Antiikin olympialaiset: voitto kotiin

Joka neljäs vuosi Olympiaan virtasi tuhansia kreikkalaisia kunnioittamaan Zeusta uhrilahjoilla, juhla-aterioilla – ja urheilulla.

Joka neljäs vuosi Olympiaan virtasi tuhansia kreikkalaisia kunnioittamaan Zeusta uhrilahjoilla, juhla-aterioilla – ja urheilulla.

AKG-images/Scanpix, bridgeman, Scanpix & Stock Photo

Kreikkalaiset olivat taas sodassa Persiaa vastaan. Elettiin vuoden 480 eaa. kesää, ja kaikki oli siis niin kuin antiikin Kreikassa tavallisestikin.

Persialaiset huomasivat kuitenkin pian hämmästyksekseen, että kreikkalaisten taistelutahto alkoi laantua ja monet kreikkalaiset lähtivät palveluspaikoiltaan kokonaan.

Oli koittanut kreikkalaisten kalenterin huippuhetki: suuri uhrijuhla, joka järjestettiin joka neljäs vuosi Olympiassa ylijumala Zeuksen kunniaksi. Ohjelmaan kuului myös lukuisia urheilukilpailuja.

© Scanpix/AKG-images

Olympiaan tuli jopa 50 000 katsojaa

Tärkeimmät vieraat majoittuivat Leonidaion-majatalossa, mutta tuhannet muut yöpyivät teltoissa tai taivasalla. Kilpailut käytiin stadionilla, mutta Olympian vierailun päätarkoitus olivat – ainakin kisojen alkuaikoina – rukoukset ja uhrilahjat ylijumala Zeukselle.

Täysikuun aikaan

Tulevasta tapahtumasta ilmoittivat kreikkalaisissa kaupunkivaltioissa kiertelevät airuet, jotka houkuttelivat urheilijoita ja katselijoita paikalle. Kisoja ennen ja niiden jälkeen vallitsi olympiarauha, jonka ansiosta matkustaminen Olympiaan Peloponnesoksen niemimaalle oli melko turvallista.

Urheilijat saapuivat paikalle kuukautta ennen h-hetkeä ja viettivät aikansa harjoitellen tiiviisti. Harjoittelun yhteydessä muita selvästi heikommat karsiutuivat ja saattoivat vetäytyä kunniakkaasti vielä ennen kisojen alkua.

Olympian kisat järjestettiin aina heinä-elokuun vaihteessa, tarkkaan ottaen kesäpäivänseisauksen jälkeisen toisen täysikuun aikaan. Silloin järjestettiin suuri kulkue ja uhrijuhla Zeuksen kunniaksi.

Ajan myötä eri lajien urheilukilpailut saivat yhä enemmän painoarvoa, mutta pohjimmiltaan Olympian kisat olivat antiikin kreikkalaisille niiden lähes 1200-vuotisen historian ajan uskonnollinen tilaisuus.

Ylijumala Zeuksen palvonta oli olympialaisten olennainen osa.

© British Museum

Urheilujuhla Zeuksen kunniaksi

Kisat olivat urheilullinen yhteenotto alituiseen kilpailevien kreikkalaisten kaupunkivaltioiden välillä, mutta samalla niissä myös kunnioitettiin kreikkalaisten ylijumalaa Zeusta. Aluksi kisat kestivät vain päivän, jonka päätteeksi järjestettiin suuri uhrijuhla Zeukselle.

Uhrauksessa henkensä menetti sata härkää, mutta suurin osa lihoista syötiin kuitenkin juhla-aterialla. Kun kisat laajenivat viisi­päiväisiksi, uhrijuhla asettui yleensä kolmannelle päivälle.

Olympian suurin temppeli oli pyhitetty Zeukselle. Siellä oli sittemmin tuhoutunut 12 metriä korkea istuvan Zeuksen patsas, joka oli tehty kullasta ja norsunluusta ja jota pidettiin yhtenä antiikin seitsemästä ihmeestä.

