Mestarivakooja ratkaisi Korean sodan

Eräs Koreassa ollut amerikkalainen oli kuitenkin aavistanut, että suurhyökkäys oli lähellä. Donald Nichols, Yhdysvaltojen ilmavoimien vasta 27-vuotias tiedusteluagentti, oli pitänyt raja-alueita tiukasti silmällä kesällä 1950.

Hänen vakoojansa rajan pohjoispuolella olivat kertoneet suurista joukkojensiirroista, ja salaisesta tarkkailupaikastaan rajalla Nichols oli itse nähnyt pohjoiskorealaisten kokoavan joukkojaan. Hän lähetti jo kolme päivää ennen hyökkäystä MacArthurin päämajaan Tokioon tiedon siitä, että 30 kuorma-autoa kuljetti pohjoiskorealaisia joukkoja kohti etelää ”tarkoituksena valmistella hyökkäystä Etelä-Koreaan”.

”Sota syttyy viikon sisällä”, hän ilmoitti.

MacArthurin esikunta ei kuitenkaan arvostanut Nicholsia ja sivuutti siksi hänen varoituksensa. Se osoittautui kalliiksi väärinarvioinniksi. Pian kenraalit joutuivat toteamaan, että Nichols oli Koreassa korvaamaton apu. Hänen epäsovinnaiset menetelmänsä auttoivat pitkällä aikavälillä Yhdysvaltoja saamaan Korean kriisi hallintaansa.

Vakooja oli presidentin sydänystävä

Nichols näytti kaikkea muuta kuin tyypilliseltä vakoojalta. Hän oli 188 senttiä pitkä ja painoi pitkälti yli sata kiloa, joten hän oli melkoinen jättiläinen useimpiin korealaisiin verrattuna.

”Hän oli pidempi ja lihavampi kuin yksikään korealainen”, eräs hänelle työskennellyt korealainen totesi myöhemmin.

Nicholsin koulutuskaan ei ollut vakoojalle tyypillinen. Hän lopetti koulun kesken 7. luokkaan ja elätti itsensä hämärähommilla, kunnes värväytyi armeijaan 17-vuotiaana. Toisessa maailmansodassa hän toimi mekaanikkona monissa asemapaikoissa eteläisessä Aasiassa.

Kun Japani antautui vuonna 1945 ja yhdysvaltalaiset lujittivat asemaansa Kaukoidässä, Nichols päätti jäädä Tyynenmeren alueelle. Hän suoritti Tokiossa kolme viikkoa kestäneen agenttikoulutuksen koko ryhmänsä parhaana.

Lyhyestä koulutuksesta huolimatta 23-vuotias agentti lähetettiin vuonna 1946 suoraan kentälle, Koreaan, jota yhdysvaltalaiset eivät tuossa vaiheessa pitäneet erityisen tärkeänä. Nichols paneutui kuitenkin tehtäväänsä innokkaasti ja opiskeli pikavauhtia koreaa.

Pian hän oli värvännyt avukseen tehokkaan ryhmän korealaisia agentteja, joiden piti soluttautua maan kommunistisiin ja amerikkalaisvastaisiin ryhmiin. Heidän avullaan Nichols löysi nopeasti yhteiskunnalle vaarallisina pidettyjä henkilöitä, eikä hän arkaillut tahrata käsiään vereen.

Nichols alkoi työskennellä yhteistyössä Etelä-Korean presidentin poliisin kanssa, joka kuulusteli kommunisteiksi epäiltyjä kovin ottein, yleensä kiduttamalla.

”Useimmissa tapauksissa en pitänyt heidän menettelytavoistaan, mutta on sanottava, että he saivat kyllä haluamansa tiedot selville erittäin nopeasti”, Nichols kirjoitti vuosia myöhemmin omaelämäkerrassaan.

Hän näki, miten kuulusteltavia tuotiin talvella ulos ja pantiin seisomaan lantiota myöten kylmään veteen ja miten toisten vankien ”kiveksiä poltettiin kerta toisensa jälkeen palavalla savukkeella”. Joskus Nichols johti itse kuulusteluja.

Nichols korosti itse, että korealaispoliisien kanssa työskennellessään hänestä tuli ”kuulusteluasiantuntija” ja että hän oppi ”taidon kysyä oikeat kysymykset oikealla hetkellä”.

