Jane Horney – viaton vai Saksan vakooja?

Vieläkään ei voida varmuudella sanoa, oliko Jane Horney Saksan hyväksi vakoillut petturi vai vain nuori, seikkailunhaluinen nainen. Tanskan vastarintaliike ei jäänyt odottelemaan kiistattomia todisteita, vaan likvidoi naisen tammikuussa 1945.

Vieläkään ei voida varmuudella sanoa, oliko Jane Horney Saksan hyväksi vakoillut petturi vai vain nuori, seikkailunhaluinen nainen. Tanskan vastarintaliike ei jäänyt odottelemaan kiistattomia todisteita, vaan likvidoi naisen tammikuussa 1945.

Polfoto/Ritzau Scanpix

Pikkuinen kalastajakutteri Tärnan kamppaili tuulessa ja Juutinrauman korkeissa aalloissa 20. tammikuuta 1945.

Neljä kyydissä olevaa tanskalaista vapisi tietäessään, että veneen viides matkustaja, ruotsalainen Jane Horney, oli pian tarkoitus tappaa. Horney puolestaan jännitti, koska kuvitteli pääsevänsä Kööpenhaminaan, missä hän saisi puhdistaa maineensa vakoiluepäilyistä.

Sodan alussa 26-vuotias Horney oli asunut Berliinissä. Tukholmassa ja Kööpenhaminassa hänellä oli yhteyksiä sekä saksalaisiin upseereihin että Tanskan vastarintaliikkeeseen. Suuri suhdeverkko teki flirttailevasta kaunottaresta epäilyttävän.

Vastarintaliike piti häntä vakoojana, ja siksi hänet oli nyt määrä likvidoida.

Tärnanin kajuutassa istuva Horney ei aavistanut kohtalonsa olevan jo sinetöity. Pian keskiyön jälkeen veneen kapteeni kutsui hänet ulos.

”Tuolla se on”, mies sanoi osoittaen kohti länttä, kun Horney tuli kajuutasta ruskeassa turkissaan.

”Hän oli miltei käsittämättömän kaunis ja hänen ympärillään värisi eroottinen lataus, joka veti magneetin lailla miehiä puoleensa.” Henrik Ringsted, Politiken-lehden Berliinin-kirjeenvaihtaja

Sysimustassa talviyössä ei kuitenkaan näkynyt tanskalaista kalastaja-alusta, vaikka Horneylle oli kerrottu, että sellainen tulisi noutamaan heidät salmesta viedäkseen heidät loppumatkan Sjællandiin.

Tosiasiassa paikalle ei ollut lähetetty minkäänlaista jatkoyhteysvenettä, Horney vain haluttiin houkutella ulos. Pian kajahti kaksi laukausta. Niskalaukaukset kaatoivat Horneyn kannelle.

Miehet kietoivat raskaita ketjuja ruumiin ympärille painoksi ja varmistivat vielä köysillä, että ne eivät irtoaisi. Sitten Horneyn ruumis heitettiin mereen, jonne se katosi ikuisiksi ajoiksi.

Jane Horneyn kohtaloa on siitä lähtien pohdittu paljon: oliko hän vain viaton uhri vai ansaitsiko Pohjolan Mata Hariksi kutsuttu nainen ankean kuolemansa merellä. HISTORIA tutustui tapahtumiin ja niiden taustoihin selvittääkseen, mikä on totta ja mikä tarinaa.

Muutto vakoojien pääkaupunkiin

Jane Horney kiinnitti kaikkialla huomiota, ja eloisan naisen hyväntuulisuus ja huumori tarttuivat. Erityisesti miehet hakeutuivat hänen seuraansa.

”Hän oli miltei käsittämättömän kaunis ja hänen ympärillään värisi eroottinen lataus, joka veti magneetin lailla miehiä puoleensa”, muisteli tanskalaisen Politiken-lehden toimittaja Henrik Ringsted, joka tapasi Horneyn miehityksen aikana monissa tilaisuuksissa.

Kaunottarella oli jo ehtinyt olla monta miesystävää, kun hän 21-vuotiaana tutustui ruotsalaistoimittaja Herje Granbergiin.

Joulukuussa 1939 Horneysta tuli rouva Granberg, kun pari avioitui Tukholmassa, ja kahden vuoden päästä he matkustivat Berliiniin, jossa Herjen oli tarkoitus aloittaa Aftonbladetin Saksan-kirjeenvaihtajana.

Tuolloin Hitler oli jo miehittänyt Puolan, ja Euroopan valtakeskuksessa Berliinissä kuhisi diplomaatteja ja muuta lehdistön kannalta tärkeää väkeä mutta myös vakoojia. Sodan alussa Aftonbladetissa vallitsi saksalaismyönteinen henki, ja Berliinin uutisilla oli merkittävä painoarvo.

Herje Granbergia pidettiin puolueettomana toimijana, vaikka Granbergien kotona Bayerische Strassella lähellä Brandenburgin porttia vierailikin usein saksalaisia.

”Berliinin-kotiimme tuli vieraiksi korkea-arvoisia natseja, ja ajoittain talo vallan täyttyi juhlijoista. Ruoka piti ostaa mustasta pörssistä, ja se oli kallista”, Jane Horney kirjoitti kesken jääneessä elämäkerrassaan vuonna 1944.

