville valiojoukkojen aseman Intian sotaretkellä.

© Giuseppe Rava. All Rights Reserved 2022/Bridgeman Images

Taistelu imperiumista

Eumenes oli yksi niistä Aleksanteri Suuren läheisistä, jotka kuninkaan kuoltua vuonna 323 eaa. ajautuivat valtataisteluun.

Toisin kuin muut, hän ei kuitenkaan ei ajanut omaa etuaan vaan taisteli Aleksanterin perinnön ja perheen puolesta. Viekkaudella ja suoranaisella petoksella hän sai myös Aleksanterin pelätyimmät soturit taistelemaan rinnallaan.

Kukaan, kaikkein vähiten Eumenes itse, ei olisi kuitenkaan pystynyt ennustamaan asioiden kulkua, kun hän 18 vuotta aiemmin oli tullut Makedonian kuningashuoneen palvelukseen.

Nuori Eumenes ei ollut makedonialainen vaan kreikkalainen, minkä vuoksi vuorilla vihollisten ympäröimänä varttuneet karskit makedonialaiset pitivät häntä heikkona.

Eumenes todisti kuitenkin nopeasti älykkyytensä ja organisointikykynsä, ja palveltuaan ensin Aleksanterin isän kuningas Filippos II:n sihteerinä hänestä tuli tämän kuoltua Aleksanterin henkilökohtainen sihteeri ja neuvonantaja.

Aleksanteri otti Eumeneen mukaan pitkille sotaretkilleen itään.

”Intian sotaretkellä hänet pantiin jopa johtamaan sotajoukkoa”, historioitsija Plutarkhos kirjoitti.

Eumenes ja Aleksanteri Suuren vaimo Roksane

Eumenes (oik.) oli suuri tuki muun muassa Aleksanterin nuorelle vaimolle Roksanelle.

© Album/Ritzau Scanpix

Kukaan ei luottanut kreikkalaiseen Eumeneeseen

Kreikkalaissyntyinen Eumenes joutui taistelemaan koko ikänsä voittaakseen itsetietoisten makedonialaisten luottamuksen.

”Älä koskaan luota kreikkalaiseen”, kuului Aleksanteri Suuren aikainen sanonta, ja tuo asenne vainosi Eumenesta koko hänen uransa ajan.

Eumenes oli ainoa kreikkalainen kuninkaan sisäpiirissä, eivätkä makedonialaiset olleet tottuneet ulkomaalaisen nousevan niin korkeaan asemaan.

Eumenes palkattiin ensin kuningas Filippos II:n kirjuriksi ja sihteeriksi, jonka työt vain lisääntyivät Makedonian valtakunnan kasvaessa. Hän oli työssään niin etevä että sai Filippoksen kuoltua jatkaa tämän pojan Aleksanteri Suuren palveluksessa.

Hänen hallinnolliset kykynsä eivät kuitenkaan pehmittäneet makedonialaiskenraaleja, eikä tilannetta parantanut se, kun Aleksanteri nimitti Eumeneen ratsuväen komentajaksi.

Eumeneen kokemattomuus sodankäynnistä yhdistettynä hänen kreikkalaisuutensa oli liikaa, eikä hän koskaan päässyt kenraalien suosioon.

Eumenes voitti kuitenkin kuningasperheen kunnioituksen. Aleksanterin äiti Olympias ja vaimo Roksane luottivat enemmän epäitsekkääseen kreikkalaiseen kuin useimpiin makedonialaisiin.

Eumeneesta tuli läheinen niin Aleksanterin kuin tämän perheen kanssa. Aleksanterin varhainen kuolema vuonna 323 eaa. kuitenkin murskasi Eumeneen tulevaisuuden toiveet.

Hän yritti pysytellä Aleksanterin kuoleman jälkeen puhjenneen kenraalien välisen valtataistelun ulkopuolella mutta päätyi tukemaan kenraali Perdikkasta, jolle Aleksanteri oli antanut kuolinvuoteellaan Babylonissa kuninkaallisen sinettisormuksen.

