Kenties kuljettaja oli kurvannut mutkaan varomattomasti, kenties irrottanut katseensa hetkeksi tiestä Aleksandrian vierailla kujilla.
Vaikka yksityiskohdat olivat hämärän peitossa, onnettomuus oli yhtä kaikki tapahtunut, ja seuraukset olivat hirvittävät: kuljettajan yliajama kissa oli kuollut!
Raivoava väkijoukko vaati kostoa surmaajalle. Sillä, että mies sattui olemaan mahtavan Rooman valtakunnan diplomaatti, ei ollut mitään merkitystä.
Oikeutta äänekkäästi penänneet kaupunkilaiset kokoontuivat surmaajan talolle, missä tämä piileskeli kostonhimoisten katseilta piilossa. Faraon hovista paikalle saapunut virkamies yritti turhaan rauhoittaa levotonta joukkoa.
Vihoissaan väki tunkeutui taloon ja raahasi miehen ulos kadulle. Kauhuissaan kirkunut ja rimpuillut mies kohtasi loppunsa samalla tavalla kuin hän oli vienyt hengen kissalta.
Egyptin pääkaupunkiin vuonna 59 eaa. sijoittuneen tapauksen on kuvannut historioitsija Diodoros Sisilialainen.
Onnettumuus sattui hallitsija Ptolemaios XII:n kannalta pahimpaan mahdolliseen aikaan, sillä Egypti ei ollut enää itsenäinen suurvalta vaan sen oli myötäiltävä Välimeren johtavan mahdin aseman vallannutta Roomaaa.
Egyptiläiset faraot olivat Rooman armoilla, ja Ptolemaioskin oli saanut hännystellä ja lahjoa Rooman hallitsijoita 20 vuotta, ennen kuin nämä tunnustivat hänen asemansa.
Farao olikin ylpeänä ottanut vastaan Roomasta lähetetyn diplomaatin, jonka surma merkitsi nyt vuosien takapakkia maiden välisissä suhteissa.
Kissan kuoleman aiheuttama silmitön kostonjano ei tosin ollut mitenkään yllättävää sinänsä. Egyptiläiset rakastivat kissojaan, ja eläimen pyhyyttä ylistettiin monumenteissa kautta maan.
Maan laki oli myös yksiselitteinen: kissan tappaneen oli maksettava teosta hengellään. Niin kauheasta teosta ei annettu mitään armoa, ei silloinkaan, kun rikoksen tekijä edusti maailman johtavaa suurvaltaa.
Huutava pula rotanpyytäjistä
Ptolemaioksen aikaan egyptiläisten läheinen suhde kissoihin oli kestänyt jo vuosituhansia.
Arkeologit ovat löytäneet esimerkiksi Keski-Egyptin Mostageddasta kissan jäännökset samasta haudasta miesvainajan kanssa. Tutkijoiden mukaan hauta on peräisin noin 4000-luvulta eaa., ja kissa on oletettavasti ollut miehen lemmikki.
Ihmisen ja kissan läheiseen kumppanuuteen johtivat käytännön syyt.
Kun egyptiläiset alkoivat siirtyä paimentolaisuudesta pysyvästi Niilin varrelle viljelläkseen maata, väestön ruokkimiseksi tarvittiin etenkin viljaa.
Hyvät sadot loivat perustan maan vauraudelle ja maineelle Välimeren vilja-aittana.
Egyptiläisviljelijät säilyttivät viljansa varastorakennuksissa ja siiloissa, mutta suurissa keskitetyissä varastoissa oli myös riskinsä. Hiiret ja rotat pääsivät rakennuksiin, söivät arvokasta viljaa ja sotkivat paikat ulosteillaan.
Ihmiset eivät mahtaneet mitään tuhoeläimille, jotka pääsivät sisään pienimmistäkin rakosista. Pelastukseksekseen egyptiläiset löysivät eläinlajin, joka pani jyrsijät kuriin vaivatta.
Ketterät kissat pyydystivät niin hiiriä kuin rottiakin ja suojelivat näin viljavarastoja.
Maanviljelijät osoittivat kiitollisuuttaan panemalla tuholaistorjujille tarjolle esimerkiksi leivänpaloja ja kalanpäitä, jotta nämä pysyisivät ruuassa ja ihmisten luona. Vähitellen ihmisen ja kissan suhde syveni.