Jane Horney rakasti vauhtia ja jännitystä.

© Polfoto/Ritzau Scanpix

Nuori nainen etsi seikkailuja

Ruotsalaisen isän ja tanskalaisen äidin tytär Ebba Charlotta Horney kasvoi Tukholman vauraassa osassa. Ankarassa tyttökoulussa kärsinyt tyttö otti 14-vuotiaana mielellään vastaan mahdollisuuden viettää vuosi Englannissa.

16-vuotiaana hän päätti muuttaa nimensä Janeksi, koska se kuulosti romanttisemmalta. Ruotsiin palattuaan hän hankki moottoripyörän ja
huristeli sillä pitkin Etelä-Ruotsia ja Tanskaa. Nuori nainen myös korjasi pyörän itse.

Parin vuoden kuluttua Horney muutti Kööpenhaminaan. Siellä hän työskenteli baarimikkona ja tarjoilijana, kunnes muutti 19-vuotiaana Grönlantiin ja opetteli muun muassa ajamaan koiravaljakolla.

”Lumilakeudella tunsin olevani vapaa”, Horney kirjoitti matkapäiväkirjaansa, jonka oikeudet hän myi palattuaan kotiin vuonna 1939. 21-vuotiaana hän oli jo ehtinyt kokea enemmän kuin moni aikansa nainen koko elämässään.

Viehättävän rouvan välityksellä aviomies alkoi pian saada uutismateriaalia lehteään varten. Yksityisten päivällistilaisuuksien lisäksi rouva Granberg oli tuttu ja suosittu hahmo kaupungin seuraelämässä. Uutisia kalastellessaan hän hyödynsi kykyään keskustella monista aiheista.

Rouvan tuttavapiiri Berliinissä kasvoi, ja hän solmi yhteyksiä sekä ulkomaisten toimittajien että saksalaisten natsien kanssa. Ruotsalainen ”seksipommi”, kuten eräs kirjeenvaihtaja häntä kutsui, harrasti kuitenkin muutakin kuin juttelua.

Hänen syrjähyppynsä tunnettiin laajalti.

”Vaimoni ei mahtunut aikakauden moraalisiin rajoihin”, Herje Granberg sanoi myöhemmin.

Jouluna 1942 rouva Granbergin natsituttavuudet osoittautuivat hyödyllisiksi, kun hän koetti saada viisumin Tanskaan.

Miehitysaikana viisumin saanti oli vaikeaa, ja siihen vaadittiin yleensä erittäin pätevä syy. Jane Granbergin tarkoitus oli kuitenkin vain matkustaa tapaamaan tuttavia äitinsä kotimaahan. Kööpenhaminaan saavuttuaan hän asteli huolettomasti Dagmarhusiin, jossa Gestapo eli Saksan salainen poliisi piti paikallista päämajaansa.

Siellä Jane Granberg esitti erään Berliinin-kontaktinsa kirjoittaman suosituskirjeen, ja pian Werner Best, joka toimi Saksan valtion edustajana Tanskassa, järjesti rouvalle oleskeluluvan.

Berliinissä sekä juhlat että Granbergien avioliitto alkoivat hiipua, ja pari erosi vuonna 1943.

Tästä huolimatta Horney palasi monta kertaa Saksan pääkaupunkiin.

Vierailujen vuoksi liittoutuneiden tiedustelupalvelut ja Tanskan vastarintaliike alkoivat epäillä Horneya vakoojaksi.

”Horney on päivällä vakooja ja yöllä huora.” Saksalainen eversti Gilbert tarinan mukaan

Horneya pidettiin silmällä

Avioliittonsa kariuduttua Horney muutti vuonna 1943 takaisin puolueettomaan Ruotsiin.

Sitä ennen 25-vuotias ruotsitar päätti oleskella vielä jonkin aikaa Kööpenhaminassa, mutta saapuessaan Tanskaan syyskuussa 1943 hän huomasi maan muuttuneen suuresti.

Natsit olivat vastikään ottaneet vallan Tanskassa, kun maan alun perin yhteistyöhaluinen hallitus oli pantu viralta sen kieltäydyttyä Saksan jyrkistä vaatimuksista.

Kun Tanskan vastarintaliike teki sabotaasi-iskuja estääkseen saksalaisten toimintaa, miehittäjä vastasi samalla mitalla: sabotaasintekijät teloitettiin ja tanskalaiset, joita voitiin pienimmästäkin syystä epäillä vastarinnasta, vangittiin suin päin. Kaikki olivat varuillaan, ja etenkin vihollisen vakoojia pelättiin.

Tällä kertaa Horney sai oleskeluluvan tanskalaisen naisen kanssa naimisissa olevan saksalaisen Horst Gilbertin avulla.

Siviilissä Gilbert työskenteli toimittajana Skandinavisk Telegram Bureaussa, jonka toimintaa Saksan propagandaministeriö rahoitti, mutta kulissien takana hänen tittelinsä oli SS-Standartenführer, eli hän oli arvoltaan Saksan tiedustelupalvelun eversti.

Saksalaismiehittäjät kävivät kovin ottein Tanskan vastarintaliikkeen kimppuun.

