Mossad-agentti valepuvussa natsijahdissa
Miehet olivat kahdestaan laajoilla banaaniviljelyksillä kolmen tunnin ajomatkan päässä São Paulosta. Herberts Cukurs, joka oli tullut toisen maailmansodan aikana tunnetuksi ”Riian pyövelinä”, kaivoi laukustaan esiin puoliautomaattikiväärin.
”Olen varma, että muistatte vielä jotakin itärintamalla viettämästänne ajasta. Mitäpä jos pidetään pieni ampumakilpailu”, hän ehdotti.
”Sopii mainiosti”, vastasi toinen mies, jonka Cukurs tunsi nimellä Anton Künzle. Künzlen ilmekään ei värähtänyt oudon ehdotuksen vuoksi, sillä hän tiesi, että Cukurs piti tarkasti silmällä hänen reaktiotaan.
Jos Cukurs ei pitäisi siitä, hän ei lähtisi viljelyksiltä elävänä.
Neljä vuotta aiemmin, vuonna 1960, israelilaiset Mossad-agentit olivat siepanneet natsijohtaja Adolf Eichmannin Argentiinassa ja vieneet hänet Israeliin hirtettäväksi, ja siitä lähtien Herberts Cukurs oli pelännyt myös joutuvansa jossakin vaiheessa katsomaan menneisyyttään silmästä silmään. Niinpä hän suhtautui epäluuloisesti kaikkiin muukalaisiin.
Cukurs ampui ensin noin 50 metrin päässä olevaan pieneen maalitauluun. Hän oli kokenut ampuja, jonka väitettiin muun muassa ampuneen juutalaisia siviilejä toisen maailmansodan aikana.
Hän ampui nopeasti 10 laukausta maalitauluun viiden sentin alueelle.
”Teidän vuoronne”, Cukurs sanoi ja ojensi kiväärin vieraalleen. Hän katseli tarkasti, miten Künzle käsitteli asetta. Künzle ei ollut ikinä taistellut Saksan joukoissa itärintamalla, niin kuin hän oli väittänyt. Hän ei myöskään ollut itävaltalainen liikemies, kuten hän oli Cukursille kertonut.
Todellisuudessa hän oli Israelin tiedustelupalvelun Mossadin agentti, joka esiintyi itävaltalaisena Anton Künzlenä päästäkseen Cukursin lähelle.
Tuolloin, tiistai-iltapäivänä 29. syyskuuta 1964, hänelle tarjoutui loistava tilaisuus tappaa sotarikoksiin syyllistynyt entinen natsi.
Künzle kuitenkin tiesi, että aika ei ollut vielä kypsä. Niinpä hän tyytyi esittelemään ampumataitojaan, jotka hän oli hankkinut brittien palveluksessa toisessa maailmansodassa ja myöhemmin Israelin armeijassa.
Hänen kaikki laukauksensa osuivat maalitauluun kolmen sentin alueelle.
”Hyvin ammuttu, herra Künzle”, Cukurs huudahti ja läimäytti Künzleä toverillisesti selkään. Nyt 64-vuotias Cukurs oli vakuuttunut, että Künzle todella oli sotaveteraani ja että tämä oli mahdollisesti kiinnostunut sijoittamaan hänen banaaniviljelyksiinsä.
Vakoilujohtajasta kirjailijaksi
1952–1963: Osallistui itse iskuihin.
Isser Harel johti Mossadia kauemmin kuin kukaan muu eikä arastellut itse tarttua kaikkein likaisimpiin töihin. Pienen kokonsa vuoksi Harel sai lisänimen ”Pikku Isser”.
Harel matkusteli salaa arabimaissa organisoimassa Mossadin verkostoa. Jo ensimmäisenä päivänään Mossadin johdossa hän osoitti, miten tärkeänä hän piti asioiden salassapitoa.
Kun hänen autonkuljettajansa kysyi, minne ajettaisiin, Harel vastasi sen olevan salaisuus. Sitten hän käski kuljettajan ulos autosta ja istui itse ratin taakse.
Harelin aikana Mossad aloitti läheisen yhteistyön CIA:n kanssa, ja Harel osallistui henkilökohtaisesti Adolf Eichmannin etsintään.
