Napoleon Bonaparte lähti vuonna 1798 sotaretkelle Egyptiin vahvistaakseen Ranskan asemaa Lähi-idässä. 21. heinäkuuta Napoleonin armeija saapui Kairon laitamille ja joutui taisteluun paikallisten mamelukkien kanssa. Mamelukit ajettiin pakosalle, ja Napoleon sai alueen pyramideineen haltuunsa.
Tarina kertoo, että Gizan monumentit saivat kärsiä Napoleonin voitonjuhlista, sillä voittonsa johdosta hän käski sotilaiden ampua kunnialaukauksia, jotka veivät mennessään sfinksin nenän.
Tarina Napoleonin epäonnisista kunnialaukauksista on kutkuttava mutta epätosi. Egyptiläinen historioitsija al-Maqrizi kuvasi jo 1400-luvulla, kuinka suufimuslimi Sa’im al-Dahr oli hakannut sfinksin nenän vuonna 1378 raivoissaan siitä, että jotkut egyptiläiset pitivät patsasta pyhänä ja uhrasivat sille.
Taistelu hiekkaa vastaan
Sfinksin rakentamisesta, merkityksestä ja tuhoutumisesta on vuosituhansien ajan ollut vallalla monenmoisia uskomuksia. Napoleon ei sfinksin nenää tuhonnut, vaan hän päinvastoin antoi alkusysäyksen patsaan tieteelliselle tutkimukselle. Napoleonin armeijan mukana oli myös joukoittain taiteilijoita ja tutkijoita, joita Egyptin ihmeet kiehtoivat, ja jättiläismäistä patsasta tutkittiin erityisen tarkasti. Palattuaan Egyptistä ranskalaiset kirjoittivat ja kertoivat kokemuksistaan Pohjois-Afrikassa, mikä synnytti Euroopassa todellisen Egypti-kuumeen.
Sfinksin tutkimukset ovat osoittaneet, että patsas – jonka alkuperäistä nimeä ei tiedetä – on hakattu Gizan tasangolla olleeseen luonnolliseen kalkkikivimuodostelmaan ilmeisesti noin 4 500 vuotta sitten. Sitä ei siis ole rakennettu muualta tuoduista kivilohkareista niin kuin esimerkiksi pyramidit. Muinaisegyptiläiset kivenhakkaajat ovat muotoilleet tasangolla sijainnutta kalliota, kunnes se on saanut valmiin patsaan hahmon.
Sfinksin alimmat osat on työstetty tasangon luonnollista pintaa alemmas, joten patsaan ympärille kertyy erityisen helposti tuulen mukana Saharasta kantautuvaa hiekkaa. Kun Napoleon näki sfinksin, se oli kaulaansa myöten hiekan peitossa, niin kuin se on ollut suurimman osan pitkää ikäänsä.
1800-luvun alussa ulkomaiset arkeologit ja aarteenetsijät pääsivät tekemään tutkimuksia Egyptissä. Maksettuaan paikallisille viranomaisille asianmukaiset korvaukset, kuka tahansa sai ryhtyä Egyptissä kaivauksiin. Vuonna 1817 Britannian konsuli, antiikin keräilijä Henry Salt palkkasi italialaisen Giovanni Caviglian kaivamaan sfinksin esiin hiekasta.
20 metriä korkeasta patsaasta näkyi tuolloin hiekan keskeltä vain pää, ja hiekkamassojen siirtäminen autiomaan paahteessa tuntui lähes mahdottomalta. Satojen egyptiläisten työläisten avulla Caviglia sai kuitenkin ensin paljastettua sfinksin toisen olkapään ja poistettua sitten sen kohdalta hiekan alas asti. Hiekka uhkasi kuitenkin koko ajan valua takaisin kaltevan kaivannon pohjalle. Esteenä oli vain alkeellinen lauta-aita, eikä se pystynyt pitämään hiekkaa poissa pitkään.
Kaivanto täyttyi vääjäämättä, mutta Caviglia ei antanut periksi, vaan hän käynnisti pian uuden kunnianhimoisen kaivusuunnitelman. Sen avulla työ eteni hyvin, ja patsaan rinta ja etukäpälät kaivettiin näkyviin, ja etukäpälien välistä kaivajat löysivät sfinksin otsaa muinoin koristaneen käärmeen kuparisen pään. Hyökkäysasentoon kohonnut kobra oli ammoin ollut faraoiden mahdin symboli.