© Frihedsmuseets fotoarkiv

Horneysta tuli 53-vuotiaan Gilbertin rakastajatar, ja eversti teki usein yöllisiä vierailuja hotelli Nordlandiin, jossa Horney majaili.

Pian Horney alkoi toimia myös Gilbertin kuriirina välittäen viestejä miehen salaisille, epävirallisille yhteyshenkilöille Tukholman Neuvostoliiton suurlähetystössä.

Eräs poliisin virkailija, jolla oli yhteyksiä vastarintaliikkeeseen, kertoi Gilbertin sanoneen: ”Horney on päivällä vakooja ja yöllä huora.”

Väittämän totuuspohja jää hämärän peittoon, sillä lokakuussa 1944 Tanskan vastarintaliike ampui Gilbertin.

Tapaamiset Gilbertin kanssa sekä käynnit Dagmarhusissa Gestapon päämajassa saivat myös Tanskan vastarintaliikkeen ja Britannian tiedustelupalvelun kiinnostumaan Horneysta. Häntä alettiin pitää tiiviisti silmällä samoin kuin hotelli Nordlandissa ahkeraan käyviä miesvieraita.

Tarkkailijat havaitsivat senkin, että Horney kävi puhelinkeskusteluja ruotsiksi, englanniksi ja saksaksi.

Kun Horney matkusti Tukholmaan lokakuussa 1943, Tanskan maanpuolustuksen tiedustelupalvelu, joka oli maanpaossa Ruotsissa, piti tarkasti silmällä iloluontoista naista. Yksi tiedustelupalvelun johtajista oli kapteeni Niels Bjarke Schou, jonka tehtävänä oli tarkkailla epäluotettavia henkilöitä.

Toisen maailmansodan aikaan osa vakoojista oli naisia.

© Frihedsmuseets fotoarkiv

Horneyn matka herätti huomiota, sillä heti Ruotsiin tultuaan hänet nähtiin useiden Ruotsiin paenneiden Tanskan vastarintaliikkeen edustajien seurassa.

Natsiyhteyksien lisäksi Horneylla oli siis myös kontakteja Tanskan vastarintaliikkeeseen.

Näissä piireissä Horney tapasi myös elämänsä suuren rakkauden, vastarintaliikkeeseen kuuluneen Jørgen Winkelin.

Horney ja Winkel tutustuivat toisiinsa marraskuun alussa vuonna 1943 Horneyn ollessa jälleen käymässä Kööpenhaminassa.

Horney keplotteli rakkaansa Gestapon kynsistä

Horneyn ja Winkelin suhde oli intohimoinen, ja pariskunta viihtyi paljon yhdessä, kunnes Gestapo pidätti Winkelin marraskuun lopulla 1943 tämän ylittäessä Juutinraumaa laittomien papereiden turvin.

Kun Winkler joutui Horserødin vankilaan Tanskassa, Horney oli valmis mihin vain saadakseen miehen vapaaksi.

Hän pyysi ensin apua saksalaiselta ystävältään Horst Gilbertiltä, mutta kun apua ei tullut, Horney meni joulukuussa 1943 jälleen kerran Dagmarhusiin.

Siellä taitavasti flirttaileva ruotsitar tapasi Gestapon keskijohtoon kuuluvan Oberkriminalsekretär Georg Feldmannin.

Tämä lupasi tutkia asiaa, ja tutkimusprosessin aikana Feldmann vieraili useaan otteeseen Horneyn luona hotelli Nordlandissa.

”Jouduin maksamaan avusta karvaan hinnan”, Horney kertoi myöhemmin kuulustelussa. Maaliskuun 1944 lopulla Winkel pääsi vapaaksi, mutta hänen toverinsa vastarintaliikkeessä neuvoivat häntä pysymään loitolla Horneysta.

”Häntä pidetään äärimmäisen vaarallisena”, vastarintaliike kirjoitti raportissa, jonka se lähetti Lontooseen brittiläiselle sabotaasijärjestö SOE:lle.

Tanskan natsit murhasivat toimittaja Carl Henrik Clemmensenin vuonna 1943.

© Scanpix Danmark/Ritzau Scanpix

Myös Ruotsin turvallisuuspoliisi Säpo piti Horneya silmällä tämän lukuisten epäilyttävien yhteyksien vuoksi.

Säpo olikin jo valmiiksi varuillaan, kun nainen yhtäkkiä ilmoittautui 4. toukokuuta 1944 ja tarjoutui agentiksi. Hän kertoi halukkaasti lukemattomista yhteyksistään saksalaisiin, jotka voisivat vakoilla Ruotsin hyväksi.

Myöhemmin Säpon agentti kirjoitti keskustelua koskevassa raportissaan: ”Tässä olisi ainesta moneen romaaniin.” Hän huomautti myös, ettei ”punapäällä” ollut ”moraalisia esteitä luoda yhteyksiä eri agentteihin ja näissä yhteyksissä esittää rakastunutta”.

”Ei ole epäilystäkään, etteikö rouva Granberg olisi vakooja. Hän työskentelee Gilbertille.” Tanskan vastarintaliike

Säpo arvioi, että Horneysta olisi ”suurta hyötyä”, ja värväsi hänet agentiksi. Ruotsalaiset osasivat kuitenkin varoa, koska Horney saattoi olla myös kaksoisagentti, joten naista tarkkailtiin. Ruotsin viranomaiset saivat lisää syitä epäillä Horneya kesällä 1944, kun Säpo sai häntä koskevia syytöksiä.

