Donald Nichols poseeraa koiran kanssa

Mestarivakooja ratkaisi Korean sodan

Hän oli Korean sodan tärkein vakooja. Donald Nichols perusti laajan vakoojaverkoston ja kasvatti valtaansa – kunnes hänet itsensä vietiin pois pakkopaidassa.

Hän oli Korean sodan tärkein vakooja. Donald Nichols perusti laajan vakoojaverkoston ja kasvatti valtaansa – kunnes hänet itsensä vietiin pois pakkopaidassa.

Pfc. Francis Mullin, U.S. Army Science Source/Imageselect & CPA Media Pte Ltd/Imageselect & U.S. Air Force & Shutterstock

Etelä-Korean joukot saivat äkkiherätyksen sunnuntaina 25. kesäkuuta 1950 kello 4 aamulla, kun kranaatteja alkoi sataa heidän ylleen. Tokkuraiset sotilaat yrittivät ymmärtää, mitä oli tekeillä.

Sotilaat olivat ilman johtajaa, sillä lähes kaikki eteläkorealaiset upseerit ja yhdysvaltalaiset sotilasneuvonantajat olivat lähteneet rajaseudun asemista viikonlopun viettoon. Yli 380 kilometrin pituisen 38. leveyspiirillä kulkevan Pohjois- ja Etelä-Korean välisen rajan yli hyökännyt Pohjois-Korean kansanarmeija tuhosi Etelä-Korean joukot muutamassa tunnissa.

Hyökkäys oli seurausta vuosia kestäneestä vihanpidosta Neuvostoliiton tukeman Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen tukeman Etelä-Korean välillä. Vaikka tilanne Korean niemimaalla oli ollut tulehtunut pitkään, kenraali Douglas MacArthurin johtamat Yhdysvaltojen sotilashenkilöt Kaukoidässä eivät olleet odottaneet hyökkäystä kesäkuussa 1950.

”Mielestäni ei ollut mitään mahdollisuuksia ennakoida tällaista hyökkäystä – aivan kuin ei Pearl Harborin hyökkäystäkään osattu ennakoida”, kenraali MacArthur selitti kongressin komitealle.

”Sota syttyy viikon sisällä.” Donald Nichols kolme päivää ennen Pohjois-Korean hyökkäystä Etelä-Koreaan

Eräs Koreassa ollut amerikkalainen oli kuitenkin aavistanut, että suurhyökkäys oli lähellä. Donald Nichols, Yhdysvaltojen ilmavoimien vasta 27-vuotias tiedusteluagentti, oli pitänyt raja-alueita tiukasti silmällä kesällä 1950.

Hänen vakoojansa rajan pohjoispuolella olivat kertoneet suurista joukkojensiirroista, ja salaisesta tarkkailupaikastaan rajalla Nichols oli itse nähnyt pohjoiskorealaisten kokoavan joukkojaan. Hän lähetti jo kolme päivää ennen hyökkäystä MacArthurin päämajaan Tokioon tiedon siitä, että 30 kuorma-autoa kuljetti pohjoiskorealaisia joukkoja kohti etelää ”tarkoituksena valmistella hyökkäystä Etelä-Koreaan”.

”Sota syttyy viikon sisällä”, hän ilmoitti.

MacArthurin esikunta ei kuitenkaan arvostanut Nicholsia ja sivuutti siksi hänen varoituksensa. Se osoittautui kalliiksi väärinarvioinniksi. Pian kenraalit joutuivat toteamaan, että Nichols oli Koreassa korvaamaton apu. Hänen epäsovinnaiset menetelmänsä auttoivat pitkällä aikavälillä Yhdysvaltoja saamaan Korean kriisi hallintaansa.

Sotilaita 38. leveysasteella

Suuri osa Pohjois- ja Etelä-Korean välisistä taisteluista käytiin 38. leveyspiirin tuntumassa.

© Bettmann/Getty Images

Kaksi upseeria jakoi Korean

Japanin antauduttua 1945 yhdysvaltalaiset alkoivat kiireesti laatia suunnitelmia siitä, miten liittoutuneiden tulisi toimia Korean suhteen.

