Farao oli jumalten sijainen

Syyriassa saavutetun voiton jälkeen Ramses palasi itse Egyptin jumalien riemusaatossa kotiin.

”Tervetuloa, rakas poikamme, Ylä- ja Ala-Egyptin kuningas”, jumalat sanoivat Karnakin temppelin kaiverrusten mukaan ja jatkoivat ylistämällä kuninkaan suurenmoista voittoa:

”Ja he järjestivät hänelle miljoonia juhlia ikuisesti Ran valtaistuimella, ja kaikki seudut ja maat lankesivat nöyrinä hänen sandaaliensa eteen.”

Kertomus Ramses II:n uroteoista Kadeshin taistelussa vuonna 1274 eaa. ei korista vain Karnakin temppeliä vaan myös monia muita hänen suurista rakennelmistaan.

Farao oli ylpeä voitostaan ja halusi, että kaikki monumenteilla kävijät saisivat tietää joka ikisen yksityiskohdan hänen sankarillisista teoistaan. Farao sai tahtonsa läpi, koska Ramses II muistetaan Kadeshin voiton ja Karnakin ylellisen muistomerkin ansiosta yhä yhtenä Egyptin mahtavimmista ja maineikkaimmista faraoista.

Seinä oli propagandaa

Kertomuksella ei vain ole paljonkaan tekemistä totuuden kanssa. Todellisuudessa Ramses selviytyi juuri ja juuri Kadeshin taistelusta, joka oli vähällä päättyä ratkaisemattomana.

Heti, kun osapuolet käsittivät, ettei ratkaisu tulisi taistelemalla, he solmivat rauhansopimuksen. Sopimus ei kuitenkaan ollut edes siihen käytetyn paperin arvoinen. Ramseksen kiirehdittyä kotiin kerskailemaan ja varmistamaan maineensa heettiläiset valloittivat Kadeshin uudelleen.

Ramses ei ollut ainoa faarao, joka muokkasi tapahtumia ja ympäröi itsensä myyteillä, ja mahtaviin hallitsijoihin liittyy monia arvoituksia.

Miten faraot pysyivät vallassa lähes katkeamattomana hallitsijoiden ketjuna 3 000 vuoden ajan? Miksi he ylipäätään kutsuivat itseään faraoiksi? Miksi heillä oli pukinparta? Saattoiko farao olla nainen ja kulkea hameessa?

Vastaukset on kirjaimellisesti kaivettava historian uumenista, koska faraon kehitys tavallisesta kuninkaasta jumalaksi tapahtui asteittain tuhansien vuosien aikana.

Faraoiden historia on yhtä vanha kuin maa itse.

Lukuisista pienistä kuningaskunnista ennen koostuneen Egyptin kokosi noin vuonna 3150 eaa. yhdeksi Narmer, vahva johtaja ja sotapäällikkö, joka yhdisti Ylä- ja Ala-Egyptin eli maan etelä- ja pohjoisosan sotilasvoimin. Historiankirjojen mukaan Narmer oli ensimmäinen virallinen farao.

Narmer ei kuitenkaan teknisesti katsoen ollut farao, sillä yhdistetyn Egyptin ensimmäiset hallitsijat tunnettiin vain kuninkaina.

Egyptiläisen version sanasta farao, joka on kreikkalainen kirjoitusmuoto, arkeologit tuntevat kaivauksista. Pero tai per-a-o eli farao egyptiksi kirjoitettiin hieroglyfeillä käyttäen merkkejä ”talo” ja ”pylväs” – joka tässä yhteydessä tarkoittaa ”suurta” tai ”korkeaa”.

Käsite ”suuri talo” tarkoitti aluksi vain kuninkaan asuntoa. Vasta 12. dynastiasta alkaen, vuosina 1985–1802 eaa., nimitys farao tarkoitti hallitsijaa ja hänen perhettään, esimerkiksi kohteliaissa puhutteluissa, kuten ”Suuri talo eläköön pitkään ja nauttikoon menestyksestä ja hyvästä terveydestä”.