Niiden takana oli Tanskan maanpuolustuksen tiedustelupalvelu, joka yhdessä vastarintaliikkeen kanssa esitti väitteidensä tueksi esimerkkejä edelleen virallisesti naimisissa olevan rouva Granbergin epäilyttävistä toimista.

Niihin kuuluivat muun muassa lukuisat tapaamiset saksalaisen tiedustelu-upseeri Gilbertin, Gestapon Feldmannin sekä saksalaisen diplomaatin Heinz Thornerin kanssa.

Viimemainitusta ja Horneysta tanskalaisilla oli Tukholmassa otettu valokuva.

”Ei ole epäilystäkään, etteikö rouva Granberg olisi vakooja. Hän työskentelee Gilbertille”, tanskalaiset väittivät.

Lokakuussa 1944 kaksi kokenutta Säpon tutkijaa kuulusteli Horneya esitettyjen syytösten nojalla, mutta he eivät tulleet yhtä varmaan loppupäätelmään kuin tanskalaiset.

Tanskan vastarintaliikkeen puolestaan ei kannattanut ottaa minkäänlaisia riskejä Horneyn suhteen, koska tämä oli Winkelin kautta saanut aivan liikaa tietoa liikkeen käyttämistä laittomista reiteistä, salaisista kirjapainoista ja asekätköistä.

”Harkitsemme vakavia toimia hänen suhteensa, toisin sanoen aiomme kohdella häntä ilmiantajana siitä huolimatta, että hän on Ruotsin kansalainen”, eräs tanskalaisen vastarintaliikkeen jäsen kirjoitti toiselle.

Käytännössä vastarintaliikkeessä siis harkittiin Horneyn likvidointia.

Kaksi tanskalaisnatsia surmattiin keskellä katua Glostrupissa Kööpenhaminassa.

© Scanpix Danmark/Ritzau Scanpix

Ei oikeudenkäyntiä ilmiantajille

Vuodesta 1944 teloitusten määrä nousi huimasti, kun tanskalaiset vapaustaistelijat tiivistivät ilmiantajien etsintää.

Tanskan hallitus joutui tekemään yhteistyötä Saksan kanssa ensimmäisen kolmen miehitysvuoden aikana, mutta kieltäytyi, kun Saksa 29. elokuuta 1943 vaati kuolemanrangaistusta sabotööreille.

Saksa aloitti tämän jälkeen ajojahdin vastarintaliikkeen nujertamiseksi. Vastavetona tälle perustettiin Tanskan vapausneuvosto syksyllä 1943 Tanskan vastarintaryhmien kokoavaksi voimaksi.

Yksi sen tehtävistä oli hoitaa ilmiantajien teloitukset, ja niiden määrä kasvoikin nopeasti.

12 ilmiantajaa teloitettiin vuonna 1943, seuraavana vuonna jo 140 ja vuoden 1945 keväällä teloitettiin jo 238 ilmiantajaa. Kaikkiaan vastarintaliike surmasi sodan aikana 370 miestä ja 40 naista.

Valtaosa teloituksista tapahtui vapausneuvoston toiminnan ulkopuolella, vastarintamies Gunner Dyrberg kirjoitti 2009 julkaistussa kirjassaan.

”Emme ole ammattipyöveleitä, jotka ylhäältä tulevan käskyn saatuaan teloittavat rikoksesta tuomittuja henkilöitä. Tehtävämme on toimia nyt ja estää ilmiantajia vaarantamasta tovereidemme henkeä. Tarkoituksemme on ehkäistä ilmiantoja eikä rangaista jo tehdyistä ilmiannoista.”

Horneylle viritettiin ansa

Tanskalaisten kesällä 1944 esittämät syytökset huolestuttivat Jane Horneya, ja hän halusi puhdistaa nimensä.

Hän tiesi, että Tanskaan olisi vaarallista matkustaa, mutta päätti silti lähteä, kun tilaisuus matkustamiseen tammikuussa 1945 tarjoutui.

Jane Horney meni ansaan suostuessaan kalastaja-aluksen kyytiin.

© Bohusläns Museum

Hän oli joulun maissa tavannut Tukholmassa Tanskan vastarintaliikkeeseen kuuluneet ”Ison-Bjørnin” ja ”Pikku-Bjørnin”, jotka olivat paenneet Ruotsiin teloitettuaan Tanskassa useita ilmiantajia.

Miehet lupasivat auttaa Horneyn Tanskaan, jotta tämä voisi tavata vastarintaliikkeen jäseniä ja puolustautua.

”Minun on pakko lähteä pian Tanskassa käymään, kävi siinä sitten miten tahansa”, Horney sanoi tuoreelle ruotsalaiskihlatulleen muutamaa päivää ennen kuin astui Tukholmasta Malmöhön lähtevään pikajunaan kummankin ”Bjørnin” kanssa.

Seurue kirjautui Malmön Grand Hoteliin tammikuun 18. päivän aamuna. Horneyn kerrotaan vaikuttaneen luottavaiselta tavatessaan hotellissa muita tanskalaisia.