Hänestä tuli myös erittäin läheinen Etelä-Korean presidentin Syngman Rheen kanssa. Yhdysvallat oli vuonna 1949 vetänyt lähes kaikki joukkonsa Etelä-Koreasta, kun Neuvostoliitto veti omansa pohjoisesta. Rhee tarvitsi kuitenkin Yhdysvaltojen tukea Pohjois-Korean kommunistista johtajaa Kim Il-Sungia vastaan, ja hän uskoi, että Nichols pystyi takaamaan sen.

Miesten välit olivat niin läheiset, että Rhee kutsui Nicholsia ”pojaksi” ja tämä presidenttiä ”isäksi”.

”Ystävyytemme ja keskinäisen luottamuksemme ansiosta minulla oli rajaton pääsy Korean hallituksen luo. Presidentin ovi oli minulle auki 24 tuntia vuorokaudessa 7 päivänä viikossa”, Nichols kirjoitti myöhemmin.

”Yhden miehen armeija” ylitti vihollisrajan

Kesällä 1950 Nichols oli siten etulyöntiasemassa muihin Yhdysvaltojen Kaukoidässä oleviin tiedusteluagentteihin nähden. Hän oli varoittanut uhkaavasta invaasiosta, ja kun Kim Il-Sungin sotilaat ylittivät 38. leveyspiirin, hän yritti varoittaa MacArthuria hyökkäyksen vakavuudesta. Kenraali ei korvaansa lotkauttanut.

”Ne ovat vain tiedustelujoukkoja. Jos Washington ei sekaannu tähän, päihitän ne toinen käsi selän taakse sidottuna”, MacArthur totesi koppavasti hyökkäyspäivänä 25. kesäkuuta 1950.

Nichols tiesi kuitenkin asian oikean laidan, ja agentille tuli kiire tuhota rajalta vain 55 kilometrin päässä Soulissa olevassa toimistossaan kaikkien hänen listoillaan niin Pohjois- kuin Etelä-Koreassa olevien agenttien nimet ja osoitteet.

Soul oli vallattu jo kahden vuorokauden kuluttua hyökkäyksestä, ja kaupunkilaiset, sotilaat ja länsimaalaiset pakenivat etelään. MacArthur totesi myöhemmin, että ”täydellinen romahdus oli lähellä”.

Vasta nyt kenraalit alkoivat tajuta, että omatoimisesta vakoojasta voisi tulla heidän tärkein korttinsa korealaisia kommunisteja vastaan. Kun amerikkalaisjoukot lähetettiin Koreaan, Yhdysvaltojen ilmavoimien komentaja Koreassa, kenraali Earle E. Partridge, oli raivoissaan siitä, että sotilasjohto Tokiossa ei ollut reagoinut Nicholsin tiedustelutietoihin.

”Jos olisin kuullut Nicholsin tiedot, olisin välittömästi ymmärtänyt, että olemme vaikeuksissa”, hän pauhasi. Hän alkoi kutsua kentällä toistuvasti kykynsä osoittanutta Nicholsia ”yhden miehen armeijaksi”.

Partridge piti huolen, että Nichols sai lisää resursseja – ja vapaat kädet – vakoilutoimintansa laajentamiseen. Kaksi viikkoa hyökkäyksen jälkeen Nichols lensi aseistamattomalla tiedustelukoneella Pohjois-Korean pääkaupungin Pjongjangin ylle ja havaitsi 18 neuvostoliittolaista hävittäjälentokonetta. Koneita pommitettiin hänen ottamiensa valokuvien perusteella, ja Nichols sai Distinguished Flying Cross -mitalin sekä kapteenin arvon.

Nichols sai myös selville, että Pohjois-Korean alueella oli kaksi hylättyä neuvostoliittolaista T-34-panssarivaunua. Tuossa vaiheessa yhdysvaltalaisilla oli vain niukasti tietoa kyseisestä asetyypistä, joten Nichols lähti neljän eteläkorealaisen agenttinsa kanssa tutkimaan tankkeja paikan päälle.

