10 000 palkkasoturia nöyryytti Persiaa

Kolmas päivämarssi oli hyvin raskas. Pohjoistuuli puhalsi vastaisena ja kylmetti luita ja ytimiä myöten. Muuan tietäjä sanoi, että oli uhrattava tuulelle, ja niin tehtiin. Lunta oli kuuden jalan syvyydeltä, ja moni orja ja hevonen kuoli hankeen.

Saman kohtalon koki kolmisenkymmentä sotilasta. Nuotioissa pidettiin tulta yön yli, sillä leirien ympärillä oli runsaasti puuta. Vain viimeisinä tulleilla oli vaikeuksia löytää polttopuita.

Ne, jotka olivat tulleet ensiksi ja sytyttäneet tulet, eivät halunneet päästää myöhemmin tulleita nuotioilleen, elleivät nämä antaneet heille viljastaan tai muusta ruuastaan.

Pian kaikki jakoivat ruokansa toisten kanssa. Kun tulet oli sytytetty, lumi niiden ympäriltä suli ja hankeen syntyi vähitelleen syviä, maahan asti ulottuvia painanteita, joista voitiin mitata hangen paksuus.

Marssi jatkui syvässä hangessa, ja monia kiusasi kova nälkä. Syötyään he virkosivat ja jatkoivat marssimista. Pääjoukosta oli jäänyt jälkeen monia sotilaita, joilta lumisokeus oli vienyt näkökyvyn tai jotka olivat menettäneet varpaitaan paleltumien vuoksi.

Lumisokeuden saattoi välttää pitämällä marssiessa silmien edessä tummaa liinaa, ja paleltumilta suojeli se, että pysyi koko ajan liikkeessä ja riisui jalkineet yöksi.

Jos nukkui jalkineet jalassa, niiden nahkaremmit pureutuivat lihaan ja pohjat jäätyivät kiinni jalkapohjiin. Niin kävi helposti varsinkin silloin, kun vanhat kengät olivat hajonneet ja sotilaat joutuivat käyttämään matkan varrella teurastettujen härkien parkitsemattomasta nahasta tehtyjä jalkineita.

Soturiheimo iski takaapäin

Sotilaat leiriytyivät mielellään kyliin. Kyläläiset asuivat maan alle kaivetuissa huoneissa, joihin laskeuduttiin kuin kaivon aukosta. Eläimiä varten oli kaivettu alaspäin viettävä polku, mutta ihmiset laskeutuivat asumuksiin tikkaita pitkin.

Vuohet, lampaat, naudat ja siipikarja poikasineen asuivat ihmisten kanssa. Asuntoihin oli varastoitu myös ohraa, palkokasveja ja suuria ruukkuja olutta.

Janon yllättäessä tarvitsi vain ottaa pilli ja imeä olutta suoraan ruukusta. Olut oli hyvin vahvaa ellei siihen lisännyt vettä, mutta kun siihen tottui, se maistui varsin miellyttävältä.

Sitten edessä oli 50 parasangin (200 km, toim. huom.) marssi khalybien maiden halki. Khalybit olivat sotaisimpia kaikista heimoista, joita kreikkalaiset kohtasivat, ja he ryhtyivät innokkaasti taisteluun.

Khalybeillä oli pitkät pellavakankaasta tehdyt tunikat, joissa oli metallilevyjen sijasta paksuja huopakaistaleita. Heillä oli myös säärisuojukset ja kypärät, ja vyöllään spartalaisten tikarin tapainen veitsi.

Veitsillään he katkaisivat kaulan niiltä, jotka saivat kiinni. Sitten he irrottivat pään ja raahasivat sitä perässään ja tanssivat ja lauloivat aina kun tulivat vihollisen näköpiiriin. Lisäksi heillä oli aseenaan 30 jalan pituinen seiväs.

Khalybit pysyttelivät kylissään, kunnes kreikkalaiset olivat menneet ohi, ja sitten he hiipivät näiden perään ja hyökkäsivät. Khalybien taloja ympäröivät suojamuurit, joiden sisälle he olivat keränneet ruokaa.

