Vakoojat: Ensimmäinen vakoojien vaihto Glienicken sillalla

Kylmää sotaa kävivät käytännössä vakoojat, jotka lähetettiin vihollisen maaperälle hankkimaan tietoja. He käyttivät siinä uusinta tekniikkaa, kuten minikameroita ja piilomikrofoneja. Kiinni jääneet joutuivat vankilaan tai teloitettiin.

Vakoojat vaihdettiin Glienicken sillalla

Vartija sytytti valot. Karulla laverilla­ nukkuva mies havahtui. ­Hänen katseensa harhaili hetken, sitten hän muisti ­olevansa ­sellissä Länsi-Berliinissä. Oli 10. helmikuuta vuonna 1962. Hän oli kärsinyt Yhdysvalloissa viitisen vuotta 30 vuoden ­vakoilutuomiostaan, ja nyt hänet oli siirretty Länsi-Berliiniin vaihdettavaksi amerikkalaiseen vankiin.

Kun hän oli pukeutunut, hänet ohjattiin ulos. Berliinin aamuilma oli raaka ja ­kolea. Hän nousi yhteen odottavista ­autoista, ja saattue lähti kohti Glienicken siltaa Itä- ja Länsi-Berliinin rajalla.

Seistessään sillalla yhdysvaltalaissotilaiden ympäröimänä hän näki, kuinka neljä mustaa henkilöautoa saapui sillan toiseen päähän Itä-Saksan puolelle. ­Autoista nousseesta ryhmästä erkani ­pian ilmavoimien univormuun pukeutunut mies, joka lähti kävelemään siltaa pitkin Länsi-Saksan puolta kohti.

Sitten hänetkin komennettiin liikkeelle. Miehet ohittivat toisensa sillan puolivälissä, ei-kenenkään-maalla. Vakoojienvaihto oli suoritettu, ja Rudolf Abel ja Francis Gary Powers olivat kumpikin omilla puolillaan rautaesirippua.

LUE LISÄÄ: Tutustu aseisiin, joita vakoojat käyttivät kylmän sodan aikana

Kylmän sodan kuumat vuodet

Ennen toista maailmansotaa­ Yhdysvalloissa oli ajateltu lapsekkaasti, että herrasmiehet eivät urki toistensa salaisuuksia. Toisen valtion asioiden penkomista ja tiedustelutie­tojen keräämistä pidettiin niin tahdittomana ja epähienona, että moinen likainen puuha annettiin pienten ­armeijan erikoisyksikköjen tehtäväksi.

Toista maailmansotaa käytiin kuitenkin niin ­monen osapuolen kesken, että ­tiedustelusta tuli ratkaisevan tärkeää. ­Saksan antau­duttua tiedustelun merkitys ­kasvoi entisestään, kun sekä idässä että ­lännessä alettiin ­pitää sodanaikaisia liittolaisia vihollisina rauhan tultua.

Kylmää sotaa oli jatkunut jo pitkään, kun ­Abelin ja Powersin vaihto tehtiin: Neuvostoliitto oli hätkähdyttänyt maailmaa tehdessään ensimmäisen ydinkokeensa vuonna 1949 muutama vuosi Yhdysvaltojen jälkeen. Järkyttävintä ame­rik­kalaisille oli se, että Neuvos­toliitto­ oli saanut tekniset tiedot ­Yhdysvalloissa toimi­vien vakoojiensa avulla.

Kuuban vallan­kumous­ vuonna 1959 ja ohjuskriisi vuonna 1962 vain 150 ­kilometrin päässä Yhdysvaltojen rannikosta kiihdyttivät kylmää sotaa entisestään. Suurvaltojen välit olivat kylmän sodan aikana niin kireät, että Yhdysvaltojen vuosien 1961–1968 puolustusministeri Robert McNamara luonnehti eräässä haastattelussa kylmän sodan aikakautta pikemminkin kuumaksi.