Arkeologit ovatkin todenneet egyptiläisten kissakuvausten lisääntyneen merkittävästi noin 2000 eaa. jälkeen, mikä katsotaan osoittavan, että juuri niihin aikoihin kissa on noussut egyptiläisten keskuudessa uuteen, jumalalliseen asemaan.
Egyptiläiset uskoivat, että kissat suojelivat raskaana olevia naisia ja karkottivat pahoja henkiä. Jopa farao iloitsi nähdessään kissan unessaan.
Rikkaat koristelivat lemmikkinsä
Kissa oli tottunut sopeutumaan eri olosuhteisiin luonnossa, ja pian se sopeutui myös kotieläimen osaan. Kotioloissa kissat pitivät kobrat ja sarvikyyt loitolla ja saivat vastineeksi katon päänsä päälle sekä poikasilleen suojan esimerkiksi petolinnuilta ja sakaaleilta.
Egyptiläiset pitivät kotieläiminä myös koiria ja pieniä apinoita, mutta sulokas ja leikkisä kissa oli ehdoton suosikkieläin.
Egyptiläisten lemmikkikissat polveutuivat kahdesta villinä eläneestä kissalajista: viidakkokissasta, joka eli tiheän kasvillisuuden keskellä soilla, ja villikissasta, joka vaelteli erämaassa.
Villikissa oli viidakkokissaa lyhyempi ja vähemmän lihaksikas. Sillä oli myös pidempi häntä ja värikkäämpi turkki.
Villikissa ei ollut myöskään yhtä aggressiivinen ja soveltui näin paremmin kotieläimeksi, ja egyptiläiset korostivat jalostuksessa tietoisesti näitä lajin piirteitä.
Vuosisatojen mittaan kissa kehittyi entistä ketterämmäksi ja notkeammaksi ja sopeutui sietämään ihmistä paremmin.
Rikkaat perheet kilpailivat kissojensa kauneudesta. Kissoja jalostettiin itse ja niille tarjottiin parasta mahdollista ruokaa.
Kissoilla ei ollut puutetta herkuista, ja niitä jopa koristeltiin kulta- ja jalokivikoruin, esimerkiksi korvarenkailla.
Miut, egyptiläisten sana naaraskissalle, nousi pian myös suosituksi tyttöjen nimeksi. Egyptologit ovat selvittäneet hautamaalauksista, että jotkut kissojen omistajat kouluttivat jopa lemmikkinsä metsästysapureikseen.
Kissojen tehtävänä oli noutaa kuolleet saaliit, kuten nuolilla tai keihäillä tapetut linnut.
Egyptiläiset juhlivat kissajumalaa
Niin rikkaat kuin rahvaskin alkoivat ajan mittaan yhdistää kissat jumaliin.
Muinaiset egyptiläiset uskoivat, että jumalat vaikuttivat kaikkeen maan päällä, ja kissaa pidettiin jopa auringonjumala Ran maanpäällisenä symbolina.
Auringonjumalan 75 nimeä luettelevassa papyruskäärössä Ra esiintyy Miutyna, erityisenä kissajumalana, joka pitää silmällä Ran vihollisia, sekä Miu Oana, Suurena Uroskissana.
Yhdessä kolmesta nuorena kuolleen farao Tutankhamenin muumiota ympäröivästä hauta-arkusta Kuninkaiden laaksossa on löytynyt kuva auringonjumala Rasta kissapäisenä.
Jumalista lähinnä kissaa oli Ran tytär Bastet, joka kuvattiin joko kissana tai naisena, jolla oli kissan pääBastet oli hedelmällisyyden, musiikin ja tanssin jumala.
Kissat nähtiin Bastetin ruumiillistumina, ja hyökkäys kissaa kohtaan oli kuin hyökkäys jumalaa kohtaan.
”Silloin juodaan viiniä enemmän kuin koko loppuvuonna yhteensä.” Kreikkalainen historioitsija Herodotos kissajumalatar Bastetin juhlista, noin 440 eaa.
Bastetia palvottiin etenkin Bubastisin kaupungissa Pohjois-Egyptissä, ja sieltä kissajumalan kultti levisi muuallekin maahan.