Oppaalla oli oma lehmä ojassa

Niinpä kreikkalaiset eivät pystyneet anastamaan ruokaa khalybeilta, vaan heidän piti tulla toimeen sillä, mitä olivat aiemmin onnistuneet hankkimaan.

Kreikkalaiset saapuivat neljänsadan jalan levyiselle joelle. Sieltä he marssivat 20 parasangin matkan skythenien maan poikki. Marssi kesti neljä päivää tasaisessa maastossa. Tultuaan kyliin he lepäsivät kolme päivää ja täydensivät muonavarastojaan.

Seuraava neljän päivän ja 20 parasangin taival vei heidät suureen ja vauraaseen Gymniaksen kaupunkiin. Alueen käskynhaltija lähetti kreikkalaisille Gymniaksesta oppaan johdattamaan heidät vihamielisten alueiden halki.

Kun opas saapui, hän kertoi vievänsä kreikkalaiset viidessä päivässä paikkaan, josta nämä näkisivät meren, ja lupasi panna henkensä tästä pantiksi.

Kun he olivat ylittäneet rajan vihollisen maille, opas kehotti kreikkalaisia polttamaan ja tuhoamaan kaiken. Siitä kreikkalaiset arvasivat, että hän oli tullut oppaaksi vain sitä tarkoitusta varten eikä suinkaan auttaakseen heitä.

Meri pelasti kreikkalaiset

Viidentenä päivänä he tulivat Therkesvuorelle. Kun ensimmäiset olivat päässeet huipulle, he näkivät edessään siintävän meren ja puhkesivat kovaääniseen huutoon.

Ksenofon ja muut taempana tulleet kuulivat huudon ja luulivat vihollisen hyökänneen etujoukon kimppuun. Viholliset olivat näet lähes koko matkan seuranneet kreikkalaisia, jotka olivat järjestäneet väijytyksiä ja surmanneet niissä useita vihollissotilaita ja ottaneet muutamia vangiksi.

Kun takaa tulevat menivät lähemmäksi, huuto yltyi. Etummaisina kulkeneet puhkesivat huutoon, ja siitä takana tulevat tiesivät, että jotain merkittävää oli tapahtunut.

Niinpä Ksenofon hyppäsi hevosensa selkään ja ratsasti ratsumiestensä kanssa toisten avuksi. Pian hän kuitenkin kuuli, mitä sotilaat huusivat: ”Thalassa! Thalassa!”, ”Meri! Meri!”

Kaikki ryntäsivät juoksuun, ja taempana tulevat hoputtivat hevosia ja kuormajuhtia eteenpäin. Kun miehet pääsivät vuoren laelle, he syleilivät toisiaan kyynelsilmin, niin sotilaat kuin päällikötkin.

Sitten, kuin yksissä tuumin, kreikkalaiset ryhtyivät keräämään kiviä suureksi kasaksi. Röykkiön päälle he panivat naudanvuotia, seipäitä sekä sotasaaliiksi saamansa kilvet.

Heidän oppaansa iski kilvet rikki ja kehotti muitakin tekemään samoin. Sitten kreikkalaiset antoivat oppaalleen lahjaksi hevosen, hopeamaljan ja persialaisen puvun.

Opas halusi kuitenkin eniten sormuksia, joita sotilailla oli sormissaan, ja niitäkin hänelle annettiin. Sitten kreikkalaiset päästivät oppaan menemään.

Näytettyään kreikkalaisille kylän, jonne nämä voisivat leiriytyä, sekä tien makronien maille opas poistui yön aikana.

Jälkikirjoitus

10 000 kreikkalaisen onnistunut pako osoitti Persian valtakunnan heikkouden, ja pian kreikkalaiset näkivät tilaisuutensa mahtivaltion kukistamiseen koittaneen.

350-luvulla eaa. Makedonian Filippos II suunnitteli hyökkäystä Persiaa vastaan. Vuonna 334 eaa. hänen poikansa Aleksanteri Suuri toteutti viimein kreikkalaisten hyökkäyksen Persiaan.