Abelin ja Powersin vaihto merkitsi kahden kylmän sodan aikakauden vakoilu­tarinan päättymistä. Abelin ­Yhdysvalloissa johtama suuri vakooja­rinki oli paljastunut ­inkerinsuomalaisen Reino Häyhäsen ilmiannon perusteella, ja Powersin U-2-tiedustelulentokone oli ammuttu alas Neuvostoliiton yllä. Abelin­ ja Powersin vaihto oli ensimmäinen ­lukuisista vakoojienvaihdoista, joita ­Berliinin Glienicken sillalla tehtiin.

LUE LISÄÄ: Tutustu vakoojien huipputeknisiin apuvälineisiin

Monien henkilöllisyyksien Abel

Abel oli syntynyt vuonna 1903 Newcastlessa, Englannissa. Hänen vanhempansa olivat Venäjän saksalaisia, ja hänen oikea­ nimensä oli Viljam Genrihovitš Fišer. Fišerit muuttivat vuonna 1921 Neuvostoliittoon, jossa englannin- ja venäjän­taitoinen Viljam työskenteli aluksi kääntäjänä maailmanvallankumousta ajavassa­ Komintern-järjestössä.

Armeija-­aikanaan hänet koulutettiin radistiksi, minkä jälkeen hän työsken­teli jonkin ­aikaa Neuvostoliiton sotilas­tiedustelussa ja radioteknisenä­ asian­tuntijana KGB:tä ­edeltävien tiedusteluorganisaatioiden palveluksessa ­eri puolilla­ Eurooppaa.

Fišer oli edennyt agenttien radioteknisen koulutuksen johtajaksi, kun hänet erotettiin tehtävästään epäilyttävänä henkilönä englantilaisen syntyperänsä ja arveluttavien yhteyksiensä takia. Toisen maailmansodan aikana Fišer kuitenkin taas kelpasi kouluttamaan Saksaan lähetettäviä neuvostoliittolaisia­ vakoojia radiolähetysten lähettämisessä ja vastaanottamisessa.

Sodan ­jälkeen Neuvostoliiton salainen poliisi koulutti Fišerin lähetettäväksi Amerikkaan, mitä tarkoitusta varten hänelle luotiin henkilöllisyys Emil ­Robert Goldfusin ­nimellä. Oikea Goldfus oli kuollut lapsena. Fišer saapui Kanadan­ kautta Yhdysvaltoihin 16. ­marraskuuta vuonna 1948 tehtävänään värvätä uusia ja valvoa nykyisiä agentteja sekä perustaa radiosanomien lähetyspaikka ja organisoida sabotaasiyksikkö.

CIA:n ja KGB:n vakoojat valloillaan

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA oli perustettu vuonna 1947 keräämään ulkovalloista tietoa, jota ei saatu diplomatian keinoin. Koska tiedustelutieto oli strategisesti merkittävää, CIA oli vastuussa vain Valkoiselle talolle. Neuvostoliiton aggressiivinen ulkopolitiikka huolestutti Yhdysvaltoja niin suuresti, että CIA sai käytännössä ­rajattomat toimivaltuudet. Kommunismin uhan ­nimissä CIA sai kaataa hallituksia, tukea kansannousuja ja tehdä salamurhia.

Neuvostoliiton salainen poliisi Tšeka ja sen seuraajat keskittyivät pääasiassa valvomaan maan omia kansalaisia. Stalinin­ kuoltua vuonna 1953 Neuvostoliiton turvallisuusorganisaatiota uudistettiin, ja vuonna 1954 perustettiin Valtion­ turvallisuuskomitea KGB, joka vastasi sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta sekä tiedustelusta.

KGB:llä oli yli puoli miljoonaa työntekijää, joista puolet oli rajavartiotehtävissä, kolmannes vakoojia ja loput muun muassa analysoivat kerättyä tietoa, kehittivät ­uusia tiedustelumene­telmiä ja hoitivat arkistoja. Ulkomaan­tiedustelun painopisteisiin kuului länsimaisten tieteellisten läpimurtojen selvittäminen.