Presidentti Trumanin neuvonantajat ehdottivat, että Korean niemimaa jaettaisiin kahteen alueeseen, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen miehitysvyöhykkeeseen, ja jo 11. elokuuta 1945 kaksi nuorta yhdysvaltalaisupseeria piirsi rajalinjan pienelle kartalle, joka oli repäisty National Geographicista. Raja merkittiin 38. leveyspiirille korealaisten mielipidettä kysymättä.

Raja oli epäkäytännöllinen, koska se esimerkiksi katkoi monin paikoin teitä ja rautateitä. Siitä tuli kuitenkin virallinen rajalinja, kun Stalin yhdysvaltalaisten yllätykseksi hyväksyi jaon ja piti joukkonsa rajan pohjoispuolella. Rajalinja ei juuri muuttunut edes Korean sodan jälkeen.

Vakooja oli presidentin sydänystävä

Nichols näytti kaikkea muuta kuin tyypilliseltä vakoojalta. Hän oli 188 senttiä pitkä ja painoi pitkälti yli sata kiloa, joten hän oli melkoinen jättiläinen useimpiin korealaisiin verrattuna.

”Hän oli pidempi ja lihavampi kuin yksikään korealainen”, eräs hänelle työskennellyt korealainen totesi myöhemmin.

Nicholsin koulutuskaan ei ollut vakoojalle tyypillinen. Hän lopetti koulun kesken 7. luokkaan ja elätti itsensä hämärähommilla, kunnes värväytyi armeijaan 17-vuotiaana. Toisessa maailmansodassa hän toimi mekaanikkona monissa asemapaikoissa eteläisessä Aasiassa.

Kun Japani antautui vuonna 1945 ja yhdysvaltalaiset lujittivat asemaansa Kaukoidässä, Nichols päätti jäädä Tyynenmeren alueelle. Hän suoritti Tokiossa kolme viikkoa kestäneen agenttikoulutuksen koko ryhmänsä parhaana.

Donald Nichols ja hänen eteläkorealaisia alaisiaan

Vakoojien johtaja Donald Nichols oli paljon eteläkorealaisia alaisiaan raamikkaampi.

© U.S. Air Force

Lyhyestä koulutuksesta huolimatta 23-vuotias agentti lähetettiin vuonna 1946 suoraan kentälle, Koreaan, jota yhdysvaltalaiset eivät tuossa vaiheessa pitäneet erityisen tärkeänä. Nichols paneutui kuitenkin tehtäväänsä innokkaasti ja opiskeli pikavauhtia koreaa.

Pian hän oli värvännyt avukseen tehokkaan ryhmän korealaisia agentteja, joiden piti soluttautua maan kommunistisiin ja amerikkalaisvastaisiin ryhmiin. Heidän avullaan Nichols löysi nopeasti yhteiskunnalle vaarallisina pidettyjä henkilöitä, eikä hän arkaillut tahrata käsiään vereen.

Nichols alkoi työskennellä yhteistyössä Etelä-Korean presidentin poliisin kanssa, joka kuulusteli kommunisteiksi epäiltyjä kovin ottein, yleensä kiduttamalla.

”Useimmissa tapauksissa en pitänyt heidän menettelytavoistaan, mutta on sanottava, että he saivat kyllä haluamansa tiedot selville erittäin nopeasti”, Nichols kirjoitti vuosia myöhemmin omaelämäkerrassaan.

Piirros kidutuksesta

Pohjois-Korean propagandassa eteläkorealaisia ja amerikkalaisia sotilaita syytettiin kommunistien kiduttamisesta.

© CPA Media Pte Ltd/Imageselect

Hän näki, miten kuulusteltavia tuotiin talvella ulos ja pantiin seisomaan lantiota myöten kylmään veteen ja miten toisten vankien ”kiveksiä poltettiin kerta toisensa jälkeen palavalla savukkeella”. Joskus Nichols johti itse kuulusteluja.