50 000 katsojaa

Kreikkalaiset olivat erittäin kiinnostuneita kisoista. Heitä virtasi Olympiaan kaikkialta hellenistisestä maailmasta: niin läheisistä kaupunkivaltioista kuin siirtokunnista Espanjasta ja Italiasta, Mustanmeren rannikolta, Pohjois-Afrikasta ja Vähästä-Aasiastakin.

Katsojia kertyi jopa 50 000. Heidän joukossaan oli myös aikansa suuria filosofeja, taiteilijoita ja tieteilijöitä. Alituiseen kunniasta ja vallasta keskenään kilpailevat kaupunkivaltiot ymmärsivät hyödyntää tilannetta.

12 rikkainta kaupunkia perusti kukin Olympiaan aarrekammion, jossa säilytettiin kisojen yhteydessä käytettäviä arvokkaita seremoniallisia varusteita ja joka toimi myös kaupungin lähetystönä.

Ensimmäiset kisat

Ensimmäiset Olympian lehdossa järjestetyt kisat on ajoitettu vuoteen 776 eaa. Tapahtuma oli vielä varsin vaatimaton, sillä ainoana urheiluna oli stadionin eli noin 200 metrin kilpajuoksu. Kisa käytiin suuren Zeuksen alttarin edessä, ja voittaja sai palkinnoksi oikeuden sytyttää uhritulen. Kisat myös nimettiin voittajan mukaan.

Näin jatkettiin vuoteen 720 eaa., jolloin kisat järjestettiin 14. kerran. Tuolloin järjestäjät ottivat ohjelmaan kolme uutta juoksukilpailua: noin 400 metrin juoksu (kaksi stadionia), pitkä 1400–4800 metrin juoksu sekä asejuoksu täysissä sotavarusteissa.

Raakoja lajeja

Show parani entisestään, kun järjestäjät aloittivat vuonna 396 eaa. airueiden ja torvensoitta­jien kilpailun. Nämä kisasivat kaikuvassa rakennuksessa, ja airueiden kilpailussa voitti se, jolla oli voimakkain ääni. Hän sai kunnian toimia siitä eteenpäin kisojen juontajana, ja torvensoittajien koitoksen voittanut sai puolestaan puhaltaa kilpailujen lähtöfanfaarit.

Dramatiikka ylsi huippuunsa, kun kisoihin otettiin uusina lajeina nyrkkeily ja pankration eli vapaaottelu.

Kaikki alkoi juoksusta. Vähitellen juoksumatkoja tuli lisää, mutta maraton ei koskaan kuulunut antiikin kisojen ohjelmaan.

© Metropolitan Museum

Juoksusta se kaikki alkoi

Olympian urheilujuhlat alkoivat pienimuotoisena uhraukseen liittyneenä juoksukilpailuna, mutta tapahtuma laajeni nopeasti.

Ensimmäisissä kisoissa oli vain yksi juoksukilpailu, stadionjuoksu eli noin 200 metriä, ja suuri uhrijuhla kreikkalaisten ylijumalalle Zeukselle. Suosion kasvaessa myös lajikirjo laajeni: mukaan tulivat kahden stadionin juoksu sekä pitkä juoksu (noin 1400–4800 metriä).

Lähtölinjalla juoksijoiden edessä oli pienet puomit, ja kun torvi soi, lähettäjä veti narulla puomit kaikkien edestä yhtä aikaa. Varaslähdöstä tuomittiin raipaniskuja.

Urheilijat saapuivat harjoittelemaan 30 päivää ennen avajaisia. Siihen oli varaa vain vauraimmilla, mutta kaupunkivaltiot alkoivat tukea urheilijoitaan, jotta nämä voisivat hankkia kotikaupungilleen kultaa ja kunniaa varallisuudesta riippumatta.

Olympiassa vain voitto merkitsi; pelkällä osallistumisella ei ollut arvoa. Niinpä kisoihin osallistui vain sellaisia urheilijoita, joilla oli todelliset mahdollisuudet voittaa.