Myöhemmin hän kirjoitti natsi-johtajan vaiheikkaasta kaappaus-operaatiosta kirjan Kaappaus Garibaldin-kadulla, josta tuli kansainvälinen bestselleri.
Mossad tarvitsi sopivan uhrin
Künzlen operaatio oli alkanut vajaata kuukautta aiemmin salaisessa Mossadin kokouksessa vaatimattomassa asunnossa Pariisissa.
”Tästä lähtien nimesi on Anton Künzle. Kannattaa totutella siihen mahdollisimman nopeasti”, esimies sanoi agentti Yaakov Meidadille. Meidad oli syntynyt Sleesiassa Breslaun kaupungissa silloisessa Saksassa vuonna 1919.
Hän itse muutti Palestiinaan vuonna 1934, mutta hänen äitinsä ja isänsä eivät ehtineet pakoon natsien juutalaisvainoja, vaan äiti kuoli Auschwitzin ja isä Theresienstadtin keskitysleirillä.
Vuonna 1964 oli kulunut jo lähes 20 vuotta sodan päättymisestä, ja samalla lähestyi se päivä, jolloin natsien sota-aikana tekemät rikokset saattaisivat vanheta Länsi-Saksassa.
Länsi-Saksassa keskusteltiin kiivaasti siitä, että maan lakien mukaan murhan vanhenemisaika oli 20 vuotta. Lisäksi osa saksalaispoliitikoista olisi halunnut jo panna pisteen toisen maailmansodan rikosten oikeudenkäynneille.
Israelilaiset pelkäsivät, että tuhannet natsirikolliset voisivat selvitä rankaisematta teoistaan. Niinpä heistä oli tärkeää muistuttaa, että sotarikollisia oli vielä paljon vapaalla jalalla, eikä Israel koskaan unohtaisi heidän rikoksiaan.
Israelilaiset halusivat lähettää selvän viestin, että rikolliset eivät olisi turvassa koskaan eivätkä missään. Kylmäverinen ja luottamusta herättävä Yaakov Meidad oli sopiva mies operaatioon.
Hän puhui saksaa ja oli osallistunut SS-johtaja Adolf Eichmannin sieppaukseen Argentiinassa.
Kaljupäinen ja pullea Meidad ei vastannut yleistä mielikuvaa agentista. Lisäksi hän naamioitui kasvattamalla muhkeat viikset ja hankkimalla silmälasit. Cukurs taas oli Mossadille oiva kohde.
Hän asui Brasiliassa maan viranomaisten hyväksynnällä omalla nimellään, joten häntä ei tarvinnut edes etsiä. Cukurs oli kiistänyt osallisuutensa sotarikoksiin, mutta monet silminnäkijät olivat tunnistaneet hänet.
Ennen sotaa hänestä oli tullut Latviassa kansallinen kuuluisuus, kun hän oli vuonna 1934 lentänyt Gambiaan Afrikkaan suuren mediajulkisuuden saattelemana. Lehdet kutsuivat häntä tuolloin ”Baltian Lindberghiksi”.
Kun saksalaiset kesällä 1941 olivat miehittäneet Latvian, Cukurs oli liittynyt fasistiseen Arajs-kommandoryhmään, ja hänen väitettiin osallistuneen miehityksen aikana maan juutalaisten tappamiseen. Latvian pääkaupungissa Riiassa asui noin 30 000 juutalaista, ja Mossadin tiedustelijoiden mukaan Cukurs oli mukana, kun Arajs-ryhmä marssitti juutalaiset kaupungista ja teloitti nämä Bikerniekin metsässä.
Silminnäkijöiden kertoman mukaan Cukurs ampui, pieksi ja poltti satoja juutalaisia, myös naisia ja lapsia. Yaakov Meidad ei siis kärsinyt tunnontuskia, kun hän syyskuussa 1964 alkoi suunnitella Cukursin teloittamista.