Nichols korosti itse, että korealaispoliisien kanssa työskennellessään hänestä tuli ”kuulusteluasiantuntija” ja että hän oppi ”taidon kysyä oikeat kysymykset oikealla hetkellä”.

Hänestä tuli myös erittäin läheinen Etelä-Korean presidentin Syngman Rheen kanssa. Yhdysvallat oli vuonna 1949 vetänyt lähes kaikki joukkonsa Etelä-Koreasta, kun Neuvostoliitto veti omansa pohjoisesta. Rhee tarvitsi kuitenkin Yhdysvaltojen tukea Pohjois-Korean kommunistista johtajaa Kim Il-Sungia vastaan, ja hän uskoi, että Nichols pystyi takaamaan sen.

Miesten välit olivat niin läheiset, että Rhee kutsui Nicholsia ”pojaksi” ja tämä presidenttiä ”isäksi”.

”Ystävyytemme ja keskinäisen luottamuksemme ansiosta minulla oli rajaton pääsy Korean hallituksen luo. Presidentin ovi oli minulle auki 24 tuntia vuorokaudessa 7 päivänä viikossa”, Nichols kirjoitti myöhemmin.

Kenraali Douglas MacArthur ja presidentti Syngmann Rhee

Viiden tähden kenraalilla Douglas MacArthurilla ja presidentti Syngman Rheellä oli läheiset välit Korean sodan alussa.

© Bettmann/Getty Images

”Yhden miehen armeija” ylitti vihollisrajan

Kesällä 1950 Nichols oli siten etulyöntiasemassa muihin Yhdysvaltojen Kaukoidässä oleviin tiedusteluagentteihin nähden. Hän oli varoittanut uhkaavasta invaasiosta, ja kun Kim Il-Sungin sotilaat ylittivät 38. leveyspiirin, hän yritti varoittaa MacArthuria hyökkäyksen vakavuudesta. Kenraali ei korvaansa lotkauttanut.

”Ne ovat vain tiedustelujoukkoja. Jos Washington ei sekaannu tähän, päihitän ne toinen käsi selän taakse sidottuna”, MacArthur totesi koppavasti hyökkäyspäivänä 25. kesäkuuta 1950.

Nichols tiesi kuitenkin asian oikean laidan, ja agentille tuli kiire tuhota rajalta vain 55 kilometrin päässä Soulissa olevassa toimistossaan kaikkien hänen listoillaan niin Pohjois- kuin Etelä-Koreassa olevien agenttien nimet ja osoitteet.

Soul oli vallattu jo kahden vuorokauden kuluttua hyökkäyksestä, ja kaupunkilaiset, sotilaat ja länsimaalaiset pakenivat etelään. MacArthur totesi myöhemmin, että ”täydellinen romahdus oli lähellä”.

Tankkeja Soulissa

Soulin hallinta vaihtui puolelta toiselle sodan aikana, ja kaupunki muuttui savuaviksi raunioiksi.

© Naval Historical Center

Vasta nyt kenraalit alkoivat tajuta, että omatoimisesta vakoojasta voisi tulla heidän tärkein korttinsa korealaisia kommunisteja vastaan. Kun amerikkalaisjoukot lähetettiin Koreaan, Yhdysvaltojen ilmavoimien komentaja Koreassa, kenraali Earle E. Partridge, oli raivoissaan siitä, että sotilasjohto Tokiossa ei ollut reagoinut Nicholsin tiedustelutietoihin.

”Jos olisin kuullut Nicholsin tiedot, olisin välittömästi ymmärtänyt, että olemme vaikeuksissa”, hän pauhasi. Hän alkoi kutsua kentällä toistuvasti kykynsä osoittanutta Nicholsia ”yhden miehen armeijaksi”.

Partridge piti huolen, että Nichols sai lisää resursseja – ja vapaat kädet – vakoilutoimintansa laajentamiseen. Kaksi viikkoa hyökkäyksen jälkeen Nichols lensi aseistamattomalla tiedustelukoneella Pohjois-Korean pääkaupungin Pjongjangin ylle ja havaitsi 18 neuvostoliittolaista hävittäjälentokonetta. Koneita pommitettiin hänen ottamiensa valokuvien perusteella, ja Nichols sai Distinguished Flying Cross -mitalin sekä kapteenin arvon.

