Ahneet espanjalaiset tuhosivat asteekkien uljaan pääkaupungin

Viikkoa myöhemmin Cortés saapui Tenochtitlániin, jonka leveät kadut, suuret temppelit ja palatsit tekivät häneen syvän vaikutuksen. Tenochtitlán veti loistossa vertoja mille tahansa Euroopan suurkaupungille.

”Rakennukset kohosivat suoraan vedestä, ja kaikki oli rakennettu kivestä. Kaupunki oli kuin suoraan saduista”, Cortés kuvaili asteekkien pääkaupunkia myöhemmin.

”Kaikki oli niin ihmeellistä, etten tiedä, miten kuvailisin kaikkia niitä asioita, joista kukaan meistä ei ollut aiemmin kuullut tai osannut edes uneksia.”

Espanjalaiset tapasivat vierailullaan asteekkien kuninkaan Montezuma II:n, joka esitteli heille ylpeänä kaupunkiaan.

Jumala ilmoitti kaupungin paikan

Tenochtitlánissa oli 1500-luvun alussa yli 200  000 asukasta, ja kaupunki kuhisi elämää, sillä sinne saapui joka päivä tuhansia ihmisiä eri puolilta valtakuntaa käymään kauppaa suurella torilla tai osallistumaan uskonnollisiin juhliin.

Espanjalaisten hämmästys vain kasvoi, kun he kuulivat, ettei Tenochtitlán ollut kasvanut nykyiseen kokoonsa vuosisatojen kuluessa, kuten useimmat Euroopan suurkaupungit, vaan se oli rakennettu melko hiljattain.

Jos Cortés olisi saapunut paikalle parisataa vuotta aikaisemmin, hän olisi nähnyt vain Texcocojärven ja soisia saaria sen keskellä.

Alueen varhaiset asukkaat, mexica-intiaanit, asettuivat asumaan Texcocojärven saarille vuonna 1325 ja rakensivat paikalle temppelin. Mexicain historiaa 1500-luvulla tallentaneen espanjalaisen dominikaanimunkin Diego Duránin mukaan sitä ”ei ollut rakennettu kivestä vaan ruohosta ja oksista, sillä he eivät silloin osanneet muuta”.

Tenochtitlánin perustajilla oli tärkeä tehtävä: heidän kertomustensa mukaan Huitzilopochtli-jumala oli ilmestynyt heimon päällikölle unessa ja antanut tälle tehtäväksi rakentaa uuden kaupungin. Urakka ei kuitenkaan ollut helppo.

Tekosaarille kohosi vallan keskus

Mexicat sotivat vähän väliä naapuriheimoja vastaan, mutta Texcocojärvi antoi heille suojaa, ja Tenochtitlánin asukasluku kasvoi hitaasti mutta varmasti. Saadakseen lisää viljelysmaata ja siten ruokaa kasvavalle väestölle mexicat alkoivat rakentaa järveen keinotekoisia saaria, joiden perustana oli puupaaluihin kiinnitetty pajusta punottu verkko. He rakensivat myös kunnollisen kivisen temppelin, joka valmistui vuonna 1390.

Pian mexicat lähtivät valloittamaan naapurikaupunkeja. Jaguaarinnahkoihin pukeutuneet mexicasoturit soutivat kanooteilla järven rantaan, ja hyökkäsivät siellä asuvien heimojen kimppuun.Sodilla mexicat ansaitsivat naapuriheimojen kunnioituksen, ja he liittoutuivat lähialueen muiden kaupunkivaltioiden kanssa.

Liittoon kuuluvat kaupungit muodostivat myöhemmin asteekkivaltion ytimen, ja Tenochtitlánista tuli valtion pääkaupunki. Seuraavan vuosisadan aikana mexicain jälkeläiset, asteekit, valloittivat laajoja alueita, jotka ulottuivat idässä Meksikonlahdelta länteen Tyynenmeren rannikolle asti.

Valloitussodat olivat asteekeille kannattavaa toimintaa. He tekivät vangituista vihollisista orjia, jotka pantiin töihin tai uhrattiin jumalille Tenochtitlánin Suuressa temppelissä. Asteekkihallitsija pakotti valloitetut kansat maksamaan hänelle tribuuttia eli eräänlaista veroa elintarvikkeina, kuten suitsukkeina, kaakaona ja hienoina linnunsulkina.

