Asteekkien jaguaarisoturit uhrasivat sotavankeja jumalilleen

Vuonna 1520 espanjalaissotilaat kohtasivat näyn, joka painui ikiajoiksi koko ­armeijan mieleen. 

Heidän vastassaan meksikolaisella taistelukentällä oli asteekkisoturien ­joukko, jota tuntemattomaksi jäänyt sotilas kuvasi seuraavasti:

”Asteekkien taistelumuodostelma on upea näky. Soturit pitävät sen koossa mitä taitavimmin. Se on komeaa katseltavaa. Näillä miehillä on rohkeutta ja päättäväisyyttä, jollaista ei ole ennen nähty.”

”Näin yhden heistä puolustautuvan kahta nopeaa ratsumiestä vastaan, toisen kolmea tai neljää vastaan. Kun nämä eivät saaneet asteekkia hengiltä, eräs ­toinen ratsumies heitti epätoivoissaan tätä keihäällä. Asteekki nappasi keihään ­ilmasta kiinni ja jatkoi taistelua vielä yli tunnin, ennen kuin kaksi jalkaväen sotilasta sai haavoitettua häntä nuolilla.”

Ennen konkistadorien saapumista asteekeilla oli Väli-Amerikan vahvimmat sotajoukot. 

Alle kahdessasadassa vuodessa, vuosien 1325 ja 1520 välillä, asteekkivaltakunta oli kehittynyt vähäpätöisestä kaupunkivaltiosta alueen supervallaksi. 

Kurinalaisten ja hyvin järjestäytyneiden joukkojen kärjessä taistelivat pelottomuudestaan tunnetut jaguaarinnahkoihin pukeutuneet soturit, jaguaarisoturit. Jo pelkkä näky sai vastustajan vapisemaan.

Säälimättömillä jaguaarisotureilla oli aivan erityinen tehtävä ottaa kiinni sotavankeja, jotka uhrattiin elävinä asteekkien jumalille raaoin menoin. 

Etkö vielä ole tilaaja? Näin saat lehden

• Osta lehtipisteestä 9,95 eurolla.
• Tilaa lehti. Esimerkiksi 3 numeroa hintaan 4,90 euroa.

Joka pojan oli opittava taistelemaan

Asteekkien valtakuntaa rakennettiin sotimalla ja verta vuodattamalla, ja soturikulttuuri läpäisi kaikki yhteiskunnan kerrokset. 

Kaikkien asteekkipoikien oli opittava selviämään taistelukentillä, ja jo neljän päivän iässä pienokaisille annettiin lahjaksi oma nuoli ja kilpi. 

Aseet ­haudattiin istukan kanssa paikkaan, ­­­joka osoitti kohti asteekkien vihollisia. ­

Aatelisperheiden vesat aloittivat 15-­vuotiaana opinnot sota-akatemiassa, calmécacissa, jossa tuleville upseereille opetettiin sotataitojen lisäksi muun muassa uskontoa ja astrologiaa.

Maanviljelijöiden, käsityöläisten ja kauppiaiden jälkikasvun oli tyydyttävä telpochalliin eli soturikouluun, jossa ­teinipoikia opetettiin käyttämään aseita ja karaistiin taistelukuntoon. Koulunkäynti oli vaativaa ja raskasta.

Upseerit ja konkarisoturit opettivat poikia tottelemaan sokeasti määräyksiä ja taistelemaan miekalla, ­ampumaan nuolia ja käyttämään atlatilia, keihäiden heittämiseen tarkoitettua heitto­vartta, joka antoi niille tappavan vauhdin.

Sotakoulutuksensa aikana nuorukaisten oli myös työskenneltävä koko yhteiskunnan hyödyksi. Pääkaupungissa Tenochtitlánissa sotaopinahjojen nuoret alokkaat pitivät kaupungin kadut ja ­aukiot puhtaina.

Nuorukaisten tehtävänä oli lisäksi ­hoitaa kaupungin lukuisilla pienillä keinosaarilla olleita viljelmiä sekä – jos ­oikein huonosti kävi – kaivaa kanavia kaupunkilaisten kulkuväyliksi.