”Kun he pääsivät panssarivaunujen luo, kapteeni Nichols huomasi, että vihollisen taisteluvaunujen miehistöä ja muita joukkoja oli alle 40 jalan päässä. Ilmeisestä ja alati kasvavasta vaarasta välittämättä kapteeni Nichols irrotti ja otti mukaansa tankeista tärkeitä osia, tekniset käsikirjat, radion ja useita 85 mm:n kranaatteja. Tehtävään kului yhdeksän tuntia”, virallisessa raportissa kerrottiin.

Nichols mursi koodeja

Sota aaltoili edestakaisin seuraavina kuukausina, mutta vuoden 1950 lopulla Pohjois-Korea oli voittanut kiinalaisten tuella takaisin alueita 38. leveyspiirille asti, joten loppuvuodesta rajalinja oli lähestulkoon sama kuin ennen sotaa.

Sen jälkeen Yhdysvallat keskittyi Pohjois-Korean ja vihollisjoukkojen pommittamiseen ilmasta, ja siinäkin Nichols työskenteli läheisessä yhteistyössä Partridgen komentamien ilmavoimien kanssa.

Hänen vakoojajoukkonsa kasvoi viikko viikolta, ja lopulta siihen kuului 58 yhdysvaltalaista ja 200 eteläkorealaista tiedustelu-upseeria sekä yli 700 muuta agenttia – useimmat pohjoiskorealaisia loikkareita ja pakolaisia, jotka saattoivat tarjota vihollisesta arvokasta tietoa.

Yksi Nicholsin tärkeimmistä pohjoiskorealaisista agenteista oli radisti ja kryptografi Cho Yong Il, joka oli paennut juuri ennen sotaa etelään kansanarmeijan koodikirjojen kanssa. Nichols värväsi Chon saman tien.

”Nick oli aina askelen edellä pohjoiskorealaisia, ja hän pani Chon kouluttamaan koodinpurkajien ryhmän”, Nicholsin avustaja Serbando Torres kertoi.

Koodinmurtajiensa avulla Nichols pystyi hankkimaan tietoja vihollisten joukkojensiirroista, huoltolinjoista ja tykistöasemista. Heti kun viesti oli purettu, Torres ajoi tietoineen suoraan lähimmälle lentokentälle, jotta kenraali Partridge saattoi lähettää lentäjänsä hyökkäämään kohteeseen välittömästi.

”He tiesivät tarkalleen kunkin pohjoiskorealaisen yksikön liikkeet. Se oli uskomatonta”, yhdysvaltainen komentaja ihasteli.

Nicholsin vaikutusvalta kasvoi, sillä hänen tiedustelutietonsa olivat armeijalle ja ilmavoimille kullan arvoisia. Kun pohjoiskorealaiset valloittivat Soulin jälleen vuoden 1951 alussa, Partridge kirjoitti päiväkirjaansa, että Nicholsonin oli saatava ”jonkinlainen riippumaton asema, jossa hän voi hyödyntää organisointitaitojaan”.

Tämän jälkeen Nichols pystyi vastaisuudessa toimimaan pyytämättä lupaa korkeammilta tahoilta, eli hän sai vapaat kädet harjoittaa sabotaasia ja suorittaa sissioperaatioita vihollisen linjojen takana.

MiG-tehtävä toi Nicholsille sulan hattuun

Nicholsista oli tullut vähitellen liian arvokas lähtemään itse hengenvaarallisille retkille vihollislinjojen taakse, mutta jos näköpiirissä oli erityisen näyttävä tehtävä, hän oli valmis osallistumaan ja keräämään kunnian.

Tällainen operaatio oli tarjolla 17. huhtikuuta 1951, kun syvällä vihollisen linjojen takana havaittiin pudonnut MiG-15-hävittäjä. Nichols lähti tehtävän johtajaksi ja lensi kahdeksan erikoiskoulutuksen saaneen eteläkorealaisen agentin kanssa kohteeseen kiivaassa tulituksessa.

Kun ryhmä löysi MiGin hyvässä kunnossa, Nichols alkoi ”kylmän rauhallisesti valokuvata konetta”, kerrottiin ilmavoimien raportissa. Hänen joukkonsa hajotti suihkuhävittäjän käsikranaateilla ja raahasi siitä tärkeimmät osat helikopteriin.