Earle E. Partridgen muotokuva

Neljän tähden kenraali Earle E. Partridge kannatti vahvasti täysien toimintavapauksien antamista Nicholsille Koreassa.

© U.S. Air Force

Nichols sai myös selville, että Pohjois-Korean alueella oli kaksi hylättyä neuvostoliittolaista T-34-panssarivaunua. Tuossa vaiheessa yhdysvaltalaisilla oli vain niukasti tietoa kyseisestä asetyypistä, joten Nichols lähti neljän eteläkorealaisen agenttinsa kanssa tutkimaan tankkeja paikan päälle.

”Kun he pääsivät panssarivaunujen luo, kapteeni Nichols huomasi, että vihollisen taisteluvaunujen miehistöä ja muita joukkoja oli alle 40 jalan päässä. Ilmeisestä ja alati kasvavasta vaarasta välittämättä kapteeni Nichols irrotti ja otti mukaansa tankeista tärkeitä osia, tekniset käsikirjat, radion ja useita 85 mm:n kranaatteja. Tehtävään kului yhdeksän tuntia”, virallisessa raportissa kerrottiin.

Napalmpommit osuvat taloihin

Napalmia käytettiin paljon Vietnamin sodassa, mutta sen tuhovoima tuli selväksi jo Koreassa.

© National Archives at College Park

Napalm leimahti Korean sodassa

Amerikkalaiset käyttivät Koreassa paljon uutta asetta, napalmia. Palopommien aiheuttamat tuhot saivat pohjoiskorealaisten vihan Yhdysvaltoja kohtaan yltymään.

Vaikka yhdysvaltalaiset olivat pommittaneet napalmilla Japania jo toisessa maailmansodassa, se sai ensimmäisen kerran keskeisen roolin sodankäynnissä Korean sodassa ja sen käyttö alkoi kiihtyä vuoden 1950 lopulla.

”Silkasta epätoivosta yritimme polttaa napalmilla jokaisen kaupungin ja kylän, jossa saattoi piillä vihollisjoukkoja ja -aseita”, kirjoitti yhdysvaltalainen sotakirjeenvaihtaja Homer Bigart, joka näki liekkimeret Pohjois-Koreassa.

Nicholsilla oli operaatioissa merkittävä rooli, sillä hän osoitti agenttiensa kanssa pommeille maalit Pohjois-Koreassa. Kohteiksi valittiin kaikkea tehtaista kyliin, joissa vihollinen piileskeli. Napalm oli erityisen tehokasta sotilaita ja tankkeja vastaan, sillä pommien kehittämä kuumuus sytytti T-34-panssarivaunun polttoaineen, vaikka osuma ei olisi ollut täysin tarkka.

Yhdysvaltojen ilmavoimat Kaukoidässä piti napalmia ”parhaana aseena sotilaita vastaan”, sillä kukaan ei päässyt pakoon napalmin synnyttämää kaiken nielevää tulimattoa. Sekä sotilaat että siviilit pelkäsivät napalmia, bensiiniä sisältävää pintoihin tarttuvaa hyytelöä, joka palaa erittäin korkealla lämmöllä ja on lähes mahdoton sammuttaa.

Napalmin tuhot olivat kauhistuttavat, ja sen käytön lisääntyessä yltyi myös pohjoiskorealaisten viha Yhdysvaltoja kohtaan. Nichols huomautti, että ”napalmpommeilla on valtava psykologinen vaikutus pohjoiskorealaisiin.”

Nichols mursi koodeja

Sota aaltoili edestakaisin seuraavina kuukausina, mutta vuoden 1950 lopulla Pohjois-Korea oli voittanut kiinalaisten tuella takaisin alueita 38. leveyspiirille asti, joten loppuvuodesta rajalinja oli lähestulkoon sama kuin ennen sotaa.

