Suoritettuaan viimeisen taloustieteen tenttinsä Cambridgen yliopistossa kesäkuussa 1933 21-vuotias Kim Philby osti itselleen Karl Marxin kootut teokset ja moottoripyörän.
Muutamaa viikkoa myöhemmin hän saapui uudella pyörällään Itävallan pääkaupunkiin Wieniin, jossa hän löysi halvan majapaikan Kohlmannin pariskunnan luota Latschkagasse 9:stä. Innokkaana marxilaisena hän halusi tutustua kommunistiseen liikkeeseen käytännössä, ja siihen tarkoitukseen Wien oli oiva valinta.
Tonavan rannalla sijaitseva kaunis kaupunki oli noihin aikohin melko rauhaton, ja väkivaltainen yhteenotto eri ideologioiden välillä saattoi puhjeta millä hetkellä hyvänsä. Sosiaalidemokraattien valta-asema kaupungissa horjui, sillä sosialismin vastainen liittoutuma kansleri Engelbert Dollfussin johdolla uhkasi murskata vasemmistolaiset ja ajaa heidät maasta.
Kim Philby ei ehtinyt viettää Wienissä pitkääkään aikaa, kun hän oli jo syvällä maanalaisen poliittisen liikkeen pyörteissä. Hänen vuokranantajiensa tytär Litzi Friedman oli jo saanut vankan jalansijan militantti-kommunistisissa piireissä, ja hän kuljetti innokasta Philbyä mukanaan liikkeen kokouksiin.
Aktiiviset ja modernisti ajattelevat idealistit tekivät suuren vaikutuksen kokemattomaan brittiläisen yläluokan kasvattiin, joka oli aiemmin tutustunut kommunismiin vain kirjoista. Eloisa ja viehättävä Litzi vei myös osan hänen ajastaan ja ajatuksistaan. Poliittinen toveruus muuttui pian rakkaussuhteeksi.
Alkuvuosi 1934 kului Philbyn auttaessa Saksasta natsien jaloista Wieniin pakenevia kommunisteja. Kommunistinen puolue oli kielletty Saksassa heti Berliinin Valtiopäivätalon palon jälkeen.
Rauhattomassa tilanteessa pitkään kyteneet levottomuudet lopulta puhkesivat: 12. helmikuuta 1934 fasistinen suojeluskunta Heimwehr teki rynnäkön yhteen Wienin isoista työläiskortteleista etsiäkseen piilotettuja aseita.
Aseistetut sotilaat kohtasivat ankaraa ja taipumatonta vastarintaa, ja lähes neljän vuorokauden ajan kiväärien luodit viuhuivat ilmassa katujen täyttyessä verestä. Kansleri Dollfuss julisti Wieniin sotilaallisen poikkeustilan ja kielsi kommunistisen puolueen.
Sosialistien johtajat heitettiin tyrmään, ja kun ryhmä aseistettuja työläisiä perääntyi asuinkortteliinsa hallituksen joukkoja vastaan käydyn taistelun jälkeen, kansleri määräsi tykit paikalle ja kaksi kaupungin suurinta työläisten asuinkorttelia, Karl Marx Hof ja Goethe Hof, ammuttiin raunioiksi.
Kim Philby oli todistamassa tätä hyökkäystä, jossa jopa tuhat miestä, naista ja lasta sai surmansa. Taistelun tuoksinassa Philby kunnostautui ja auttoi joukkoa työläisiä piiloutumaan viemäriverkostoon.
Wien, 1933: Philby yritti auttaa kommunistiystäviään räjähtämisalttiissa
ilmapiirissä, joka purkautui mm. mellakointiin vapunpäivän paraatissa.
Tapahtuman jälkeen Wienissä ei enää ollut turvallista olla sosialisti tai kommunisti. Kaupungin vasemmisto pakeni peloissaan minne kykeni, ja Philbyn rakastettu, Litzi Friedman, päätti myös painua maan alle.
Pariskunta yritti kuitenkin turhaan etsiä hänelle piilopaikkaa Wienistä, ja poliisin hengittäessä niskaansa nuori nainen valitsi toisen tien: 24.2.1934 hänet ja Kim Philby vihittiin Wienin raatihuoneella.
Litzin saatua Ison-Britannian passin herra ja rouva Philby pystyivät lähtemään Itävallasta ongelmitta, ja he suuntasivat moottoripyöränsä kohti Britanniaa.
