15 salaista palvelua, jotka muuttivat maailmanhistoriaa

Viekas Scipio huijasi Hannibalin agentteja

204 eaa: Roomalaiskenraali Scipio hyödynsi Rooman vihollisen Karthagon vakoojaverkostoa omiin tarkoituksiinsa syöttämällä vakoojille väärää tietoa.

Vuonna 204 eaa. Scipio nousi maihin Pohjois-Afrikassa mukanaan vain 20 000 miestä.

Scipio ei yrit­tänytkään peitellä armeijansa heikkoutta vaan halusi päin vastoin korostaa sitä karthagolaisille johtaakseen nämä harhaan, sillä hän oli sopinut vahvistusten saapuvan salaa myöhemmin.

Lähettäessään diplomaatteja neuvottelemaan karthagolaisten kenraalin Hannibalin kanssa Scipio lähetti heidän mukaansa myös palvelijoiksi pukeutuneita upseereita vakoilemaan vihollisen sodanjohtoa.

Kun armeijat kohtasivat vuonna 202 eaa. Zaman taistelukentällä, Hannibal uskoi voittavansa heikoiksi luulemansa roomalaiset helposti.

Scipion armeija oli kuitenkin yhtäkkiä vahvistunut 6 000 ratsumiehellä, ja niin Rooma voitti taistelun ja nujersi Karthagon lopullisesti.

Vakoojat auttoivat profeetan Mekkaan

Vuosi 622: Nousevan islaminuskon vastustajat halusivat vuonna 622 saada profeetta Muhammadin hengiltä.

Tämä pakeni kuitenkin ajoissa Mekasta saatuaan valepukuisilta kannattajiltaan vihjeen vastustajiensa suunnitelmasta.

Mekka ja sen vahva armeija joutuivat Muhammadin vihollisten hallintaan. Muhammad sai kuitenkin tiedustelijoiden välityksellä tietoa muurin sisäpuolelta, ja hän valloitti Mekan vuonna 630.

Lähes 200 vuotta myöhemmin muslimitutkija Yusuf al-Kindi loi tieteellisen pohjan salauskoodien pur­kamiselle.

Hän havaitsi, että kaikissa kirjoitetuissa kielissä on muita yleisempiä kirjaimia, joten koodit, joissa kirjaimet korvataan toisilla, oli helppo purkaa.

Vertaamalla koodattua tekstiä koodaamattomaan voi päätellä, millä merkillä yleisin kirjain on korvattu. Mitä useampia kirjaimia saa näin pääteltyä, sen helpompaa loppujenkin selvittäminen on.

Salamurhiin erikoistunut veljeskunta

Vuosi 1090: Salaisten palvelujen tehtävänä on yleensä hankkia tietoja, mutta assassiinien työtä oli murha.

Islamilainen assassiinien lahko asettui vuonna 1090 vuorilinnoituksiin Kaspianmeren eteläpuolelle. Sieltä se vankisti valtaansa murhaamalla vihollisruhtinaita. Murhat tehtiin yleensä julkisilla paikoilla, koska assassiinit halusivat teoillaan herättää pelkoa.

Sulttaani Ahmad Sandjar lähti varhain 1100-luvulla murskaamaan assassiinit Nešaburista nykyisen Iranin alueelta.

Hän valloitti useita linnoituksia mutta kääntyi lopulta yllättäen kannoillaan: hän oli eräänä aamuna herännyt vierellään tikari, jonka assassiinit olivat jättäneet todisteeksi siitä, että he voisivat koska tahansa tappaa hänet.

Mongolit olivat sinnikkäämpiä, ja he onnistuivat hävittämään assassiinit vuonna 1256.

Vakooja viivästytti Espanjan armadaa

Vuosi 1588: Englannin kuningattaren Elisabet I:n monista vihollisista vahvin oli Espanja. Vuonna 1586 hänen ministerinsä Francis Walsingham sai vihjeen siitä, että Espanja suunnitteli hyökkäystä Englantiin.

Englantilaisen oli mahdotonta hankkia tietoja suoraan Espanjasta, joten saadakseen lisätietoja espanjalaisten suunnitelmista Walsingham hyödynsi agenttejaan, joita hänellä oli ympäri Eurooppaa.

Eräs Firenzessä salanimen turvin asuva agentti onnistui solmimaan luottamukselliset suhteet Espanjan suuramiraalin sihteeriin, ja sitä kautta englantilaiset saivat yksityiskohtaisia tietoja Espanjan aluksista, miehistöistä ja varustuksista.

