Indus-kulttuurin mysteerinen romahdus

Löydöstä saattoi selvästi päätellä, että yhteiskunta, sen kansalaiset ja korkealaatuinen rakennustaito olivat kokeneet ankean kohtalon. Tuhoutuneen sivilisaation hylätyt kaupungit olivat ajan saatossa hautautuneet hiekan ja maakerrosten alle.

Noin vuoteen 1800 eaa. saakka jäljitetyistä kerrostumista löytyi tuskin nimeksikään merkkejä ihmisistä: kaupungin loiston ajat olivat tuohon mennessä jo päättyneet ja asukkaat lähteneet syystä, johon tutkijat eivät löytäneet vastausta.

Marshallin löydön jälkeen Induksen laaksoon virtasi vuosikymmenten ajan tutkijoita, jotka koettivat ratkaista, mikä tuhosi muinaisen sivilisaation, ja vastaukseksi tarjottiin esimerkiksi sotia, valloittajia, tulvia ja maanjäristyksiä.

Vasta aivan viime aikoina on alkanut selvitä, että Induksen kulttuurin salaperäisen katoamisen syitä kannattaa etsiä muualta kuin jokilaakson viljavasta maaperästä tai suorien talorivistöjen raunioista.

Intia vanheni 3 000 vuotta

John Marshall havaitsi pian, että Mohenjo-Daron löydöt eivät täsmänneet muiden Induksen laakson kaivausten kanssa.

Määrittäessään eri maakerroksista tekemiensä löytöjen ikää arkeologit havaitsivat hämmästyksekseen, että Mohenjo-Darolla oli ikää noin 4 000 vuotta, eli se oli paljon vanhempi kuin muut alueelta löytyneet rauniot.

Kun Marshall palasi kaivauksilla viettämiensä vuosien jälkeen Britanniaan, hän arvioi Indus-kulttuurin kukoistuskaudeksi 3250–2750 eaa. Hänen sanojensa mukaan Intia oli nyt 3 000 vuotta vanhempi kuin ennen hänen tutkimuksiaan. Brittiarkeologi oli kuitenkin löytänyt vasta murto-osan kulttuurista, josta on paljastunut lisää hänen tutkimustensa jälkeen.

Tuohon saakka uskaliaimpienkin arvioiden mukaan Intian pohjoisosiin olisi syntynyt ensimmäisen kerran asutusta Gangesjoen alueella, jonne indoarjalaiset siirtolaiset olisivat tulleet Persiasta ja Keski-Aasiasta vuoden 1250 eaa. tienoilla.

Uusi löytö osoitti Intiassa olleen omaa asutusta jo ainakin 1 500 vuotta oletettua aikaisemmin.

Mohenjo-Daron alueen kaivaukset käynnistyivät toden teolla toisen maailmansodan jälkeen. Vuoteen 2002 mennessä jo yli tuhat kaupunkia, kylää tai asuinpaikkaa oli kaivettu esiin.

Indus-kulttuuri ulottui nykyisen Afganistanin pohjoisosasta Pakistaniin ja Luoteis-Intiaan noin miljoonan neliökilometrin alueelle. Alue vastaa 2,5-kertaisesti Suomen pinta-alaa.

Tutkijoiden mukaan 3 000 kilometrin pituisella Induksen joenvarsialueella eläneet paimentolaiset olisivat alkaneet viljellä maata jo vuoden 7000 eaa. vaiheilla. Induksen länsipuolella olevalta nykyisen Pakistanin Balochistanin provinssin alueelta on löytynyt merkkejä vehnän ja ohran viljelystä sekä nautojen, vuohien ja lampaiden luita, mikä kertoo pysyvästä asutuksesta.

Induksen laakson ihanteelliset olosuhteet

Paimentolaiset olisivat tuskin parempaa asuinpaikkaa voineet löytää. Voimakkaiden sääilmiöiden vuoksi alueella oli vuosittain heinäkuusta elokuun puoliväliin rankkoja monsuunisateita.

Sateiden vuoksi Indus tulvi yli äyräidensä, ja tulvien laskiessa ranta-alueille jäi paksu kerros ravinnepitoista mutaa, joka antoi hyvän pohjan viljelylle.