Hyvästit vasemmistolle
Vastavihityn parin saavuttua Lontooseen alkoi näyttää siltä, että Kim Philby olisi luopumassa kommunistisista ihanteistaan. Hän kuitenkin ehti pitää esitelmän Itävallan kriisistä Cambridgen sosialistiklubilla.
Siellä hän myös tapasi vanhan opiskelijatoverinsa, vilkkaan Guy Burgessin, joka lupasi kerätä rahaa fasistien toiminnan uhreille Wienissä.
Cambridgen-vierailunsa jälkeen Kim Philby alkoi vähitellen katkaista siteitään vasemmistoon ja etsiä töitä. Hän olisi halunnut toimittajaksi, mutta vapaita työpaikkoja ei ollut. Kun häntä vuonna 1934 pyydettiin toimitussihteeriksi Lontoossa ilmestyvään liberaaliin Rewiew of the Reviews -kuukausijulkaisuun, hän otti paikan vastaan.
Neljän punnan viikkopalkalla ei juhlittu, mutta toisaalta Philbyn ei tarvinnut kauheasti rehkiäkään. Hän lähinnä toimitti muiden artikkeleita ja kirjoitti jonkin verran itse.
Philbyn poliittinen kanta oli nyt selkeän porvarillinen, jopa fasistinen, ja hänen lähipiirissään alettiin kummastella, mitä oli tapahtunut aiemmin niin intomieliselle marxistille.
Mistä tämä äkillinen kääntyminen oikealle, ja miksi mies tuhlasi aikaa työssä, johon hän oli selvästikin ylipätevä? Philby ei vaivautunut vastaamaan uteluihin vaan jatkoi rauhassa työtään.
Kukaan ei tiennyt, että päivätyönsä ohella Philby toimi koeluontoisesti Neuvostoliiton tiedustelupalvelun agenttina.
Joka viikko hän tapasi neuvostotiedustelun yhteyshenkilönsä jossakin hämärässä ja syrjäisessä paikassa Lontoossa.
Hänen agentin uransa alku oli vaatimaton – kerta toisena jälkeen Philbyn oli nöyränä tunnustettava, ettei hänellä ollut mitään merkittävää kerrottavaa.
Hänen yhteyshenkilönsä lohdutteli häntä sanoen, että hänen tulisi vain ottaa rauhallisesti ja jatkaa erkaantumistaan vasemmistopiireistä. ”Odottakaa, älkää tehkö mitään. Me kerromme kyllä, kun teidän on aika toimia”, uusi yhteistyökumppani neuvoi.
Vuonna 1936 Kim Philby lopetti työnsä Review of Reviews -lehdessä ja siirtyi palkatuksi toimihenkilöksi anglo-germaaniseen yhdistykseen, jonka jäsenenä oli myös hänen opiskelutoverinsa Guy Burgess.
Yhdistyksen lehdessä Philby julisti tiuhaan ja peittelemättä silmitöntä ihailuaan Hitleriä ja Goebbelsiä kohtaan.
Lisäksi hän osallistui yhdistyksen illallisille, joille aristokraatit ja muut vaikutusvaltaiset henkilöt kerääntyivät hakaristein koristeltujen pöytien ääreen aterioimaan samalla, kun he kuuntelivat Hitleriä ihannoivia puheita ja nostivat maljoja Kolmannelle valtakunnalle.
Lomillaan Philby matkusti vaimoineen pari kertaa Espanjaan, ja kun Espanjan sisällissota puhkesi heinäkuussa 1936, vakoojakokelaan neuvostokontakti ilmoitti, että Philbystä olisi enemmän hyötyä fasistien linjojen takana Espanjassa kuin toimistossa Lontoossa.
Kommunistipuolueiden kansainvälinen yhteenliittymä Komintern kaipasi lisää tiedonantajia, joiden tehtävänä oli hankkia tärkeitä tietoja vihollisen asemista ja aseistuksesta.
Helmikuussa 1937 Philby lähti Espanjaan hankittuaan freelance-kirjeenvaihtajan pestin The Times -lehdestä. Sopimuksen mukaan Philby sai maksun siitä aineistosta, jonka lehti valitsi painettavaksi, ja lehdistöakkreditoinnin ansiosta hän pääsi käsiksi Espanjan oikeistonationalistien korkean tason lähteisiin.