Uuden valtakunnan aikana (noin 1570–1069 eaa.) ”faraota” käytettiin ensimmäisen kerran hallitsijan arvonimenä. Ennen sitä hoviväki ja ulkomaalaiset vieraat puhuttelivat kuninkaita ”teidän majesteetiksenne”.

Ulkomaalaiset hallitsijat puhuttelivat kuningasta kaltaisenaan ”veljeksi”. Molempia puhutteluita käytettiin hovissa edelleen päivittäin, mutta uuden valtakunnan myötä Egyptin hallitsijasta käytettiin aina ylevää faraon arvonimeä.

Valtakunta kesti vuosituhansia

Egyptin kuninkaat ja faraot hallitsivat yhdistettyä valtakuntaa yli 3 000 vuotta. Tämä oli huomattavan vakaa saavutus aikana, jolloin valtakuntia tuli ja meni vuosisatojen varrella. Myöhemmin jopa Rooman valtakunta kesti vain tuhat vuotta.

Muinainen Egypti oli siis historian kestävimpiä ja menestyneimpiä sivilisaatioita. Kaiken keskuksena oli kiihkeä usko valtakunnan hallitsijaan, faraoon.

Tutkijoiden mukaan egyptiläisten sokea uskollisuus perustui muun muassa käsitykseen, että farao oli yhteydessä jumaliin ja vaali kosmista järjestystä, maatia. Faraon epäileminen oli kohtalokasta.

Siksi olikin pieni neronleimaus, kun farao Raneb (noin 2850 eaa.), joka tunnetaan myös nimellä Nebra, liitti auringonjumala Ran nimeensä ja siten yhdisti hallintonsa jumaliin.

Ranebin jälkeen Egyptin vaihtuvat faraot olivat vakuuttuneita, että heidän valtansa ja menestyksensä perustui jumalten suopeuteen, ja korkeampien voimien suopeus oli kaikkein tärkeintä muinaisessa Egyptissä.

Vain olemalla väleissä jumalten kanssa egyptiläiset saattoivat suojautua arjen monilta vaaroilta: armotta paahtavalta aavikon auringolta, naapurivaltioissa vaanivilta vihollisilta ja oikullisilta sateilta, joiden puute esti Niilin tulvimisen ja aiheutti katoa, nälkää ja kuolemaa.

Tavallinen egyptiläinen saattoi uhrata jumalille temppelissä ja kotona, mutta faraolla oli erityinen velvollisuus. Hän oli ainoa, joka pystyi vaihtamaan viestejä suoraan jumalien kanssa.

Apunaan päivittäisissä pakollisissa rituaaleissa faraolla oli joukko hyväntahtoisia pappeja, mutta vastuu siitä, että rituaalit toimitettiin ja että kaikki sujui oikein, oli faraon harteilla.

Ilman faraota valtaistuimella jumalat eivät voineet ottaa vastaan ruokaa ja juomaa tai suitsukkeita, joita pantiin esille heidän kunniakseen.

Uhraaminen ei riittänyt. Varmistaakseen, että aurinko joka päivä nousi idästä ja laski länteen, että satoi ja että esivanhempien sielut pääsivät tuonpuoleiseen, egyptiläisten oli vaalittava maatia, eräänlaista karmaa.

Tietoja siitä, mikä maat oli ja miten se toimi, tutkijat ovat saaneet kaiverruksista ja papyrus-teksteistä, kuten Anin papyruksesta. Ani toimi kirjurina muinaisessa Theban kaupungissa noin vuonna 1250 eaa.

Kirjoituksesta käy ilmi, että ihminen, joka haluaa varjella maatia, ei saa valehdella, varastaa, herjata tai olla väkivaltainen.

”Maat on hyvä, ja sen arvo on pysyvä. Se ei ole muuttunut sitten luomispäivän. Joka rikkoo sitä vastaan, ansaitsee rangaistuksen”, lukee kirjoituksessa, jonka uskotaan olevan farao Djedkare Isesin visiirin (pääministerin) Ptahotepin kynästä.