Vähitellen Tenochtitlán kasvoi yhteen naapurikaupunki Tlatelolcon kanssa ja kaksoiskaupungista tuli alueen kaupankäynnin keskus. Jopa 60  000 ihmistä saapui joka päivä myymään ja ostamaan tuotteita sen valtavalla torilla.

Ostosparatiisi mykisti vieraat

Hernán Cortés sotilaineen vieraili Tenochtitlánin torilla vuonna 1519. Suuri torialue oli melkein kuin kaupunki kaupungissa, ja se jakautui eri kortteleihin myytävien tuotteiden mukaan. Tavarapaljous mykisti jopa kaiken nähneet konkistadorit.

”Tarjolla oli monenlaisia kasviksia, kuten sipuleita, purjoja, valkosipuleita, vesikrassia, kurkkuyrttiä, käenkaalia, artisokkia ja karhiaisia. Lisäksi oli erilaisia marjoja ja hedelmiä, kuten kirsikoita, ja samanlaisia luumuja kuin Espanjassakin”, kirjoitti Cortés. Hän mainitsi myös kultasepät, lääkeyrtit, kaniinit, puuvillalangat sekä ”petolinnut sulkineen, nokkineen ja kynsineen”.

Liikenne kulki kanavia pitkin

Tenochtitlán oli jaettu neljään kaupunginosaan, jotka symboloivat asteekkien neljää pyhää elementtiä: vettä, maata, tuulta ja tulta. Kutakin kaupunginosaa halkoi neljä katua pohjoisesta etelään ja neljä katua idästä länteen. Kadut olivat leveitä ja tasaisia, ja Cortésin mukaan jotkut niistä olivat ”puoliksi maata ja puoliksi vettä”.

Cortésin mainitsemat vesiväylät olivat kanavia, joiden verkosto kattoi koko pääkaupungin. Niiden leveys vaihteli muutamasta metristä jopa 30 metriin, ja niitä käytettiin tavaroiden kuljettamiseen.

Asteekeilla ei ollut hevosia tai käyrryjä, ja kanootit olivat heidän ainoa kulkupelinsä ja kuljetusvälineensä.

Kanavat myös suojasivat kaupunkia rankkasateiden aiheuttamilta tulvilta. Sadekaudella eli kesäkuusta lokakuuhun Tenochtitlániin satoi noin 80 prosenttia koko vuoden sademäärästä, ja tulvat olivat paha ongelma soiselle maaperälle rakennetussa kaupungissa. Suuri osa sadevedestä mahtui kuitenkin valumaan kanaviin, joista se kulkeutui edelleen Texcocojärveen.

Rikkaat elivät mukavasti

Tenochtitlánin keskustaa hallitsi Suuri temppeli. Sen ympärillä oli pienempiä temppeleitä, hallintorakennuksia sekä ylimmän papiston asuntoja. Temppelialueen vieressä oli hallitsijan palatsi, jonne pääsivät vain kuninkaalliset ja aateliset. Tavalliset kansalaiset eivät saaneet edes työskennellä palatsissa.

Tenochtitlánin varakkaampi väki asui temppelialueen ja palatsin lähellä vehreissä ja avarissa kaupunginosissa. Arkeologiset kaivaukset ovat osoittaneet, että useimmat tämän alueen asunnot oli rakennettu suuren sisäpihan ympärille.

Ne olivat savea tai tiiltä, ja niissä oli vain muutama pieni ikkuna. Joissakin taloissa oli monia huoneita, mutta vain kaikkein rikkaimpien taloissa oli useita makuukamareita. Yleensä koko perhe nukkui samassa huoneessa. Asteekeilla ei ollut huonekaluja, vaan he istuivat ja nukkuivat lattialla itse punottujen tai ostettujen mattojen päällä.

Varakkaiden asteekkien talojen ympärillä kasvoi puita ja kukkia. Espanjalaisen fransiskaanimunkin Juan de Torquemadan mukaan asteekit ”istuttivat pihoilleen monenlaisia puita, kuten kauniita setrejä, suuria sypressejä, korkeita havupuita ja pajuja, jotka kaikki olivat todellinen ilo silmälle”.

De Torquemada kirjoitti myös, että monet asteekit kasvattivat lintuja ”voidakseen nauttia niiden laulusta mutta myös saadakseen ampua niitä puhallusputkillaan, joilla he usein huvittelivat ja joita he käyttivät erittäin taitavasti”.

Popcorn oli jumalten ruokaa

Tenochtitlánin tavallinen kansa eli vaatimattomammin kaupungin laidoilla olevilla saarilla, kaukana temppelialueesta. Heidän asuntonsa olivat ahtaita, ja niissä oli yleensä vain yksi huone ja keittiö, jossa oli tulisija.
Keittiö oli talon sydän niin rikkaiden kuin köyhienkin asunnoissa.

