Agentti 001: Englannin ensimmäiset vakoojat jahtasivat katolilaisia
Vakoilupäällikkö Francis Walsingham oli Englannin kaikista agenteista parhain. Mottonaan ”On vaarallisempaa pelätä liian vähän kuin liian paljon” hän perusti maan ensimmäisen tiedustelupalvelun, jäljitti pettureita ja pelasti kuningattaren valtaistuimen – ja hengen.
Francis Walsingham oli kaikkien Britannian tulevien agenttien edelläkävijä.
Edmund Campion makasi pajusta punotuilla paareilla. Häntä kuljetettiin teloitettavaksi Lontoon katuja pitkin, ja sadatteluja ja kirouksia sateli hänen niskaansa. Campion oli katolinen pappi, joka oli tuomittu Englannin kuningattareen Elisabet I:een kohdistuvasta valtiopetoksesta. Oli 1. joulukuuta 1581.
Köysi pujotettiin Campionin kaulaan, ja hänet hirtettiin pahamaineisessa Tyburn Treeksi eli Tyburnin puuksi kutsutussa hirsipuussa, joka oli ollut ahkerassa käytössä Elisabetin aikana.
Campionin kärsimykset eivät loppuneet siihen. Hän oli vielä hengissä, kun hänet otettiin alas ja laskettiin hirsipuun juureen. Pyöveli viilsi hänen vatsansa auki, veti hänen sisälmyksensä ulos ja irrotti hänen sukuelimensä. Sitten Campionin sisuskalut poltettiin hänen silmiensä edessä.
Edmund Campion oli joutunut Elisabet I:n salaisen tiedustelupalvelun uhriksi. Teloitusta edeltävinä kuukausina agentit olivat huolellisesti keränneet raskauttavia todisteita katolisen papin petoksesta ja raportoineet sitten tiedoistaan hallitsijan vakoilupäällikölle.
Salaliitot uhkasivat
1500-luvun lopulla kuningatar Elisabetin valtaistuin horjui. Espanjan Filip II suunnitteli hyökkäystä Britteinsaarille, ja Englannissa katoliset juonivat protestanttisen kuningattaren syöksemiseksi vallasta.
He halusivat korvata hänet Skotlannin katolisella kuningattarella Maria Stuartilla. Elisabet oli huolissaan ja syystäkin, sillä hänen alamaisistaan valtaosa oli katolisia. Vuonna 1573 hän nimitti lakimies Francis Walsinghamin sihteerikseen. Kuningatar toivoi, että voisi Walshinghamin avulla tukahduttaa kytevän katolisten kapinan.
Walsingham osoittautui oikeaksi valinnaksi. Edellisenä vuonna hän oli ollut omin silmin todistamassa, miten Ranskan katoliset olivat julmasti teurastaneet protestantteja Pariisissa. Kaksituhatta miestä, naista ja lasta oli murhattu niin sanotussa Pärttylinyön verilöylyssä.
Francis Walsingham oli katsonut pahuutta silmiin ja oli varma asiastaan: katoliset edustivat itse Paholaista, ja heidät oli pysäytettävä hinnalla millä hyvänsä. Keinon siihen hän keksi kuitenkin vasta muutama vuosi myöhemmin, kun hän kuuli 18-vuotiaasta kirjailijanalusta Anthony Mundaysta.
Anthony Munday oli matkustanut Roomaan vuonna 1579 mukanaan tyhjä muistikirja ja janoten uusia kokemuksia. Hän hakeutui kaupungin englantilaiseen pappisseminaariin, jossa opiskeli 40 hänen maanmiestään.
Kuningatar Elisabet ja vakoilupäällikkö Francis Walsingham keskustelevat katolisten salaliitosta.
Pahoja puheita kuningattaresta
Munday vietti paljon aikaa opiskelijoiden kanssa ja sai näiden luottamuksen. Hän kuitenkin kirjoitti paheksuen muistikirjaansa, miten nämä parjasivat Englannin kuningatarta ja kutsuivat tätä muun muassa myrkkykäärmeeksi. Hän alkoi halveksia tovereitaan, ja Roomaakin hän inhosi. Hän kuvaili sitä ”helvetiksi maan päällä”.
Kun Munday palasi kotiin kaksi vuotta myöhemmin, hän julkaisi matkakertomuksensa. Mehukkaita tarinoita katolisten pappien juonitteluista ja kuningattaren panettelusta luettiin Lontoossa tarkasti.