Vuonna 1587 Walsinghamilla oli jo niin paljon tietoa, että hän saattoi lähettää kaapparikapteeni Francis Draken Cadizin satamakaupunkiin. Drake poltti suuren määrän Espanjan sotalaivoja, ja Espanjan oli aloitettava hyökkäys­valmis­telut alusta.

Walsingham onnistui näin viivästyttämään armadan lähtöä vuodella, mikä antoi Englannille aikaa valmistautua yhteenottoon.

Walsinghamin kuoltua vuonna 1590 muut yrittivät ottaa hänen paikkansa mutta epäonnistuivat, koska hänen vakoojaverkostonsa perustui hänen luomilleen henkilökohtaisille suhteille.

Ritari d’Éon oli salaperäinen hahmo

Vuosi 1750: Ranskan Ludvig XV:lla oli vakoojaverkosto, josta käytettiin nimitystä ”kuninkaan salaisuus”.

Verkoston erikoisin agentti, joka tunnettiin nimellä ritari d’Éon, tuntui olevan yhtä kotonaan niin polvihousuissa kuin pitsi­leningissäkin.

Hän soluttautui Venäjän hoviin Lia de Beamount -nimisenä naisena ja välitti Ludvigin ja keisarinnan välisiä salaisia kirjeitä kahden vuoden ajan.

Lontoossa hän oli lähet­tiläänä mutta urkki brittiviranomaisten sisäistä postia – ja piti väitetysti seuraa kuningatar Charlottelle yöaikaan.

Agentin todellisesta sukupuolesta lyötiin jopa vetoa Lontoossa. Palattuaan Ranskaan hän ei enää saanut käyttää kuin naisten vaatteita, ja niinpä hän osallistui kaksintaisteluunkin vuonna 1787 pukeutuneena leninkiin.

Vasta hänen kuoltuaan vuonna 1810 hänen voitiin varmuudella todeta olleen mies.

Washingtonin korvat New Yorkissa

Vuosi 1778: Kun Britannian 13 siirtokuntaa Ameri­kassa julistautuivat itsenäisiksi vuonna 1776, alkoi kiihkeä agenttisota.

Kapinakenraali George Washington sai eniten tietoja niin kutsutulta Culper-ringiltä New Yorkista. Ryhmän nimi viittasi sen johtajan salanimeen Samuel Culper.

Heinäkuussa 1780 Culper-rinki sai selville, että britit valmistelivat yllätyshyökkäystä amerikkalaisten avuksi tulossa olevien ranskalaisjoukkojen kimppuun.

Viestinviejien ketjun avulla vakoojat saivat lähetettyä salatun varoituksen Washingtonille, minkä ansiosta tämä ehti toteuttaa amerikkalaisten harhautusiskun ja sai brittiarmeijan pysymään New Yorkissa.

Kumoukselliset Napoleonin apuna

Vuosi 1805: Ranskan vallankumous herätti pelkoa hallitsijoissa kautta Euroopan, sillä kaikkialta löytyi niitä, jotka uneksivat ranskalaisten tapaan vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta.

Nuori Napoleon sai usein apua vallankumouksen kannattajilta ja tiesi vakoojiensa ansiosta aina, mitä vastustajilla oli mielessä.

Napoleonin tärkein agentti oli kuitenkin Itävallan palkkalistoilla ollut saksalainen Karl Schulmeister Badenista.

Schulmeister pestautui Ranskan armeijan ”salaiseen osaan” vuonna 1804, ja vuotta myöhemmin Napoleon saattoi hänen ansiostaan vangita kokonaisen vihollisarmeijan.

Itävallan armeijan päämajoitusmestari Karl Mack von Leiberich oli vuonna 1805 Etelä-Saksassa matkallaan kohti Ranskaa 85 000 miehen armeijan kanssa.

Hän leiriytyi Ulmin kau­pungin laidalle odottamaan samankokoista venäläisarmeijaa, jonka oli tarkoitus hyökätä Ranskaan yhdessä itävaltalaisarmeijan kanssa.

Napoleon, joka oli tuolloin jo Ranskan keisari, päätti iskeä ennen kuin vihollis­armeijat ehtisivät yhdistyä.

Hän lähti Ranskasta 200 000 miehen armeijan kanssa kohti Reiniä. Onnistuakseen Napoleonin suunnitelma vaati sitä, ettei Mack saisi tietää ranskalaisjoukkojen lähestymisestä, ja siinä Schulmeister tuli mukaan kuvioon.