Noin vuonna 3000 eaa. alueella kasvatettiin viljojen lisäksi herneitä, seesamia ja taateleita. Samoilta ajoilta on löydetty myös puuvillan siementen ja kuitujen jäännöksiä. Orastavan kulttuurin vaurastuessa alettiin rakentaa kaupunkeja, jotka olivat aluksi lähinnä kylämäisiä yhteisöjä tai muutaman asumuksen rykelmiä. Noin 2600 eaa. pienistä maaseutukylistä oli kuitenkin jo kehittynyt tuhansien asukkaiden kaupunkeja, suurimpien joukossa Mohenjo-Daro ja Harappa.

Tutkijoiden arvion mukaan pelkästään Harappassa oli 23 500 asukasta 150 hehtaarin alueella. Sekä Harappa että Mohenjo-Daro sijaitsivat mäellä, joka oli muodostunut, kun samalle alueelle oli vuosisatojen ajan rakennettu edellisten rakennuskerrosten, jätteiden ja muun täyteaineen päälle.

Kukkulan laella kaupungin keskustassa oli suuri, linnoitusta muistuttava rakennus. Sen ympärillä levittäytyi tarkoin suunniteltu katuverkosto. Pääkadut olivat yhdeksän metriä leveitä, pienemmät kadut puolestaan 1,5–3-metrisiä.

Jätevedet johdettiin pois

Vielä viivasuoria katuja ihmeellisempi oli kaupunkien maanalainen infrastruktuuri. Harappassa, Mohenjo-Darossa ja muissa suurissa kaupungeissa oli nykyaikaisia ratkaisuja muistuttavia viemäreitä, kylpylöitä ja käymälöitä.

Mohenjo-Daron kaivauksissa 1925–1926 löytyi Suureksi kylpyläksi nimetty kylpylä. Siinä on yli 12 metriä pitkä ja 7 metriä leveä uima-allas, jolla on enimmillään syvyyttä 2,5 metriä. Altaan sivuja ja pohjaa peittävät tiilet oli tilkitty tervalla vedenpitäväksi.

Suuressa osassa taloista oli myös oma kylpyhuone. Se oli liitetty viemärikanaviin, joilla jätevedet johdettiin pois talosta.

Monet Mohenjo-Daron taloista olivat kaksikerroksisia. Niistä arkeologit löysivät jäännöksiä terrakotasta valmistetuista poistoputkista, joita pitkin jätevedet johdettiin kadulla oleviin viemäreihin. Viemärit oli tehty poltetuista tiilistä, jotka oli liitetty toisiinsa eräänlaisella laastilla tarkasti vedenpitäviksi. Viemäriverkosto haarautui laajalle alueelle.

Taloista jätevesi johdettiin pääviemäriin, joka puolestaan liittyi kanavien verkkoon.

Muuratut kanavat pystyivät kuljettamaan suuria jätevesimääriä. Esimerkiksi Lothalin kaupungin pääviemäri oli 1,5 metriä syvä ja 91 senttiä leveä. Viemäriverkosto oli katettu, ja kiinteä jäte erotettiin kaivojen ja puisten säleikköjen avulla jätevedestä, joka johdettiin lopulta jokeen kaupungin ulkopuolelle.

Koska taloista löytyi muurattuja viemäreitä, jotka johtivat talon sisällä olevasta aukosta katettuun säiliöön, niissä oli todennäköisesti myös käymälöitä.

Jos talosta ei ollut liityntää kaupungin pääviemäreihin, jätevedet johdettiin ja suodatettiin erilliseen kaivoon, käytännössä ruukkuun, jonka pohjassa oli reikä. Jätevesi suodattui maahan reiän läpi.

Kaivaukset paljastavat myös, että joissakin kaupungeissa oli osattu suojautua monsuunisateiden tuomien tulvavesimassojen varalta.

Dholaviran kaupungin laitamien kaivauksissa löytyi 16 säiliön vesilaitos. Siihen oli mahtunut yhteensä 250 000 kuutiometriä vettä, joka johdettiin kaupunkiin akvedukteja pitkin.

Vastaava vedenjakelujärjestelmä otettiin Roomassa käyttöön vasta 1 700 vuotta myöhemmin, ja monilla muilla Euroopan alueella näin kävi vasta 1800-luvulla.