Siellä naiset jauhoivat maissinjyviä jauhoksi, josta valmistettiin maissiohukaisia eli tortilloja. Ne paistettiin avotulella keraamisen alustan päällä ja niitä tarjoiltiin kaikilla aterioilla tomaateista ja chilistä valmistetun kastikkeen kera.

Tortillojen lisäksi asteekit söivät järvestä pyydettyä kalaa sekä vesilintuja. Varakkaampi väki herkutteli lisäksi muun muassa kalkkunalla, kaniinilla ja koiralla, jota asteekit pitivät erityisen suurena herkkuna. Pöydässä oli yleensä myös monenlaisia kasviksia, kuten paprikoita, kesäkurpitsaa, avokadoja ja kaktuksen lehtiä, jotka syötiin joko sellai­senaan tai pääruuan lisukkeena.

Asteekit myös napostelivat mielellään, ja yksi heidän suosikeistaan oli paukkumaissi eli popcorn, jota he kutsuivat nimellä topopoca. Nimi kuvasti ääntä, joka maissinjyvistä lähtee, kun ne poksahtelevat kuumennettaessa.

Popcornia pidettiin niin hienona ruokana, että sitä uhrattiin myös jumalille. Espanjalainen pappi Bernardino de Sahagún kuvaili 1560-luvulla, miten asteekit levittivät popcorneja maahan jumalilleen ”aivan kuin ne olisivat olleet taivaasta pudonneita rakeita”.

Kun asteekeille tuli jano, he saivat vettä muuratusta vesikourusta, joka johti Tenochtitlániin puhdasta vettä mantereella olevalta kukkulalta. Pääkaupungissa oli myös varakouru, jota käytettiin silloin, kun toinen kouru piti puhdistaa. Cortésin mukaan vettä virtasi kourussa suunnilleen saman verran kuin ”ihmiskeho on paksu”.

”Koko kaupunki sai näin vettä, sillä kanavia pitkin liikkui aina kanooteilla vesikauppiaita myymässä vettä niille, jotka sitä halusivat”, Cortés kirjoitti.

Asteekit valmistivat myös eräänlaista tequilaa, mutta vain aatelisilla, papeilla ja iäkkäillä kansalaisilla oli lupa juopua. Viimeksi mainittujen juomaoikeus oli palkinto elinikäisestä kovasta työstä.

Punainen väri oli varattu ylhäisölle

Asteekkien yhteiskunta oli tiukan hierarkkinen, ja sen huipulla olivat kuningas, aatelisto ja soturit.

Yhteiskunnan alimpaan kastiin kuuluivat tavalliset kansalaiset sekä orjat, jotka pukeutuivat agaavekuiduista kudottuihin värjäämättömiin vaatteisiin. Ylhäinen ja varakas väki erottui rahvaasta, sillä he käyttivät värikkäitä vaatteita ja koristautuivat koruilla ja linnunsulilla.

Etenkin kokenillikirvoista saatavalla punavärillä värjätyt puuvillavaatteet olivat ylhäisten ja rikkaiden suosiossa. Vaatteiden valmistus oli naisten työtä, ja tytöt sen oppivat äidiltään monien muiden taloudenpidossa tarvittavien taitojen lisäksi.

Tutki Tenochtitlanin keskustaa

Opetus alkoi yleensä, kun tytöt olivat noin nelivuotiaita. Isät opettivat pojilleen oman ammattinsa, jotta nämä voisivat aikanaan ansaita elantonsa vaikkapa maanviljelijöinä, käsityöläisinä tai kalastajina.

Lisäksi pojat oppivat jo nuorina ampumaan jousella ja metsästämään isopeuroja ja pekareja Texcocojärven lähimaastossa. He oppivat myös kalastamaan verkoilla, harppuunalla tai luusta tai kaktuksen piikeistä tehdyillä koukuilla.

Asteekit pitivät lapsia suuressa arvossa ja kutsuivat heitä ”jalokiviksi” ja ”aarteiksi”. Lapset kasvatettiin silti erittäin tiukassa kurissa ja töppäilyistä rangaistiin ankarasti.

Lapsuus oli vaikeaa aikaa

Lapset oppivat jo pieninä, ettei aikaa saanut haaskata. Lapsikuolleisuus oli korkea, ja lisäksi kulkutaudit ja sodat korjasivat satoa. Asteekit elivät 1500-luvulla keskimäärin 37-vuotiaiksi.