Meidad ei halunnut tappaa Cukursia Brasiliassa, jottei maan suuri juutalaisväestö joutuisi alttiiksi natsien kostotoimille. Hänen suunnitelmansa oli voittaa Cukursin luottamus ja houkutella tämä Uruguayhin, jossa pieni joukko Mossadin agentteja asettaisi Cukursin pikaoikeuteen, lukisi hänelle häneen kohdistuvat syytteet, tuomitsisi hänet kuolemaan ja tappaisi hänet. Heti sen jälkeen itävaltalainen liikemies Anton Künzle lakkaisi olemasta.
Laaja vakoojien verkosto
1963–1968: Hankki Israelille ratkaisevan edun kuuden päivän sotaan.
Meir Amit johti Israelin voittoon kuuden päivän sodassa (1967) ja oli taustavaikuttajana Mossadin näyttävimmissä operaatioissa.
Kenraali Amitia pidetään Mossadin ehkä menestyksekkäimpänä johtajana. Hänen aikanaan esimerkiksi huippuvakooja Eli Cohen onnistui soluttautumaan Syyrian vallan ytimeen ja Mossad sai käsiinsä Neuvostoliiton MiG-21-hävittäjän lahjomalla irakilaisen lentäjän.
Vaikka lähes kaikki muut pitivät operaatiota mahdottomana (ks. seuraava sivu, operaatio Diamond), Amit oli vankasti sitä mieltä, että sillä oli mahdollisuudet onnistua.
Amit on ainoa, joka on ollut samanaikaisesti sekä Mossadin että Israelin sotilaallisen tiedustelupalvelun Amanin johtaja, ja hän rakensi laajan tiedonantajien verkoston Lähi-itään.
Kun Israelin ilmavoimat aloittivat ns. kuuden päivän sodan yllätyshyökkäyksellä arabimaiden ilmatukikohtiin, se onnistui pitkälti Amitin tiedustelutietojen ansiosta.
Israelilaiset tunsivat tukikohtien rutiinit ja vahdinvaihdot ja iskivät, kun vihollinen oli heikoimmillaan.
Mossad-agentti rakensi peitetarinan
Meidad sai väärennetyn passin ja asettui Rotterdamiin uudella nimellään. Hän kirjoittautui Anton Künzlenä hyvään hotelliin, hankki postilokeron ja pankkitilin, painatti käyntikortteja ja teetti pukuja, jotka vahvistivat mielikuvaa menestyvästä liikemiehestä.
- syyskuuta 1964 hän lensi Brasiliaan Rio de Janeiroon ja otti yhteyttä maan matkailuministeriin.
Osana peitetarinaansa hän kertoi olevansa halukas sijoittamaan Brasilian matkailualaan. Syyskuun puolivälissä Künzle alkoi lähestyä kohdettaan
São Paulossa mutta ei edelleenkään kiirehtinyt operaation toteuttamisen kanssa. Cukursilla oli pieni yritys, joka vei turisteja luksusristeilijöillä merelle ja lennätti näitä vesitasolla kaupungin nähtävyyksiä katsomassa.
Künzle kävi ensin monena päivänä lounaalla satamassa olevassa ravintolassa, kunnes hän lopulta otti yhteyttä Cukursiin ja varasi tältä lennon São Paulon taivaalle.
Miehet kiertelivät kaupungin yllä 20 minuuttia. Laskeuduttuaan he alkoivat keskustella saksaksi. Künzle kiitteli lennosta ja kyseli alueen matkailusta ja sijoitusmahdollisuuksista.
Cukurs asui perheineen Brasiliassa vaatimattomassa talossa, ja hänen elämäntyylinsä oli kaukana siitä ylellisyydestä, vallasta ja arvostuksesta, johon hän oli aikoinaan Latviassa tottunut.
Vaikka hän yleensä suhtautui epäluuloisesti vieraisiin, Künzle vaikutti hänestä luotettavalta. Ystävällinen ja hyvin toimeentuleva itävaltalainen liikemies voisi auttaa hänet jälleen paremman elämän alkuun. Miehet nauttivat lasilliset brandya sataman baarissa, ja kesken keskustelun Cukurs katsoi yhtäkkiä Künzleä tiukasti silmiin.
”Jotkut väittävät, että olen sotarikollinen”, hän sanoi ja jäi odottamaan toisen reaktiota. Künzle ei sanonut mitään.
