Pankkiryöstäjät keksivät, että he pääsivät viemäreiden kautta lähelle pankkia ja pystyivät kaivamaan sieltä tunnelin holviin.

© ap/polfoto & afp/scanpix

Vuosisadan pankkiryöstö tehtiin viemärin kautta

Kun Société Générale -pankin työntekijät aamulla saivat tallelokeroholvin auki, kaikki lokerot oli tyhjennetty koruista ja käteisestä. Seinässä oli ammottava aukko, joka johti kaupungin viemäriverkostoon. Palkkasotilas ja ratto­poika Albert Spaggiari oli juuri tehnyt vuosisadan keikan.

Kun Société Générale -pankin työntekijät yrittivät avata kellarin tallelokeroholvin ovea, tuntui kuin se olisi turvonnut karmeissaan.

He vetivät kaikin voimin, mutta tonnien painoinen teräs­ovi ei hievahtanutkaan.

Paikalle kutsutusta lukkosepästäkään ei ollut apua. Pankinjohtaja päätti, että ovi oli murrettava.

Lukkoseppä porasi vähä vähältä paksuun oveen reiän ja kurkisti siitä läpi.

”Hitto! Luulen, että teidät on ryöstetty!” huuhdahti hän sitten hämmästyneenä.

Kun työntekijät lopulta pääsivät holviin, he näkivät, että tallelokerot oli murrettu auki.

Seinille oli ruiskutettu palo­sammuttimen vaahtoa sormenjälkien tuhoamiseksi, ja lattialla lepäsivät ylellisen piknikin jäännökset.

Mukanaan rosvot olivat vieneet käteistä, koruja ja arvopapereita jopa 60 miljoonan frangin arvosta.

Maan alla risteili viemäriverkosto

Noin kaksi vuotta aikaisemmin Albert Spaggiari oli tallustellut Nizzan keskustassa olevaan Café de la Mairieen, tilannut kupin kahvia ja istuutunut baariin.

Vieressä istuva mies oli selittänyt muille kantaansa päivänpolttavaan aiheeseen eli metrolinjan rakennussuunnitelmiin.

”Taas joku pikkuporvari”, Spaggiari oli ajatellut halveksuvasti.

Kun mies oli jatkanut jaaritteluaan, Spaggiarin oli ollut pakko sekaantua keskusteluun oikoakseen tämän käsityksiä.

Hän oli todennut, että oli aina kuullut Nizzan maaperän olevan Välimereltä tihkuvan kosteuden vuoksi liian pehmeää maanalaisen rakentamiseen.

”Hyvänen aika”, mies oli tokaissut. ”Ettekö ole täältä päin? Ettekö ole kuulleet kaupungin viemäreistä?”

Se oli ollut Spaggiarille aivan uusi tieto.

”Viemäreitä pitkin voi kävellä Avenue de Saint-Sylvestreltä Place de la Californielle asti”, mies oli selittänyt opettavaisesti.

Poistuessaan kahvilasta Spaggiari näki kahvilan edessä sinisiin haalareihin ja kumisaappaisiin pukeutuneen miehen juuri kapuavan alas viemäriaukosta.

Tuona hetkenä suunnitelma alkoi kehkeytyä Spaggiarin mielessä.

Viemäreitä pitkin hän pääsisi Société Générale -pankkiin.

Kaivamalla viemäristä tunnelin ja poraamalla reiän perustuksiin hän pääsisi kellariin, jossa sijaitsivat tallelokerot täynnä kultaa, hopeaa, koruja ja kahisevaa.

Suunnitelman nerokkuudesta huumautuneena Spaggiari pysähtyi jalkakäytävälle.

”Helvetti sentään!” hän totesi itsekseen. ”Se on yhtä helppoa kuin tikkarin varastaminen lapselta.”

Pankkirosvot tukivat tunnelin seinät muun muassa lankuilla, jotta se ei romahtaisi heidän niskaansa.

© afp/scanpix

Palkkasotilas alkoi kyllästyä elämäänsä

Spaggiari ei suunnitellut pankkiryöstöä ensimmäistä kertaa.