LUE LISÄÄ: Tutustu vakoojien kätkettyihin korviin ja silmiiin

Salaisen agentin studio

Saapuessaan Yhdysvaltoihin Fišerillä oli 5 000 dollaria toimintansa käynnistä­miseen. Hänen peitehenkilöllisyytensä Yhdys­valloissa oli valokuvataiteilija, ­joten hän ­vuokrasi itselleen studion ja ­varaston Brooklynistä, New Yorkista.

Tuttavien mukaan Fišer oli mukava, älykkään tuntuinen mies, joka mielellään jutteli ajankohtaisista asioista ja ­kertoi tarinoita nuoruudestaan metsätöissä Yhdysvaltain luoteisrannikolla. Hän rekrytoi uusia henkilöitä verkostoonsa, valvoi tietoja kerääviä agentteja, johti jo olemassa olevaa ­vakoojarinkiä sekä organisoi sabotaasiverkoston. Sabotoitaviksi valittiin tärkeitä sotilas- ja yhdyskuntarakennekohteita, ja sabotööreiksi värvättiin kokeneita alan asian­tuntijoita Väli- ja Etelä-Amerikasta.

­Vakoojaverkostoon saatiin uusia ­jäseniä lähestymällä varovaisesti sotateollisuuden ja alan tutkimuksen tai sotilashallinnon parissa työskenteleviä ­henkilöitä ja tunnustelemalla hieno­varaisesti heidän mielipiteitään.

Korean sodan puhjettua vuonna 1950 eteläamerikkalaiset räjähdysaineasiantuntijat kutsuttiin ­kahdeksi kuukaudeksi toimintavalmiuteen ja meksikolaiset ­sabotöörit olivat valmiina ylittämään ­rajan väärän henkilöllisyyden turvin.

Vakoojat eivät kaihtaneet keinoja

Tietoja tarjottiin ideologisista syistä ja ­rahantarpeessa. Pahasti velkaantunut Yhdysvaltain merivoimien tietoliikenneasiantuntija John Walker myi aluksi rannikkovartioston radioviestien salausavaimen muutamalla tuhannella dollarilla neuvostoliittolaisille ja sopi samalla lisätoimituksista.

Seuraavien 17 vuoden­ aikana hän värväsi mukaan isoveljensä, poikansa, vaimonsa ja parhaan ystävänsä ja tienasi vähintäänkin 350 000 dollaria ja hurjimpien arvioiden mukaan jopa yli kaksi miljoonaa.

Walker jäi kiinni, kun ­hänen entinen vaimonsa teki ilmi­annon suututtuaan siitä, että mies kieltäytyi­ maksamasta hänelle elatusapua. KGB:n kerrotaan kiristäneen poten­tiaalisia tietolähteitä käyttämällä alaikäisiä houkutuslintuja ja kuvaamalla tapahtumat, minkä jälkeen kohde sai mahdollisuuden valita toimittaisiko tietoja vai julkistettaisiinko hänen touhunsa.

Itä-Saksan tiedustelupalvelun Stasin lähestymistapa oli viekkaampi. Stasi-­Romeot olivat huomaavaisia miehiä, ­jotka hankkiutuivat pidempään suhteeseen naispuolisten tietolähteiden kanssa.­ Yksi DDR:n auervaarojen kymmenistä uhreista oli Yhdysvaltain Bonnin lähetystön kääntäjä ja tulkki Gabriele Kliem, joka kohtasi elämänsä miehen vuonna 1977, meni kihloihin ja muutti yhteen tämän kanssa.

Frank Dietzel esitti olevansa fyysikko ja rauhanaktivisti.­ Seitsemän vuotta kestäneen suhteen aikana Kliem luovutti rakkaalleen satoja luottamuksellisia asiakirjoja luullen tietoja ­käytettävän sodanvastaiseen ­toimintaan. Tapaus paljastui vasta vuonna­ 1991, kun DDR romahti. Kliem sai syytteen ja tuomion vakoilusta.