Jos maat jätettiin huomioimatta, saattoi pahimmillaan seurauksena olla sen vastakohta, isfet eli kaaos, jota egyptiläiset pelkäsivät kaikkein eniten.

Maatin tavoittelu oli niin tärkeää, että se johti joskus sotaan joko siksi, että viholliset uhkasivat egyptiläisiä, tai siksi, että egyptiläiset tarvitsivat jotain, mitä muilla mailla ja hallitsijoilla oli ja joka oli välttämätöntä maatin vaalimiseksi, kuten kultaa ja suitsukkeita uhrattaviksi temppeleissä jumalille.

Ramses, joka otti lisänimekseen ”Voittava härkä, Maatin vaalija”, saattoi siten kehua uroteoillaan Kadeshin taistelussa. Toki väkivalta oli kielletty, mutta pyrkimys saavuttaa maat voitti kaiken.

Farao päätti itse ulkonäöstään

Ramses II näyttää monissa itselleen pystyttämissään patsaissa pitkältä ja komealta mieheltä, jolla on säännölliset piirteet.

Arkeologien tutkittua Ramseksen muumiota kävi ilmi, että patsaat eivät olleet täysin kaunisteltuja. Itserakkaalla faraolla oli ilmeisesti kauniit ja voimakaspiirteiset kasvot, korkeat poskipäät ja täyteläiset huulet.

Ramses oli kuitenkin poikkeus, koska faraon todellinen ulkonäkö ei yleensä vastannut taideteoksia.

Tutankhamenin naamio jumalaisen kauniine kultaisine pojankasvoineen on luonut paljon käsityksiä kuninkaasta, joka kuoli vuonna 1323 eaa. vain 18-vuotiaana.

Tarinan mukaan kuningas kuoli tapaturmaisesti taisteluvaununsa kaaduttua. Romanttinen mielikuva sai lisää pontta, kun egyptologit totesivat kuninkaan jalan murtuneen hieman ennen kuolemaa.

Lisätutkimukset kumosivat tarun nopeasti ja paljastivat, että uljas ”Tut” oli itse asiassa hieman lyhytkasvuinen.

Tutkijat totesivat dna-analyysien perusteella, että hän sairasti malariaa, kaiken lisäksi taudin pahinta muotoa. Julma sairaus ei kuitenkaan ollut Tutin pahin kärsimys.

Lontoon Imperial Collegen tutkijat olivat käyneet läpi Tutin koko vartalon tekemällä kuolleen kuninkaan muumiolle 2 000 kuvausta.

Kuvaukset paljastivat hintelän vartalon, joka oli vuosien sisäsiittoisuuden runtelema. Tutin hampaat olivat vinot ja ulkonevat, ja hänen lantionsa oli leveä kuin naisella.

Voimakas sisäsiittoisuus oli myös tehnyt Tutin jaloista niin vinot, että hän ei ole voinut tukeutua niihin. Tasapainon säilyttäminen taisteluvaunuissa olisi ollut täysin mahdotonta. Ennemminkin kuningas on nilkuttanut kepin varassa.

Nykyään tiedetään, että Tutin vanhemmat olivat sisaruksia keskenään, ja arvellaan, että Tutankhamenin varhainen kuolema johtui vanhempien sisäsiittoisuudesta.

Pituus paljasti sisäsiittoisuuden

Tutkijat epäilivät insestiä ja sisäsiittoisuutta paljon ennen kuin Tutankhamenin muumio tutkittiin. Kaiverruksista arkeologit tiesivät, että sisarusten tai isän ja tyttären väliset avioliitot olivat tavallisia.

Egyptin viranomaiset kielsivät pitkään dna-kokeiden tekemisen kuninkaallisten muumioille, joten väitettä on vuosikausia ollut vaikea todistaa.

Zürichissä Sveitsissä tutkijat ovat kuitenkin keksineet keinon, miten he voivat vaurioittamatta tutkia monien muumioiden perintötekijöitä.

He yksinkertaisesti mittasivat 259 muumion pituuden lähes kaikilta Egyptin aikakausilta ja vertasivat faraoiden keskimääräistä pituutta samaan aikaan eläneiden tavallisten egyptiläisten keskipituuteen.