Siinä oteltiin mies miestä vastaan, kunnes toinen oli lyöty henkihieveriin tai antautui. Eräs säilynyt ottelukuvaus kertoo Damoxenoksen ja Kreugaksen kamppailleen niin tasaväkisinä koko päivän, että he lopulta illalla sopivat lyövänsä toisiaan vuorotellen, kunnes jompi kumpi tuupertuisi.

Kreugas mäjäytti iskunsa Damoxenoksen päähän, mutta tämä pysyi pystyssä. Sitten oli Damoxenoksen vuoro iskeä. Hän iski kätensä sormet edellä Kreugaksen kylkeen. Iskun voimasta hänen sormensa painuivat kyljestä läpi ja hän veti Kreugakselta sisälmykset ulos.

Kreugas kuoli, mutta hänet julistettiin silti voittajaksi Damoxenoksen vilpin vuoksi – tuomarit katsoivat, että sovitun yhden lyönnin sijaan Damoxenos oli antanut sojottavilla sormillaan kerralla viisi iskua.

Patsas paljasti nyrkkeilijöiden vammat:

Ammattilaisurheilijoita

Antiikin kisoissa vain voitto merkitsi jotain. Hopea- ja pronssisijoituksia ei tunnettu, ja vain paras palkittiin. Tärkeää ei myöskään ollut juoksijan aika tai heiton pituus vaan vain se, että urheilija tuli sillä kertaa ensimmäisenä maaliin tai heitti tai hyppäsi pidemmälle kuin muut.

Antiikin ajoilta on säilynyt tietoja kisojen voittajista, mutta niissä ei juurikaan ole tietoja yksittäisistä tuloksista, joten antiikin atleetteja ei pysty vertaamaan urheilijoihin, jotka tänä vuonna ottavat mittaa toisistaan Pekingissä.

Voittajia kohdeltiin sankareina niin Olympiassa kuin heidän omissa kaupunkivaltioissaankin. Siellä odotti sankarin vastaanotto ja ylellisyys. Monet urheilijat käyttivät voittoaan ponnahduslautana politiikkaan.

Aluksi urheilijat tulivat vauraista perheistä, joilla oli varaa antaa poikansa rauhassa keskittyä harjoitteluun. Kaupunkivaltioiden välinen kilpailu oli kuitenkin kovaa, joten uusia lahjakkuuksia alettiin metsästää kaikkialta, ja niinpä pian myös alempien sosiaaliluokkien nuorukaiset saivat näyttää kyntensä urheilussa. Urheilijoista tuli ammattilaisia, jotka elivät harjoittelemalla ja kiertelemällä kisoista toisiin.

Urheilulliset spartalaiset toivat kisoihin uusia lajeja ja kilpailemisen alasti. Muut kaupunkivaltiot kyllästyivät ennen pitkää ylivoimaisiin spartalaisiin.

Sparta dominoi Olympian kisoja 150 vuoden ajan. Muista kaupunkivaltioista urheilijat tulivat yksin, mutta spartalaiset tulivat joukkueena. Kaikkien spartalaisten nuorten läpikäymä sotilaskoulutus tarjosi heille hyvän pohjan myös urheilumenestykseen.

Ilmeisesti juuri spartalaiset saivat ajettua läpi käytännön kilpailla alasti, sillä alastomuus oli tavallista spartalaisten sotilaskulttuurissa. Muualta tulleista osallistujista se tuntui kiusalliselta, mutta siihen totuttiin, samoin kuin spartalaisten ohjelmaan tuomaan viisiotteluun.

Viisiotteluun eli pentathloniin kuuluivat juoksu, kiekonheitto, keihäänheitto, pituushyppy ja paini. Juuri näiden lajien katsottiin opettavan nuorille miehille tarpeellista kehon ja mielen hallintaa.

Vuonna 594 eaa. ateenalaiset saivat lopulta tarpeekseen spartalaisten ylivallasta kisakentillä. Ateena päätti alkaa myöntää julkista tukea nuorille lahjakkaille urheilijoille, jotka voisivat tuoda kaupungille kunniaa. Investointi kannatti, sillä spartalaisten voitot vähenivät huomattavasti.