Bubastisin ja Bastetin suosio vain kasvoi, kun farao Sheshonq I teki Bubastistista maan pääkaupungin 900-luvulla eaa.
Bastetin kultista tuli yksi Egyptin merkittävimmistä, ja kaupunkiin rakennettiin punaisesta graniitista kaunis temppeli Bastetin kunniaksi.
Keskellä temppelin pihaa, puiden siimeksessä, istui valtaistuimella itse jumalatar. Temppeli ja patsas tekivät syvän vaikutuksen myös kreikkalaiseen historioitsija Herodotokseen:
”Temppeli ei ole niin suuri kuin muissa kaupungeissa näkee, mutta mikään ei ilahduta silmää samalla tavoin”, hän kirjoitti Historiateoksessaan noin 440 eaa.
Herodotos pääsi myös todistamaan suurta uskonnollista juhlaa, joka järjestettiin kaupungissa joka vuosi Bastetin kunniaksi.
Kansa lipui Niiliä pitkiä kaupunkiin musiikin säestämänä. Juhlan aikana kissajumalaa ylistettiin tanssilla, ja sille uhrattiin maitoa, tuoksuja, kultaa ja jalokiviä.
Bastetin rooli naisten ja hedelmällisyyden jumalana näkyi myös juhlamenoissa.
Herodotoksen mukaan itsensä tavallista vapautuneemmaksi tunteneet naiset ”tanssivat tietoisina siitä, mitä heillä oli hameen alla”.
Juhlat olivat muinaisen Egyptin suurimpia, ja Herodotos kuvailee, miten ”siellä juotiin enemmän viiniä kuin koko loppuvuonna yhteensä”.
Historioitsijat ovat arvioineet, että juhliin osallistui jopa 700 000 naista ja miestä. Määrä on varsin vaikuttava, sillä koko Egyptissä oli tuolloin noin 4 miljoonaa asukasta.
Jotkut egyptiläishaudat olivat niin täynnä kissamuumioita, että arkeologit päätyivät myymään tonneittain kissaruumiita lannoitteeksi.
Lemmikit söivät faraon kanssa
Kissat olivat myös lähellä faraon sydäntä.
Eläimet olivat hallitsijan henkilökohtaisessa suojeluksessa, ja joidenkin faraoiden kerrotaan olleen niin mieltyneitä kissoihinsa, että ne saivat syödä pöydän ääressä, usein omilta lautasiltaan.
Farao takasi kissojen turvallisuuden ja langetti kuolemantuomion kissan tappamisesta.
Tuomio tuli silloinkin, jos kuoleman syynä oli onnettomuus, joten egyptiläiset pitivät hyvän huolen kissoistaan – ja pakenivat aina kiireen vilkkaa paikalta, jos sattuivat näkemään kuolleen kissan.
”Kun egyptiläiset hyökkäävät toiseen maahan, he ostavat lunnailla kissansa takaisin.” Historioitsija Diodoros, noin 35 eaa.
Herodotos kertoo, että kissojen suojelu meni niin pitkälle, että jos kodissa syttyi tulipalo, aivan ensimmäisenä pelastettiin kissat.
Jos kissa kuitenkin pääsi hengestään, se muumioitiin ja sen mukana haudattiin hiiriä ja muita herkkuja, jotta se viihtyisi tuonpuoleisessa.
Omistajat surivat edesmenneitä kissojaan kuin perheenjäseniä ja saattoivat ajaa kulmakarvansa osoituksena suuresta surusta.
Salakuljettajat vohkivat kissoja
Egyptiläisten kissamanialla oli jopa ulkopoliittisia seurauksia.
Kissojen pyhän aseman vuoksi egyptiläiset halusivat pitää kissansa itsellään, ja niiden vienti oli ankarasti kielletty.
Foinikialaiset kauppiaat keksivät kuitenkin salakuljettaa kissoja laivojensa ruumissa pitkin Välimerta.
Kissat oli tunnettu itäisellä Välimerellä ja Turkissa jo vuosisatoja, mutta egyptiläiskissat tiedettiin erityisen kauniiksi ja säyseiksi.