Menestys perustui mittoihin

Tiilentekotaito oli yksi Indus-kulttuurin menestyksen avaimista. Tutkijat ovat havainneet, että miltei kaikissa kaupungeissa oli käytetty tarkasti samankokoisia tiiliä. Jotta tähän yhtenäisyyteen oli päästy, Induksen kansoilla oli ollut sekä kattavat matemaattiset taidot että kehittyneet pituuden ja painon mittausjärjestelmät.

Kaivauksissa on löytynyt ihmiskunnan historian ensimmäisiä, norsunluusta valmistettuja viivoittimia sekä useita eripainoisia punnuksia.

Tarkastellessaan punnitusvälineistöä tutkijat päättelivät, että alueella oli käytetty binäärilukujärjestelmää.

Samaa ideaa sovelletaan nykyään tietokoneissa, ja samantyyppisellä kaksilukujärjestelmällä toimivat 1600-luvulla myös Euroopan ensimmäiset alkeelliset laskukoneet.

Rakennustyömaiden lisäksi punnuksia oli tarvittu muuallakin. Kaupankäynti oli vilkasta, ja myös tavarantuotanto oli selvästi hyvin organisoitua.

Suurista kaupungeista löytyneet, tietyn kaavan mukaan rakennetut työpajat osoittavat, että käsityöläisillä oli omat korttelinsa, joissa työstettiin kuparin, pronssin, lyijyn ja tinan kaltaisia metalleja. Yksi suosittu raaka-aine oli karneoli, joka on kvartseihin kuuluva punasävyinen puolijalokivi.

Kaivauksissa on löytynyt esimerkiksi karneoli, johon on kaiverrettu kaksi sisäkkäistä ympyrää ikään kuin silmäksi. Laaksosta on löytynyt myös mahdollisesti kuningasta tai pappia esittävä miesfiguuri, jonka otsassa oli samanlainen kivi ehkä suojaamassa kantajaansa vihollisen pahalta silmältä.

Käsityöläiset valmistivat myös vuolukivisiä, härkien, tiikereiden tai puhvelien kuvin koristeltuja leimasimia, joilla painettiin kuvioita saveen.

Kaupankäynti ulottui myös kaupunkien ulkopuolelle. Induksen laaksoon on löytöjen mukaan tuotu esimerkiksi mineraaleja Iranin ja Afganistanin alueilta, lyijyä ja kuparia muualta Intiasta sekä jadea Kiinasta.

Himalajan ja Kashmirin alueilta tuotiin setripuuta jokia pitkin. Valuuttana induslaiset käyttivät terrakottaruukkuja, kultakoruja, hopeaa, metalleja, helmiä ja jalokiviä.

Teollisen mitan tuotantoa

Induksen kansojen tuotteet levisivät laajalle alueelle: jopa 2 500 kilometrin päästä on löytynyt Induksen laaksossa työstettyjä tavaroita, ja kaupankäynnistä on merkintöjä myös Irakin alueella eläneiden sumerilaisten arkistoissa.

Niiden mukaan ”mustan maan miehet tuovat Akkadin kuninkaalle Naram-Sinille kaikenlaisia vieraan maan tavaroita”, ja Induksen laakson sinettejä ja koruja on löytynyt nykyisten Irakin, Kuwaitin ja Syyriankin alueelle levittäytyneen Mesopotamian alueelta.

Induksen laaksosta, Keski-Aasiasta ja nykyisen Iranin alueelta löytyneiden ruukkujen, sinettien ja muiden esineiden samankaltaisuus todistaa vilkkaasta kaupasta, jota käytiin Keski-Aasian aavikkomaisten arojen halki kulkeneilla karavaanireiteillä. Arkeologien mukaan Indus-kulttuurin loiston aikoina noin 2600 eaa. tuotteiden valmistus sai miltei teolliset mitat.

Indus-kulttuurin arkielämästä ei tiedetä paljonkaan, mutta löydöistä voi päätellä, että kehitystaso oli vaikuttavan korkea.