Pituus on vahvasti perinnöllistä, ja sama pituus tietyn ryhmän – esimerkiksi kuninkaallisten – sisällä on siksi vahva todiste sisäsiittoisuudesta.

Tulokset Sveitsistä vahvistavat oletuksia: pituus vaihtelee paljon vähemmän kuninkaallisten välillä kuin kansan parissa.

Miespuolisen väestön keskipituus vaihteli uuden valtakunnan (1550–1070 eaa.) 161 sentistä vuosien 2925–2575 eaa. 169,6 senttiin. Naisilla taas pituus vaihteli vuosien 712–332 eaa. 155,6 sentistä varhaisimman dynastiakauden 159,5 senttiin.

Faraoiden keskipituus puolestaan ei juurikaan vaihdellut. Kuningasperheen miespuoliset jäsenet olivat pituudeltaan yleensä lähellä faraoiden keskipituutta, joka oli 165 senttiä, ja naispuolisten jäsenten keskipituus oli 156,7 senttiä.

Kuningas Amenhotep I:llä (1526–1506 eaa.) esiintyi tutkijoiden mukaan sisäsiittoisuuden selvimpiä merkkejä. Hän oli 165 senttiä pitkä, mikä oli täsmälleen keskipituus.

Tutkijat uskovat, että laaja sisäsiittoisuus johtui siitä, että faraon esivanhemmat olivat sukupolvien ajan solmineet avioliittoja sisarusten välillä, eikä siksi olekaan yllättävää, että sisäsiittoisuus ilmeni erityisen selvästi Amenhotepilla ja Tutankhamenilla.

Molemmat kuuluivat 18. dynastiaan, jonka aikana faraot olivat mahtavimmillaan.

Kun haluttiin lujittaa faraon asemaa jumalallisena johtajana, oli yhä tärkeämpää pitää kuninkaallinen veri mahdollisimman puhtaana.

Puhtaus voitiin varmistaa parhaiten lähisukulaisten välisillä avioliitoilla. Etenkin veljen ja sisaren väliset avioliitot olivat suosiossa. Siten kuninkaalliset muistuttivat Isis- ja Osiris-jumalia, sisaruksia, jotka tarujen mukaan olivat faraoiden taivaalliset esi-isät.

Puhdas veri periytyi

Historiantutkijat tietävät Tutankhamenin jatkaneen perinteistä sisäsiittoisuutta ja avioituneen sisarpuolensa Ankhesenamonin kanssa. Kahden Tutankhamenin hautakammiosta löydetyn lapsen ruumiin tutkimus osoitti, että hän ja Ankhesenamon saivat yhdessä kaksi tytärtä. Molemmat syntyivät kuolleina.

Perheen sisäiset avioliitot jatkuivat muuten kreikkalaisessa Ptolemaiosten hallitsijasuvussa, joka nousi valtaan Egyptissä Aleksanteri Suuren vallattua maan vuonna 332 eaa.

Kuningatar Kleopatran – Egyptin viimeisen faraon, joka kuoli vuonna 30 eaa. – vanhemmat olivat ilmeisesti sisaruksia keskenään, ja kuningatar vuorostaan avioitui kahden veljensä kanssa.

Koska egyptiläisille oli tärkeää, että kuninkaallinen veri säilyi puhtaana, faraon arvo periytyi useimmiten isältä pojalle, ja tehtävän tärkeys kävi ilmi tulevan kruununperijän kasvatuksesta. Hänelle opetettiin jo pienestä pitäen, miten hän parhaiten voisi hoitaa viralliset ja epäviralliset velvollisuutensa hallitsijaksi noustuaan.

Toisinaan perimysjärjestys kuitenkin sekoittui. Kuninkaalliset eivät saaneet aina poikalapsia, ja joskus isä kuoli jo lapsen ollessa pieni, jolloin perheenjäsenten oli noustava esiin.