Vaikka hän oli siivosta keskiluokkaisesta perheestä, hän oli jo lapsena ajautunut rikolliselle uralle.

”Vanhemmilta on vaikea varastaa. Ensin on opittava tekemään vahajäljennöksiä, kopioimaan avaimia, tiirikoimaan lukkoja ja hiipimään huoneeseen, jossa äiti ja isä nukkuvat. Ja sitten on osattava olla jäämättä kiinni”, Spaggiari kehuskeli muistelmissaan.

Nuorena miehenä Spaggiari liittyi laskuvarjojoukkoihin ja taisteli Vietnamissa.

Sen jälkeen hän kierteli maailmaa ja hankki elantonsa palkkasotilaana. Välillä hän istui vankilassa pikkurikoksista, useimmiten ryöstöistä.

Joitakin vuosia aiemmin nyt 44-vuotias Spaggiari oli asettunut aloilleen.

Hän oli mennyt naimisiin ja omisti pienen valokuvausliikkeen.

Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli lainkuuliainen, mikä kyllästytti häntä suunnattomasti.

Hän olikin alkanut haaveilla isosta keikasta mutta ei ollut ehtinyt vielä toteuttaa suunnitelmiaan, kun hän kuuli Nizzan alla kulkevista viemäreistä.

Marseillen alamaailma tarjosi apuaan

Albert Spaggiari keräsi pankin turvallisuusjärjestelyistä kaiken tiedon, minkä vain sai käsiinsä.

Hänen kotonaan ajelehti esitteitä kassakaapeista, tallelokeroista ja hälytysjärjestelmistä sekä rahoitusalan lehtiä ja pankkien esitteitä.

Iltapäivisin hän seurasi vaivihkaa Société Générale -pankin työntekijöitä, jotka joka arkipäivä kello 17.30 nauttivat päivän päätteeksi drinkit läheisessä kahvilassa.

Hän salakuunteli heidän keskustelujaan ja sai selville, että pankissa oli miljoonia frangeja talletuksia ja, mikä tärkeintä, että sen turvallisuudessa oli puutteita.

Pankin viemärin vastaisessa seinässä ei ollut lainkaan hälytysjärjestelmää. Sama koski tallelokeroholvia.

Testatakseen tiedon todenperäisyyttä ja tutkiakseen pankkia sisältä Spaggiari vuokrasi pankista tallelokeron.

Hän laittoi useita kertoja lokeroon herätys­kellon soimaan eri aikoina, mutta kukaan ei reagoinut kellon ääneen.

Lopulta Spaggiari oli varma siitä, että tallelokeroholvissa saattoi liikkua vapaasti mihin tahansa aikaan laukaisematta hälytystä.

Spaggiari tajusi kuitenkin, että hän saattoi olla haukkaamassa liian isoa palaa.

Tällainen ryöstö vaati varusteita ja lihasvoimaa, joten hän päätti hankkia itselleen apua.

Eräs nizzalaiskontakti saattoi hänet kosketuksiin Marseillessa asuvan rikollisen kanssa.

Kaupunki tunnettiin alamaa­ilman pesäpaikkana, jossa kukoisti niin ase- ja huumaus­ainekauppa kuin prostituutiokin ja jossa osattiin pestä rahaa.

Siellä eräässä ravintolassa Spaggiari tapasi rikollisjoukkoa johtavan Pierren.

Pierre oli kovaksikeitetty ja itsevarma gangsteri, ja Spaggiari sai houkuteltua hänet yhteistyöhön.

He sopivat, että Pierre hankkisi varusteet ja rahat ryöstön toteuttamiseen.

Hänen piti järjestää kaikkiaan seitsemän miestä, jotka muun muassa huolehtisivat kaivutöistä.

Spaggiarin tehtäväksi jäi hankkia putkimies ja sähkömies. Saalis sovittiin jaettavaksi tasan osallistujien kesken.

Spaggiarilla ei ollut vaikeuksia värvätä apua.