Saman vuoden marraskuussa Munday todisti Roomasta palanneita katolisia pappeja vastaan. Kaikki teloitettiin valtiopetoksesta. Yksi heistä oli Edmund Campion.
Munday ja hänen mukaansatempaavat tarinansa elämästään vakoojana innoittivat Francis Walsinghamin hankkimaan uuden tittelin ansioluetteloonsa. Hän ei olisi enää pelkästään hallitsijan sihteeri, vaan hänestä tuli tämän uusi vakoilupäällikkö.
James Bondin edelläkävijä
Walshingham perusti tiedustelupalvelun päämajan omaan kotiinsa Seething Lanelle, lähelle Lontoon pelättyä Towerin vankilaa. Uuden salaisen palvelun vakoojat eivät juurikaan muistuttaneet MI5:n ja MI6:n hurmaavia yläluokkaisia agentteja, joita muun muassa IanFleming kuvailee James Bond -kirjoissaan. 1580-luvulta lähtien ja aina kuolemaansa asti vuonna 1590 Francis Walsinghamin haali tiedustelupalveluunsa niin nuoria yläluokan poikia ja yliopisto-opiskelijoita kuin taskuvarkaita ja tuomittuja rikollisiakin. Kaikkien agenttien tehtävä oli kerätä tietoja mahdollisista kuningatar Elisabetin vastaisista salaliitoista.
Tiedustelupalvelu ei ollut aluksi kovin järjestelmällinen organisaatio vaan pikemminkin kirjava ja löyhä verkosto, jonka lankoja Walsingham piteli käsissään. Tärkeimmät tiedonantajat ja vakoojat olivat katolisissa Espanjassa, Ranskassa ja Italiassa oleskelevia diplomaatteja ja kauppiaita, ja asemansa puolesta he saivat helposti hankittua tietoja vihollisen puuhista.
Walsingham oli solminut suhteita ulkomailla työskennellessään muun muassa lähettiläänä Ranskassa, ja hän värväsi agentit yleensä itse.
Tiedustelupalvelun toimintaa rahoitettiin valtionkassasta. Walsingham pääsi itse ohjailemaan rahavirtaa, kun hänet nimettiin kuningattaren henkilökohtaisen sinetin haltijaksi. Vuonna 1582 tiedustelupalvelu sai 750 puntaa, ja vuonna 1585 määrä oli noussut jo lähes kolminkertaiseksi 2 000 puntaan.
Noina vuosina Walshinghamin palveluksessa kerrotaan olleen 111 agenttia.
Agentit saivat palkkionsa tulosten mukaan. Tavallisimmista tehtävistä, kuten kirjeiden sieppaamisesta ja vaarallisten huhupuheiden paljastamisesta, oli luvassa noin viiden punnan palkkio, mikä vastaa nykyrahassa noin kahta tuhatta euroa.
Palkkioraha ei ollut kuitenkaan päällimmäinen vaikutin, kun nuoret miehet hakeutuivat vakoojan uralle. He toivoivat pääsevänsä tärkeiden paljastustensa ansiosta kuningattaren suosioon ja vielä suurempien rikkauksien äärelle.
Katolisten vaino kiristyi
”On vaarallisempaa pelätä liian vähän kuin liikaa”, oli Francis Walsinghamin tunnuslause ja ohjenuora Englannin ensimmäisen tiedustelupalvelun päällikkönä. Walsingham piti kaikkia katolisia mahdollisina vihollisina, ja vuoden 1581 lopulla hänen tehtävänsä katolisten vainoajana helpottui.
Tuolloin parlamentti hyväksyi joukon katolisten elämää hankaloittavia lakeja. Esimerkiksi katoliset jumalanpalvelukset kiellettiin, ja kuolemantuomio odotti niitä, jotka yrittivät houkutella kansaa luopumaan ”luonnollisesta uskollisuudesta kuningattarelle”.
Ajojahti sai monia katolisia lähtemään maasta, ja 1580-luvun alussa Pariisissa asui noin 400 maanpaossa olevaa Englannin katolilaista. Siellä he uskoivat voivansa rauhassa suunnitella kuningattaren syöksemistä valtaistuimelta. Osa lähetti kotiin sukulaisilleen rahaa, jolla oli määrä rahoittaa Skotlannin Maria Stuartin valtaannousuun tähtäävää kapinaa.
Kuningatar Elisabet oli päättänyt panna Marian kotiarestiin tehdäkseen hänet vaarattomaksi. Walshingham puolestaan keskitti tiedustelupalvelun toimintaa entistä enemmän Pariisiin.