Noin 35 minuutin kuluttua läheiseltä kukkulalta alkoi lähestyä vihollissotilaita, ja agenteille tuli kiire. Sikorsky-helikopterilla oli vaikeuksia nousta ilmaan raskaine lasteineen, mutta se livahti pakoon viime hetkellä, vaikka saikin roottoriinsa osumia.

MiG-retkestä tuli Nicholsin tähtihetki, ja Partridge oli tyytyväinen nähdessään seuraavana päivänä koneen osat ja valokuvat.

”Hän toimi ihailtavasti, ja pidän huolen, että hänet myös palkitaan siitä”, kenraali kirjoitti päiväkirjaansa. Nicholsille myönnettiinkin Distinguished Service Cross -mitali, joka annetaan ”poikkeuksellisesta rohkeudesta”.

Agentit lähetettiin kuolemaan

Nichols sai mitaleja ja suitsutusta, ja menestyäkseen hän käytti hyväkseen niin ystäviä kuin vihollisiakin. Korealaisagentit toimivat hänen silminään ja korvinaan, mutta he olivat myös helposti korvattavissa, kun heitä lähetettiin itsemurhatehtäville Pohjois-Koreaan.

Agentteja muun muassa pudotettiin rajan taakse laskuvarjoilla tai jätettiin rannikolle, minkä jälkeen he saivat selviytyä omin avuin. Jotkut etsivät pommituskohteita, jotkut räjäyttivät siltoja, mutta vaara joutua vangiksi ja kidutetuksi ja tapetuksi oli aina suuri.

Nichols itse kirjoitti, että hänen esimiehensä halusivat vastauksia eikä heitä kiinnostanut, miten hän niitä hankki: ”He tiesivät, että siinä menetettiin henkiä, joskus useitakin.”

Kesästä 1951 lähtien sota muuttui pääasiassa ilmapommitussodaksi ja maataistelut hiipuivat. Se teki Nicholsin kyvystä etsiä sopivia pommituskohteita entistä arvokkaamman. Hinta oli kova: kahdeksan kymmenestä Nicholsin agentista, jotka pudotettiin laskuvarjolla Pohjois-Koreaan, ei koskaan palannut.

Korealaisten agenttiensa mukaan Nichols hyödynsi häikäilemättä hankkimaansa asemaa ja valtaa omaksi edukseen.

”Hän ei juurikaan piitannut ihmisoikeuksista. Jollei jonkun naama jostakin syystä miellyttänyt häntä, hän lähetti tyypin laskuvarjon kanssa Pohjois-Koreaan”, Pohjois-Koreasta loikannut Lee Kun Soon kertoi.

Nichols uhkasi loikkareita usein sillä, että he joutuisivat vankilaan, jolleivät he palaisi Pohjois-Koreaan ja toisi sieltä arvokasta tietoa. Loikkari Kim Ji-eok ei onnekseen joutunut palaamaan:

”Nicholsia pidetään sankarina, mutta enpä tiedä. Jos hän olisi lähettänyt minut takaisin Pohjois-Koreaan, se olisi tiennyt minulle varmaa hengenlähtöä.”

Nicholsilla oli lähes tuhat alaista, jotka eivät työskennelleet Yhdysvaltojen sotavoimien eivätkä Etelä-Korean viranomaisten valvonnassa. Vapaus antoi hänelle suunnattomasti valtaa, jota hän myös hyödynsi saadakseen haluamansa.

Naiset eivät Nicholsia kiinnostaneet, mutta lentotukikohtien nuoret eteläkorealaiset miehet sen sijaan kyllä. Kukaan ei uskaltanut sanoa ei ”Mr. Nicholsille”, presidentin ystävälle ja turvallisuuspoliisin yhteistyökumppanille, joten nuoret miehet useimmiten alistuivat hänen tahtoonsa.

”Ilmavoimien nuoria, kauniita miehiä kutsuttiin herra Nicholsin toimistoon, ja joskus kaksikin samalla kertaa”, ilmavoimien eversti Chung Bong-sun muisteli eläkkeellä.