Francon suosiossa
Samassa kuussa kun Philby saapui Espanjaan, nationalistien sotilaallinen ja poliittinen johtaja kenraali Franco johti hyökkäystä Jarama-joella Madridin eteläpuolella. Yhden päivän aikana 15. kansainvälisen prikaatin brittipataljoonasta kaatui 375 miestä.
Kuolleiden joukossa oli myös muutamia Philbyn sosialistiystäviä Cambridgen vuosilta.
Philby oli nyt kuitenkin selvästi valinnut puolensa, Francon joukot, ja hän asettui Salamancaan, jossa Francon päämaja sijaitsi.
Ulkomaisen lehdistön kanssa tekemisiin joutuvat espanjalaiset upseerit oppivat tuntemaan Philbyn aitona herrasmiehenä, jonka sydän sykki lämpimästi ja uskollisesti nationalistiliikkeelle.
Valtaosa hänen kirjoittamistaan artikkeleista julkaistiin Timesissä, ja kolmen kuukauden kuluttua Philby nimitettiin lehden Francoa koskevien asioiden erityiskirjeenvaihtajaksi.
Litzi oli jäänyt Lontooseen, mutta jo ensimmäisenä kuumana Espanjan-kesänään Philby löysi lohduttajan toisesta naisesta.
Hänellä oli paljon töitä, mutta hän ehti myös välittää tietoja toiselle työnantajalleen Moskovassa.
Lehdistötilaisuuksissa Kim Philby tuntui aina pureutuvan toimittajista tarkimmin yksityiskohtiin, ja kun muut toimittajat olivat jo lähdössä, hän saattoi vielä jäädä esittämään kysymyksiä – joidenkin kuvausten mukaan suorastaan pitämään kuulusteluja – espanjalaisupseereille.
Uudenvuoden päivänä 1937 Kim Philby oli ajamassa lehdistöautojen saattueessa Teruelin kaupunkiin raportoimaan ylätasangolla käydyistä taisteluista. Yhtäkkiä hän kuuli korviavihlovaa meteliä ja tunsi voimakkaan iskun otsassaan.
Hänen autoonsa oli osunut kranaatti, ja kolme hänen samassa autossa ollutta kollegaansa sai surmansa. Itse Philby selvisi kuin ihmeen kaupalla ja sai vain naarmun otsaansa ja lievän vamman käteensä.
Pari kuukautta myöhemmin, 2. maaliskuuta 1938, kenraali Franco myönsi Philbylle kunniamerkin rohkeudesta taistelussa ja kiinnitti sen Philbyn rintaan asianmukaisten juhlallisuuksien myötä.
Espanja, 1938: Philby haavoittui kranaattitulituksessa ollessaan tekemässä juttua Espanjan sisällissodasta Times-lehdelle. Franco palkitsi hänet myöhemmin mitalilla urheudesta ja uskollisuudesta.
Vuonna 1939 vietettyään Espanjassa lähes kaksi ja puoli vuotta – ja yli kolme kuukautta sen jälkeen, kun Franco oli voitonriemuisesti julistanut sisällissodan päättyneeksi – Kim Philby jätti rakastajattarensa ja palasi Isoon-Britanniaan, joka julisti sodan Saksalle vain muutamaa viikkoa myöhemmin.
Toinen maailmansota syttyi Euroopassa, ja parkkiintunut sotareportteri Philby lähetettiin tällä kertaa Ranskaan raportoimaan brittivahvistusten taisteluista Times-lehden lukijoille.
Ennen sitä hän oli kuitenkin eronnut Litzistä kaikessa ystävyydessä. Avioliitto kommunistin kanssa ei enää käynyt laatuun.
Ranskassa Philby vaali oikeistosuhteitaan, mutta Pariisin menettämisen jälkeen hänet evakuoitiin ja lähetettiin takaisin Lontooseen. Kotimaassa natseja halveksittiin tuolloin jo yhtä paljon kuin kommunisteja, joten Philby katsoi parhaaksi pitää matalaa profiilia.
Lontoossa hän tapasi salaa vanhan opiskelu- ja aatetoverinsa Guy Burgessin. Philbyn tapaan Burgess salasi kommunistisympatiansa, ja tammikuussa 1939 hänet värvättiin agentiksi brittien tiedustelupalveluun. Burgess toimi jo tuolloin myös Neuvostoliiton agenttina.