Nuorempana hän oli toiminut OAS:ssä (Organisation de l’Armée Secrètessä eli Salaisessa armeijassa), erikoisjoukoissa, jotka olivat kukistaneet Algerian kapinalliset terrori-iskuilla ja sissisodalla. OAS:ssä hän oli saanut joukon ystäviä, joihin hän nyt otti yhteyttä.

Miehestä, jota Spaggiari kutsui nimellä ”68”, koska he olivat tavanneet toisensa Pariisin opiskelijamellakoissa vuonna 1968, tuli Spaggiarin tärkein avustaja operaatiossa.

Varhain huhtikuussa 1976 joukko oli vihdoin valmis aloittamaan valmistelut. Ensimmäiseksi heidän oli tutustuttava viemäreihin.

Ensi käynti viemäreissä

Albert Spaggiari kärsi ahtaan paikan kammosta ja häntä värisytti, kun Joseph-niminen marseillelainen sulki viemärin kannen hänen yllään.

Oli 7. huhtikuuta 1976, ja kello oli hieman yli kahdeksan illalla.

Spaggiari, Pierre ja 68 olivat juuri laskeutuneet pankin ja Café de la Mairie -kahvilan välillä kulkevan tien viemäriaukosta maan alle.

Taskulamppujen heikkoa valokeilaa lukuun ottamatta viemärissä oli sysipimeää.

Viemäri oli tässä kohdassa ahdas, vain 1,2 metriä korkea ja alle metrin levyinen.

Miehet kulkivat kyyryssä ja kahlasivat rusehtavassa lika­vedessä.

Ympärillä oli aivan hiljaista lukuun ottamatta satunnaisia korisevia ja jyriseviä ääniä, joita aiheutti uuden viemäriveden valuminen tunneliin. Haju oli sietämätön.

”Herran tähden, toivon, että tässä kirotussa onkalossa riittää ilmaa”, 68 huohotti.

Spaggiari tunsi alkavansa hikoilla.

Poikana hän oli kuullut, että ihmiset kuolivat, kun ”he unohtivat vetää henkeä”, ja siitä saakka hän oli pelännyt tukehtumista.

Hän puri hampaansa yhteen ja laski askeliaan.

Samaan aikaan Pierre piti silmällä rannekelloaan. Kello viisi aamulla he palasivat jälleen viemäriaukon luo.

Spaggiari osoitti seinää muutaman askeleen päässä uloskäynnistä:

”Tästä meidän pitää kaivaa.”

”Ja sen sinä kerrot vasta nyt, kun olemme viettäneet koko yön tässä paskaonkalossa”, kirosi Pierre.

”Sinun pitää oppia tuntemaan nämä sokkelot. Joudumme tekemään täällä töitä päiviä ja jopa viikkoja”, Spaggiari vastasi tärkeilevästi. Pierre tiesi, että Spaggiari oli oikeassa.

He herättäisivät epäluuloja, jos he laskeutuisivat viemäreihin pankin ulkopuolella olevasta aukosta.

Jotta hanke pysyisi salassa, heidän oli opittava tuntemaan viemäriverkosto kuin omat taskunsa.

”Vain muutaman metrin päässä paskasta odottaa paratiisi”, Pierre mumisi kömpiessään kohti aamunkoittoa.

Ryöväreiden saamat 120 postisäkkiä sisälsivät 57 miljoonan euron arvosta seteleitä.

© m.evans/scanpix

Roistokopla ryhtyi tositoimiin

Seuraavina viikkoina Albert Spaggiari ja 68 laskeutuivat joka ilta Nizzan alla kulkeviin viemäreihin.

He kartoittivat tunneliverkoston ja löysivät uloskäynnin, joka johti suurelle rakennustyömaalle lähellä arabialaista kahvilaa.

Työmaa oli iltaisin autio ja sopi siksi hyvin koplan suunnitelmiin.

Kun Spaggiarin miehet eivät oleskelleet viemäreissä, he viettivät aikaa huoneistossa, jonka 68 oli vuokrannut väärällä nimellä.