Siten esimerkiksi naisesta nimeltään Hatšepsut tuli yksi Egyptin merkittävimmistä faraoista. Hatšepsut syntyi noin vuonna 1508 eaa. farao Thutmosis I:n ja kuningatar Ahmosen tyttärenä.

Perinteen mukaisesti tyttö meni nuorena naimisiin velipuolensa kanssa. Hatšepsutin aviomies oli heiveröinen ja sairasti ilmeisesti spitaalia, ja hän kuoli pian häiden jälkeen.

Suunnitelman mukaan toisen vaimon synnyttämä poika Thutmosis III saisi faraon arvonimen, mutta koska poika oli tuolloin vasta kolmevuotias, Hatšepsut nimitettiin sijaishallitsijaksi.

Kun Thutmosis III alkoi lähestyä aikuisikää, Hatšepsut ei kuitenkaan suostunut vetäytymään faraon tehtävästä. Sitä vastoin hän luopui kaikista naisellisista arvonimistään, jotka hän oli saanut kuninkaantyttären asemassaan, ja alkoi kutsua itseään faraoksi.

Naisfarao käytti valepartaa

Hatšepsutin kuvissa naisfaraolla on miesten vaatteet ja valeparta. Jotkut tutkijat arvelevat, että hän pukeutui mieheksi, jotta ei olisi herättänyt pahennusta. Toiset puolestaan olettavat, että Hatšepsut käytti miesten vaatteita vain aluksi, kunnes kansa oli tottunut naiseen valtaistuimella.

Kumpikaan oletus ei ilmeisesti ole oikea. Hatšepsut ei huijannut ketään parrallaan. Kaikki tiesivät, että miesfaraoilla oli yhtä vähän karvoja kasvoissaan kuin Hatšepsutilla, sillä faraot oli aina ajeltu sileiksi.

Kuvissa ja patsaissa näkyvä parta kuninkaiden leuassa on punottu vuohen karvoista, joiden joukossa oli kultalankoja. Parta kuvasi faraon jumalallista arvoasemaa, jonka Hatšepsut parrallaan hankki itselleen. Ilmeisesti hän käytti partaa vain uskonnollisissa seremonioissa, kuten Egyptin muutkin faraot.

Koska uskonto ohjaili kaikkea, piti myös Hatšepsutin painottaa valta-asemansa olevan jumalten hyväksymä. Nuoresta naisesta tulikin pian henkilöbrändäyksen asiantuntija.

Tiedetään, että Hatšepsut markkinoi avoimesti itseään itse auringonjumalan, mahtavan Amonin, tyttärenä. Hatšepsutin aikana suosituksi noussut taru kertoo, miten Amonin ja Hatšepsutin äidin välinen yhtyminen tapahtui.

”Amon otti jalon farao Thutmosiksen hahmon ja löysi kuningattaren nukkumasta huoneessaan. Kun miehestä huokunut suloinen tuoksu paljasti hänen läsnäolonsa, nainen heräsi. Mies antoi naiselle sydämensä ja näytti hänelle kaiken jumalaisen komeutensa. Kun hän lähestyi kuningatarta, tämä itki ilosta. Kuningatar näki miehen voiman ja kauneuden ja antoi tälle rakkautensa”, taru kertoo.

Jumala on ollut ilmeisen ilahtunut uudesta tyttärestään, sillä Amon ehti ylistää tätä kaiverruksissa joka puolella valtakuntaa.

”Tyttäreni nimi olkoon Hatšepsut. Hän saakoon kuninkaan vallan koko Egyptissä”, Amon julistaa korkokuvassa Hatšepsutin hautatemppelissä.

Vallan vähitellen varmistuttua Hatšepsut alkoi tuntea sukupuolensa turvalliseksi. Myöhemmissä kuvissa hän ei enää peittele olevansa nainen, vaan hänet esitetään pitkässä, tiukasti istuvassa mekossa.

Vain pyyhemäinen päähine nimeltään nemes, joka kuului faraon arkiasuun, paljasti Hatšepsutin olevan Egyptin ylin hallitsija. Myöskään virallinen propaganda ei enää yrittänyt häivyttää faraon sukupuolta.