”Minä muka sotarikollinen!?” Cukurs jatkoi pitkäksi venähtäneen hiljaisuuden jälkeen yrittäen saada Künzlen paljastamaan oman näkemyksensä asiasta. Künzle ei kuitenkaan vieläkään vastannut mitään, ja Cukurs kysyikin häneltä, mitä hän oli tehnyt sodan aikana.
Künzle kertoi yksityiskohtiin menemättä sotineensa luutnanttina itärintamalla. Hän avasi paitansa napit ja näytti rinnassaan olevaa syvää arpea, jonka hän oli muka saanut rintamalla taistelussa Neuvostoliittoa vastaan.
Todellisuudessa arpi oli tullut muutama vuosi aiemmin rutiinileikkauksessa.
Kun miehet erosivat, Cukurs ehdotti, että he tapaisivat pian uudestaan. Künzle vastasi matkustavansa muutamaksi päiväksi muualle liikeneuvotteluihin.
”Palaan São Pauloon jossakin vaiheessa ensi viikolla. Jos ehdin, otan silloin teihin yhteyttä”, hän lupasi.
Herberts Cukurs rakensi ensimmäisen koneensa lentokoneen hylystä ja romuttamolta ostamastaan autonmoottorista. Kuva: The Apricity
Latvian kansallissankarista tuli saksalaisten kätyri
Herberts Cukurs oli innokas lentäjä ja seikkailija, joka kirjoitti mielellään matkoistaan maailmalla. Sota kuitenkin muutti kaiken.
Herberts Cukursista tuli kuuluisa 1930-luvun Latviassa, kun hän lensi itse rakentamallaan lentokoneella Gambiaan Afrikkaan. Välilaskulta hän lähetti latvialaisiin lehtiin matkakuvauksia, joita ihmiset lukivat innokkaina.
Myöhemmin hän lensi Kiinaan ja Japaniin ja työskenteli kirjeenvaihtajana Abessinian sodassa (1935–36). Kun Neuvostoliitto miehitti Latvian vuonna 1940, Cukurs tarjosi miehittäjälle palveluksiaan mutta hänet torjuttiin.
Seuraavana vuonna saksalaiset miehittivät maan, ja pelätessään kommunistin leimaa Cukurs liittyi latvialaiseen fasistiseen Arajs-kommandoryhmään. Hänestä tuli ryhmän johtajan Victors Arajsin autonkuljettaja, ja hän osallistui myös juutalaisvainoihin.
Cukursin osuudesta Latvian juutalaisten murhiin kiistellään. Vuonna 1944 puna-armeijan lähestyessä Riikaa Cukurs pakeni lentäen Ruotsin kautta Saksaan, jossa hänen lapsensa ja vaimonsa asuivat. Sodan jälkeen perhe muutti Brasiliaan.
Luottamus syveni
Yaakov Meidadin tyytyväisyydellä ei ollut rajaa, kun hän palasi tapaamisesta hotelliinsa. Hän kirjoitti näkymättömällä musteella raporttinsa Mossadille Pariisiin. Viesteissään hän puhui Cukursista johdonmukaisesti ”vainajana”.
”Saanut yhteyden vainajaan. Vainaja nielaisi syötin, ja näyttää siltä, että hän on alkanut luottaa minuun. Operaatio jatkuu.”
Kierreltyään muutaman päivän eri puolilla Brasiliaa Meidad palasi São Pauloon aikeenaan kiristää silmukkaa Cukursin ympärillä.
Cukurs kutsui hänet heti vierailulle vaatimattomaan taloonsa, jossa hän asui vaimonsa ja heidän kolmen poikansa kanssa. Taloa ympäröivän aidan päällä kulki piikkilanka, ja pihaa vartioi saksanpaimenkoira.
64-vuotiaanakin Cukurs oli vielä vahva ja leveäharteinen. Hän esitteli ylpeänä pientä käsiasekokoelmaansa Künzlelle ikään kuin vihjaten, että osaisi kyllä pitää huolen itsestään.
Joko hän halusi vain tehdä vaikutuksen vanhaan sotaveteraaniin, tai sitten hän halusi antaa tälle hienovaraisen varoituksen. Cukurs kertoi tiloista, joita hän omisti Brasilian maaseudulla, ja kutsui Künzlen tutustumaan niihin sijoitusmielessä.