Kaupunkilaisilla oli esimerkiksi varaa kaunistautumiseen. Korujen lisäksi arkeologit ovat löytäneet meikkien, silmänympärysvoiteiden ja kampojen jäännöksiä.

Kaivauksissa löydetyt pienet, tanssijoita ja soittajia esittävät terrakottapatsaat paljastavat, että musiikki-instrumentteina käytettiin sekä rumpuja että kaaren muotoisia harppuja.

Lisäksi on löytynyt leluja ja kuutio, jonka sivuilla on samanlaiset reiät yhdestä kuuteen kuin nykyisissäkin arpakuutioissa.

Joukkomurha ehkä tuhon syy

Tasapainoinen ja kehittynyt yhteiskunta alkoi kuitenkin yllättäen taantua vuoden 1900 eaa. tienoilla. Kylpylät ja viemärit pääsivät rappeutumaan.

Kirjoitusmerkkejä löytyy jo vähemmän, ja punnusten sekä mittojen tuotanto miltei lakkasi. Kaupunkirakentamisen säntillisyys katosi, kun väki pakkautui keskustoihin nopeasti kyhättyihin taloihin ja laita-alueet jäivät asumattomiksi.

Selittämätön romahdus hämmentää tutkijoita. Arkeologi Mortimer Wheeler teki Mohenjo-Daron kaivauksissa 1940-luvulla kuitenkin löydön, jonka hän uskoi valaisevan asiaa.

Yleisen kaivon lähellä sijainneen talon kellarikerroksesta löytyi nimittäin kaksi luurankoa. Wheelerin mukaan vainajat olivat koettaneet paeta talosta. Pian muualtakin löytyi oudoissa, vääntyneissä asennoissa olevia luurankoja. Wheeler löysi niitä kaikkiaan 37 ja päätteli, että kyseessä oli ollut joukkomurha.

Induksen kulttuuria seurasi luoteesta tulleiden indoarjalaisten paimentolaisten asutuskausi. Joidenkin arkeologien mukaan kulttuurin vaihtumista olisi edeltänyt väkivaltainen selkkaus, jossa indoarjalaiset olisivat karkottaneet aiemmat asukkaat pois alueelta, mikä olisi tuhonnut vanhan kulttuurin.

Wheeler piti Mohenjo-Daron kaduilta löytyneitä luurankoja näyttönä tästä: hän oli varma, että kyse oli alkuperäisistä asukkaista, jotka olivat viimeisillä voimillaan urhoollisesti puolustautuneet tunkeutujia vastaan.

”Ei ole varmaankaan sattuma, että miehet, naiset ja lapset joutuivat verilöylyn uhreiksi Mohenjo-Daron viimeisinä päivinä. Todisteiden perusteella syytän asiasta Indraa”, Wheeler kirjoitti viitaten indoarjalaisten palvomaan jumalaan.

Vuonna 1964 teoria kuitenkin kumottiin, koska todisteiden mukaan luurangot eivät olleet kaupunkien tuhoutumisen ajalta vaan ne ajoittuivat vasta myöhempään Induksen laakson historian vaiheeseen.

Erään toisen tutkijan mukaan vainajat eivät olleet voineet kuolla taistelussa, sillä vammat eivät olleet kuolettavia. Nykyaikaisin menetelmin tehdyt tutkimukset osoittivat, että luut olisivat olleet jo paranemassa ja kuolemaan oli jokin muu syy.

Joki käänsi kansalle selkänsä

Induksen kulttuuri tuskin tuhoutui ulkoisen vihollisen vuoksi. Uusimmat tutkimukset viittaavat siihen, että tuhon syynä oli todennäköisesti sama maaperä, jonka ravinteikkuus alun alkaen oli saanut maatalouden kukoistamaan Induksen varrella ja luonut pohjan menestyvälle sivilisaatiolle.

Kulttuurin viimeisinä vuosina laaksoa piinasivat sekä maanjäristykset että tulvat, mutta suurimpana vitsauksena oli ilmaston yleinen muuttuminen.

Vuonna 2018 tehdyssä tutkimuksessa kävi ilmi, että Induksen laakson sääolot muuttuivat merkittävästi vuoden 2500 eaa. tienoilla, kun lämpötila ja sen myötä sademäärä laskivat.