Voimiensa kasvattamiseksi alokkaat joutuivat kantamaan polttopuita metsästä kaupunkiin. Joka päivä nuorukaisten selkään lastattiin muutama puu lisää, ­­­ja näin koeteltiin ”josko hänestä olisi ­sotimaan sitten, kun hänet aika­naan otettaisiin mukaan”, 1500-luvun espanja­laisessa ­asteekkien arkea ja uro­tekoja sanoin ­ja kuvin esittävässä Mendozan koodeksissa kerrotaan.

Asteekkijoukot jaettiin yleensä 400 miehen komppanioihin, xiquipilleihin, jotka koostuivat samasta kylästä tai pääkaupungin osasta kotoisin olevista sotureista. Lue kuvista numeroiden kohdalta lisää asteekkien taistelutaktiikasta.

Kokkojuhlat loivat yhteishenkeä

Tenochtitlánin joka korttelissa oli telpochcalli, ja alokkaat saattoivat koulutuksensa aikana aterioida kotonaan. 

Kaikki muu aika nuorukaisten oli kuitenkin vietettävä koululla muiden alokkaiden seurassa.

Harjoitusten ja työn jälkeen pojat peseytyivät. Pesun jälkeen he värjäsivät kehonsa mustaksi ja pukeutuivat verkkokankaiseen viittaan. 

Heti auringon laskettua pojat sytyttivät nuotion ja tanssivat ja lauloivat yli puolen yön.

Kokkojuhlien tarkoitus oli vahvistaa nuorukaisten välistä ­sidettä ja luoda ryhmähenkeä. Juhlinta ei kuitenkaan saanut äityä juopotteluksi, sillä alkoholin käyttö oli jyrkästi kiellettyä. 

Agave-mehusta käytetyn octlin juomisesta kiinni jääneitä alokkaita saattoi odottaa pahimmillaan kuolemanrangaistus joko hirttämällä tai pieksemällä.

Fyysiset rangaistukset ja kuritus olivat muutenkin soturi­oppilaille arkipäivää. ­

Vähäisemmistä rik­keistä tottelemattomia ­alokkaita rankaistiin pistelemällä heitä ­kaktuksen piikeillä ­korviin, rintaan, reisiin ­ja pohkeisiin. 

Kurittomia nöyryytettiin

Vastakkaisen sukupuolen kanssa seurustelu oli alokkaille sallittua, mutta he eivät missään tapauksessa saaneet viettää öitä tyttöystäviensä tai ­rakastajattarien luona. ­

Rangaistuksena tästä alokkaalta katkaistiin niskakiehkura ja hänen ­korunsa takavarikoitiin.

Rangaistus oli julkinen, joten rikkomuksen tekijä sai lisärangaistuksena kestää nöyryytyksen tovereidensa silmissä.

1500-lopun espanjalaisen, asteekkien elämään kuvanneen Florentinen koodeksin piirroksiin on ikuistettu, mitä yöpymiskieltoa ­uhmanneelle alokkaalle oli luvassa.

Esimerkiksi eräässä piirroksessa opettaja ­kumauttaa oppilastaan puupölkyllä päähän, koska tämä on livistänyt koulusta prostituiodun kanssa.

Mendozan koodeksissa kerrotaan, miten eräs toinen nuorukainen, joka ­oli salaa asunut yhdessä naisen kanssa, ”piestiin kepeillä tajuttomaksi. Hänen päätään poltettiin tulella niin, että hänen ihonsa savusi ja meni rakkuloille. Häntä retuutettiin vielä pyörtyneenäkin. Lopulta hän ryömi pökerryksissä vähin äänin pois puolelta toiselle hoippuen. Hän ei enää koskaan laulanut ja tanssinut ­muiden kanssa”.

Alokkaat otettiin mukaan taistelukentille jo koulutusaikana. Useimmiten heidän tärkeänä tehtävänään oli auttaa aseiden ja varusteiden kantamisessa, sillä asteekeilla ei ollut vaunuja, hevosia eikä vetojuhtia. 