Siinä oli viisi huonetta ja – mikä parasta – kaksi sisäänkäyntiä, joista taimmainen johti pysäköintiluolaan.

Ollakseen herättämättä liikaa huomiota miehistä vain kaksi käytti hissiä.

Muut kuusi liikkuvat suurella tavarahissillä, joka johti pysäköintiluolaan.

Miehet suunnittelivat ryöstön pienintä piirtoa myöten.

Ensin piti kaivaa tunneli viemäreistä pankkiin.

Spaggiari oli laskenut, että jos he kaivaisivat sen jalkakäytävän läheisen viemäriaukon luota, he osuisivat suoraan kellari­holviin, jossa tallelokerot sijaitsivat.

Hän piirsi yksityis­kohtaisen kartan ja jakoi jokaiselle oman kappaleen.

Sillä aikaa Marseillen vahvistukset kähvelsivät työkalut, jota ryöstössä tarvittiin.

He hankkivat kuorma-autoja, puhallus- ja taskulamppuja, hakkuja ja muita työkaluja.

Toukokuun alussa kaikki oli valmista.

Perjantaina 7. toukokuuta kello 21.30 Spaggiari kävi varusteet läpi viimeisen kerran.

Kaikki oli hankittu, ja oli aika aloittaa.

Rosvot ajoivat kahdella kuorma-autolla arabialaisen kahvilan lähellä sijaitsevalle viemäriaukolle.

Kahden pitäessä vahtia muut katosivat viemäriin varusteita kantaen.

Joukkio perusti viemäriin tukikohdan

Viemäreihin huuhtoutunut hiekka ja pikkukivet olivat muodostaneet tunnelien pohjalle valleja.

Niihin oli takertunut esineitä, jotka muuten olisivat huuhtoutuneet viemäreistä jokeen.

Samean veden reunoilla makasi autonrenkaita, kuolleita eläimiä ja jopa ostoskärry.

Yhdessä kohdassa hiekka ja kivet olivat muodostaneet pienen saaren.

Spaggiari ja 68 olivat valinneet sen kaivujoukon tukikohdaksi, jossa he pystyivät säilyttämään työkaluja ja lepäämään taukojen aikana.

Sieltä heidän piti kuitenkin kävellä vielä kilometri kaivupaikalle rottia vilisevässä viemärissä. Yksi rotista vipelsi aivan Pierren edestä.

Tämä säikähti niin, että huitaisi eläintä työkalulla.

”Helkkari sentään! Inhoan noita saastaisia otuksia”, Pierre huudahti. ”Hyökkään mieluummin konekivääriä vastaan ritsalla kuin otan askeltakaan tässä paskassa!”

Miehet olivat perillä vasta kolmen tunnin kuluttua.

”Mitä luulette, kuinka kauan seinän puhkaisu kestää?” kysyi yksi marseillelaisista.

”Muutaman päivän...” arveli joku optimistisesti. ”Kolme päivää, ehkäpä viikon”, toinen pohti heti perään.

Spaggiari ei sanonut mitään, sillä hän tiesi, että hommaan kuluisi ainakin kolme viikkoa, ja pelkäsi, että totuus saattaisi karkottaa kumppanit.

Pian kaikille selvisi, että pessimistisinkin arvio oli ollut aivan liian optimistinen.

Tunnelin kaivaminen oli kovaa työtä ja eteni hitaasti.

Ensin maa oli poistettava hakuilla ja lapioilla, sitten kivenlohkareet ja savinen maa oli kannettava yli sadan metrin päähän isompaan viemäritunneliin, jonne miehet olivat päättäneet siirtää kaivujätteen.

Isot hamppukorit, joilla jäte kannettiin, painoivat yli 25 kiloa, mikä olisi ollut paljon normaalioloissakin.

Viemäreistä normaaliolot olivat kaukana.

Jo käveleminen oli äärimmäisen rasittavaa, sillä miesten oli edettävä puolitoista metriä korkeissa tunneleissa kyyryssä.

Koettelemuksia lisäsivät ruosteiset putket, liejuinen pohja ja ulosteet, jotka valuivat tunneleissa jatkuvana virtana.