Perdikkas nimitettiin valtionhoitajaksi ja uusien kuninkaiden, Aleksanterin heikkomielisen velipuolen Filippos Arridaioksen ja vastasyntyneen pojan Aleksanteri IV:n, sijaishallitsijaksi.

Muut kenraalit kuitenkin vain odottivat tilaisuutta syrjäyttää Perdikkas ja nousta itse valtaan.

Kaikkien yllätykseksi Eumenes nousi siinä taistelussa avainrooliin.

Eumenes voitti sankarin

Aleksanterin kuoltua hänen kenraalinsa jakoivat valtavan valtakunnan keskenään ja hallitsivat sen eri osia satraappeina eli kuvernööreinä. Eumenes sai muun muassa nykyisen Itä-Turkin alueella sijainneen Kappadokian, jota ei ollut vielä kokonaan valloitettu.

Muut kenraalit eivät lainanneet Eumeneelle joukkoja, joten Perdikkas tuli apuun ja auttoi tätä valtaamaan Kappadokian. Sitten Perdikkas jo kiirehti etelään kukistamaan kenraali Ptolemaiosta, joka oli julistanut provinssinsa Egyptissä itsenäiseksi.

Tuskin Perdikkas oli lähtenyt, kun Kreikassa oleillut suosittu kenraali Krateros ylitti Dardanellien salmen hyökätäkseen Perdikkaan selustaan kenraali Neoptolemoksen avustuksella.

Perdikkas käski Eumeneen pysäyttämään Krateroksen, joka oli ollut aikanaan kreikkalaisen hyvä ystävä. Krateroksen suosio kuitenkin huoletti Eumenesta, joka kokosi makedonialaisjoukkojensa lisäksi noin kuudentuhannen miehen armeijan paikallisista ratsumiehistä.

Plutarkhoksen mukaan hän myös salasi makedonialaissotilailta sen, kuka vihollisjoukkoa johti.

”Häntä pelotti, että jos sotilaat tunnistaisivat Krateroksen, he liittyisivät tämän joukkoihin”, Plutarkhos kertoo.

Krateroksen ja Neoptolemoksen ilmaannuttua paikalle Eumenes määräsikin ratsuväkensä välittömästi hyökkäykseen lähettämättä ensin viestinviejiä.

”Hän nousi hevosen selästä, itki katkerasti ja tarttui häntä kädestä.” Kirjailija Plutarkhos Eumeneen jäähyväisistä kuolevalle Kraterokselle.

Yllätyshyökkäys jyräsi Krateroksen armeijan. Krateros johti joukkojaan, mutta Eumeneen ratsuväki ei tunnistanut häntä kypärän takaa vaan syöksi hänet satulasta, ja hän talloutui hevosten kavioihin.

Eumenes hyökkäsi itse Neoptolemoksen kimppuun ja surmasi tämän. Sitten hän ratsasti haavoittuneena taistelukentän toiseen päähän, missä Krateros makasi kuolemaisillaan.

”Hän nousi hevosen selästä, itki katkerasti ja tarttui häntä kädestä”, kertoo Plutarkhos.

Nuo kaksi olivat olleet hyviä ystäviä Aleksanterin eläessä, ja Eumenes itki, koska kohtalo oli pakottanut heidät toisiaan vastaan.

Kreikkalainen sai kuitenkin pian muuta ajateltavaa kuultuaan, että Perdikkaan omat upseerit olivat tappaneet tämän. Muut kenraalit olivat julistaneet Eumeneen ja kaikki Perdikkaan tukijat lainsuojattomiksi.

Neoptolemos sai surmansa taistelussa Eumenesta vastaan.

Eumenes surmasi omakätisesti kenraali Neoptolemoksen taistelussa.

© history_docu_photo/Imageselect

Tappio sotatantereella

Tuomio teki Eumeneesta Vähän-Aasian yksinäisimmän miehen. Perdikkaan kuoleman jälkeen hän tiesi, että jäljellä olevat kenraalit sotivat vain oman etunsa puolesta eikä yksikään heistä suonut ajatustakaan Aleksanterin perheelle tai tämän toiveelle yhtenäisestä valtakunnasta.