Tällöin monsuunisateiden väheneminen hankaloitti maanviljelyä. Tämä käy ilmi Climate of the Past -julkaisussa olleesta artikkelista.

Kausivaihtelun mukaisen sademäärän muuttuminen havaittiin tutkimalla merenpohjan kiviä Pakistanin rannikolla kaukana Induksen laakson tomuisilta kaivauksilta. Näytteissä oli kerrostumina fossiileja ja yksisoluisia huokoseläimiä.

Aiemmissa tutkimuksissa huokoseläinten kuorista oli voitu päätellä, millainen meriveden suolapitoisuus oli ollut niiden kuollessa ja vajotessa pohjaan.

Kesällä, kun monsuunisateiden vesi tulvii jokien kautta mereen ohentaen sen vettä, kuorten suolapitoisuus pienenee. Tästä voidaan päätellä, mihin vuodenaikaan kerrostuma on syntynyt, ja tästä tiedosta on puolestaan apua määritettäessä monsuunisateiden vaihtelua vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa.

Monsuunien voima vaihteli

Myös talvikauden monsuunisateiden voima on melko helppo määrittää. Talvimonsuunin voimakkaat tuulet nostavat valtameren pinnalle meren syvänteissä olevia ravinteita, joiden ansiosta kasvi- ja eläinkannat kasvavat.

Induksen suulla merenpohjan happipitoisuus on pieni, mikä puolestaan tarjoaa erinomaiset olosuhteet orgaanisen aineksen säilymiselle.

Tutkimusporauksissa on tästä syystä helppoa löytää dna-materiaalia. Tieto eliökantojen koosta auttaa kartoittamaan, kuinka voimakkaita talvimonsuunit olivat.

Dna-tietojen perusteella voidaan laatia kuva ilmasto-olojen muutosten vaikutuksista kasvi- ja eläinlajeihin.

Miljardeja dna-molekyylejä jaksottamalla voidaan nykyaikaisin menetelmin havaita vuodenaikakohtaisia kerrostumia, joiden avulla luonnonolojen muutoksista saadaan tietoa. Induksen eliölajien olosuhteet olivat selvästi huonontuneet samaa vauhtia kulttuurin katoamisen kanssa.

Dna-tutkimukset osoittivat, että alueen lajirikkaus väheni vuoden 2500 eaa. tienoilla. Päätelmien mukaan muutoksen syynä oli Induksen kulttuurin loppuvaiheessa tapahtunut talvimonsuunien vahvistuminen ja kesämonsuunien heikkeneminen. Koko sivilisaatio katosi nopeasti.

Muutokset ovat olleet erittäin suuria. Lämpötilojen laskiessa pohjoisnavalta virtasi kylmempää ilmaa Atlantin ja Euroopan pohjoisosien yli.

Ilmamassat työnsivät myrskyalueita yli Välimeren, mikä voimisti Induksen laakson talvimonsuuneja. Myös Egypti ja Mesopotamiassa sijainnut Akkadin valtakunta kokivat romahduksen samoihin aikoihin, ja ilmastonmuutos saattoi olla tämänkin syynä.

Induksen laakson asukkaat selvisivät siirtymällä kaupungeista Himalajan juurelle muodostaen siellä pienempiä yhteisöjä. Himalajankin sademäärät riittivät maanviljelyn tarpeisiin.

”Vaikka kesämonsuunien niukkuus vaikeutti viljelyä Induksen varrella, vuorten juurella sateita ja kosteutta oli jatkuvasti riittävässä määrin”, sanoo tutkijaryhmää johtanut geologi Liviu Giosan.

Kun Välimereltä tulevat talvimyrskyt osuvat Himalajan vuoristoon, Pakistanin puoleiselle osalle vuoristoa syntyy sateita. Niiden synnyttämät virrat auttavat maanviljelyssä.

Verrattuna kesämonsuunien aiheuttamiin tulviin, joihin Induksen asukkaat olivat tottuneet, sademäärä jäi todennäköisesti suhteellisen pieneksi eikä sen avulla voitu ruokkia entisenkokoista väkimäärää. Sadetta tuli kuitenkin edes siedettävissä määrin.