Kun alokas täytti 20 vuotta, hänen oli aika osallistua taisteluun aseistettuna. 

Yleensä ensimmäistä tilaisuutta ei tarvinnut kauaa odotella, sillä asteekit kävivät jatkuvasti sotaa naapurikansojen kanssa.

Jokainen itseään kunnioittava ­asteekkikuningas aloitti valtakautensa sodalla, usein vain osoittaakseen mahtinsa ja valtakuntansa taisteluvalmiuden. 

Alokkaat lauloivat kuolemasta

Alokkaat saivat usein hieman lisätukea ensimmäiseen taisteluunsa. 

Monet ­vanhemmat nimittäin maksoivat jollekin kokeneemmalle sotakonkarille siitä, että hän toimi heidän poikansa mentorina ja auttoi tätä selviämään hengissä ensimmäisessä tosikoitoksessa taistelutan­tereella. 

Mentoreiden palkkio maksettiin ruokana, juomina ja ylellisyystuotteina. Ensi kertaa sotaan lähtevät ­aateliset upseerikokelaat saattoivat hankkia ­itselleen parasta mahdollista lisäoppia ­ostamalla ”tukiopetusta” kokeneilta ­jaguaarisotureilta. 

Taisteluihin marssi­misen on silti täytynyt olla ravisteleva kokemus uusille sotureille. Joukoissa oli yleensä yli 8 000 miestä, jotka marssivat kahden parin riveissä. 

Kolonnat olivat ­yli kuuden kilometrin ­pituisia. Marssin ­aikana soturit yöpyivät taivasalla – vain kokeneimmat taistelijat saivat nukkua ruokomattojen suojassa. Pimeyden laskeuduttua alokkaat puhkesivat lauluun:

”Ei ole sodassa kuolemisen vertaa, ­­­­ei ole vertaa kukoistavan kuoleman. Se ­ilahduttaa Häntä, joka elämän antaa,” kuuluivat eräätkin sanat, joita pojat olivat sotakoulussa päntänneet.

Alokkaat kävivät taisteluun pelon ja odotuksen sekaisin tuntein. Edessä saattoi olla tuskallinen kuolema, mutta sota tarjosi toisaalta myös mahdollisuuden ­kivuta korkealle yhteiskunnan portaissa.

Yhteiskunnan luokkahierarkia oli jäykkä, mutta sodissa ansioitumalla tavallinen talonpoikakin saattoi edetä korkealle. Jos alokas oli taisteluissa riittävän urhea, hän saattoi nousta jopa aatelissäätyyn, johon myös jaguaarisoturit kuuluivat.

Asteekeille taisteluissa tärkeintä ­­­oli saada sotavankeja, ja jaguaarisoturit johtivat aina vankien kiinniottoa. Sodan ensimmäinen vanki uhrattiin heti taistelukentällä: hänen rintansa leikattiin auki terävällä obsidiaaniveitsellä, ja jaguaari­soturi nosti yhä sykkivän sydämen näytille päänsä yläpuolelle.

Kun sodan jumalaa kunnioittava ­rituaali oli hoidettu, koko joukko hyökkäsi ­vihollisen kimppuun. Vastustajien ­tappamista pidettiin kuitenkin hölmönä, oli taistelu miten tiukkaa tahansa – niin tärkeitä sotavangit olivat.

Kun vihollisjoukko oli antautunut, heidän kylänsä ryöstettiin ja tärkeimmät temppelit poltettiin. Asteekit kuitenkin harvoin mestasivat vastapuolen kuninkaita tai aatelisia, sen sijaan nämä pakotettiin asteekkikuninkaan alaisuuteen ja maksamaan vuosittaista veroa.

Heti voiton jälkeen sanansaattaja ­­lähti viemään Tenochtitlániin kuninkaalle viestiä kaatuneista sekä vangituista ­vihollissotilaista. 

Vangit uhrattiin Tenoch­titlánin temppeleissä jumalten suosiollisuuden takaamiseksi, jotta aurinko nousisi ja sade laskisi vastaisuudessakin ja valtakunnan hyvä onni säilyisi. 