Sen jälkeen Yhdysvallat keskittyi Pohjois-Korean ja vihollisjoukkojen pommittamiseen ilmasta, ja siinäkin Nichols työskenteli läheisessä yhteistyössä Partridgen komentamien ilmavoimien kanssa.

Hänen vakoojajoukkonsa kasvoi viikko viikolta, ja lopulta siihen kuului 58 yhdysvaltalaista ja 200 eteläkorealaista tiedustelu-upseeria sekä yli 700 muuta agenttia – useimmat pohjoiskorealaisia loikkareita ja pakolaisia, jotka saattoivat tarjota vihollisesta arvokasta tietoa.

Yksi Nicholsin tärkeimmistä pohjoiskorealaisista agenteista oli radisti ja kryptografi Cho Yong Il, joka oli paennut juuri ennen sotaa etelään kansanarmeijan koodikirjojen kanssa. Nichols värväsi Chon saman tien.

”Nick oli aina askelen edellä pohjoiskorealaisia, ja hän pani Chon kouluttamaan koodinpurkajien ryhmän”, Nicholsin avustaja Serbando Torres kertoi.

”He tiesivät tarkalleen kunkin pohjoiskorealaisen yksikön liikkeet. Se oli uskomatonta.” Yhdysvaltalainen komentaja Nicholsin vakoojien tiedustelutoiminnasta

Koodinmurtajiensa avulla Nichols pystyi hankkimaan tietoja vihollisten joukkojensiirroista, huoltolinjoista ja tykistöasemista. Heti kun viesti oli purettu, Torres ajoi tietoineen suoraan lähimmälle lentokentälle, jotta kenraali Partridge saattoi lähettää lentäjänsä hyökkäämään kohteeseen välittömästi.

”He tiesivät tarkalleen kunkin pohjoiskorealaisen yksikön liikkeet. Se oli uskomatonta”, yhdysvaltainen komentaja ihasteli.

Nicholsin vaikutusvalta kasvoi, sillä hänen tiedustelutietonsa olivat armeijalle ja ilmavoimille kullan arvoisia. Kun pohjoiskorealaiset valloittivat Soulin jälleen vuoden 1951 alussa, Partridge kirjoitti päiväkirjaansa, että Nicholsonin oli saatava ”jonkinlainen riippumaton asema, jossa hän voi hyödyntää organisointitaitojaan”.

Tämän jälkeen Nichols pystyi vastaisuudessa toimimaan pyytämättä lupaa korkeammilta tahoilta, eli hän sai vapaat kädet harjoittaa sabotaasia ja suorittaa sissioperaatioita vihollisen linjojen takana.

Kolme konetta pudottaa pommeja

Yhdysvallat pudotti Koreaan sodan aikana 635 000 tonnia pommeja – lähes neljä kertaa niin paljon kuin Japaniin toisen maailmansodan aikana.

© National Archives at College Park

Pommit tuhosivat kaupunkeja Pohjois-Koreassa

Yhdysvaltalaisten pommitukset surmasivat lähes 1,5 miljoonaa pohjoiskorealaista eli 15 prosenttia väestöstä. Erityisesti napalmpommitukset tuhosivat kokonaisia kaupunkeja.

Pahimmin kärsineet kaupungit:

1. Kunu-dong: 100 %
2. Sinanju: 100 %
3. Hwangju: 97 %
4. Sariwon: 95 %
5. Sunan: 90 %

Pääkaupunki Pjongjang: 75 %

MiG-tehtävä toi Nicholsille sulan hattuun

Nicholsista oli tullut vähitellen liian arvokas lähtemään itse hengenvaarallisille retkille vihollislinjojen taakse, mutta jos näköpiirissä oli erityisen näyttävä tehtävä, hän oli valmis osallistumaan ja keräämään kunnian.

Tällainen operaatio oli tarjolla 17. huhtikuuta 1951, kun syvällä vihollisen linjojen takana havaittiin pudonnut MiG-15-hävittäjä. Nichols lähti tehtävän johtajaksi ja lensi kahdeksan erikoiskoulutuksen saaneen eteläkorealaisen agentin kanssa kohteeseen kiivaassa tulituksessa.