Muutaman päivän päästä he lähtivätkin maaseudulle, ja Cukurs haastoi Künzlen ampumakilpailuuun autioilla banaaniviljelyksillään.
Miehet alkoivat tehdä yhdessä tutustumismatkoja mahdollisiin sijoituskohteisiin, ja Künzle maksoi säästelemättä kaikki matkakulut, kalliit hotellit, lentoliput ja illalliset. Hän antoi Cukursin esiintyä arvokkaana neuvonantajana, joka auttaisi Künzleä aloittamaan liiketoiminnan Brasiliassa.
”Et voi kuvitellakaan, miten iloinen olen, että tapasin sinut. Kohtalo varmaan saattoi meidät yhteen. Olet täällä kuin kotonasi, tunnet eteläamerikkalaisen mentaliteetin, osaat kieltä ja tiedät, miten täällä tehdään bisnestä”, Künzle imarteli Cukursia.
Mossadille hän kertoi totuttavansa ”vainajaa” vähitellen yhä pidempiin matkoihin, kunnes saisi lopulta tämän houkuteltua maan rajojen ulkopuolelle.
Silmukka alkoi kiristyä
Miesten suhde kehittyi yhä läheisemmäksi, ja Cukurs kutsui Künzlen usein kylään kahville ja saksalaiselle apfelstrudelille.
Sitten he lähtivät ensimmäiselle yhteiselle matkalleen Uruguayn pääkaupunkiin Montevideoon katsastamaan bisnesnäkymiä. Künzle maksoi Cukursin passin ja viisumin.
Cukurs ei vielä ollut täysin päässyt luontaisesta epäluuloisuudestaan. Latviassa hän oli oppinut juutalaisten uhriensa kieltä, jiddishiä. Ravintolassa Montevideossa hän alkoi yhtäkkiä puhua tarjoilijalle jiddishiä vain nähdäkseen Künzlen reaktion, ja baareissa hän maisteli varovasti juomiaan ikään kuin olisi pelkänyt tulevansa myrkytetyksi.
Uruguayn matkan jälkeen miehet hyvästelivät toisensa lämpimästi ja Künzle matkusti Eurooppaan muka hoitamaan yrityksiään. Todellisuudessa hän alkoi valmistella operaation viimeistä vaihetta, Cukursin kaappausta.
Pariisissa Meidad kävi Mossadin kanssa läpi eri vaihtoehtoja, ja lopulta hän ehdotti, että hän houkuttelisi Cukursin taloon, jossa Mossadin agentit odottaisivat. Sitten olisi suunnitellun oikeudenkäynnin ja teloituksen vuoro.
”Uskon hänen luottavan minuun niin paljon, että hän suostuu tulemaan mukanani taloon”, Meidad arvioi suunnitelman onnistumista. Kaappausryhmään kuului Meidadin lisäksi neljä agenttia, ja miehet verestivät lähitaistelutaitojaan ennen kuin he vuoden 1965 alussa matkustivat Etelä-Amerikkaan.
Meidad oli kutsunut Cukursin Montevideoon ja matkusti sinne itse etukäteen vuokratakseen operaatiossa tarvittavan talon ja tutkiakseen muiden Mossadin agenttien kanssa pakoreittejä.
Uhri ei antautunut helposti
Aamulla 23. helmikuuta 1965 Herberts Cukurs saapui Montevideoon Air Francen lennolla 083. Künzle oli Cukursia vastassa kentällä rentona ja rauhallisena. Hän oli kokenut agentti, mutta nyt hän oli varmuuden vuoksi ottanut rauhoittavaa lääkettä. Syy ei ollut kuitenkaan hermoilu vaan se, että hänellä oli taipumuksena hikoilla runsaasti. Hän pelkäsi, että Cukurs saattaisi pitää hikoilua hermoilun merkkinä ja alkaisi epäillä jotain.