Urheat soturit saivat kaakaopapuja

Voittoisat joukot saivat palata kotiin ­hurraavien kaupunkilaisten riemu­saatossa. Taisteluissa kunnostautuneet uudet soturit palkittiin sotimisen jälkeen saavutuksistaan avokätisesti.

Kun nuori soturi oli saanut ensimmäisen sotavankinsa, koitti se suuri hetki, kun hän sai koota hiuksensa töyhdöksi päälaelle merkiksi siitä, että hän oli nyt tlamani, vangitsija. 

Tämän jälkeen nuorukaisen kasvot maalattiin punaisella ­okralla ja hän astui kuninkaan eteen. ­Kuningas lahjoitti soturille näyttävän viitan, jonka selässä oli skorpionin kuva. 

Näin tlamani erottui muista sotureista, jotka käyttivät yksivärisiä vaatteita. ­

Kahdesta ja kolmesta vangista kuningas antoi kunnianosoituksena esimerkiksi kauniin kilven, kultaisen patsaan, korva- ja huulikoruja sekä kaakaopapuja, jotka kävivät maksuvälineenä kaikkialla ­asteekkien valtakunnassa.

Neljä vankia joko yhdessä tai peräk­käisissä taisteluissa saanut soturi ­sai oranssi-mustan viitan, ja hänen katsottiin tästedes kuuluvan korkea-arvoiseen ­jaguaarisoturien joukkoon.

Tuoreet jaguaarisoturit saattoivat nyt nauttia aatelisten etuoikeuksista. He ­saivat pukeutua värikkäästi ja koristautua korva- ja huulikoruilla. Lisäetuna he saivat rakentaa itselleen upeat asumukset ja nauttia alkoholia julkisilla paikoilla.

Jaguaarisoturit pääsivät myös aterioimaan kuninkaan palatsiin, ja he saivat kulkea sandaaleissa hienoissa saleissa. 

Lisäksi he saivat pitää rakastajattaria ja syödä uhrattujen sotavankien lihaa, joka oli vain yhteiskunnan kermalle varattua herkkua. 

Jos jaguaarisoturi sai poika­lapsen, tämä pääsi calmecaciin ja upseerikoulutukseen muiden aatelisperheiden vesojen kanssa. Näin myös perheen tulevaisuus oli turvattu.

Rauhanaikaan jaguaarisoturit toimivat Tenochtitlánin poliisivoimina ja kitkivät kuninkaan määräyksestä laittomuuksia pääkaupungissa. 

Kun joukot lähtivät ­jälleen sotaan, jaguaarisoturit marssivat etummaisina. 

Taistelukentällä heidän ­pelottomuuttaan, voimaansa ja aseidenkäyttötaitoaan tarvittiin paitsi vihollisten vangitsemiseen myös joukkojen taisteluhengen nostatukseen.

Kukkaissodista lisää uhrattavaa

Jaguaarisoturit vahvistivat asteekkien ­valtakunnan mahtia sukupolvi toisensa ­jälkeen. 

Heistä tuli niin pelättyjä, että ­asteekeilla oli lopulta vaikeuksia saada ­vihollisia osallistumaan taisteluihin. Tarvitiin uusia keinoja taata riittävä sotavankien saatavuus verisiin uhrimenoihin.

Kukkaissodiksi kutsutuissa taisteluissa asteekit sopivat yhden tai useamman naapurivaltion kanssa eräänlaisesta ystävyysottelusta. 

Osapuolet päättivät ­etu­käteen yhdessä, paljonko sotureita sai osallistua kamppailuun, ja voittajilla oli oikeus ottaa sotavankeja kotipuolessa uhrattaviksi.

Vasta kun espanjalaiset konkistadorit saapuivat ampuma-aseineen, kehittyneempine varusteineen ja hevosineen Meksikoon, jaguaarisoturit kohtasivat voittajansa. 

Alle kolmessa vuodessa Väli­-Amerikan vahvin sotilasmahti kukistui – ja pelätyt jaguuarisoturit sen myötä.