Elokuussa 1940 Burgess esitteli Philbyn tiedustelupalvelun koulutus- ja propagandaosaston johtajalle Marjorie Maxsenille, joka tutkittuaan mielestään tarkkaan nuoren miehen taustat värväsi tämän brittitiedustelun palvelukseen.
Hieman tämän jälkeen Philby sanoutui irti työstään The Timesissä ja omistautui kokonaan uudelle toimelleen.
Vastavärvättynä agenttina Kim Philby toimi aluksi opettajana agenttikoulussa, jossa hän aina piippua poltellen ja flanellihousuihin, liiviin ja tweedtakkiin pukeutuneena koulutti uusia vakoilijanalkuja laatimaan ja painamaan propagandalehtisiä.
Keltanokat kohti kuolemaa
Työ ikävystytti Philbyä, mutta vuoden aikana hän vakuutti esimiehensä ja hänet kutsuttiin tärkeään asemaan brittien sotilaalliseen tiedustelupalveluun ulkomaille.
Philbyn tehtävänä oli johtaa MI6:n osasto 5:n iberialaista alaosastoa, jonka kontolla oli vastavakoilu Espanjassa ja Portugalissa.
Se oli merkittävä askel hänen urallaan, ja hän oli hyvää vauhtia tulossa siksi, minä hänet myöhemmin tunnettaisiin: historian tehokkaimmaksi kaksoisagentiksi.
Philby osoittautui työssään taitavaksi, ja vuonna 1944 tapahtui läpimurto – niin Philbyn uran kuin Moskovankin kannalta:
Philbylle tarjottiin neuvostovakoojana toimivan kaksoisagentin kannalta parasta mahdollista tehtävää, kommunisminvastaisen vastavakoilun johtajuutta.
Kaikki brittien yritykset vakoilla suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa oli siitä lähtien tuomittu epäonnistumaan: heti kun uusi agentti lähetettiin tehtäväänsä, Philby ilmoitti siitä tunnollisesti Neuvostoliiton valtiolliselle turvallisuuspalvelulle NKVD:lle (KGB:n edeltäjä), joka eliminoi
länsivakoojan.
Monet niistä agenteista, jotka Philby lähetti varmaan kuolemaan, olivat olleet hänen opissaan.
Lontoosta virtasi nyt Kremliin päättymättömänä virtana tärkeitä valtiosalaisuuksia, sillä Philby paljasti sumeilematta kaiken omista ja kollegoidensa puuhista.
Kiitokseksi Philby sai todenmukaisia mutta vanhentuneita tiedonjyväsiä neuvostoagenteista ja suunnitelmista, jotta hänellä oli jotakin esitettävää myös esimiehilleen Lontoossa.
Kaikki sujui kuin rasvattu aina elokuuhun 1945 asti, jolloin Philbyn kaksoisrooli oli vaarassa paljastua. Neuvostoliiton konsulina Istanbulissa toimiva, saman alueen neuvostotiedustelun johdossa aiemmin toiminut Konstantin Volkov kääntyi brittiläisen kollegansa puoleen Istanbulissa.
Hän lupasi 27 500:aa puntaa ja turvapaikkaa vastaan paljastaa Britanniassa Neuvostoliiton laskuun toimivien vastavakoilijoiden nimet.
Raportti Volkovin tarjouksesta ei ehtinyt Philbyn pöytää pidemmälle, sillä käsitettyään olevansa tovereineen vaarassa hän ilmoitti asiasta välittömästi Neuvostoliiton tiedustelupalvelulle. Tämä sieppasi Volkovin Turkissa ja lähetti hänet Moskovaan, jossa hänet teloitettiin.
Epäonnistunut operaatio
Sodan jälkeen Philby matkusti uuden vaimonsa Aileenin ja heidän kahden pienen lapsensa kanssa Istanbuliin, jossa hänen virallinen tehtävänsä oli työskennellä pääsihteerinä Ison-Britannian lähetystössä. Todellisuudessa hän vakoili MI6:n lukuun.