© Corbis/Scanpix

Kiekonheitto

Antiikin kiekko oli pronssia ja painoi useita kiloja.

© British Museum

Juoksu

Viisiotteluun kuului noin 200 metrin pikajuoksu.

© British Museum

Keihäänheitto

Noin sormenpaksuinen keihäs lingottiin matkaan hihnan avulla. Heittojen pituuksia ei tunneta.

© Corbis/Scanpix

Paini

Antautuminen osoitettiin nostamalla sormi suorana pystyyn.

© Museum of Fine Arts, Boston

Pituushyppy

Käsipainojen avulla antiikin urheilija pystyi kurkottamaan pidemmälle.

Tuomaristo

Olympialaisten järjestäminen vaati kehittynyttä hallintoa. Aluksi järjestelyjä hoiti yksi ihminen, mutta vuodesta 344 eaa. olympialaisten järjestelyissä hääri kokonaista 10 järjestäjää ja tuomaria.

He ottivat vastaan ilmoittautumisia ennen kisoja ja jakoivat osallistujat miesten ja nuorten sarjoihin. Syntymätodistuksia ei ollut, joten henkilön ikä määritettiin arvioimalla.

Ensimmäisten parin sadan vuoden ajan myös tuomarit osallistuivat itse kilpailuihin, kunnes kreikkalaiset keksivät, että kilpailun tuomarin olisi ehkä syytä olla puolueeton.

© British Museum

Tuomarit, jotka tulivat arvostetuista perheistä, valvoivat pyhiä seremonioita ja kisojen käytännön toteutusta. Urheilijan oli otettava yhteyttä tuomareihin, mikäli hän halusi tehdä kilpailun kulkuun tai vilppiin liittyvän valituksen.

Vilppiä ja vilunkipeliä

Kaikki urheilijat tiesivät, että vilppi ei ollut sallittua: ”Olympiavoitto on saavutettava jalkojen nopeudella ja ruumiin kestävyydellä, ei rahalla”, luki stadionin lähellä olevassa häpeäpatsaassa, joka oli pystytetty vilpistä tuomituilla sakoilla. Lahjonta oli kuitenkin yleistä. Esimerkiksi vuonna 388 eaa. nyrkkeilijä Eupolos Thessaliasta lahjoi kolme vastustajaansa häviämään tahallaan, ja hänen oli maksettava sakkoja.

Vain voitto merkitsi. Kreikkalaiset eivät jakaneet hopea- ja pronssisijoja.

© British Museum

Mainetta ja mammonaa

Vain voitto oli tärkeää ja vain voittaja palkittiin. Hopeaja pronssimitaleita tai muita sijoituksia ensimmäisen lisäksi ei tunnettu. Aluksi palkinnot olivat lähinnä symbolisia, kuten seppele tai palmunlehvä.

Lisäksi jokaiselle voittajalla pystytettiin patsas Olympian lehtoon. Suurin osa patsaista oli silti samannäköisiä, sillä urheilijan oli saavutettava kolme voittoa, ennen kuin patsaasta tehtiin juuri kyseistä urheilijaa esittävä näköispatsas.

Yleensä urheilijan kotikaupunki maksoi patsaan, sillä voitto toi mainetta ja kunniaa koko kaupunkivaltiolle. Voittajaa odottivat kotiinpaluun hetkellä voitonhymnit ja kukkaissade sekä myöhemmin maalliset
palkinnot: ilmaista ruokaa, arvostettu paikka kaupunginvaltuustossa, verovapaus tai suuria rahalahjoituksia.

Ateenakin tuomittiin kerran sakkoihin korruptiosta kisojen aikana, mutta kaupunkivaltio kieltäytyi maksamasta. Tuomarit pysyivät kannassaan, ja niin Ateena päätti boikotoida kisoja. Kun myös Delfoin oraakkeli kieltäytyi yhteistyöstä ateenalaisten kanssa, Ateenan oli nöyrryttävä, ja niin se oli jälleen mukana seuraavissa kisoissa.