Yksi heistä oli punatukkainen nainen, jonka oli määrä illalla lähteä yöjunalla Tukholmaan Horneyksi pukeutuneena ja meikattuna ja hänen nimellään matkustaen. Vastarintaliike aikoi näin huijata Säpon agentteja.

Seuraavana aamuna ”Iso-Bjørn” ja ”Pikku-Bjørn” lähetettiin pois, koska heille ei ollut tilaa pienessä kalastajakutterissa, jonka piti viedä seurue Juurinrauman puoliväliin asti.

Tästä syystä taksissa, joka iltakymmeneltä lähti Malmöstä Helsingborgin pohjoispuolella olevaan Höganäsin satamakaupunkiin, oli Horneyn lisäksi vain kaksi tanskalaista vastarintaliikkeen jäsentä, Bodil Frederiksen ja Hjalmar Ravnbo.

Jälkimmäisen oli määrä teloittaa Horney.

”Horney vaikutti pirteältä, muut puolestaan hiukan merisairailta.” Kutteria ohjannut merimies

Höganäsin torilla kolmikko tapasi tanskalaiskapteeni Edvard Lysen, joka teki omistamallaan Tärnan-kutterilla laittomia matkoja Juutinrauman yli.

Seurue lähti satamaan, jossa Erik Petersen -niminen merimies odotti heitä. Ujeltava tuuli paiskoi kutteria, kun se hiukan ennen puolta yötä lähti satamasta. Kippari ja hänen apulaisensa olivat veneen ohjaamossa, kun muut lämmittelivät pienessä kajuutassa olevan kamiinan ääressä.

”Jane laski leikkiä ja hullutteli hyväntuulisena. Hän ei vaikuttanut mitenkään hermostuneelta. Lähdimme matkaan ja pääsimme sataman luoteispuolelle Kulleniin.

Vilkaisimme kajuutassa olevia matkalaisia: Horney vaikutti pirteältä, muut puolestaan hiukan merisairailta”, Erik Petersen muisteli. Pian hän kutsui Horneyn kannelle.

Sillä aikaa, kun Horney tähyili tanskalaisalusta, Hjalmar Ravnbo lähestyi häntä äänettömästi takaapäin.

”Myönnän, että oloni oli tukala. Tämä oli ensimmäinen tällainen komennukseni, ja matkustaminen hänen kanssaan oli tuntunut vaikealta alusta asti. Tehtävä oli kuitenkin pakko suorittaa”, Ravnbo kertoi vuosikymmeniä myöhemmin.

Tuulen tuivertaessa Ravnbo painoi 9-millisen Parabellum-pistoolinsa Horneyn niskaan ja painoi kylmää liipaisinta kaksi kertaa.

Horneyn kello, kaulaketju ja yksi koru riisuttiin pois, ennen kuin hänen ruumiinsa heitettiin mereen. Ravnbon ja Petersenin kertomukset tammikuun 20. päivän tapahtumista ovat yhteneväiset, ja kumpikin oli varma teon oikeutuksesta.

Heille oli kerrottu, että Horney oli ilmiantaja, joka oli tapettava. Moni seikka kuitenkin paljastaa, että tässä ei ollut koko totuus.

© Shutterstock

Kohteen tunnistus

Vastarintaliike sai jatkuvasti vihjeitä tanskalaisista, joilla oli suhteita miehittäjään. Lisäksi natsien päämajaa, Kööpenhaminassa sijaitsevaa Dagmarhusia, tarkkailtiin, jotta nähtäisiin, ketkä kävivät kielimässä sabotaaseista ja salakuljetusreiteistä.

© Shutterstock

Epäillyn tarkkailu

Kun ilmiantajaksi epäilty oli tunnistettu, häntä alettiin varjostaa. Tämä oli yleensä kaikkein vaarallisin vaihe, koska se pani myös vastarintaliikkeen jäsenet alttiiksi paljastumiselle heidän seuratessaan epäiltyjen liikkeitä.

© Shutterstock

Iskun suunnittelu

Varjostetun henkilön rutiineja pidettiin tarkasti silmällä, jotta selviäisi, missä ja milloin häntä vastaan oli helpointa iskeä. Suurimmilla vastarintaliikkeen ryhmittymillä oli omat teloituksiin erikoistuneet jäsenensä.

© Shutterstock

Isku uhrin kotona

Useimmiten ilmiantajan kimppuun käytiin hänen omassa kodissaan ja yöllä, jotta teloitus voitiin tehdä huomaamatta. Joskus oli kuitenkin pakko toimia kirkkaassa päivänvalossa.

© Shutterstock

Teloituksen suorittaminen

Milloin vain mahdollista, teloituksen tekijä pyrki yllättämään uhrinsa takaapäin voidakseen surmata uhrinsa niskalaukauksella. Usein teloittaja ampui vielä niin sanotun varmistuslaukauksen uhrin korvan taakse.

Syytteet vilisivät virheitä

Vasta kun toisen maailmansodan viimeinen pommi oli pudotettu, Jane Horneyn tapaus tuli uudelleen esiin. Tästä on paljolti kiittäminen Horneyn perhettä, joka vaati selvyyttä siihen, oliko teloitushuhuissa perää.