Lasten kasvatukseen liittyi lukuisia rituaaleja, joista monet vaikuttavat nykyihmisen silmissä raaoilta. Yksi riitti järjestettiin izcalli-kuussa, jonka nimi tarkoittaa ”kasvua”. Siinä alle nelivuotiaita lapsia nostettiin kaulasta ilmaan, ja heidän raajojaan venytettiin.

260 päivää myöhemmin järjestetyssä toisessa rituaalissa lapsia kiskottiin nenästä, kaulasta, korvista, sormista ja jaloista. Kummankin rituaalin tarkoituksena oli varmistaa, että lapsista kasvaisi pitkiä, vahvoja ja sitkeitä.

Mikäli lapset niskuroivat, heitä rangaistiin piiskaamalla tai pistelemällä heidän käsiään ja jalkojaan okailla.

Ikävuodet 10–14 olivat asteekkien mielestä erityisen vaikeita, sillä silloin lapsissa alkoi ilmetä taipumusta velttoiluun, mikä oli kurinalaisessa yhteiskunnassa halveksittava ominaisuus.

Myös laiskottelusta rangaistiin ankarasti. Pahimmassa tapauksessa nuori joutui hengittämään tulista chilipippurijauhetta, tai hänen kätensä ja jalkansa sidottiin ja hän joutui nukkumaan paljaalla ja kostealla maalla ilman ruokomattoa.

Koulussa vallitsi tiukka kuri

Koulussakin vallitsi kova kuri ja järjestys. Lapset tutustuivat asteekkien jumaliin, myytteihin ja rituaaleihin laulujen, tanssin ja kertomusten avulla. Opetus alkoi tuntia ennen auringonnousua ja jatkui usein iltamyöhään asti, sillä oppimista pidettiin tärkeämpänä kuin unta.

Niin tytöt kuin pojatkin saivat opiskella temppelien sisäoppilaitoksissa (calmecac), joissa opettajina toimivat papit. Niissä lapset ja nuoret opiskelivat muun muassa mekaniikkaa, astrologiaa, uskontoa ja sotataitoa. Opetuksessa käytettiin vanhoja hieroglyfein kirjoitettuja käsikirjoituksia, jotka sisälsivät tietoa asteekkien laeista ja mytologiasta.

Jos oppilas rikkoi koulun sääntöjä ja vaikkapa myöhästyi oppitunnilta, häntä rangaistiin kiskomalla korvalehdistä tai pistelemällä hänen korviaan, rintaansa tai reisiään okailla.

Soturikouluissa (telpochcalli) saivat opiskella niin aateliston kuin rahvaankin pojat, ja niissä vallitsi armoton kuri. Jos poika myöhästyi opetuksesta tai jäi kiinni alkoholin juomisesta, rangaistuksena saattoi olla jopa kuolema.

Asteekit katsoivat tyttöjen aikuistuvan 12–15-vuotiaina, pojilla aikuistumisen ikäraja oli 20 vuotta. Sen jälkeen he olivat valmiita solmimaan avioliiton, ja heidän vanhempansa alkoivat etsiä heille sopivaa puolisoa.

Hääseremoniassa morsiamen sukulaiset kantoivat tämän juhlallisesti sulhasen kotiin. Sitten vihkiparin viitat solmittiin yhteen merkiksi siitä, että he olivat nyt yhtä. Lopuksi nuoripari teljettiin makuukamariin, josta he saivat tulla ulos vasta neljä päivää myöhemmin.

Asteekkien perheet olivat suuria, ja usein esimerkiksi kaksi veljestä asui samassa talossa vaimoineen ja lapsineen.

Jumalat vaativat ihmisuhreja

Ankarat lastenkasvatusmenetelmät heijastelivat Tenochtitlánin pimeää puolta. Asteekkien pääkaupungin mahti ja vauraus perustui sotiin ja valloitusretkiin, ja valta­eliitti turvautui hyvinkin raakoihin keinoihin pitääkseen noin 500 alistamaansa kaupunkivaltiota kurissa.

Tenochtitlánin ylipapit uhrasivat joka vuosi 600–700 ihmistä Suuren temppelin huipulla. Jos jumalat niin vaativat, ihmisuhrien määrä saattoi nousta jopa 20  000:een vuodessa. Asteekit uskoivat, että esimerkiksi auringonjumala Huitzilopochtli vaati ihmisuhreja vastineeksi siitä, että hän antoi Auringon paistaa ja maailman olla olemassa.