Eumenes, joka voitollaan Aleksanterin vahvimmista kenraaleista oli osoittanut olevansa muutakin kuin pelkkä sihteeri, vaali yksin Aleksanterin perintöä.

Aleksanteri Suuri sotaretkellä armeijoineen

Aleksanteri Suuren eläessä hänen kenraalinsa taistelivat rinta rinnan, mutta hänen kuoltuaan he alkoivat taistella keskenään.

© Giuseppe Rava. All Rights Reserved 2022/Bridgeman Images

Nyt hänellä oli kuitenkin vastassaan taas uusi vihollinen: 61-vuotias kenraali Antigonos, jolle muut kenraalit olivat antaneet tehtäväksi hänen murskaamisensa.

Sotiminen oli syönyt Eumeneen rahat, ja hän lähetti sotilaansa ryöstelemään ja täyttämään taskujaan paikallisväestön kullalla ja hopealla.

Vuonna 319 eaa. taistelu oli kuitenkin väistämätön. Antigonos sai Eumeneen kiinni, ja juuri ennen kuin heidän armeijansa ottivat yhteen Orkyniassa Kappadokiassa, Antigonos onnistui lahjomaan yhden Eumeneen upseereista karkaamaan joukkoineen.

Eumenes jäi taistelussa pahasti alakynteen, menetti yli 8 000 miestä ja joutui suojautumaan paikalliseen linnoitukseen muutaman sadan sotilaan kanssa.

Antigonos piiritti linnoituksen mutta lupasi Eumeneelle säästää tämän hengen, jos tämä liittoutuisi hänen kanssaan. Eumenes hyväksyi tarjouksen, mutta kenraalin tietämättä kreikkalainen muuttikin häneltä vaaditun uskollisuudenvalan sanamuotoa niin, että hän ei vannonutkaan uskollisuutta Antigonokselle vaan Makedonian kuningasperheelle.

Antigonos havaitsi petoksen vasta, kun Eumenes oli jo kaukana matkalla kokoamaan uutta armeijaa Makedonian vaarallisimmista sotureista, Hopeakilvistä.

Eumenes herätti kuninkaan kuolleista

Eumenes oli nimittäin saanut Makedoniasta salaisen kirjeen, jossa Aleksanteri Suuren äiti Olympias kertoi pelkäävänsä, että Antigonos ottaisi vallan valtakunnassa ja murhaisi Aleksanterin pienen pojan.

Hän nimitti kirjeessään Eumeneen kuningashuoneen suojelijaksi ja käski tämän mennä Kilikian provinssiin Kyindan kaupunkiin, missä Hopeakilvet vartioivat yhtä kuningashuoneen aarrekammiota.

Eumenes rikkoi sopimuksensa Antigonoksen kanssa ja kiirehti Hopeakilpien kaupunkiin. Muut kenraalit olivat sijoittaneet sinne iäkkäät veteraanit, jotka olivat sotineet keskeytymättä siitä lähtien, kun Aleksanterin isä Filippos oli aloittanut valloituksensa 40 vuotta aiemmin.

He hallitsivat kaikki aseet ja etenkin kuusi metriä pitkät sarissakeihäät, jotka olivat Makedonian jalkaväen tehokkain ase.

Hopeakilvet olivat rakastaneet Aleksanteria eivätkä olleet alistuneet kenenkään komentoon tämän kuoltua. Heidän johtajistaan toinen, Antigenes, oli jopa osallistunut Perdikkaan murhaan.

Hopeakilvet liittyivät Eumeneen joukkoihin Aleksanteri Suuren kunniaksi.

© Shutterstock

Siksi nuo kolmetuhatta ikämiestä olivat päätyneet Kyindaan, missä heillä oli mukanaan perheensä sekä 40 vuoden armeijapalveluksensa aikana keräämä sotasaaliinsa.

Eumenes tiesi, että ei olisi helppoa suostutella arvonsa tuntevia Hopeakilpiä taistelemaan hänen puolellaan, ja hän päätti yrittää hyödyntää veteraanien kunnioitusta Aleksanteria kohtaan ja tuoda kuninkaan takaisin kuolleista.