Pian kissatrokareiden rinki pyöritti jo hyvin tuottavaa kauppaa esimerkiksi Italiassa ja Välimeren saarilla.
Faraon oli perustettava erityinen luotettujen hovimiesten ryhmä, jonka tehtäväksi tuli hajottaa rinki, pysäyttää salakauppa ja hakea jo viedyt kissat takaisin kotimaahansa.
Historioitsijat eivät tiedä, montako kissaa lopulta saatiin takaisin. Hallinnon asiakirjat 450-luvulta eaa. osoittavat kuitenkin, että ainakin yhdessä tapauksessa armeija oli kutsuttava koolle ryöstettyjen lemmikkien palauttamiseksi.
”Kun egyptiläiset hyökkäävät toiseen maahan, he ostavat lunnailla kissansa takaisin. Näin tehdään, vaikka sotilaat ovat hyvin köyhiä”, kertoo historioitsija Diodoros.
Kissamania koitui maan kohtaloksi
Kissarakkaus kävi lopulta egyptiläisille kalliiksi, kun Persian kuningas Kambyses II päätti laajentaa valtakuntaansa ja hyökätä Egyptiin vuonna 525 eaa.
Persialaiset hyökkäsivät Egyptiin Nilin suiston itäisellä reunalla lähes Välimeren rannalla sijainneen Pelusionin kautta. Se oli egyptiläisille strategisesti tärkeä kohde, jota he olivat valmiit puolustamaan vaikka hengellään.
Kambyses oli kuitenkin tietoinen egyptiläisten mieltymyksestä kissoihin, ja hän käytti tätä ovelasti hyväkseen, kertoo makedonialainen historiotsija Polyainos.
Ennen taistelua persialaiset vangitsivat useita tuhansia kissoja, ja kun kamppailu käynnistyi, he heittivät kissat eteensä. Nähdessään sinne tänne sinkoilevat kissat egyptiläiset joutuivat kauhun valtaan – pyhät eläimet olivat hengenvaarassa.
Persialaiset heittivät hyökätessään kissoja egyptiläisiä kohti. Näky lamaannutti nämä täysin.
Jotkut nykypäivän historiotsijat ovat arvelleet, että persialaiset saattoivat jopa naulata eläviä kissoja kilpiinsä, jotta egyptiläiset eivät tohtisi hyökätä heitä vastaan. Persialaisten taktiikka toimi aivan täydellisesti.
”Egyptiläiset keskeyttivät operaationsa välittömästi pelätessään, että he saattaisivat vahingoittaa niin suuresti arvostamiaan eläimiä”, Polyainos kuvailee.
Taisteluissa kaatui jopa 50 000 egyptiläissotilasta, persialaisjoukoista vain 7 000 miestä. Yli sata vuotta myöhemmin pääkalloja kerrottiin lojuneen edelleen taistelukentällä kaikkien nähtävillä.
Voittonsa myötä Persia valloitti Egyptin ja hallitsi maata kaksisataa vuotta. Kertomusten mukaan persialaiskuningas oli rehennellyt voitollaan heittelemällä lyötyjä egyptiläisiä kissoilla.
Persialaisten jälkeen entinen suurvalta kohtasi jälleen uusia valloittajia, mutta mitkään vastoinkäymiset – edes roomalaisen diplomaatin lynkkaus Ptolemaios XII:n aikana – eivät viilentäneet egyptiläisten rakkautta kissoihin.
Vasta 900 vuotta suuren tappion jälkeen kissakultti lopulta hiipui.
Egyptiä hallitsi tällöin kristitty Rooma, jossa eläinten palvontaa pidettiin pakanallisena.
Vuonna 392 eaa. Rooman keisari Theodosius pani asetuksellaan lopun kissajumala Bastetin palvonnalle.
Kissat ovat kuitenkin sen jälkeenkin olleet egyptiläisille rakkaita lemmikkejä, ja ne jatkavat edelleen ikuista taistoa rottien kanssa suurkaupunkien kaduilla.
Islaminuskon myötä ne nauttivat myös jälleen kunnioitusta, sillä kissan kerrotaan olleen profeetta Muhammadin lempieläin. 6 000 tuhannen vuoden jälkeen kissa on yhä egyptiläisen paras ystävä.