Yhdysvallat panosti vakoilutekniikkaan. Tiedustelulentokone Lockheed U-2 otettiin käyttöön vuonna 1955. ­Sillä pystyttiin valokuvaamaan strategisesti tärkeitä kohteita yli 21 000 metrin ­korkeudesta. Koneen piti olla Neuvostoliiton ilmatorjunnan ulottumattomissa, mutta vuonna 1960 Neuvostoliitto onnistui ampumaan Gary Powersin ohjaaman U-2:n alas sen ollessa syvällä Neuvosto­liiton ilmatilassa.

Yhdysvallat yritti ­väittää, että lento liittyi NASAn ilma­kehätutkimuksiin. Kun Neuvostoliitto esitteli koneen ottamia kuvia sotilas­kohteista, oli pakko tunnustaa. Lentäjä Powers sai 17 vuoden tuomion, josta osa oli määrä kärsiä työleirillä.

Inkerinsuomalainen ilmiantaja

KGB:n eversti Fišerin vakoojaverkoston jäsenet eivät tienneet edes hänen peitenimeään. He tunsivat yhteyshenkilönsä vain jollain hänen useista koodi­nimistään, eivätkä verkoston jäsenet tienneet esimerkiksi missä hän asui. Kaikesta varovaisuudestaan huolimatta hän jäi kuitenkin kiinni.

Eversti Fišerin apulaisena toimi KGB:n majuri, inkerinsuomalainen Reino Häyhänen, jonka peiteidentiteetti oli amerikansuomalainen Eugene Maki. Toukokuussa 1957 Häyhänen alias ­Maki meni Pariisissa Yhdysvaltain suurlähetystöön ja kertoi olevansa KGB:n agentti.­ Hän paljasti muun muassa työskennelleensä viisi vuotta suuressa vakoiluorganisaatiossa, jota johti KGB:n agentti ­koodinimeltä Marc.

Hän ei tiennyt miehen mahdollisesta asuin- tai olinpaikasta muuta kuin että oli käynyt kerran tämän valokuvaustarvikevarastossa Brooklynissä noutamassa kameran. FBI löysi Fišerin nopeasti näiden tietojen perusteella. Hänen hallustaan löytyi vakoiluvarusteita, kuten mikrofilmikameroita ja mikrofilmien valmistusvälineet sekä lyhytaaltoradioita.

Häyhänen sai ilmiannostaan palkaksi ikuisen syytesuojan mutta kuoli vain muutaman vuoden ­kuluttua auto-onnettomuudessa.

Vakoojat olivat Neuvostoliiton sankareita

Fišer ilmoitti FBI:lle nimekseen ­Rudolf Abel. Tämä oli signaali KGB:lle, että hän oli jäänyt kiinni. Strategisten tiedustelutietojen välittämisestä ei löytynyt­ todisteita, mutta hänet tuomittiin yrityksistä vakoilla Yhdysvaltojen sotilas­salaisuuksia ja toimittaa tiedustelu­tietoa Nevostoliittoon sekä laittomasta ­maahantulosta yhteensä 30 vuodeksi vankeuteen.

Hän ei kuitenkaan joutunut kärsimään tuomiotaan ­kokonaan, sillä hänet vaihdettiin U-2-vakoilukoneella alas ammutuksi ­tulleeseen Powersiin. Neuvostoliitossa Fišer asettui Moskovaan. Hän kuoli vuonna 1971 syöpään. Hänen hautakivessään lukee sekä Viljam Genrihovitš Fišer että Rudolf Abel.

Lue myös:

Vakoilu

Agentti 001: Englannin ensimmäiset vakoojat jahtasivat katolilaisia

8 minuuttia
Vakoilu

Ilmiömäiset vakoojat kirjoittivat hengenvaarallista historiaa

18 minuuttia
Vakoilu

Israelin vakooja soluttautui Syyrian vallan ytimeen

19 minuuttia

Kirjaudu sisään

Virhe: Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
NäytäPiilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!