Eumenes asettui kummulle keskelle Hopeakilpien leiriä niin, että kaikki näkivät hänet.

”Aleksanteri ilmestyi minulle unessa”, Eumenes huusi harmaahiuksiselle yleisölleen. ”Hän istui valtaistuimella leirin keskellä kuninkaallisessa paviljongissa valtikkoineen ja määräsi, että kaikki päätökset tuli tehdä juuri tässä paviljongissa.”

Plutarkhoksen mukaan Eumenes tulkitsi Hopeakilville unensa niin, että Aleksanteri halusi heidän rakentavan paviljongin valtaistuimineen ja tekevän kaikki päätöksensä siellä, jolloin Aleksanteri opastaisi heitä ja neuvoisi heitä tuonpuoleisesta.

Puhe sai veteraanien silmät kostumaan. He muistivat kultaiset vuodet, jolloin Aleksanteri oli johtanut heidät voitosta voittoon, ja rakensivat heti paviljongin ja valtaistuimen hänen kunniakseen.

Heidän kuninkaansa oli pyytänyt Eumeneen kautta heiltä apua voittaakseen vielä kerran – ja he olivat siihen valmiit.

Hopeakilvet käyttivät pronssista niin sanottua fryygialaista kypärää, jotka olivat yleisiä Makedonian jalkaväessä.

© Musée d’Art Classique de Mougins

Antigonos sai selkään ikämiehiltä

Eumenes sai aarrekammion hopealla koottua uuden armeijan 3 000 Hopeakilvestä ja tuhansista muista sotilaista. Sitten hän marssi nykyisen Libanonin alueella sijainneeseen Foinikiaan ja suostutteli siellä kenraali Peukestaan puolelleen.

Antigonos lähetti miehiään lahjomaan Hopeakilpiä pettämään Eumeneen, mutta vanhat sotilaat eivät suostuneet lahjottaviksi vaan tukivat Eumenesta vankkumatta.

Eumenes palkitsi heidät kiitoksin ja kutsui heitä joka tilaisuudessa ”suojelijoikseen”, vaikka pelkäsikin sisimmässään veteraanien muuttavan mielensä jonakin päivänä.

Vuonna 317 eaa. Eumenes oli nyt jo yli 40 000 miehen vahvuisen armeijansa kanssa Kopratasjoella persialaisen Susan kaupungin lähistöllä, kun tiedustelijat havaitsivat, että Antigonoksen joukot olivat lähellä ja valmistautuivat joen ylitykseen.

Eumenes asetti väijytyksen, ja kun Antigonoksen ensimmäiset 10 000 sotilasta olivat ylittäneet joen, Eumeneen joukot hyökkäsivät.

”Antigonos joutui katselemaan miestensä teurastusta, sillä hänellä ei ollut veneitä, joilla hän olisi päässyt apuun,” kreikkalainen historioitsija Diodoros kirjoitti.

Eumeneelle voitto oli tärkeä, sillä se osoitti Hopeakilville, että hän oli heille oikea johtaja.

Eumenes olisi nyt halunnut palata Välimeren rannikolle mutta joutui luopumaan aikeesta liittolaisensa, kenraali Peukestaan vaatimuksesta.

Asemansa pönkittämiseksi Eumenes tekaisi kirjeen, joka oli muka kuningatar Olympiaalta. Kirjeessä ilmoitettiin, että Olympias oli lyönyt Antigonoksen liittolaiset Makedoniassa ja että hänen oma kenraalinsa oli tuomassa Eumeneelle vahvistuksia.

Kirje toimi toivotulla tavalla, ja Eumeneen joukot suorastaan odottivat pääsevänsä nujertamaan Antigonoksen.

Taistelu koitti syksyllä 317 eaa. Paraitakenessa Susan itäpuolella, ja Hopeakilvillä oli siinä ratkaiseva rooli. Yli 80 000 sotilasta otti yhteen Paraitakenen tasangolla, mutta Antigonoksen nuorilla sotilailla ei ollut mahdollisuuksia Eumeneen rutinoituja veteraaneja vastaan.