Pakomatkansa aikana Spaggiari tapasi muun muassa Brasiliassa Ronald Biggsin, joka oli tehnyt suuren juna­ryöstön vuonna 1963.

© ap/polfoto

Unta päivisin, töitä öisin

Koplan jäsenet tarkkailivat Société Générale -pankkia rakennuksen lähelle pysäkoidystä pakettiautosta.

Kaivutyörutiini muodostui nopeasti, kun miehet oppivat tuntemaan henkilökunnan tavat ja siivoojien työajat.

Myös ryöväreille kehittyi oma rutiini. Päivisin miehet nukkuivat.

Spaggiarin väki asui vuokrahuoneistossa, ja Marseillen miehet huvilassa, joka oli lainattu koplan yhden jäsenen tyttöystävältä.

Joka ilta kello 22 he laskeutuivat viemäreihin usein paikalle osuneiden ohikulkijoiden rohkaisevien kommenttien saattamana.

Ihmiset luulivat, että he olivat yli­töihin joutuneita kaupungin työmiehiä.

”Hyvää iltaa, herrat, älkää rehkikö liikaa”, yksi huusi. ”Virastonne pitäisi kyllä pian tehdä jotain kaikelle moskalle siellä alhaalla”, sanoi eräs nainen ryöväreille, jotka olivat pukeutuneet työhaalareihin.

Miehet pidättelivät nauruaan, kunnes pääsivät pois näkyvistä.

Kaikki ei kuitenkaan sujunut yhtä hyvin.

Sunnuntaina 16. toukokuuta miehet olivat hakanneet ja poranneet yhtä mittaa 30 tuntia ja päässeet kolmen metrin päähän talle­lokeroista eli Spaggiarin laskelmien mukaan lähes puoliväliin.

Vastaan tuli kuitenkin koko ajan kiviä, ja miesten oli pakko muuttaa kurssiaan kiertääkseen isoimmat.

”Jos jatkamme kiemurtelua tällä tavalla, päädymme jonnekin helvetin Kiinaan”, Spaggiari kiroili ärsyyntyneenä, kun kaivajien oli jälleen pakko muuttaa suuntaa.

Jotkin kivet olivat niin suuria, ettei niitä pystynyt edes kiertämään.

Jo seuraavana yönä miehet törmäsivät yhteen sellaiseen.Neljän tunnin aikana heiltä katkesi neljä isoa poranterää.

Pahinta olivat kuitenkin olosuhteet, joissa miehet joutuivat kaivamaan. Miesten oli pakko kaivaa polvillaan.

Lampuista hohkaava kuumuus oli sietämätöntä, ja kasvoihin iski pölyä ja kivensiruja.

Muualla viemärissä taas kävi jäätävä viima, ja miehet polttivatkin siksi tukikohdassaan pientä nuotiota.

He kävivät siellä välillä kuivattelemassa itseään, juomassa kahvia tai hörppimässä keittoa, lukemassa lehtiä tai vain juttelemassa.

Yksi miehistä hankki jopa radion, jotta he pystyivät kuuntelemaan musiikkia levätessään.

Kiven läpi poraaminen kesti toista viikkoa.

Vasta tiistaina 25. toukokuuta vastaan tuli taas savimaata.

Kaksi päivää myöhemmin miehet kuulivat vihdoin metallin kolahtavan tiileen, kun heidän hakkunsa osuivat pankin perustuksiin.

Miehet eivät olleet uskoa korviaan.

Haltioissaan he hakkasivat toisiaan selkään ja levittelivät käsiään.

Hetken aikaa heidän naurunsa kaikui viemäriholveissa.

Sitten miehet hiljenivät ja ryömivät lähes hartaina yksi kerrallaan reikään koskettamaan seinää.

Spaggiari arvioi, että seinän puhkaiseminen veisi heiltä viikon, mutta jälleen kerran hänen arvionsa meni pieleen.

Perustukset, jotka olivat yli 50 vuotta vanhat, olivat lujemmat kuin miehet olivat luulleet.