Turkin-aika sujui rauhallisesti ilman suuria tapahtumia, mutta kun Guy Burgess silloin tällöin tuli vierailulle, juhlimiselle ei ollut tulla loppua. Ystävykset juopottelivat tasaiseen tahtiin pitkin päivää Philbyn vaimon Aileenin harmiksi. Burgessin palattua kotiin Philby ei kuitenkaan koskenut alkoholiin.
Vuonna 1949 Philby lähetettiin Washingtoniin, jossa hänestä tehtiin Yhdysvaltain kaksi vuotta aiemmin perustetun tiedustelupalvelun CIA:n yhteysupseeri. Taas kerran kaksoisagentti pääsi oikeaan unelma-asemaan ja Kremlissä voitiin hykerrellä tyytyväisenä.
Kylmä sota oli tuolloin alkanut, ja Philbyllä oli kädessään mitä parhaat kortit: hän pystyi epäilyksiä herättämättä keräämään tärkeitä tietoja CIA:sta, ja hän oli koko ajan selvillä brittien ja amerikkalaisten neuvostovastaisista toimista. Yksi merkittävimmistä oli yritys syöstä Albanian kommunistijohto vallasta.
Jo vuonna 1946 brittiläinen tiedustelupalvelu oli alkanut lähettää agentteja Balkanille tukeakseen kommunisminvastaista liikettä. Soluttautuminen oli kuitenkin ollut melko tuloksetonta, ja vuonna 1949 Yhdysvallat ja Iso-Britannia yhdistivät voimansa syöstäkseen kommunistit vallasta sissihyökkäyksellä.
Tehtävän johdossa olivat yhdysvaltalainen Christopher Felix ja britti Kim Philby.
Kuningas Zog I, joka oli vuodesta 1939 elänyt maanpaossa Kairossa, tarjoutui asettamaan kuninkaallisen vartiokomppanian brittien ja amerikkalaisten käyttöön.
Vaikka CIA ja MI6 onnistuivat kokoamaan kokonaisen sissiarmeijan, operaatio oli täydellinen fiasko aina ensimmäisestä päivästä alkaen. Albaaniarmeija oli paikalla aina, kun sissiosasto laskeutui laskuvarjoilla vuorille tai yritti ylittää rajan jalan.
Rangaistus seurasi välittömästi: sissisotilaat ammuttiin siihen paikkaan armoa tuntematta.
Albaniassa käytiin verisiä taisteluita vuosikausia. Esimerkiksi Albanian hallitus ilmoitti tammikuussa 1951, että 43 albanialaista emigranttia oli yrittänyt tulla maahan sukellusveneillä ja laskuvarjoilla. Seuranneessa tulitaistelussa poliisin kanssa 29 sissiä oli saanut surmansa ja 14 oli otettu vangiksi.
Muutama viikko ennen pääsiäistä 1952 käynnistyi Albanian viimeinen operaatio, joka oli myös päättyvä huonosti: 12 huippuagenttia hyppäsi laskuvarjoilla albaanijoukkojen väijytykseen, ja heidät ammuttiin välittömästi.
Philbyn petos maksoi ainakin 300 ihmisen hengen, mutta vaikka sekä MI6:lla että CIA:lla oli syytä epäillä vuotoa, epäilykset eivät kohdistuneet Philbyyn. Hänhän oli Washingtonissa, kaukana Balkanin levottomuuksista.
Verenvuodatuksen ollessa kiivaimmillaan hänellä ei ollut ainoastaan kiire kertoa neuvostotiedustelulle CIA:n ja MI6:n suunnitelmista, vaan hänellä oli myös eräs äärettömän epämiellyttävä tehtävä: hänen piti auttaa etsimään ja tunnistamaan vakoilija, jonka epäiltiin vuotaneen Neuvostoliitolle arvokasta tietoa Yhdysvaltain ydinaseohjelmasta.
Vakoilijan peitenimi oli ”Homer”, mutta hänen todellinen henkilöllisyytensä oli Philbylle päivänselvä. Kyseessä ei voinut olla muu Donald Maclean, hänen ystävänsä ja opiskelutoverinsa Cambridgesta.
Donald Maclean oli useita vuosia toiminut Washingtonissa ulkoministeriön Yhdysvaltain osaston päällikkönä. Siinä asemassa hänellä oli mitä mainioin tilaisuus hankkia ja välittää Neuvostoliitolle tietoja yhdysvaltalaisten ydinkokeista.