Kreikkalaiset yrittivät joskus myös parantaa suorituksiaan viinillä ja sienillä, mutta doping oli tuskin kovin yleistä.

Sen sijaan kaupunkivaltiot yrittivät usein ostaa urheilijoita muualta omiksi edustajikseen. Tällainen takinkääntö aiheutti niin paljon katkeruutta atleetin alkuperäisessä kotikaupungissa, ettei hänellä ollut sinne enää sen koommin paluuta.

Nainen areenalla

Vain vapaat ja hyvämaineiset kreikkalaiset miehet saivat osallistua kilpailuihin, mutta ulkomaalaiset ja orjat olivat sentään tervetulleita katsomon puolelle – kunhan olivat miehiä, sillä naisilla ei ollut pääsyä paikalle.

Kisojen aikana naiset eivät saaneet edes ylittää Alfeiosjokea, joka virtasi Olympian rajana.

Spartattaret joutuivat jäämään kotiin.

© British Museum/Shutterstock

Naisilta pääsy kielletty!

Olympian kisat olivat avoinna kaikille kreikkalaisille vapaille miehille, jotka eivät olleet syyllistyneet murhaan tai varkauteen temppelistä. Naisilta oli pääsy kielletty niin kisakentille kuin katsomoonkin sekä koko Olympian alueelle.

Rikkomuksesta saatettiin tuomita kuolemanrangaistus. Sparta vastusti tätä sääntöä, sillä siellä neidot harjoittelivat siinä missä nuorukaisetkin. Säännöstä ei kuitenkaan joustettu.

Eräs leski Rodokselta uhmasi kuitenkin kieltoa. Hän saapui Olympiaan mieheksi pukeutuneena, koska hän halusi kiihkeästi nähdä poikansa nyrkkeilemässä. Kun poika voitti, leski riemastui niin, että ryntäsi katsomon aidan yli, ja silloin hänen viittansa putosi ja paljasti hänet.

Tavallisesti pyhälle alueelle saapunutta naista olisi rangaistu tyrkkäämällä hänet kuolemaan korkealta kielekkeeltä, mutta koska pojan isäkin oli ollut arvostettu olympiavoittaja, niin nainen armahdettiin.

Nero voitti kaiken

Noin sata vuotta ennen ajanlaskumme alkua Kreikasta tuli Rooman valtakunnan provinssi, ja vaikka kisat jatkuivat, ne alkoivat näivettyä. Roomalaiset kuitenkin kiinnostuivat hetkellisesti kisoista ja antoivat niille piristysruiskeen vuoden 100 jaa. paikkeilla. Käytännölliset roomalaiset muun muassa paransivat kisa-alueen palveluita: alueelle tuli ensimmäistä kertaa pisuaareja ja juoksevaa vettä.

Roomalaiset halusivat yleensä ennemmin jännittää katsomossa kuin osallistua itse kisoihin, mutta poikkeuksiakin oli. Monet Rooman keisarit osallistuivat aktiivisesti. Vuonna 67 keisari Nero halusi myös jättää jälkensä kisojen historiaan.

Nero esitteli uusia lajeja, kuten harpunsoiton, sillä hän piti itseään eturivin muusikkona. Niinpä hän myös voitti kilpailun – samoin kuin joka ikisen muunkin lajin, johon hän osallistui. Kultaa tuli siis myös hevosvaunuajoista 10-valjakolla, joka sekin oli aiemmin tuntematon laji.

Nero julistettiin voittajaksi, vaikka hän ehti matkalla jopa pudota vaunusta. Väitetään, että hän palasi Roomaan mukanaan kokonaista 1 808 palkintoa.

Kamppailulajit olivat raakaa peliä. Ottelut jatkuivat tauotta niin kauan, että voittaja selvisi. Rajuin laji oli pankration.

Yksi yleisön suosikkilajeista oli nyrkkeily. Se poikkesi suhteellisen vähän nykyaikaisesta nyrkkeilyurheilusta. Ottelijat olivat alasti, mutta kämmenet ja nivelet tuettiin käärimällä niiden ympärille nahkasuikaleita.