Jokainen betoniin upotettu kivi oli vahvistettu raudalla. Kokonaisuus muodosti graniittiakin lujemman massan.

Kolme järeää paineilmaporaa ja noin sata poranterää menivät rikki ennen kuin he lopulta lauantaina 26. kesäkuuta kello 21 onnistuivat murtamaan seinän.

Pakoautokin hankittiin varastamalla

Jälleen miehet kävivät vuoron perään koskettamassa tallelokeroiden takaseinää.

He hymyilivät ja alkoivat jo mielessään laskea omaa osuuttaan saaliista.

Myöhemmin samana yönä Spaggiari ja Joseph kiipesivät läheisen käytettyjen autojen myymälän verkkoaidan yli ja varastivat sieltä Land Roverin, jonka he täyttivät
happisäiliöillä.

Happea tarvittiin tallelokeroiden polttoleikkauk­seen. Auto notkahti säiliöiden painon alla, kun miehet ajoivat sen sisään viemäriverkoston isosta sulkuportista, jonka Spaggiari oli valinnut pakoreitiksi.

Sulkuportti sijaitsi lähellä kongressikeskusta, ja alue oli päivisin täynnä koiranulkoiluttajia, leikkiviä lapsia ja petankin pelaajia.

Öisin paikka oli autio, mutta koska sinne näkyi kaupungin poliisiasemalta, miehet pitivät auton valot sammuksissa siihen asti, että he pääsivät sulkuportin sisäpuolelle.

He nostivat säiliöt autosta, raahasivat ne kumiveneellä tunneleihin ja piilottivat ne käytäviin.

He jakoivat ne useisiin paikkoihin, jotta säiliöt eivät osuisi kenenkään silmiin ja jotta kaikkia ei menetettäisi, jos joku sattumalta löytäisi ne.

Nyt kun poraustöitä tehtiin seinän tuntumassa, miehet eivät voineet työskennellä arkisin, koska siivoojat olisivat voineet kuulla heidät.

Heidän oli odotettava viikonloppua.

Poliisin tutkijat löysivät viemäreistä suuren määrän pankki­ryöstäjien varusteita.

© getty images

Loppunäytöstä jouduttiin siirtämään

Perjantaina 2. heinäkuuta kello 22 rosvot olivat valmiina loppunäytökseen, kun ilmaantui jälleen ongelmia.

Iso tallelokerokaappi, joka peitti miesten seinään tekemän reiän, ei ensin hievahtanutkaan paikoiltaan.

Kun miehet lopulta saivat kaappia väännettyä hieman sivuun, oli kulunut niin paljon aikaa, että työtä oli pakko jatkaa seuraavana perjantaina.

Epäonni jatkui seuraavallakin viikolla.

Pankin lähelle avattiin ostoskeskus, ja itse presidentin oli määrä saapua paikalle.

Koska alueella varmasti vilisisi tuolloin poliiseja, operaatiota oli pakko lykätä vielä kerran.

Kun he lauantaina saivat kuulla, ettei presidentti ollutkaan tulossa, oli jo liian myöhäistä aloittaa töitä.

Suuri hetki koitti vihdoin perjantaina 16. heinäkuuta kello 21.30. ”Reitti on selvä”, ilmoitti pankin luona norkoillut vartija.

Yksi miehistä sai kallistettua suurta kassakaappia sorkkaraudalla juuri sen verran, että se saatiin kiilattua sivuun ja miehet pääsivät ryömimään sen ohi.

Syömingit maan alla

Roistot seisoivat nyt tallelokeroholvissa ja katselivat mykistyneinä ympärilleen.

Pierre heilautti taskulamppua, jonka valokeila osui kiiltäviin metallikaappeihin.

”Yksikään palatsi maailmassa ei voi sisältää näin paljon hienouksia”, Spaggiari ajatteli pyörällä päästään. Hän oli tehnyt sen, mistä miljoonat ihmiset vain unelmoivat.

Hän oli saanut täyspotin. Hänen arpansa oli voittanut.