Ei tiedetä, veikö väestön siirtyminen ja asettuminen Himalajan juurelle kuukausia vai peräti vuosisatoja, mutta se on varmaa, että kyseessä oli valtava muuttoliike, joka lopulta pyyhkäisi pois vanhan kulttuurin.

”Ei voida sanoa, että sen katoaminen olisi täysin ilmaston syytä. Samaan aikaan alueelle ilmestyi indoarjalainen kulttuuri, ja tulokkailla oli rautaesineitä, hevosia ja vaunuja. On kuitenkin erittäin todennäköistä, että talvimonsuuneilla oli osansa asiassa”, Giosan toteaa.

Laakson maanviljelijät näyttäisivät selvinneen pidempään, kaupungit taas tyhjenivät nopeasti mahdollisesti monsuunien takaaman vaurauden ehtyessä.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että osa Induksen kulttuurista sinnitteli pitkään vielä kaupunkien autioiduttua, ehkä jopa 1000–900-luvulle eaa. saakka.

Toiset väittävät, että kulttuuri kuoli vasta Aleksanteri Suuren Intian-sotaretken aikoihin vuoden 325 eaa. tienoilla. Joidenkin mukaan osia kulttuurista on säilynyt ja sekoittunut muiden paikallisten kulttuurien osaksi.

Indus-kansan Rosettan kivi puuttuu

Vaikka Indus-kulttuuri jopa ylitti Egyptin, Mesopotamian ja monen muun varhaisen kulttuurin saavutukset, siihen kätkeytyy myös eniten arvoituksia.

Yhtenä syynä on se, että Induksen kansojen kielestä ei ole tietoa. 1800-luvulla alkaneista ankarista yrityksistä huolimatta kielentutkijat eivät ole pystyneet ratkaisemaan kirjainmerkkien arvoitusta.

Haasteena on se, että kirjoituksia on vähän. Arkeologit ovat löytäneet tuhansia tekstejä 60 eri kaivauskohteesta, mutta suurin osa niistä on liian lyhyitä, jotta niiden rakenteen ja merkityksen voisi ratkaista.

Kukin kirjoitus sisältää yleensä neljästä viiteen merkkiä, ja pisimmässäkin on vain 26 merkkiä. Pätkien lyhyyden vuoksi kielentutkijat eivät ole pystyneet havaitsemaan merkkijonoissa yhtenäisiä, kielen rakenteen paljastavia jatkumoita.

Yhdysvaltalaiset ja intialaiset matemaatikot ovat turhaan koettaneet murtaa kirjoitusten koodia tietokoneen avulla.

Ohjelmistoilla on yritetty analysoida kielen perusrakennetta esimerkiksi sen avulla, mitkä merkit esiintyvät yleisimmin yhdessä.

Pyrkimyksenä on selvittää, mitä merkkejä tuhoutuneista kirjoitustauluista tai sineteistä puuttuu. Jos ohjelmointitehtävät onnistuvat, tutkijat saavat ehkä lisätietoa kielen tulkinnan avuksi, sillä näin voitaisiin luoda pidempiä tekstinpätkiä analyysia varten.

Kielentutkijat etsivät myös mahdollisia Indus-kielten ja muiden alueen kielten välisiä sukulaisuussuhteita. Teoriat vaihtelevat indoeurooppalaisista kielistä paikallisiin, Kambodžassa, Vietnamissa ja Kaakkois-Aasiassa puhuttuihin kieliin.

Vahvin arvio viittaa kuitenkin siihen, että Induksen kielet olivat sukua eteläisessä Intiassa ja Sri Lankassa puhutuille dravidakielille.

Tutkijoilla on siis vielä työsarkaa Induksen kielten tulkinnan parissa. Hieroglyfien arvoitus ratkesi vuonna 1822 löytyneen niin sanotun Rosettan kiven avulla. Jos tutkijat löytäisivät Indus-kulttuurin kirjoitusmerkkejä kuviin yhdistettyinä tai jopa toiselle kielelle käännettyänä, koko sivilisaation arvoitukset saattaisivat aueta uudella tavalla.

Toistaiseksi Induksen kulttuuri on monilta osiltaan yhtä arvoituksellinen kuin sen yhtäkkinen katoaminen yli 3 000 vuotta sitten.