Asia oli kiusallinen, sillä jos huhut pitivät paikkansa, Tanskan vastarintaliike, joka oli nauttinut Ruotsin tukea sodan aikana, olisi teloittanut Ruotsin kansalaisen.

Tukholman poliisipäällikkö matkusti Kööpenhaminaan selvittämään asiaa, mutta sai vain vahvistuksen sille, että Tanskan vastarintaliike oli ampunut Horneyn. Vastarintaliikkeellä oli kuitenkin vaikeuksia selittää teon oikeutusta.

Liike vain viittasi raporttiin, jonka Tanskan armeijan tiedustelupalvelu ja vastarintaliike olivat toimittaneet Säpolle kesällä 1944.

Kävi ilmi, että raportti vilisi virheitä. Siinä mainittiin pitkä lista saksalaisia, joiden kanssa Horneyn väitettiin olleen yhteydessä, ja nimien joukossa oli muun muassa SS-johtaja Heinrich Himmler, ulkoministeri Joachim von Ribbentrop ja propagandaministeri Joseph Goebbels.

Vuonna 1943 Tanskan maanalainen hallitus eli vapausneuvosto harkitsi tuomioistuimen perustamista ilmiantajia varten, mutta aie hylättiin, koska teloituksia pidettiin sotaoloissa välttämättöminä.

© Tage Christensen/Ritzau Scanpix

Mikään ei kuitenkaan puoltanut sitä, että Horney olisi tavannut näitä natsijohtajia. Ainoa todistettavissa oleva tapaus oli Horneyn yritys tavata Himmler heinäkuussa 1944 tanskalaisten keskitysleirivankien vapauttamiseksi. Tapaamista ei järjestynyt.

Tanskalaisten raportti syytti Horneya myös siitä, että tämä olisi ilmiantanut useita tanskalaisia vastarintaliikkeen jäseniä, muun muassa peitenimellä ”Tom” toimineen miehen, jonka hoitamaan laittomaan postitoimistoon Gestapo iski heinäkuussa 1944.

Syytösten mukaan Horney oli saanut tiedon postitoimistosta Jørgen Winkeliltä, mutta itse asiassa ilmiannon takana oli yksi Tomin apulaisista.

Vastarintaliikkeen keskeisissä tehtävissä toiminut Edith Bonnesen myönsi asian vuosikymmeniä myöhemmin. Bonnesen oli itse osallistunut Horneyn syyteraportin tekoon. Hänen lausuntonsa tapahtumista olivat hautautuneina Tanskan valtionarkistoon aina vuoteen 2006 saakka.

”Aloimme tutkia syytöksiä. Väittämät osoittautuivat perättömiksi yksi toisensa jälkeen.” Ruotsin turvallisuuspoliisi lokakuussa 1944

Säpo oli kuitenkin suhtautunut tanskalaisten raporttiin vakavasti, etenkin, kun ruotsalaiset eivät olleet täysin luottaneet naisagenttiinsa.

Lokakuussa 1944 kaksi kokenutta Säpon kuulustelijaa oli puhuttanut Horneya syytösten vuoksi:

”Aloimme tutkia syytöksiä. Väittämät osoittautuivat hatariksi yksi toisensa jälkeen. Horney kertoi epäröimättä monista saksalaisista, tanskalaisista ja ruotsalaisista kontakteistaan. Mikään ei viitannut siihen, että hän olisi peittänyt meiltä jotakin”, yksi kuulustelijoista kertoi Svenska Dagbladetille vuonna 1985.

Säpo teki myös etsinnän Horneyn asuntoon syksyllä 1944, mutta mitään epäilyttävää ei löytynyt, ei edes viitteitä siitä, että hän olisi vastaanottanut saksalaisilta suuria agentinpalkkioita.

Päinvastoin löytyi velkakirjeitä, lainasopimuksia ja kuitteja, jotka paljastivat Horneyn joutuneen panttaamaan arvoesineitään.

”Hän on erittäin seikkailunhaluinen, utelias ja puhelias.” Ruotsin turvallisuuspalvelun Säpon raportti

Tutkimus ei antanut ruotsalaisille aihetta epäillä Horneyn vakoilevan saksalaisten laskuun. Hänet tiedettiin kuitenkin vaaralliseksi – myös Ruotsille.

”Hän on erittäin seikkailunhaluinen, utelias ja puhelias. Kun tämän yhdistää suhteisiin, joita hänellä on korkea-arvoisiin saksalaisiin ja laittomaan ulkomaiseen työvoimaan, ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että hänestä voi koitua maallemme vahinkoa, jos hän huomaamattaan puhuu kuulemistaan tai näkemistään asioista”, kaksi ruotsalaisagenttia kirjoitti.

Tästä syystä Säpo jatkoi Horneyn silmälläpitoa. Säpo toivoi tarkkailun avulla saavansa todisteita siitä, että Horney todella oli vakooja. Tanskan vastarintaliikkeen kärsivällisyys kuitenkin petti ennen varsinaisten todisteiden ilmaantumista.

Vaikka monet tanskalaisten syytteistä perustuivatkin virhetulkintoihin ja liioitteluun, ruotsittaren lukuisat saksalaiset ja tanskalaiset kontaktit vaikuttivat toki epäilyttäviltä.