Hopeakilvet tunkeutuivat pitkillä sarissakeihäillään vihollisen kilpimuurin läpi ja pakottivat vihollisen jalkaväen pakenemaan.

Taistelu kesti pitkälle iltaan asti, ja sen päätyttyä Antigonos oli menettänyt lähes 4 000 sotilastaan, Eumenes vain hieman yli viisisataa.

Eumeneen valiojoukot eli niin sanotut Argyraspides – Hopeakilvet

Hopeakilvet tunsivat yli 40 vuoden kokemuksella taistelukenttien kavalimmatkin keinot.

© Miłek Jakubiec/HISTORIA

Pöly ratkaisi viimeisen taistelun

Talvella Paraitakenen taistelun jälkeen Eumenes ja Antigonos alkoivat valmistautua ratkaisevaan taisteluun – joka koitti aiemmin kuin Eumenes oli odottanut.

Alkuvuodesta 316 eaa. Antigonos marssitti armeijansa kohti Eumenesta, jonka joukot olivat hajallaan Gabienen tienoilla Paraitakenen lähellä.

”Häpäisette omat isänne!” Hopeakilpien viesti Antigonoksen armeijalle

Eumenes sai kuitenkin varoituksen ja alkoi kiireen vilkkaa koota joukkojaan. Hänen armeijansa oli nyt suurempi kuin Antigonoksella, ja nyt nuo valtavat joukot asettuivat vastakkain karulle suolatasangolle.

Ratsumies toi Antigonoksen armeijalle viestin Hopeakilviltä.

”Roistot!” ratsumies huusi. ”Häpäisette omat isänne ja kaikki ne, jotka valloittivat maailmaa yhdessä Filippoksen ja Aleksanterin kanssa!”

Eumeneen joukot mylvivät taistelun kiihkossa, sotatorvet raikuivat ja armeijat lähtivät liikkeelle. Joukkojen nostattama tomu peitti pian tasangon.

Yhtäkkiä Antigonos sai idean. Hän lähetti pölyn suojassa ratsusotilaita Eumeneen armeijan selustaan yllättämään vartijat, jotka vartioivat siellä Hopeakilpien perheitä ja veteraanien vuosien mittaan keräämää sotasaalista.

Olympias, Roksane ja Aleksanteri Suuren poika murhattiin.

Kassandros surmasi niin Olympiaan, Roksanen kuin Aleksanterin ja Roksanen pojankin.

© History and Art Collection/Imageselect

Aleksanterin perhe tuhottiin

Eumenes soti pelastaakseen Aleksanteri Suuren perheen ja perinnön, mutta kun Eumenes tapettiin, kuningasperhettä odotti karu kohtalo.

Eumeneen sotiessa Aasiassa Antigonosta vastaan Aleksanteri Suuren äiti, kuningatar Olympias, taisteli Makedoniassa Antigonoksen liittolaista Kassandrosta vastaan.

Kassandros kuitenkin löi Olympiaan kenraalit, minkä jälkeen hän piiritti Olympiaan ja tämän viimeiset joukot Pydnassa.

Vanha kuningatar toivoi viimeiseen asti Eumeneen voittavan Antigonoksen ja pelastavan hänet ja loput Aleksanterin perheestä, mutta Eumenes ei koskaan päässyt Makedoniaan.

Samana vuonna kun Antigonos teloitti Eumeneen, Kassandros teloitutti Olympiaan. Kuusi vuotta myöhemmin vuonna 310 eaa. Kassandros myrkytti Aleksanterin vaimon Roksanen ja pariskunnan tuolloin 13-vuotiaan pojan Aleksanteri IV:n.

Aleksanterin lähiomaisista oli jäljellä enää hänen sisarpuolensa Thessalonike, jonka Kassandros otti vaimokseen hakien näin oikeutusta asemalleen Makedonian hallitsijana.

Kassandros kuoli sairauteen vuonna 297 eaa., ja kahden vuoden päästä hänen ja Thessaloniken poika surmasi äitinsä. Koko Aleksanterin lähisuku oli kuollut.