Neljän Yhdysvalloissa vietetyn vuoden jälkeen Maclean oli syyskuussa 1948 siirretty Kairoon lähettilääksi.
Hänen juopottelunsa ja peittelemättömän Yhdysvaltain-vastaiset mielipiteensä olivat tehneet hänestä ”epätoivotun” henkilön diplomaattipiireissä, ja nyt menneisyys uhkasi palata vainoamaan häntä.
Yhdysvaltalaiset olivat onnistuneet purkamaan Neuvostoliiton salaisen koodin ja selvittämään Homerin puuhat. Nyt kaikki voimat panostettiin korkeassa asemassa olevan agentin nappaamiseen.
Kim Philby ymmärsi, että verkko Macleanin ympärillä kiristyi, ja hän kertoi huolestaan heidän yhteiselle ystävälleen, Guy Burgessille.
Ystävykset alkoivat heti laatia pakosuunnitelmaa. Perjantaina 25. toukokuuta 1951 kello 11.47 – kolme päivää ennen kuin Macleanin oli määrä mennä MI6:n kuultavaksi Lontooseen – Burgess ja Maclean astuivat Southamptonissa lauttaan, joka seilasi avomerelle muutamaa minuuttia myöhemmin.
”Palamme maanantaina”, Burgess huusi heitä tarkkailleelle merimiehelle. Burgess ei kuitenkaan palannut maanantaina eikä minään muunakaan päivänä. Hän ja Maclean ottivat kurssin kohti Moskovaa.
Kahden huippudiplomaatin katoaminen kohdisti epäilykset Philbyyn. Hän oli ainoa, joka voitiin yhdistää sekä Macleaniin että Burgessiin – jota alettiin epäillä kaksoisagentiksi vasta pakonsa jälkeen.
Philby leimattiin petturiksi, joka oli vinkannut kahdelle karkulaiselle, että oli aika kadota. Häntä alettiin pian kutsua salaperäiseksi ”kolmanneksi mieheksi”.
Toistuvista kuulusteluista ja perusteellisista tutkimuksista huolimatta brittien tiedustelupalvelu ei onnistunut löytämään pitäviä todisteita Philbyn kaksoisroolista tai hänen osallisuudestaan Burgessin ja Macleanin katoamissuunnitelmaan.
Epäilykset häntä kohtaan eivät kuitenkaan hälvenneet, ja kesäkuussa 1951 hänet vapautettiin CIA:n yhdysupseerin toimesta. Hän kuitenkin säilytti asemansa MI6:n agenttina, ja hänelle annettiin edelleen lukuisia vähäpätöisiä tehtäviä.
Loppunäytös Beirutissa
Vuonna 1955, neljän vuoden kuluttua tapahtuneesta, Britannian hallituksen selvitys tapauksesta Maclean-Burgess vihdoin valmistui. Philby oli pelännyt paljastumista, mutta hän sai ilokseen huomata, että raportissa hänet oli puhdistettu kaikista epäilyistä.
Ainoat häntä vastaan puhuneet seikat olivat hänen ystävyytensä Guy Burgessin kanssa ja hänen menneisyytensä kommunistina Cambridgen aikoina. Silloinen ulkoministeri Harold MacMillan ilmoitti alahuoneessa 7. marraskuuta 1955:
”Minulla ei ole mitään syytä päätellä, että herra Philby olisi koskaan toiminut maansa etua vastaan tai että hän olisi ns. ’kolmas mies’, jos sellaista on koskaan ollutkaan.”
Edelleen agentin ominaisuudessa mutta The Observer- ja The Economist -lehtien kirjeenvaihtajan peiteroolissa Philby matkusti syyskuussa 1956 Beirutiin Libanoniin.
Aileen ja lapset jäivät Lontooseen, joten kun Philby vain kuukausi saapumisensa jälkeen ihastui toimittajakollegansa vaimoon, Elanoriin, mikään ei pidätellyt häntä. Aileen kuoli vuonna 1957, ja hieman myöhemmin Philby ja miehestään jo aiemmin eronnut Eleanor vihittiin.
Vuodet Beirutissa kuluivat toimittajantyön ja vähäisten tiedustelupalvelun tehtävien parissa. Ehkä paljastumisen pelossa Philby kuitenkin alkoi myös juopotella ankarasti.
Beirut, 1963: Philbyn kadottua äkillisesti Beirutissa brittitoimittaja auttoi Eleanor
Philbya etsimään miestään.