Ranskan pääkaupungissa vakoojat voisivat lähettilään tai palveluskunnan ominaisuudessa soluttautua vauraiden katolisten petturien koteihin ja raportoida sieltä Lontooseen vihollisen toimista.
Useimmat vakoojista olivat joko itse katolisia, joita Walshingham ja hänen väkensä olivat jollakin keinolla painostaneet apureikseen, tai isänmaallisia protestantteja, jotka esiintyivät katolisina päästäkseen mahdollisimman lähelle vihollista.
Maria Stuartin kohtalokas kirje
Kun Walsinghamin tiedustelupalvelu kasvoi, vakoojien työskentelymenetelmät alkoivat paljastua katolisille. Sen vuoksi myös Maria Stuart liittolaisineen alkoi muuttaa omia toimintatapojaan. Esimerkiksi kaikkein arkaluontoisimmat ilmoitukset alettiin kirjoittaa monimutkaisella koodikielellä, niin sanotulla nomenklatuurilla.
Koodi koostui joukosta erilaisia symboleja. Jokaiselle aakkosten kirjaimelle sekä tavallisimmille sanoille ja sanonnoille oli oma symbolinsa. Asiaa tuntemattomalle viestien sisältö ei sanonut mitään, ja symbolien selvittämiseen tarvittiin erityinen avain. Thomas Phelippes -nimistä miestä salakieli ei kuitenkaan pysäyttänyt.
Phelippes oli opiskellut kielitiedettä Cambridgen yliopistossa, ja hän oli aikansa parhaita koodinmurtajia Euroopassa. Pian Francis Walsingham nappasi hänetkin palkkalistoilleen. Phelippes hallitsi niin ranskan, saksan, italian kuin latinankin kielen, ja hänen valtava tietonsa symboleista ja kielistä sekä lähes käsittämätön kärsivällisyytensä tekivät hänestä täydellisen koodinmurtajan.
Phelippes kehitti myös itse uusia koodeja tiedustelupalvelun käyttöön ja opetti vakoojille salakirjoitusta ja väärentämistä koko 1580-luvun. Jos kyseessä oli erittäin tärkeä ja huippusalainen tiedoanto, se kirjoitettiin näkymättömällä musteella.
Nomenklatuuri, jota muun muassa Maria Stuart käytti, oli yleinen salakirjoitusmuoto 1500-luvulla. Kirjaimet ja vakiintuneet sanonnat korvattiin symboleilla.
Näkymättömänä musteena käytettiin maitoa, sitruunamehua tai veden ja virtsan sekoitusta. Näkymätön kirjoitus saatiin esille pitämällä kirjettä palavan kynttilän päällä. Usein salaviestin yhteydessä oli täysin viattomalta kuulostava teksti, jonka sisältö oli mahdollisimman harmiton. Sen tarkoitus oli hämätä vihollista ja häivyttää kaikki epäilyksetkin siitä, että kirjeessä oli jotain hämärää.
Phelippesin taidot koituivat lopulta Maria Stuartin kohtaloksi. Ratkaiseva todiste oli Marian kirje katolisen kapinan johtajalle Anthony Babingtonille. Kirjeessä hän paljasti kapinallisten suunnitelmat murhata kuningatar Elisabet. Kun Phelippes mursi salakirjoituksen koodin, Maria Stuartin kohtalo oli sinetöity.
”Vakoojat ovat luonteeltaan epäluotettavia”, Maria Stuart sanoi ennen kuin hänet 8. helmikuuta 1587 mestattiin petoksestaan. Tiedustelupalvelu oli parina kuohuvana vuosikymmenenä turvannut Englannin kuningattaren ja protestanttisuuden eloonjäännin, mutta Maria Stuartin saaminen mestauslavalle oli Walsinghamin tiedustelupalvelun huippuhetki.
Kun kuningatar Elisabet veti viimeisen hengenvetonsa 24. maaliskuuta 1603, Walsinghamin kekseliäitä koodinmurtajia, kieroja kaksoisagentteja ja viekkaita vakoojia ei enää tarvittu.
Tiedustelupalvelujen kulta-aika oli kuitenkin vasta edessä. Kuten Francis Walsingham itse tokaisi kuningatar Elisabetille, ”tietoa ei voi rakastaa liikaa”. Tätä periaatetta tiedustelupalvelut ovat myöhemminkin noudattaneet salakuunnellessaan puheluita, höyryttäessään kirjeitä auki ja levittäessään tarpeen tullen tekaistuja tietoja.