”Hänen katselemisensa on ihanampaa kuin mikään muu. Hänen sulonsa ja ulkomuotonsa ovat jumalaiset”, määräsi farao kirjoitettavaksi.

Naisjumala johdatti sotaan

Naisfarao Egyptissä ei ole niin yllättävä ilmiö kuin voisi luulla, kuten tutkijat nykyään tietävät.

Egyptiläisten maailmankuvaan kuului tärkeinä sekä miehisiä että naisellisia aineksia, jotka täydensivät toisiaan. Niitä tasapainossa piti Maat, järjestyksen jumalatar, ja farao oli vastuussa järjestyksen ylläpidosta.

Lukemattomilla jumalattarilla oli siksi vahva rooli Egyptin jumalmaailmassa. Esimerkiksi Hathor oli sodan jumalatar, ja sanontaa ”farao raivosi kuin Hathor” käytettiin kunnioittavasti, kun hallitsija hyökkäsi rajusti vihollista vastaan taistelukentällä.

Myös faraon temppelin ulkopuolella naisilla oli johtavia rooleja. Suurin osa Egyptin naisista tosin hoiti kotia ja lapsia kotiäiteinä, mutta ei ollut mitenkään epätavallista, että nainen työskenteli hallinnossa, kirjanpitäjänä, lääkärinä tai tuomarina.

Yksittäisiä naisia toimi jopa visiirinä (pääministerinä) tai varakuninkaana. Naiset olivat niin näkyvästi esillä yhteiskunnassa, että kreikkalainen historiankirjoittaja Herodotos, joka kävi Egyptissä vuoden 450 eaa. tienoilla, huokaisi egyptiläisten ”kääntäneen päälaelleen ihmiskunnan yleiset käytännöt”.

Hatšepsut ei myöskään ollut läheskään ainoa naispuolinen farao eikä suinkaan ensimmäinen. Historiantutkijoiden mukaan Hatšepsutin edeltäjiä ovat olleet ainakin kaksi merkityksellistä naisfaraota: Khentkaus (noin 2550 – noin 2510 eaa.) ja Sobekneferu (noin 1830 – noin 1785 eaa.).

Kaivaukset Khentkausin hautakammiossa vuonna 1933 paljastivat kuvan valtaistuimella istuvasta Khentkausista, jolla oli valeparta mutta naisen asu, kädessään valtikka ja päässä uraeus, kuninkaallinen pääkoriste, joka muistuttaa hyökkäykseen valmistautunutta kobraa.

Hautakammion yhdessä kaiverruksessa ilmoitettiin hieroglyfeillä faraon vaikuttava arvonimi: ”Ylä- ja Ala-Egyptin kuningas. Ylä- ja Ala-Egyptin äiti.”

Äskettäin Khentkausin hautakammiossa tehdyissä kaivauksissa on lisäksi löydetty niin suuri hautakompleksi, että vain maan hallitsijalla olisi ollut varaa sellaiseen. Hautatemppeli on niin suuri, että jotkut arkeologit puhuvat siitä Gizan neljäntenä pyramidina.

Myös Sobekneferu pystytti useita rakennuksia, kuten suuren temppeli-kokonaisuuden ja pyramidin isälleen. Jotkut uskovat hänen rakentaneen myös pyramidin itselleen Dahshurin lähelle, mutta pyramidia tai edes hautaa ei ole ainakaan vielä löydetty.

Naisfaraot on paljolti pyyhitty pois historiasta. Jopa Hatšepsut oli pitkään piilossa ja unohdettu.

Hänen kuoltuaan vuonna 1458 eaa. poikapuoli Thutmosis III nousi hallitsijaksi ja poisti muutaman vuoden kuluttua – ehkä kostoksi – äitipuolensa nimen kaikista virallisista monumenteista ja tuhosi naisfaraota esittäneitä patsaita.

Vasta vuonna 2007 Hatšepsutin muumio löydettiin Kuninkaiden laaksosta. Arkeologeilla oli sattumalta hallussaan hammas, joka oli löydetty faraon kartussilla merkitystä rasiasta. Kartussi oli tunnus, jossa faraon nimi oli kirjoitettu hieroglyfeillä köysi-punoksen reunustaman soikion sisään.

