”Hirvein teurastus, mitä olen nähnyt”

Dugumbe* ja hänen väkensä rakensivat majansa Lualabajoen oikeanpuoleiselle rannalle Nyangwe-nimisen markkinapaikan viereen.**

Dugumben väki kuuli, että kilpailevan Ujijissa toimivan kauppiaan pääorja oli tehnyt sopimuksen joen länsirannalla elävän bagenyaheimon johtajien kanssa, ja tieto sai heidät raivoihinsa.

Siksi he päättivät rangaista orjaa ja osoittaa samalla oman mahtinsa alueella. Rangaistukseksi he hyökkäisivät markkinoilla olevien ihmisten ja bagenyaheimoon kuuluvien kimppuun.

Verilöylyn toteutti Tagamoio, Dugumben johtava orjien alahankkija.

Markkinat pidettiin joka neljäs päivä, ja niillä kävi aina 2 000–3 000 ihmistä. Kauppapaikka sijaitsi pitkällä joenrantaan päättyvällä rinteellä. Mäen juurella oli pieni poukama, johon mahtui 50–60 suurehkoa kanoottia.

Useimmat markkinoilla kävijät olivat naisia. Joen länsipuolen ihmiset toivat myytäväksi esimerkiksi kalaa, suolaa, pippuria, vihanneksia, kankaita, rautaa, lintuja, vuohia, lampaita ja sikoja.

Joen itäpuolelta naiset toivat puolestaan kassavaa*, viljaa, perunoita ja muita tärkkelyspitoisia tuotteita.

Aluksi läsnäoloni markkinoilla sai ihmiset varuilleen ja pelkäämään, mutta tein kaikkeni voittaakseni heidän luottamuksensa. Siksi aloin käydä markkinoilla usein, ja vähitellen kun ihmiset näkivät, että en tahtonut heille mitään pahaa, he alkoivat kohdella minua erittäin ystävällisesti.

Markkinoilla käydessäni piirsin luonnokset kaikista 15:stä siellä myytävästä kalalajista.

Tarkoitukseni oli verrata niitä alempana Niilillä eläviin kaloihin. Ihmiset auttoivat minua innokkaasti kertomalla kalojen nimet.

Sinä päivänä, josta nyt kerron, näin kolme kiväärein aseistettua miestä.

Aluksi aioin käydä sanomassa heille, ettei markkinoille saanut viedä aseita, mutta päätin sitten antaa asian olla, sillä ajattelin, että miehet olivat ehkä vasta tulleet eivätkä siksi tunteneet sääntöjä.

Mutta vain pari minuuttia sen jälkeen kun olin nähnyt heidät, he alkoivat yhtäkkiä ampua sankkaan väkijoukkoon. Toinen ryhmä miehiä avasi samaan aikaan tulen sen poukaman luona, jossa kanootit olivat.

Luodit iskeytyivät ihmisiin, ja monet pakenivat paniikissa kanooteille heittäen tavaroitaan sinne tänne ja unohtivat melansa rannalle.

Pakenevat ihmiset yrittivät saada kanoottinsa jokeen, mutta ne jäivät jumiin ahtaaseen poukamaan eivätkä he ehtineet saada niitä liikkeelle, ja niinpä ihmiset ryntäsivät veteen. Länsirannan naiset olivat taitavia ostereiden sukeltajia, mistä taidosta saattoi olla heille nyt hyötyä.

Vedestä pisti esiin pitkä rivi päitä naisten yrittäessä uida noin puolentoista kilometrin päässä sijaitsevalle saarelle.

Sitä varten heidän piti uida vastavirtaan. Jos he olisivat uineet poikittain virtaan nähden, matka olisi ollut pidempi mutta moni olisi luultavasti selviytynyt.

Naiset taistelivat virtaa vastaan, mutta turhaan. Oli hirveää nähdä pään toisensa jälkeen katoavan. Jotkut vajosivat kuin huomaamatta, jotkut ojensivat käsivartensa ylös kohti Suurta Isää, ennen kuin painuivat pinnan alle.

Jotkut niistä, jotka olivat onnistuneet saamaan kanoottinsa pois poukaman kaaoksesta, meloivat paikalle auttamaan hädässä olevia ystäviään. Kolme kanoottia haali ihmisiä kyytiin, kunnes ne kaikki upposivat.

Yksi miehistä meloi kuin järkensä menettäneenä yksin pakoon vastavirtaan kanootilla, johon olisi mahtunut 50 ihmistä.

Arabien arvion mukaan 400 tai 500 ihmistä kuoli. Dugumbe lähetti miehiään pelastamaan hukkuvia yhdellä niistä noin 30 kanootista, joita niiden omistajat eivät olleet paniikissa saaneet liikkeelle.

Yksi naisista kieltäytyi nousemasta kanootin kyytiin, sillä hän pelkäsi, että hänet siepattaisiin ja hän joutuisi orjaksi.* Dugumbe pelasti kuitenkin 22 ihmistä.

Monet tulivat minun luokseni, ja autoin heitä pääsemään ystäviensä luo turvaan.

Olen kuullut, että samaan aikaan kun kanootteihin paenneita alettiin ampua, Tagamoion ryhmä hyökkäsi myös länsirannalla asuvien kimppuun. Hyökkäystä kesti koko päivän, ja laskin seuraavana päivänä, että seitsemäntoista kylää oli tulessa, ja seuraavana päivänä kuusi.

Se oli hirvein teurastus, mitä olen nähnyt.

En voi sanoin kuvailla tunteitani, mutta olen iloinen, etten päästänyt niitä valloilleen vaan kuuntelin Dugumben neuvoa välttää ryhtymästä veriseen taisteluun noiden miesten kanssa, jotka vaikuttivat muuttuneen demoneiksi.*

Pahinta tässä kaikessa oli, että meille on vakuutettu, että vaikka miehet sotivat toisiaan vastaan, naiset ovat aina saaneet kulkea vapaasti markkinapaikoilla tarvitsematta pelätä joutuvansa väkivallan kohteeksi.

Nyt niin ei enää ole. Kaikki on muuttunut näiden muualta tulleiden verikoirien myötä.

Kaikki tänä verenvuodatus vain sen takia, että orjakauppiaat saisivat rauhassa hankkia vankeja ja että mitättömän sulttaanin orjakauppaoikeudet tuottaisivat hänelle mahdollisimman paljon.

Jälkinäytös

Livingstonen kirjeen vaikutuksesta Britannia alkoi painostaa Sansibarin sulttaania Barghas bin Saidia kieltämään orjakaupan.

Kielto sinetöitiin brittien ja sulttaanin välisellä sopimuksella.

Sopimus allekirjoitettiin kesäkuussa 1873, muutama viikko David Livingstonen kuoleman jälkeen.