Leirin tapahtumista autuaan tietämättömät Hopeakilvet ajoivat sillä välin Antigonoksen jalkaväen pakosalle, ja kun vihollisen ratsuväki yritti tulla jalkaväen avuksi, Hopeakilvet asettuivat läpipääsemättömään muodostelmaan selät vastakkain ja pitkät keihäänsä tanassa.

Eumeneen uskoessa voittonsa vihdoin olevan varma kenraali Peukestas, joka oli pitkään kantanut kaunaa Eumenesta kohtaan, lähtikin yhtäkkiä taistelusta 1 500 ratsusotilaansa kanssa.

Illan tullen Eumenes joutui siksi keskeyttämään taistelun ratkaisemattomana, ja vasta silloin Hopeakilville selvisi, mitä he olivat menettäneet.

Antigonos julistautui kuninkaaksi vuonna 306 eaa.

Voitettuaan Eumeneen Antigonos julistautui vuonna 306 eaa. Aasian kuninkaaksi. Hän kuoli viisi vuotta myöhemmin taistelussa.

© Nastasic/Getty Images

He hyökkäsivät raivoissaan Eumeneen kimppuun, jota he pitivät syyllisenä onnettomuuteensa. He riistivät hänen miekkansa ja sitoivat hänet viedäkseen hänet Antigonokselle, joka lupasi siitä hyvästä palauttaa heidän omaisuutensa.

”Sotilaiden suojelijan Zeuksen nimeen, surmatkaa minut”, Eumenes aneli epätoivoissaan, mutta turhaan.

Perhe, omaisuus ja kunnia olivat Hopeakilville sittenkin tärkeämmät kuin Aleksanteri Suuren muisto.

Eumenes vietiin Antigonokselle, joka vangitsi hänet. Kahden viikon päästä Antigonos yritti tappaa kreikkalaisen nälkään, mutta Eumenes sinnitteli hengissä vielä oltuaan päiviä ilman ruokaa ja juomaa.

Lopulta Antigonos käski sotilaan kuristaa Eumeneen ja päätti näin tämän urhean kamppailun Aleksanterin perinnön puolesta.

Lydiasta löydetty makedonialainen sotilashauta.

Monia makedonialaissotilaita kuoli idässä Hopeakilpien tapaan. Kuvassa makedonialaisen sotilashaudan kivi.

© akg-images/Ritzau Scanpix

Antigonos kosti Hopeakilville

Vaikka Hopeakilpien petos viime kädessä varmisti Antigonokselle voiton Eumeneesta, nämä eivät saaneet kiitosta kenraalilta. Sen sijaan Antigonos laati julman koston vanhoille sotureille, jotka olivat nousseet häntä vastaan.

Kun Hopeakilvet vuonna 316 eaa. pettivät Eumeneen ja luovuttivat hänet Antigonoksen käsiin, Antigonos lupasi heidän saavan perheensä takaisin ja pääsevän hänen armeijaansa. Kenraali pitikin sanansa mutta myös kosti veteraaneille, jotka olivat voittaneet hänen armeijansa kerta toisensa jälkeen.

Kreikkalaisen historioitsija Plutarkhoksen mukaan Antigonos inhosi Hopeakilpiä, joita hän kutsui ”jumalattomiksi ja barbaarisiksi moukiksi”, ja hän antoi Arakhosian makedonialaiselle kuvernöörille käskyn tuhota vanhat soturit.

Antigonoksen määräyksestä yksikään heistä ei saisi enää koskaan palata Makedoniaan tai ylipäätään nähdä Kreikan merta koskaan elämässään.

Näin Hopeakilvet katosivat historiasta, eikä mikään lähde kerro heidän lopullisesta kohtalostaan. Ilmeisesti heidät pantiin taistelemaan Arakhosiassa eläneitä monia heimoja vastaan.

He eivät koskaan saaneet sitä kunniakasta kuolemaa taistelukentällä, mikä olisi sinetöinyt heidän voittoisan sotilasuransa. Sen sijaan vanhojen soturien elämä valui hitaasti Lähi-idän kuumaan hiekkaan.