Schulmeister toimi kaksoisagenttina, joka lähetettiin itävaltalaisten leiriin Ulmiin levittämään väärää tietoa. Schulmeister väitti, että hän oli saanut kuulla Ranskan armeijan esikunnalta Napoleonin joukkojen etenevän erittäin hitaasti.

Kun itävaltalaisvakoojat sitten näkivät ranskalaisia Etelä-Saksassa, Schulmeis­terilla oli selitys valmiina: kyse oli vain pienestä ranskalaisjoukosta, ja Napoleon oli lähtenyt pääjoukkoineen Pariisiin taltuttamaan levottomuuksia. Mack jäi rauhassa Ulmiin.

Sillä välin Napoleon siirsi joukkonsa kaaressa itävaltalaisten taakse, ja kun Mack lopulta ymmärsi olevansa uhattuna, ansa oli jo lauennut: hän ei voinut taistella eikä paeta, joten hänen oli antauduttava.

Schulmeister oli jatkossakin tärkeä tekijä Ranskan armeijan ”salaisessa osassa”. Hänen uransa kuitenkin päättyi, kun Napoleon joutui luopumaan kruunustaan vuonna 1815, ja hän eli loppuelämänsä tupakkakauppiaana Strasbourgissa.

Stieber loi nykyaikaisen tiedustelupalvelun

Vuosi 1866: Preussilainen poliisipäällikkö Wilhelm Stieber rakensi 1860-luvulla vakoojien verkoston Preussin arkkivihollisen Itävallan alueelle.

Stieber värväsi ihmisiä vakoojiksi iskemällä heidän heikkoihin kohtiinsa. Esimerkiksi toimittajat olivat aina rahapulassa ja helposti ostettavissa, ja joitakuita saattoi kiristää vaikkapa uhkaamalla paljastaa tietoja heidän bordellikäynneistään.

Toiminnan rahoit­taminen ei ollut ongelma, sillä Stieber painoi itse väärää itä­valtalaista rahaa.

Vakoojien avulla kävi pian ilmi, ettei Itävalta ollut valmis sotaan.

Niinpä Preussi uskalsi vuonna 1866 provosoida Itävallan kanssa välirikon, mikä johti lopulta Preussin nousuun yhdistyneen Saksan johtoon.

Ranska otti oppia Preussista

Vuosi 1871: Tiedustelupalvelun heikkous oli yksi lukuisista syistä, joiden vuoksi Ranska kärsi raskaita tappioita saksalaisille vuosina 1870–1871.

Jottei sama tois­tuisi, Ranskaan perustettiin sodan jälkeen sotilaallinen tiedustelu­palvelu, niin sanottu ”toinen virasto” eli Deuxième Bureau.

Deuxième Bureaun toiminnassa ilmeni kuitenkin pian ongelmia. Sotilashierarkiassa saattoi edetä vain palvelemalla tavallisissa joukko-osastoissa eikä hämärähommissa, ja niinpä Deuxième Bureaun työntekijät pelkäsivät uransa puolesta ja hakivat jatkuvasti siirtoa muualle.

Deuxième Bureaun vihollis­linjojen takainen vakoilutoiminta oli heikkoa, mutta sillä oli loistavia kryptografeja, joiden ansiosta saatiin tärkeitä tietoja ensimmäisen maailmansodan puhjettua.

Agenttikirjojen suosio johti tiedustelupalvelun syntyyn

Vuosi 1909: 1900-luvun alussa Britannialla ei ollut varsinaista tiedustelupalvelua – mutta britit rakastivat agenttitari­noita.

Salaliittotunnelmissa lukijat alkoivat tehdä jatkuvasti ilmoituksia havaitsemistaan epäilyttävistä asioista poliisille, joka oli pulassa lukuisten vihjeiden kanssa.

Niitä käsit­telemään perustettiin Secret Service Bureau, josta kehittyivät turvallisuuspalvelu MI5 ja tiedustelupalvelu MI6.

Ensimmäisen maailmansodan aikana MI6 sai hankittua saksalaisten koodeja kiristämällä. Saksalaiselle radistille Alexander Szekille sanottiin, että hänen Britanniassa olevat sukulaisensa vangit­taisiin, ellei hän luovuttaisi koodeja.

Kun MI6 oli saanut koodit, Szek kuoli auto-onnettomuudessa, joka oli ilmeisesti MI6:n ärjestämä.

Koodien ansiosta britit saivat vuonna 1917 tulkittua nappaamansa niin kutsutun Zimmerman-sähkeen, jossa Saksa ehdotti Meksikolle yhteistyötä Yhdysvaltoja vastaan.