Kun ryhmä löysi MiGin hyvässä kunnossa, Nichols alkoi ”kylmän rauhallisesti valokuvata konetta”, kerrottiin ilmavoimien raportissa. Hänen joukkonsa hajotti suihkuhävittäjän käsikranaateilla ja raahasi siitä tärkeimmät osat helikopteriin.

Noin 35 minuutin kuluttua läheiseltä kukkulalta alkoi lähestyä vihollissotilaita, ja agenteille tuli kiire. Sikorsky-helikopterilla oli vaikeuksia nousta ilmaan raskaine lasteineen, mutta se livahti pakoon viime hetkellä, vaikka saikin roottoriinsa osumia.

MiG-retkestä tuli Nicholsin tähtihetki, ja Partridge oli tyytyväinen nähdessään seuraavana päivänä koneen osat ja valokuvat.

”Hän toimi ihailtavasti, ja pidän huolen, että hänet myös palkitaan siitä”, kenraali kirjoitti päiväkirjaansa. Nicholsille myönnettiinkin Distinguished Service Cross -mitali, joka annetaan ”poikkeuksellisesta rohkeudesta”.

Lentokoneen osia haettiin syvältä vihollisen alueelta

MiG-tehtävä huhtikuussa 1951 oli erittäin tärkeä Yhdysvaltain ilmavoimille, joka sai sen ansiosta arvokasta tietoa vihollishävittäjästä.

Korean sodan alussa yhdysvaltalaiset olettivat saavansa ilman muuta ilmaherruuden uudella F-86 Sabre -suihkuhävittäjällään, mutta he joutuivat toteamaan, että Neuvostoliiton MiG-15 oli vähintään yhtä tehokas. Neuvostohävittäjät, joita lensivät yleensä kiinalaiset pilotit, ampuivat alas satoja amerikkalaisia pommikoneita.

Yhdysvaltojen ilmavoimat kaipasi siksi kipeästi tietoja Neuvostoliiton hävittäjästä. Tilaisuus koitti 16. huhtikuuta, kun yhdysvaltalaislentäjät näkivät pudonneen MiGin Pohjois-Korean pääkaupungista Pjongjangista sata kilometriä pohjoiseen.

Nichols lähti hengenvaaralliselle retkelle lentämään helikopterilla vihollisen linjojen taakse ja tuomaan MiG-suihkuhävittäjästä mukanaan mahdollisimman paljon osia ilmavoimien asiantuntijoiden analysoitavaksi.

Agentit lähetettiin kuolemaan

Nichols sai mitaleja ja suitsutusta, ja menestyäkseen hän käytti hyväkseen niin ystäviä kuin vihollisiakin. Korealaisagentit toimivat hänen silminään ja korvinaan, mutta he olivat myös helposti korvattavissa, kun heitä lähetettiin itsemurhatehtäville Pohjois-Koreaan.

Agentteja muun muassa pudotettiin rajan taakse laskuvarjoilla tai jätettiin rannikolle, minkä jälkeen he saivat selviytyä omin avuin. Jotkut etsivät pommituskohteita, jotkut räjäyttivät siltoja, mutta vaara joutua vangiksi ja kidutetuksi ja tapetuksi oli aina suuri.

Nichols itse kirjoitti, että hänen esimiehensä halusivat vastauksia eikä heitä kiinnostanut, miten hän niitä hankki: ”He tiesivät, että siinä menetettiin henkiä, joskus useitakin.”

Propagandapiirros

Pohjois-Korean ja Kiinan propagandassa hyödynnettiin yhdysvaltalaisten pommituksia.

© Pictures from History/Bridgeman Images

Kesästä 1951 lähtien sota muuttui pääasiassa ilmapommitussodaksi ja maataistelut hiipuivat. Se teki Nicholsin kyvystä etsiä sopivia pommituskohteita entistä arvokkaamman. Hinta oli kova: kahdeksan kymmenestä Nicholsin agentista, jotka pudotettiin laskuvarjolla Pohjois-Koreaan, ei koskaan palannut.