Mestarivakooja pantiin pakkopaitaan

Yhdysvaltojen ilmavoimat ei ilmeisesti tiennyt läheskään kaikista Nicholsin hämäräpuuhista. Ilmavoimien johto näki vain, että hän sai aikaan tuloksia. Vuonna 1952 Nicholsin vakoojaorganisaatio, jolla oli tuolloin 15 osastoa Etelä-Korean alueilla, tuotti tuhat tiedusteluraporttia kuukaudessa.

Yhdysvaltojen ilmavoimien virallisessa historiassa Nicholsia kuvaillaan ”merkittävimmäksi yksittäiseksi” tiedustelutietojen hankkijaksi Pohjois-Korean taktisia pommituksia varten. Hänen yksikkönsä osoitti asetehtaita, ammusvarastoja, joukkojen keskittymiä ja vasta kaivettuja tunneleita.

Ilmahyökkäykset pehmittivät osaltaan Pohjois-Korean johtajaa Kim Il-Sungia niin, että hän vuonna 1953 allekirjoitti aseleposopimuksen.

Sodalla ei ollut varsinaista voittajaa, ja Pohjois- ja Etelä-Korean rajalinja säilyi 38. leveyspiirillä. Ilman Nicholsia sota olisi voinut päättyä kehnommin eteläkorealaisille ja yhdysvaltalaisille, arvelee hänen alaisensa Kim In-ho:

”Hän esiintyi sodan aikaan kuin kuningas, mutta hän oli myös uskomaton vakooja. Hän loi perustan vakoilulle Etelä-Koreassa. Ilman häntä olisimme hävinneet.”

Sodan jälkeen Nichols säilytti asemansa Etelä-Koreassa, mutta hänen patsastelunsa mestarivakoojana – ja haluttomuutensa noudattaa sääntöjä – olivat lopulta liikaa Yhdysvaltojen ilmavoimille. Sota-aikana sellainen käytös meni läpi, koska Nicholsin tiedustelutiedot olivat tärkeitä, mutta rauhan aikaan ei.

Nicholsin läheinen suhde presidentti Rheehenkään ei auttanut, kun hänestä alkoi tulla entistä enemmän Yhdysvalloille piikki lihassa. Amerikkalaiset eivät uskoneet enää voivansa luottaa häneen. Erään ilmavoimien everstin mukaan hän oli ”tikittävä pommi”, ja loppuvuodesta 1957 mestarivakooja vapautettiin tehtävistään – ja vallastaan.

”Kuulimme aamiaisella, että Nichols oli viety tukikohdasta pakkopaidassa. Olimme ällikällä lyötyjä, sillä hän ei ollut koskaan osoittanut pienintäkään merkkiä mielisairaudesta. Mitään ei selitetty, eikä asiasta puhuttu sen jälkeen”, Nicholsin yhdysvaltalainen alainen kertoi.

Mestarivakooja lennätettiin kotiin ja vietiin psykiatriseen sairaalaan Floridaan. Hänelle annettiin suuria annoksia psykoosilääkettä, ja hän sai sähkösokkeja kahden viikon ajan. Kun Nichols pääsi sairaalasta vuonna 1958, hänet pakotettiin ”väliaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle” ja hänellä diagnosoitiin skitsofrenia ja vainoharhaisuus.

Nicholsin potkuista ja sitä seuranneesta pakkohoidosta ei ole olemassa raportteja CIA:ssa, Yhdysvaltain ulkoministeriössä eikä Nicholsin virallisissa sotilasasiakirjoissa. Ainoa selityksen kaltainen löytyy sairaalan asiakirjoista, joissa syyksi Nicholsin sisään ottamiseen on ilmoitettu ”epätavallinen käytös palveluksessa Koreassa.”

Nicholsille itselleen ei ollut epäselvää, mihin hänen kohtelullaan pyrittiin: ”He yrittävät tyhjentää muistini”, hän kertoi perheelleen vuonna 1957 ollessaan pakkohoidossa. Nicholsin arvio ei ehkä ole täysin väärässä. Herb Mason, joka toimi Yhdysvaltojen ilmavoimien historioitsijana yli 50 vuotta, totesi Nicholsista:

”Sota-aikaan hän oli kaveri, jonka halusit joukkueeseesi. Rauhan aikana hänet haluttiin lukkojen taakse.”