Yhdysvallat reagoi julistamalla sodan Saksalle.

Keisarin agentit koulunpenkillä

Vuosi 1914: Syksyllä 1914 yhä useammat saksalaisagentit jäivät kiinni heti ylitettyään rajan vihollisen puolelle. Silloin kuvaan astui Saksan tiedustelupalvelun sensuuriosastolla toiminut Elsbeth Schragmüller.

Schragmüller oli Saksan keisarikunnassa poikkeuksellinen nainen, sillä hän oli opiskellut valtiotieteiden tohtoriksi.

Hän ymmärsi, mistä ongelmat johtuivat: kun kokeneet agentit paljastuivat, näiden tilalle nostettiin pikakoulutuksen saaneita nuoria, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia selviytyä tehtävistään.

Schragmüller alkoi johtaa miehitettyyn Antwerpeniin keskitettyä vakoojakoulutusta ja kiristi pääsy­vaatimuksia huomattavasti.

Hyväksytyt saivat 15 viikon intensiivisen koulutuksen, jonka päätteeksi heidän oli suoritettava koe­tehtävä Saksassa ennen kuin heidät lähetettiin ulkomaille.

Huhut vakoojakoulusta ja sen johtajattaresta ylsivät vuonna 1915 Britannian ja Ranskan tie­dustelupalvelujen korviin, mutta tiiviistä etsinnöistä huolimatta ne eivät löytäneet sen enempää koulua kuin sen salaperäistä johtajaakaan, jota kutsuttiin nimellä ”Fräulein Doctor”.

SD nappasi brittiläisiä agentteja

Vuosi 1931: Vuonna 1931 Saksan SS-joukoille perustettiin oma tiedustelupalvelu Sicherheitsdienst eli SD. Se keräsi tietoja ulkomailta ja suoritti vastavakoilua kotimaassa. Organisaatiota johti SS-upseeri Reinhard Heydrich, kunnes tšekkiläiset SOE-agentit tappoivat hänet vuonna 1942.

Yksi SD:n suurista onnistumisista oli niin kutsuttu Venlon tapaus marraskuussa 1939. Brittiläiset tiedustelijat olivat luoneet yhteyksiä natsivastaisiksi uskomiinsa saksalaisupseereihin Alankomaissa, joka oli puolueeton.

Kaksi MI6-agenttia oli tavannut vastarintaverkoston edustajia jo monta kertaa, ja 9. marraskuuta heidän piti viimein tavata kenraali, jonka kerrottiin valmistelevan Hitlerin-vastaista vallankaappausta.

Agentit saapuivat sovitusti Venlon kaupunkiin Alankomaiden ja Saksan rajalle, mutta silloin ansa laukesi.

Rajan yli oli pujahtanut saksalais­sotilaita, jotka muodostivat saartoringin tapaamispaikaksi sovitun kahvilan ympärille.

Vasta­rintamiehinä esiintyneet saksa­laiset olivatkin SD:n agentteja, joiden piti selvittää, oliko briteillä yhteyksiä todel­lisiin oppositioryhmiin Saksassa, ja viedä MI6-agentit kuulusteltaviksi. Brittiagentit vangittiin ja vietiin Saksaan.

Ei ole tiedossa, kuinka paljon vangitut agentit todella kertoivat kuulusteluissa, mutta turvallisuussyistä MI6 keskeytti kaikki operaatiot, jotka olivat vaarassa paljastua.

Venlon tapauksen jälkeen britit suhtautuivat erittäin epäluuloisesti kaikkiin saksalaisiin, jotka väittivät vastustavansa Adolf Hitleriä.

SD:n merkitys kasvoi vuonna 1944, kun organisaatioon liitettiin armeijan tiedustelupalvelu Abwehr. Sodan jälkeen SD:n johtajia tuomittiin Nürnbergissä.

Churchill halusi sabotoida Eurooppaa

Vuosi 1940: Britannian pääministeri Winston Churchill perusti toisen maailmansodan aikana Special Operations Executive-yksikön, jonka tehtävä oli suorittaa Saksan-vastaisia sabotaasi-iskuja Euroopassa.

SOE:n tihutyöt miehitetyillä alueilla saivat saksa­laiset terästämään omaa toimintaansa niin, että se teki MI6:n perin­teisestä vakoilusta liki mahdotonta.

Yhdysvaltojen Office of Strategic Services OSS perustettiin SOE:n mallin mukaan. Toisen maailmansodan jälkeen siitä kehittyi CIA.