Korealaisten agenttiensa mukaan Nichols hyödynsi häikäilemättä hankkimaansa asemaa ja valtaa omaksi edukseen.

”Hän ei juurikaan piitannut ihmisoikeuksista. Jollei jonkun naama jostakin syystä miellyttänyt häntä, hän lähetti tyypin laskuvarjon kanssa Pohjois-Koreaan”, Pohjois-Koreasta loikannut Lee Kun Soon kertoi.

Nichols uhkasi loikkareita usein sillä, että he joutuisivat vankilaan, jolleivät he palaisi Pohjois-Koreaan ja toisi sieltä arvokasta tietoa. Loikkari Kim Ji-eok ei onnekseen joutunut palaamaan:

”Nicholsia pidetään sankarina, mutta enpä tiedä. Jos hän olisi lähettänyt minut takaisin Pohjois-Koreaan, se olisi tiennyt minulle varmaa hengenlähtöä.”

Nicholsilla oli lähes tuhat alaista, jotka eivät työskennelleet Yhdysvaltojen sotavoimien eivätkä Etelä-Korean viranomaisten valvonnassa. Vapaus antoi hänelle suunnattomasti valtaa, jota hän myös hyödynsi saadakseen haluamansa.

Naiset eivät Nicholsia kiinnostaneet, mutta lentotukikohtien nuoret eteläkorealaiset miehet sen sijaan kyllä. Kukaan ei uskaltanut sanoa ei ”Mr. Nicholsille”, presidentin ystävälle ja turvallisuuspoliisin yhteistyökumppanille, joten nuoret miehet useimmiten alistuivat hänen tahtoonsa.

”Ilmavoimien nuoria, kauniita miehiä kutsuttiin herra Nicholsin toimistoon, ja joskus kaksikin samalla kertaa”, ilmavoimien eversti Chung Bong-sun muisteli eläkkeellä.

Donald Nichols hymyilee

Donald Nichols sai käyttäytyä kuin kuningas, sillä hän toimitti runsaasti tärkeää tiedustelutietoa.

© CBC Canada

Mestarivakooja pantiin pakkopaitaan

Yhdysvaltojen ilmavoimat ei ilmeisesti tiennyt läheskään kaikista Nicholsin hämäräpuuhista. Ilmavoimien johto näki vain, että hän sai aikaan tuloksia. Vuonna 1952 Nicholsin vakoojaorganisaatio, jolla oli tuolloin 15 osastoa Etelä-Korean alueilla, tuotti tuhat tiedusteluraporttia kuukaudessa.

Yhdysvaltojen ilmavoimien virallisessa historiassa Nicholsia kuvaillaan ”merkittävimmäksi yksittäiseksi” tiedustelutietojen hankkijaksi Pohjois-Korean taktisia pommituksia varten. Hänen yksikkönsä osoitti asetehtaita, ammusvarastoja, joukkojen keskittymiä ja vasta kaivettuja tunneleita.

Ilmahyökkäykset pehmittivät osaltaan Pohjois-Korean johtajaa Kim Il-Sungia niin, että hän vuonna 1953 allekirjoitti aseleposopimuksen.

”Hän loi perustan vakoilulle Etelä-Koreassa. Ilman häntä olisimme hävinneet.” Nicholsin alainen Kim In-ho esimiehestään

Sodalla ei ollut varsinaista voittajaa, ja Pohjois- ja Etelä-Korean rajalinja säilyi 38. leveyspiirillä. Ilman Nicholsia sota olisi voinut päättyä kehnommin eteläkorealaisille ja yhdysvaltalaisille, arvelee hänen alaisensa Kim In-ho:

”Hän esiintyi sodan aikaan kuin kuningas, mutta hän oli myös uskomaton vakooja. Hän loi perustan vakoilulle Etelä-Koreassa. Ilman häntä olisimme hävinneet.”

Sodan jälkeen Nichols säilytti asemansa Etelä-Koreassa, mutta hänen patsastelunsa mestarivakoojana – ja haluttomuutensa noudattaa sääntöjä – olivat lopulta liikaa Yhdysvaltojen ilmavoimille. Sota-aikana sellainen käytös meni läpi, koska Nicholsin tiedustelutiedot olivat tärkeitä, mutta rauhan aikaan ei.