Useimmat ihmisuhrit olivat sotavankeja, ja uhriksi kelpasivat niin naiset, miehet kuin lapsetkin. Julmat uhrimenot suoritettiin koko kaupungin edessä, ja niiden yksi tarkoitus oli pelotella naapurivaltioita ja omia kansalaisia niin, etteivät nämä nousisi kapinaan hallitsijaa vastaan.

Todellisuudessa ihmisuhrien vaikutus oli päinvastainen.

Cortés himoitsi asteekkien kultaa

Valloitusretket, ankara verotus ja veriset uhrimenot saivat laajan valtakunnan muut heimot ja kansat vähitellen vihaamaan asteekkeja.

Kulkiessaan valtakunnan halki espanjalaiset kohtasivat monia heimoja ja kuulivat kauhukertomuksia asteekkikuninkaiden hirmuhallinnosta. He tajusivat pian, että valtakunnan muut heimot halusivat nähdä pääkaupungin ja sen ylhäisön mahdin sortuvan. Cortés sai myös selville, että Tenochtitlán oli täynnä kultaa ja muita rikkauksia.

Cortésilla olikin katalia taka-ajatuksia, kun hän kiersi kuningas Montezuman kanssa ihailemassa Tenochtitlánin loistoa. Viikkoa myöhemmin hän oli nähnyt ja kuullut riittävästi voidakseen panna suunnitelmansa täytäntöön. Cortés aloitti telkeämällä kuninkaan vangiksi tämän omaan palatsiin.

Hän oli varma, että alueen muut heimot auttaisivat häntä kukistamaan pääkaupungissa mahdollisesti puhkeavat levottomuudet. Hän aikoi tehdä Montezumasta nukkehallitsijan, jonka avulla hän itse voisi hallita koko asteekkivaltakuntaa.

Tenochtitlánin tuho

Puoli vuotta myöhemmin tilanne oli kiristynyt niin, että Cortésin oli pyydettävä Montezumaa puhumaan kansalleen ja rauhoittelemaan sitä. Sen sijaan Montezuma kannustikin alamaisiaan nousemaan kapinaan valloittajia vastaan.

Tenochtitlánin asukkaat nousivatkin espanjalaisia ja näiden kanssa liittoutuneita itsenäisen Tlaxcalan kaupunkivaltion sotureita vastaan.

Yllätetyt valloittajat yrittivät paeta mantereelle, mutta asteekit tukkivat tiet ja surmasivat 500 espanjalaista ja 2 000 tlaxcalaa. Kerrotaan, että Tenochtitlánin kanavat olivat niin täynnä ruumiita, että niitä pitkin saattoi kävellä kuivin jaloin.

Cortés ja loput espanjalaiset onnistuivat kuitenkin pakenemaan teurastusta, ja yhdeksän kuukautta myöhemmin, huhtikuussa 1521, he palasivat piirittämään Tenochtitlánia mukanaan suuri joukko paikallisia liittolaisiaan.

Cortés tunsi Tenochtitlánin hyvin ja tiesi, miten hän voisi pakottaa sen polvilleen. Hän katkaisi kaupungin vedensaannin ja pysäytti elintarvikekuljetukset mantereelta. Pian tenochtitlánilaiset alkoivat kärsiä nälkää ja janoa.

Bernardino de Sahagúnin keräämän perimätiedon mukaan jotkut järsivät tiiliä tai nahkaa ja eläinten vuotia, joko keitettynä tai sellaisenaan, ja hirvittävän moni kuoli. Kun espanjalaiset lopulta tunkeutuivat kaupunkiin, sen asukkaat olivat heikossa kunnossa.

Nuijin, jousin ja keihäin aseistautuneet asteekit taistelivat urheasti mutta eivät mahtaneet mitään espanjalaisten tykeille ja haarniskoihin pukeutuneille ratsusotilaille.

Veristen taistelujen jälkeen Tenochtitlán antautui lopulta 13. elokuuta 1521. Espanjalaiset surmasivat tai karkottivat kaupungin asukkaat ja alkoivat hävittää sen rakennuksia.

He perustivat Tenochtitlánin rauniolle Méxicon kaupungin, ja rakensivat Suuren temppelin paikalle katedraalin – osin hävitetystä temppelistä otetuista kivistä.

Tenochtitlán lakkasi olemasta vielä nopeammin kuin se oli aikoinaan syntynyt.