Vuoden 1962 alussa MI6 sai korkea-arvoiselta neuvostoloikkarilta, KGB:n majuri Anatoli Golitsyniltä todisteita siitä, että Philby oli ”kolmas mies”.
Golitsynilla oli tarjota yksityiskohtaisia tietoja Philbyn toimista vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi.
- tammikuuta 1963 vanha agenttikollega MI6:sta, Nicholas Elliot, tuli yllättäen tapaamaan Philbyä. Pahaa aavistamaton Philby tapasi Elliotin baarissa ja pyysi tätä tarjoamaan paukun vanhan ystävyyden nimessä.
Elliot ei ollut kuitenkaan tullut rupattelemaan vaan meni suoraan asiaan: ”Olet pitänyt minua narrina vuosikausia, ja nyt haluan tietää totuuden, vaikka minun pitäisi kiskoa se ulos sinusta.”
Lamaantuneena ja sanaakaan sanomatta Philby kuunteli, kun Elliot rauhallisesti kohta kohdalta lateli syytteitä. Sitten Elliot alkoi kuulustella Philbyä, joka tunsi joutuneensa nurkkaan ahdistetuksi.
Kovan painostuksen alla hän tunnusti olleensa suunnittelemassa Burgessin ja Macleanin pakoa. Lisäksi hän tunnusti työskennelleensä ”rajatussa määrin” Neuvostoliiton tiedustelupalvelulle. Hän ei kuitenkaan suostunut erittelemään tehtäviään tai nimeämään yhdyshenkilöitään.
Elliot yritti saada Philbyn laatimaan kirjallisen tunnustuksen luvaten, että Lontoossa hänen rikkomuksiinsa suhtauduttaisiin paljon lempeämmin, jos hän suostuisi yhteistyöhön. Philby pyysi muutaman päivän miettimisaikaa.
Vajaa kaksi viikkoa myöhemmin, keskiviikkona 23. tammikuuta, Philby oli taksissa matkalla illanviettoon, kun hän pyysi kuljettajaan pysähtymään postitalon luo, jotta hän voisi lähettää sähkeen Lontooseen.
Philby ei kuitenkaan koskaan palannut taksiin, eikä hän myöskään ilmestynyt illallisille ystäviensä luo. Hän pakeni satamaan neuvostoliittolaiseen rahtilaivaan, Dolmatovaan, joka lähti samana iltana.
Vakoiltuaan 30 vuoden ajan kommunismin hyväksi Philby matkusti ”kotiin” Moskovaan.
Yksinäinen Moskovassa
Jos mestarivakooja oli odottanut KGB:ltä sankarin vastaanottoa, hän sai pettyä pahasti. Neuvostotiedustelu ei luottanut ulkomaalaisiin agentteihinsa, ja Philby oli ollut niin loistava agentti, että monet KGB-pomot epäilivät hänen nyt olevan brittien asialla.
1960-luvun loppu oli Philbyn elämän alamäkeä. Hänellä ei ollut paljon tekemistä, paitsi BBC:n aamu-uutisten katsominen ja krikettitulosten lukeminen The Times-lehdestä.
Hän alkoholisoitui pahasti ja masentui, ja vuonna 1969 hän yritti itsemurhaa viiltämällä rannevaltimonsa auki. Seuraavana vuonna hän tapasi illanvietossa Rufinan, josta tuli neljäs rouva Philby.
Vuonna 1975 Philbyn elämän suunta näytti kääntyvän parempaan päin, kun KGB palkkasi hänet opettamaan tulevia agentteja.
Hän sai alkoholinkäyttönsä hallintaan, hänelle myönnettiin kunniamerkkejä Neuvostoliiton hyväksi tekemästään työstä, ja hänet jopa kutsuttiin pitämään sadalle KGB-upseerille esitelmä elämästään loikkarina.
Philby ei menettänyt uskoaan kommunismiin huolimatta Neuvostoliitossa näkemästään arkitodellisuudesta – köyhyydestä, korruptiosta ja tavarapulasta – joka oli kaukana paratiisista.
Philby vei hautaan mukanaan joukon salaisuuksia. Muutama kuukausi ennen kuolemaansa 1988 hän totesi vanhan työnantajansa The Timesin haastattelussa: ”En kadu mitään.”