Cukurs oli kuin olikin varuillaan viimeiseen asti. Ennen lähtöään hän oli varoitellut vaimoaan, että jos hänelle tapahtuisi jotain lähiaikoina, Künzlellä oli sormensa pelissä. Lisäksi hänellä oli mukanaan pistooli, kuten monesti ennenkin.
Lentokentällä miesten kohtaaminen oli kuitenkin lämmin ja hyväntuulinen. Künzle kertoi vuokranneensa kaupungista talon väliaikaiseksi toimistokseen. Iltapäivällä miehet kiertelivät tutustumassa kiinteistöihin, ja lounaan jälkeen he ajoivat Künzlen vuokraamalle talolle Cartagenakadulle. Künzle pysäköi auton ja käveli talon pääovelle Cukursin seuratessa perässä.
Sisällä talossa odottivat Mossadin agentit seiniä vasten painautuneina, pukeutuneina vain alusvaatteisiin, jotteivät heidän vaatteensa tahrautuisi vereen. Kun Cukurs astui hämärään huoneeseen, Künzle paiskasi oven kiinni ja miehet kävivät Cukursin kimppuun. Tämä taisteli kuitenkin vastaan hurjemmin kuin kukaan oli osannut odottaa.
Kamppailu käytiin agenttien sanomatta sanaakaan, mutta välillä Cukurs karjui taistelun tuoksinassa: ”Antakaa minun puhua!” – ei latviaksi tai portugaliksi, vaan saksaksi. Vaikka viisi miestä yritti pitää Cukursia aloillaan, hän melkein onnistui kaivamaan pistoolinsa esiin, kunnes yksi agenteista löi häntä vasaralla päähän. Sitten toinen ampui häntä kahdesti äänenvaimentimella varustetulla pistoolilla.
”Riian pyövelin” murhaaja katosi
Mossadin agentit panivat Cukursin ruumiin puiseen arkkuun ja jättivät hänen rinnalleen viestin. Siinä luki englanniksi, että Cukurs oli tuomittu kuolemaan 30 000 naisen, lapsen ja miehen murhasta ja että hänet olivat teloittaneet ”ne, jotka eivät koskaan unohda”.
Sitten agentit lähtivät Montevideosta kiireen vilkkaa, ja Anton Künzle muuttui taas tavalliseksi israelilaiseksi perheenisäksi.
Uutinen Herberts Cukursin murhasta Montevideossa herätti huomiota kaikkialla maailmassa, ja poliisi alkoi heti etsiä Anton Künzleä. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut tuntevan häntä.
Lehdissä julkaistiin kuvia salaperäisestä itävaltalaisesta liikemiehestä, jolla oli paksut viikset ja huomiotaherättävät silmälasit, mutta Uruguayn rikospoliisin tutkimukset eivät edistyneet.
Meidadin lähimmät ystävät tunnistivat hänet mutta eivät paljastaneet tietojaan. Monet ilmaisivat julkisesti ymmärtävänsä Cukursin murhaajia.
Neljä päivää sen jälkeen, kun Cukursin ruumis löydettiin, Länsi-Saksassa alettiin neuvotella murhien syyteoikeuden vanhenemista koskevasta säännöstä.
Aluksi sotarikoksien vanhenemisaikaa päätettiin pidentää 25 vuoteen, mutta lopulta aikaraja poistettiin kokonaan. Sen sijaan että natsiajan rikokset olisi painettu Länsi-Saksassa villaisella, siellä nähtiin monia oikeudenkäyntejä. Maassa vielä toimineet natsimieliset pikkupuolueet katosivat vähitellen.
Artikkeli ”Riian pyövelin” murhasta perustuu Mossadin agentin yhdessä toimittaja Gad Shimronin kanssa kirjoittamaan kirjaan. Yaakov Meidad ei ole agentin oikea nimi.
Murhaa tutkinut uruguaylainen rikoskomisario Alejandro Otero uskoo, että kirjalla yritettiin selitellä pieleen mennyttä sieppausta. Hänen mukaansa arkkuun, josta Cukursin ruumis löydettiin, oli porattu reikiä ilmeisesti hengitysilman turvaamiseksi.
Otero uskoo, että Herberts Cukurs oli tarkoitus kaapata, mutta hän oli taistellut niin kovaa vastaan, että hänet tapettiin.