Orjuuden vastustajat kutsuivat Franklin Piercea "taikinanaamaksi”.

© My American History

Kehnot presidentit

Yhdysvaltojen presidenttejä pidetään usein maailman vaikutusvaltaisimpana miehenä. Kun tarkastellaan muutamia heistä, on selvää, että valta ja kyvykkyys eivät välttämättä kulje käsi kädessä.

tiistai 26. tammikuuta 2016 teksti Hans Henrik Fafner

Yhdysvalloilla on ollut historiansa aikana monta presidenttiä, jotka ovat parhaimmillaankin olleet epäpäteviä ja pahimmillaan vähät välittäneet vastuullisesta tehtävästään.

Lyhytnäköiset presidentit estivät useaan otteeseen orjuuden lopettamisen, ja monien historiantutkijoiden mielestä Yhdysvallat olisi voinut välttää vuosina 1861–65 käydyn sisällis­sodan, mikäli presidenttinä olisi ennen sotaa ollut tehtäviensä tasalla oleva jämäkkä henkilö.

1841–45: Presidentiksi sattumalta – William H. Harrison

© library of congress & alberta diary

Kun William H. Harrison kuoli vuonna 1841 oltuaan presidenttinä vain kuukauden, lain mukaan piti ­ jär­jestää uudet vaalit.

Varapresidentti John Tyler ­nimitytti kuitenkin ­itsensä presidentiksi ja loi samalla uuden käytännön. Vastustajat alkoivat kutsua oikotietä presidentiksi noussutta Tyleria nimellä ”His Accidency” eli ”hänen sattumoisuutensa”.

1850–53: Epävarma lukutoukka – Millard Fillmore

Sodan uhatessa Fillmore teki kyseenalaisia myönnytyksiä orjanomistajille. 

© Illustrated London news

Varapresidentti Millard Fillmoresta tuli ­presidentti, kun hänen edeltäjänsä kuoli ­kesken virkakautensa. Fillmore pelkäsi yli ­kaiken sotaa etelävaltioiden kanssa ja hyväksyi siksi kompromissin, joka takasi orjan­omistajille aiempaa enemmän ­valtaa.

Monet ­pitivät ratkaisua virheenä, ja ­esimerkiksi ­sanomalehti The New York Times kirjoitti: ”On sääli, että presidentti Fillmore pitää orjuutta poliittisena eikä moraalisena ongelmana.”

­Lukumiehenä tunnettua ­Fillmorea ­järkytti orjuutta enemmän se, ettei Valkoisessa talossa ollut ­ kirjastoa, ja hän keskittyikin sisä­politii­kan ­sijasta kirjaston perustamiseen.

1853–57: Vihattu sodanlietsoja – Franklin Pierce

© My American History

Franklin Pierce oli kotoisin pohjoisvaltioista, mutta politiikassa hän kannatti etelävaltioita. Häntä pidettiin ­heikkona ja helposti johdateltavana.

Vuonna 1854 hän tuki muun muassa lakia, joka salli orjuuden Nebraskassa ja Kansasissa. Pierce sai paljon vihamiehiä, kun hän kannatti sotaa Espanjaa vastaan maiden kiistellessä Kuuban hallinnasta.

1857–61: Sota oli syttyä huhujen vuoksi – James Buchanan

”Utahin sota” tuhosi presidentti Buchananin uskottavuuden.

© Brigham Young University

Vastavalitulle presidentille James Buchananille kerrottiin vuonna 1857 Utahissa asuvien mormonien suunnittelevan kapinaa.

Hän ei ­tutkinut asiaa tarkemmin vaan määräsi armeijan liikekannalle. Onneksi lumimyrsky pysäytti joukot Wyomingiin ennen kuin ne ehtivät hyökätä, ja asia saatiin selvitettyä rauhanomaisesti.

Utahin kiista kuitenkin syvensi Yhdysvaltojen poliittista kahtiajakoa ja ajoi maata kohti sisällissotaa.

1865–69: ”Tämä maa kuuluu valkoihoisille” – Andrew Johnson

© Shutterstock

Andrew Johnsonista tuli presidentti pian sisällissodan päättymisen jälkeen. Hän tärkein tehtä­vänsä olisi ollut yhdistää sodan repimä valtio, mutta hän paljasti pian todellisen karvansa kumoamalla veto-oikeudellaan lain, joka olisi ­taannut vapautetuille orjille kansalaisoikeudet.

Johnson jopa kirjoitti avoimesti: ”Tämä maa kuuluu valkoihoisille, ja minun ollessani ­presidenttinä valko­ihoisten eduksi sitä myös hallitaan.”

1869–77: Sotasankari oli surkea presidentti – Ulysses S. Grant

Grant osoitti, että hyvät kenraalit eivät välttämättä ole hyviä poliitikkoja.

© History World

Sisällissodan sankariksi noussut pohjoisvaltioiden kenraali Ulysses S. Grant valittiin presidentiksi vuonna 1869.

Alku näyttikin lupaavalta: presidentti hyväksyi orjien kansalaisoikeuksia tukevia lakeja ja taisteli Ku Klux Klania vastaan. Toisaalta hän myös nimitti vanhoja aseveljiään korkeisiin poliit­tisiin virkoihin, joihin nämä eivät olleet lainkaan päteviä.

Myös korrputio rehotti. Grantin aikaa presidenttinä kuvaa ­hyvin se, että poliittista epäpätevyyttä ja epärehellisyyttä alettiin hänen kahdella kaudellaan kutsua nimellä ”grantismi”. 

1921–23: Heikkotahtoinen visionääri – Warren G. Harding

Hardingilta puuttui lujuutta, ja uhkapelit kiinnostivat häntä
politiikkaa enemmän.

© The Daily Green

Warren G. Hardingilla riitti lennokkaita ideoita, mutta ne jäivät useimmiten toteuttamatta, sillä hän kaihtoi ristiriitoja. Politiikan sijaan hän keskittyi golfin peluuseen ja naisten kanssa pelehtimiseen.

Hänen sisäministerinsä myönsi lahjuksia vastaan eräälle öljy-yhtiölle yksinoikeuden runsaaseen öljyesiintymään. Presidentti Harding tiesi lahjuksista mutta antoi asian olla.

Omat puutteensa hän kuitenkin tunnisti, ja totesi kerran avustajilleen: ”En sovi tähän tehtävään. Minun ei olisi koskaan pitänyt pyrkiä presidentiksi.”

1929–33: Hoover vaikutti karkealta ja kylmältä – Herbert Hoover

”Hooverville”-hökkelikylät, joita lamavuosina nousi eri puolille Yhdysvaltoja, toivat presidentti Hooverille kyseenalaista kunniaa.

© polfoto/corbis & Library of Congress

Herbert Hooverin valinta presidentiksi osui yksiin 1930-luvun alun syvän laman kanssa. Hoover yritti elvyttää taloutta alentamalla veroja mutta kieltäytyi käyttämästä valtion varoja miljoonien työttömien avustamiseen, mikä teki hänestä erittäin epäsuositun.

Presidentin kehnot viestintätaidot vain pahensivat tilannetta ja välittivät vaikutelmaa karkeasta ja välinpitämättömästä valtionpäämiehestä.

Hooverin päätös määrätä korkeat tuontitullit muualta ­maailmasta tuotaville tuotteille pahensi talous­kriisiä entisestään. Ratkaisua on pidetty yhtenä Hooverin pahimmista virheistä.

Ehkä sinua kiinnostaa...