Aluksi ne olivat pehmeää nahkaa, mutta ajan mittaan rystysten päälle käärittiin yhä kovempaa nahkaa, jotta iskut olisivat yhä tehokkaampia. Hihnoja myös vahvistettiin joskus metallinpaloilla tai lyijy­vanteilla. Pisteitä ei jaettu eikä erätaukoja pidetty, vaan ottelu kesti niin kauan, että toinen luovutti tai ei enää pystynyt jatkamaan.

Lyönnit vyön alle olivat kiellettyjä, samoin kuin vastustajan tarkoituksellinen vahingoittaminen. Nyrkkeilyssä ja painissa ottelijoita ei jaettu painoluokkiin, joskin tuomarit yrittivät usein valita tasaveroiset ottelijat. Paini­ottelu kesti niin kauan, että toinen oli pakottanut vastustajansa lattiaan kolmasti, mieluiten heitto-otteella.

Rajuin laji oli pankration, vapaaottelu, joka oli painin ja nyrkkeilyn sekoitus. Siinä lähes kaikki oli sallittua; kiellettyä oli vain pureminen, sisälmyksien kaivaminen ja silmien painaminen.

Jos onnistui murtamaan vastustajan sormet tai potkaisemaan häntä vatsaan, voitonmahdollisuudet olivat hyvät. Ottelu päättyi, kun toinen ei voinut enää jatkaa, antautui tai kuoli.

© Lessing Archives

Pankration

Pankration oli raju vapaaottelu, jossa esimerkiksi potkut olivat sallittuja.

© British Museum

Paini

Notkeus ja voima olivat tärkeitä painissa, mutta painava ottelija oli aina etulyöntiasemassa.

© Staatliche Antikensammlungen und Glyptothek

Asejuoksu

Olympialaisen rauhan symbolisena päätöksenä oli viimeinen laji, jossa kilpailijat juoksivat täysissä sotavarustuksissa.

Kristinusko päätti kisat

Toinenkin Rooman keisari jätti jälkensä kisojen historiaan: Theodosius I lopetti Olympian kisat. Se tapahtui 390-luvulla, kun kristinusko oli jo vallannut vankan aseman Roomassa. Theodosius oli kääntynyt kristityksi, ja häntä alkoi huolestuttaa urheilun ja kreikkalaisen pakanauskonnon tiivis yhteys.

Viimeiset antiikin olympialaiset järjestettiin vuonna 393 eli 1 169 vuotta ensimmäisten kisojen jälkeen. Sittemmin maanjäristykset, kristityt ja ryöstöretkeilijät vähitellen tuhosivat Olympian hylätyt urheilukentät ja pyhätöt.

Kirjallisten lähteiden ja koristekuvien ansiosta muistot antiikin kisoista elävät silti yhä.

Pierre de Coubertin rakennutti klassisen stadionin Ateenan kisoihin vuonna 1896.

© Ullstein Bild

Olympialaiset herätettiin henkiin

Keskiajalla taiteilijat kuvasivat Kreikan suurellisia urheilutapahtumia, ja ajatusta samantyyppisistä kisoista pyrittiin herättämään henkiin toistuvasti, muun muassa vuonna 1612. Ruotsissa ”Olympialainen yhdistys” järjesti vuosina 1834 ja 1836 ”Olympialaiset kisat” Ramlösassa. Lajeina oli painia, kilpajuoksua, tasapainotehtäviä ja hyppykisoja.

Idean nykyaikaisista olympialaisista esitti Ranskan urheilija­liiton nokkamies, paroni Pierre de Coubertin. Olympian alueen arkeologisten löytöjen innoittamana hän ehdotti vuonna 1892 suurten kansainvälisten kisojen järjestämistä rauhan nimissä. De Coubertin toimi ponnekkaasti kisojen puolesta.

Ensimmäisten nykyaikaisten olympialaisten avajaiset pidettiin Ateenassa 6. huhtikuuta 1896. Kisoihin osallistui kaikkiaan 295 miesurheilijaa, jotka edustivat kolmeatoista kansallisuutta.