Hampaan avulla arkeologit pystyivat röntgen- ja dna-analyyseillä tunnistamaan ruumiin nopeasti Hatšepsutiksi.

Tutkimus osoitti, että hän oli ollut kuollessaan noin 50-vuotias, että hän oli kaljuuntumassa ja että hän sairasti diabetesta, nivelreumaa ja luusyöpää. Naisfarao ilmeisesti kuoli syöpään, ja tutkijat uskovat jopa tietävänsä, miksi Hatšepsut sairastui.

Bonnin egyptiläisessä museossa on pullo, jonka kaiverrus kertoo sen kuuluneen Hatšepsutille. Tutkijat luulivat pitkään pullon sisältävän parfyymia, mutta kuvaukset osoittivat, että pullon pohjalle jäänyt aine oli liian paksua ja tahmeaa ollakseen parfyymia.

Sen sijaan pullossa on ollut voidetta, joka on sisältänyt runsaasti muskottiöljyä ja palmuöljyä sekä samantapaista tervaa jota on savukkeissa.

Monet Hatšepsutin suvun jäsenet kärsivät ihottumasta, joten tutkijat uskovat, että farao on sivellyt voidetta iholleen ja että tervan syöpää aiheuttavat aineet ovat lopulta surmanneet Hatšepsutin.

Puolijumala ajautui rahapulaan

Hatšepsutin aikana Egypti kukoisti. Sama myönteinen nousu koettiin kehuskelevan Ramses II:n kaudella. Arkeologit ja historiantutkijat tietävät nyt, että faraon voitto heettiläisistä on arveluttava. Karnakin temppelin kaivaukset osoittavat lisäksi, ettei Ramses vain kehuskellut vaan myös hieman huijasi.

Arkeologisten tutkimusten mukaan Ramses määräsi rakennusmestareita muuttamaan sotakuvauksia isänsä Setin aloittamissa temppeleissä niin, että Ramses näytti itse osallistuneen tapahtumiin, vaikka hän ei ollut ollut lähelläkään.

Propaganda kuitenkin tehosi, ja Ramses oli ilmeisesti vahvempi ja suositumpi kuin yksikään farao ennen häntä tai hänen jälkeensä. Rakentamalla temppeleitä ja antamalla rahaa papeille hän jopa nosti itsensä palvonnan keskiöön koko maassa.

Noin sadan vuoden kuluttua faraon arvo alkoi nopeasti romahtaa. Ramses III:n myötä faraoiden valta väheni asteittain. Tuolloin koettiin tuhoja niin kutsuttujen merikansojen hyökätessä maahan.

Egyptiläiset voittivat, mutta menetykset olivat suuria niin ihmishengissä kuin rahassakin mitattuna. Egyptin vauraus hupeni, eikä Ramses voinut maksaa työläisilleen, jotka jäivät ilman päivittäisiä ruoka-annoksiaan.

Huonot olot ja lahjonnan paljastuminen saivat työläiset lakkoilemaan Deir el-Medinassa, missä oli paljon kuningashautoja.

Monet tavalliset egyptiläiset epäilivät nyt faraon kykyä vaalia maatia, ja vuonna 1186 eaa. tapahtui väistämätön – uusi valtakunta romahti. Seurasi myrskyisiä aikoja, ja vuonna 525 eaa. persialaiset kukistivat egyptiläiset.

Faraon arvovalta hupeni, ja suuntausta vahvisti Aleksanteri Suuren Egyptin valloitus vuonna 331 eaa. Hallitsija sai pitää arvonimensä, mutta faraon asema oli varjo entisestään.

Vuonna 30 eaa. kaikki oli ohi. Roomalaiset kukistivat viimeisen faraon, Kleopatran, ja hallitsijan rooliin astui Rooman keisari. Faraon arvonimi – joka oli aikoinaan tarkoittanut maailman mahtavinta hallitsijaa – haudattiin historian sivuille.