Nicholsin läheinen suhde presidentti Rheehenkään ei auttanut, kun hänestä alkoi tulla entistä enemmän Yhdysvalloille piikki lihassa. Amerikkalaiset eivät uskoneet enää voivansa luottaa häneen. Erään ilmavoimien everstin mukaan hän oli ”tikittävä pommi”, ja loppuvuodesta 1957 mestarivakooja vapautettiin tehtävistään – ja vallastaan.

”Kuulimme aamiaisella, että Nichols oli viety tukikohdasta pakkopaidassa. Olimme ällikällä lyötyjä, sillä hän ei ollut koskaan osoittanut pienintäkään merkkiä mielisairaudesta. Mitään ei selitetty, eikä asiasta puhuttu sen jälkeen”, Nicholsin yhdysvaltalainen alainen kertoi.

Donald Nichols vierailulla Etelä-Koreassa

Nichols menetti lähes kaiken Yhdysvalloissa, mutta Etelä-Koreassa hänet otettiin sankarina vastaan hänen vieraillessaan siellä vuonna 1987.

© United Press International

Mestarivakooja kuoli mielisairaalassa

Nicholsin elämä Yhdysvaltoihin palauttamisen jälkeen oli yhtä alamäkeä. Jollei hän ollut vielä Koreassa henkisesti epätasapainoinen, nyt hänestä tuli sitä. Neljä vuotta sen jälkeen kun hänet vuonna 1958 oli lähetetty ”väliaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle”, hänet painostettiin eroamaan sotavoimista.

Vuonna 1967 eräs 12-vuotias poika kertoi Nicholsin maksaneen hänelle kaksi dollaria suuseksistä. Pojan isä ilmoitti asiasta poliisille, ja Nichols pakeni Meksikoon. Hän oleskeli siellä kuukausia, kunnes hänet palautettiin Yhdysvaltoihin ja oikeuteen, jossa hänet kuitenkin todettiin syyttömäksi.

Vuonna 1981 Nichols kohautti julkaisemalla omaelämäkertansa – mikä on lähes ennenkuulumatonta vakoojalle. Kirjassaan hän leveili avoimesti saavutuksillaan Koreassa, mutta teos ei menestynyt kummoisesti. Nichols joutui jälleen oikeuteen vuonna 1987 syytettynä seksuaalisesta ahdistelusta, ja hänet lähetettiin psykiatriseen sairaalaan, jossa hän kuoli 69-vuotiaana vuonna 1992.

Mestarivakooja lennätettiin kotiin ja vietiin psykiatriseen sairaalaan Floridaan. Hänelle annettiin suuria annoksia psykoosilääkettä, ja hän sai sähkösokkeja kahden viikon ajan. Kun Nichols pääsi sairaalasta vuonna 1958, hänet pakotettiin ”väliaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle” ja hänellä diagnosoitiin skitsofrenia ja vainoharhaisuus.

Nicholsin potkuista ja sitä seuranneesta pakkohoidosta ei ole olemassa raportteja CIA:ssa, Yhdysvaltain ulkoministeriössä eikä Nicholsin virallisissa sotilasasiakirjoissa. Ainoa selityksen kaltainen löytyy sairaalan asiakirjoista, joissa syyksi Nicholsin sisään ottamiseen on ilmoitettu ”epätavallinen käytös palveluksessa Koreassa.”

Nicholsille itselleen ei ollut epäselvää, mihin hänen kohtelullaan pyrittiin: ”He yrittävät tyhjentää muistini”, hän kertoi perheelleen vuonna 1957 ollessaan pakkohoidossa. Nicholsin arvio ei ehkä ole täysin väärässä. Herb Mason, joka toimi Yhdysvaltojen ilmavoimien historioitsijana yli 50 vuotta, totesi Nicholsista:

”Sota-aikaan hän oli kaveri, jonka halusit joukkueeseesi. Rauhan aikana hänet haluttiin lukkojen taakse.”