Epäilystä herätti ennen kaikkea se helppous, jolla Horney pystyi ylittämään valtakuntien rajoja.

Vastarintaliikkeen jäsen Hjalmar Ravnbo ampui ratkaisevat laukaukset.

© Public domain

Jokainen matka Tanskaan ja Saksaan edellytti viisumin hankkimista, ja niitä oli vaikea saada. Ruotsalainen seikkailijatar kuitenkin matkusteli ongelmitta maasta toiseen, ja tästä hän sai kiittää Gestapoa sekä saksalaista tuttavaansa eversti Gilbertiä.

Saksalaisten into auttaa Horneya herätti paljon spekulaatioita. Ensimmäinen ajatus oli, että nuori ruotsalaisnainen toimi Saksan vakoojana, mikä edellytti vapaata liikkumista.

Tanskan vastarintaliike oli tällä kannalla, ja etenkin Horneyn suhde Gilbertiin kiinnitti liikkeessä huomiota:

”Gilbertin päätehtävänä on kouluttaa ulkomaisia agentteja, ja tietojemme mukaan Horney on yksi hänen etevimmistä ja ahkerimmista kansainvälisistä agenteistaan”, Tanskan vastarintaliikkeen sisäinen tiedote heinäkuulta 1944 toteaa.

”Hänessä ei ole ainesta vakoojaksi.” Tanskalaisdiplomaatti Troels Hoff

Toisten lähteiden mukaan soma ruotsitar sai Saksasta apua henkilökohtaisemmista syistä. Tätä mieltä oli muiden muassa tanskalaisdiplomaatti Troels Hoff, jonka vastuulla oli ollut yhteistyö miehittäjävallan kanssa:

”Tiedän, mistä saksalaisten miesten kohdalla on kysymys: he haluavat vain pitää Janen kanssa hauskaa Kööpenhaminassa. Siinä naisessa ei ole minkäänlaista ainesta vakoojaksi”, Hoff sanoi vuonna 1944 Säpon tutkiessa Horneyn vastaisia syytteitä. Eversti Gilbertin suojatti ei kuitenkaan ilmeisesti ollut aivan näin viaton.

Horney oli itse tunnustanut Säpolle, että Gilbert oli vuoden 1943 lopulla kehottanut häntä ottamaan yhteyttä neuvostoliittolaiseen Alexander Pavloviin, joka toimi Tukholmassa lehdistöattaseana. Näin Horney oli tehnytkin.

Syynä oli Gilbertin tarve hankkia kontakti Neuvostoliitosta. Saksalla oli itärintamaan liittyviä paineita, ja Gilbert halusi tehdä tunnusteluja mahdollisuuksista erillisrauhaan Neuvostoliiton kanssa.

Se olisi auttanut Saksaa keskittämään voimansa Britanniaa ja Yhdysvaltoja vastaan.

”Nainen oli täysin merkityksetön.” Hermann Seibold, Saksan vakoilujohtaja Tanskassa.

Tässä tilanteessa Horneysta tuli kuriiri mutta ei kuitenkaan vakoojaa. Saksan vakoilutoimintaa Tanskassa johtaneen Hermann Seiboldin mukaan tämä oli ainut agenttitehtävä, johon Horneya koskaan käytettiin.

”Nainen oli täysin merkityksetön, vain miehet kiinnostivat häntä. Ainoa tärkeä tehtävä oli toimia kontaktina Pavloviin. Gilbertin kiinnostus rouva Granbergia kohtaan oli henkilökohtaista, seksuaalista laatua”, Seibold paljasti kuulustelussa vuonna 1957.

Tanskan sotilaallinen tiedustelupalvelu piti kuitenkin yhteyttä Gilbertiin ratkaisevana Horneyn tapauksen kannalta, eikä myöskään Tanskan vastarintaliike enää uskaltanut ottaa lisäriskejä Horneyn suhteen.

Kiistanalainen valokuva ei todistanut mitään

Horneyn kuolemantuomio ratkesi oikeastaan jo silloin, kun hänet valokuvattiin Tukholmassa 22. elokuuta 1944 saksalaisdiplomaatti Heinz Thornerin seurassa.

Vastarintaliike väitti myöhemmin saaneensa Lontoosta hyväksynnän Horneyn teloitukselle, kun Britannian tiedustelupalvelu oli nähnyt valokuvat. Thornerin epäiltiin soluttautuneen vastarintaliikkeen huoltoketjuihin.

Sodan jälkeen Tanskan vastarintaliike piti kuvia todisteena mutta jätti kertomatta, että se ja Tanskan tiedustelupalvelu olivat itse saattaneet Horneyn ja Thornerin yhteen.

Kun Jane Horney oli kesällä 1944 pyytänyt, että hänen nimensä ja maineensa puhdistettaisiin Tanskassa, paikallinen vastarintamies Arne Sejr oli kehottanut häntä osoittamaan lojaalisuutensa ottamalla yhteyttä Thorneriin.

Sejr selitti Horneylle, että saksalaisdiplomaatti saattaisi ehkä pystyä auttamaan eräiden vangittuna olevien tanskalaisten vapaustaistelijoiden pelastamisessa.