Kun Spaggiari katseli ympärilleen, hän näki, että muut virnuilivat yhtä idioottimaisesti kuin hän itse.

Hän huomasi myös, ettei hän ollut siinä tallelokeroholvissa, jossa heidän piti suunnitelmien mukaan olla.

Onneksi heidän tunnelinsa oli kuitenkin osunut yhteen holveista.

Kiireesti miehet alkoivat leikata lokeroita auki.

Kolmen millimetrin paksuinen teräs sai heidät hikoilemaan, ja jopa koplan kokeneinkin ryöstäjä tuskaili hakatessaan, poratessaan ja polttoleikatessaan lokeroita auki.

Spaggiari noitui, kiroili ja ärtyi entisestään, kun ensimmäisestä lokerosta tipahti ulos homeista kahvijauhetta ja paketti vanhoja keksejä.

Toisessa oli pussi linssejä, muissa hauraita kirjeitä ja kellastuneita naisten alastonkuvia.

Spaggiari alkoi olla jo epätoivoinen, kun lokeroista vihdoin alkoi löytyä arvoesineitä.

Teräslaatikoista paljastui timanttikoruja, rubiineja ja käteistä rahaa – hyviä, luotettavia kahisevia seteleitä. Spaggiari riemuitsi.

Seuraavana aamuna, joka oli lauantai, Spaggiari meni liikkeeseensä.

Hän jutteli asiakkaiden kanssa parhaansa mukaan, jotta nämä varmasti muistaisivat hänet.

Suljettuaan liikkeensä hän poikkesi kantakahvilaansa, jossa hän tarjosi useita kierroksia.

Kun hän oli varma siitä, että oli saanut itselleen alibin, hän palasi viemäriin.

Spaggiari oli hyvin tyytyväinen.

Lattioille ja pöydille oli alkanut kertyä kasoja kultaa, koruja ja seteleitä.

Sunnuntai-iltana miehet nauttivat yltäkylläisen aterian, joka sisälsi makkaroita ja maksapasteijaa.

Muutamaa tuntia myöhemmin, maanantain vastaisena yönä kello yksi, he avasivat lokeron numero 307. Se oli viimeinen.

Pierre hitsasi puhalluslampullaan tallelokeron panssaroidun oven kiinni.

Sen jälkeen he pakkasivat rahat ja arvoesineet isoihin laukkuihin ja reppuihin.

Ennen kuin he poistuivat, Spaggiari jätti holvin ilmoitustaululle kerskailevan viestin:

”Ei vihaa, ei väkivaltaa eikä pistooleja.”

Kun muut olivat poistuneet, 68 tyhjensi vaahtosammuttimet kohtiin, joihin miehet olivat saattaneet jättää sormenjälkiä.

Sitten hänkin ryömi takaisin viemäriin.

Koko viikonlopun oli satanut, ja vedenpinta viemäreissä oli noussut huomattavasti.

Vesi pyörteili, kupli ja imi uloskäyntiä kohti ponnistelevia miehiä mukaansa.

Vahvimmatkin joutuivat pitämään kiinni putkista, jotteivät he olisi tempautuneet jaloiltaan.

Lopulta miesten oli pakko lastata saalis kumiveneeseen ja kiskoa se sillä pois.

Aamu oli varhainen, mutta Spaggiari ei halunnut ottaa mitään riskejä, joten hän ei ajanutkaan Land Roveria niin lähelle uloskäyntiä, kuten oli suunniteltu.

Kello oli jo yli kuusi, kun viimeinenkin osa saaliista oli lastattu autoon.

Miehet suuntasivat kohti huoneistoa. He olivat toteuttaneet le fric-frac du sièclen eli vuosisadan keikan.

Muutamaa tuntia myöhemmin, kello 9.15, lukkoseppä hikoili Société Générale -pankin kellariin johtavan teräs­oven parissa.

Lukko ei avautunut, ja miehen oli pakko porata oveen reikä, josta hän katsoi kellariin.

”Hitto! Luulen, että teidät on ryöstetty!”