Tanskalainen elokuva "Tapaus 503" (Spion 503) vuodelta 1958 perustui sen aikaiseen tietoon Horneyn tapauksesta. Elokuvassa päähenkilön nimi oli June Harvey, jota näytteli ruotsalainen Margit Carlqvist.

© Public domain

Näin Horney voisi todistaa olleensa koko ajan oikealla asialla.

Horney hyväksyi suunnitelman ja järjesti tapaamisen jo itselleen ennalta tutun Thornerin kanssa.

Horney oli muutamaa kuukautta aiemmin tehnyt Thornerille palveluksen ja ottanut yhteyttä erääseen amerikkalaislehti Lifen Ruotsissa työskentelevään toimittajaan.

Hän oli vienyt toimittajalle pommitetuista saksalaiskaupungeista otettuja kuvia, jotka hän oli myynyt lehdelle 400 kruunulla. Kun ilmeni, että kuvat olivat peräisin Saksan propagandaministeriöstä, lehti ei koskaan julkaissut niitä.

Sejrin ehdotuksessa ei ollut kuitenkaan kysymys palveluksesta, vaan se oli ansa. Kun Horney tapasi Thornerin elokuussa 1944, tilanne valokuvattiin salaa.

”Tanskalaiset seurasivat Jane Horneya ja Heinz Thorneria näiden tavatessa kadulla Tukholmassa, ja paikalle järjestetty valokuvaaja ikuisti tapaamisen.

Sen jälkeen tanskalaiset käyttivät kuvia todisteena Horneyn saksalaisista kontakteista”, Säpo totesi jo lokakuussa 1944, kun sekä Horney
että Sejr antoivat samansisältöiset todistajanlausunnot Säpon kuulustellessa heitä syytösten vuoksi.

Tanskalainen toimittaja ja kirjailija Erik Nørgaard arvelee, että koko valokuvaidean takana oli todennäköisesti Tanskan maanpuolustuksen tiedustelupalvelussa työskennellyt kapteeni Niels Bjarke Schou, joka olisi sitten esittänyt kuvat briteille todistaakseen Horneyn syyllisyyden.

Ei ole ole olemassa pitäviä todisteita siitä, että Horney olisi ollut Saksan agentti.

© Scanpix Danmark/Ritzau Scanpix, Shutterstock

Oliko Horney natsien palveluksessa?

Sodan jälkeen Ruotsin turvallisuuspalvelu Säpo ja Tanskan vastarintaryhmät olivat täysin eri mieltä Jane Horneyn syyllisyydestä.

Kumpikin taho oli mielestään oikeassa: toisen mielestä Horney oli syytön, toinen piti teloitusta oikeutettuna.

Totuutta ei tiedetä vieläkään

Vastarintaliike väitti vuosikymmeniä sodan jälkeen, että Horney teloitettiin liittoutuneiden vaatimuksesta.

Näin esimerkiksi Tanskan vapausneuvoston jäsen Frode Jakobsen väitti Ruotsin viranomaisille.

Etsinnöistä huolimatta tätä teloitusvaatimusta ei kuitenkaan ole löydetty brittiarkistoista, eivätkä tanskalaisetkaan pysty kertomaan, minkä niminen Britannian tiedustelupalvelun jäsen olisi kyseisen vaatimuksen esittänyt.

Sen enempää kapteeni Schou tiedustelupalvelusta kuin kukaan muukaan tanskalainen ei ole sodan jälkeen myöntänyt antaneensa Horneyn teloituskäskyä.

Vastarintaliikkeen ja tiedustelupalvelun antamat todistajanlausunnot ovat keskenään ristiriitaisia, mikä on vaikeuttanut asian selvittämistä entisestään.

Yleisenä totuutena on esitetty, että Horney syyllistyi vakoiluun, ja väite johtuu todennäköisesti haluttomuudesta tahrata vastarintaliikkeen mainetta. Tähän saakka salassa pidetyt asiakirjatkaan eivät ole valaisseet asiaa merkittävästi.

”Olen toiminut ajattelemattomasti.” Jane Horney 19. tammikuuta 1945

Vuonna 2015 Tanskan valtionarkisto julkisti niin sanotun Schoun, Sejrin ja Ravnbon yhteisselvityksen, josta toivottiin löytyvän uusia todisteita asian selvittämiseen.

Selvitys kuitenkin hämärsi teloitukseen liittyneitä seikkoja entisestään, eikä 76 vuoden jälkeenkään tiedetä, mikä oli Pohjolan Mata Hariksi kutsutun Jane Horneyn todellinen tarina. Totuuden etsiminen jatkuu kuitenkin yhä, kunnes tiedetään varmasti, oliko Horney saksalaisten vakooja vai pelkästään naiivi seikkailija, joka vain erehtyi olemaan väärään aikaan väärässä paikassa.

Ennen kohtalokasta matkaa Tärnan-kutterilla Horney ilmeisesti itsekin ymmärsi ajautuneensa sotkuun, jota ei pystynyt selvittämään.

”Olen toiminut ajattelemattomasti. En ymmärtänyt, mitä tein”, Horneyn kerrotaan sanoneen ennen kuin hän astui kohtalokkaaseen kalastaja-alukseen.