Tarkka-ampujat ja tiedotusvälineet pitivät tarkasti silmällä pankkia.

© Scanpix

Tukholma-syndrooma: Panttivangit suojelivat vangitsijoitaan

Pankkiryöstö muuttui panttivankidraamaksi Tukholmassa vuonna 1973, kun kaksi rikollista linnoittautui neljän pankkivirkailijan kanssa holviin. Pelosta ja nälästä huolimatta panttivangit alkoivat tuntea sympatiaa vangitsijoitaan kohtaan.

l. päivä

”Juhlat ovat alkaneet”

Lähes kaksimetrinen, lihaksikas 32-vuotias mies veti käteensä ohuet mustat käsineet. Hän hengitti syvään ja astui ulos Tukholman Norrmalmstorgetilla olevan pienen lehtikioskin vessasta, jossa hän oli naamioitunut.

Oli torstai 23. elokuuta 1973, ja kello oli hieman yli 10 aamupäivällä.

Ruotsalaisten puheenaiheena olivat vajaan kolmen viikon kuluttua pidettävät vaalit ja kuolemaa tekevän kuninkaan Kustaa VI Aadolfin tila. Pian vaalit ja kuningas kuitenkin unohtuisivat hetkeksi.

Jan Erik Olsson eli ”Janne” oli voidellut kasvonsa ruskealla voiteella ja naamioitunut mustalla peruukilla, tekoviiksillä ja aurinkolaseilla, ja nyt hän asteli kohti Norrmalmstorgetin ja Hamngatanin kulmassa sijaitsevaa Kreditbankenin konttoria.

Takkinsa alla hän piilotteli ladattua konepistoolia, jonka piipun suu pilkisti takin liepeen alta.

Olsson oli hljattain nähnyt Steve McQueenin tähdittämän Pakotie-elokuvan, ja elokuva oli hänen mielessään, kun hän asettui jonoon pankin pääkassan eteen kolmen–neljän muun asiakkaan perään.

Elokuvassa konnat oli kuvattu sankareina. Kukaan ei tunnistanut Olssonia eikä hän ollut kertonut aikeistaan kenellekään.

Hän oli laatinut suunnitelmansa huolellisesti, eikä uskonut minkään menevän vikaan. Hänen tarkoituksensa oli ottaa panttivankeja ja vaatia suuria lunnaita. Lisäksi hänellä oli viranomaisille yllätysvaatimus.

Olsson oli jännittyneisyydestään huolimatta tyyni vetäessään konepistoolin takkinsa alta. Hän ampui muutaman laukauksen kattoon ja huusi englanniksi: ”Juhlat ovat alkaneet! Kaikki lattialle!”

Luodit viuhuivat

Laukausten ääni sai useimmat pankissa olleet vaistomaisesti pakenemaan henkensä edestä. Olsson käveli ripeästi tiskin taakse ja käski neljää lattialla tärisevää pankkivirkailijaa, kolmea nuorta naista ja yhtä miestä, nousemaan ylös.

Olsson oli valinnut heidät sattumanvaraisesti pankissa vielä olleiden ihmisten joukosta, mutta tapahtuma tulisi muuttamaan kolmen panttivangin elämän lopullisesti.

Kadulla partioinut poliisi ilmaantui yllättäen pankin Hamngatanille vievän lasioven taakse, ja Olsson ampui nopeasti muutaman laukauksen kohti ovea.

Poliisi sukelsi kiireesti suojaan. Miespuolinen panttivanki sai käskyn sitoa naiset yhteen Olssonin hänelle antamalla köydellä.

Keskellä suurta pankkisalia marmoripylväiden välissä nousivat portaat, jotka peittivät näkymän salin kauimpaan päähän.

Raput veivät yläkertaan johtajien tiloihin. Pääkassan vasemmalla puolella oli 40 neliömetrin suuruinen holvi, jossa oli satoja pankin asiakkaiden käytössä olevia tallelokeroita.

Holvi sijaitsi rakennuksen kulmassa. Siinä ei ollut ikkunoita, ja pankkisaliin kuljettiin kahden paksun oven kautta.

Olsson piti naisia kilpenään liikkuessaan. Muutamia pankin työntekijöitä piileskeli vielä pääkassan takana pöytien alla, joten poliisien aseellinen rynnäkkö pankkiin vaarantaisi viattomien ihmisten hengen.

Se sai vangit pelkäämään poliiseja lähes yhtä paljon kuin pankkiryöstäjääkin. Pitämällä panttivankejaan kilpenään Olsson toimi häikäilemättömästi mutta loogisesti.

Yksi vangeista, Elisabeth Oldgren, kirkaisi äkkiä kovaan ääneen nähdessään rikostarkastaja Ingemar Warpefeltin, joka oli yllättäen ilmestynyt jostain ja osoitti nyt Olssonia 7,65 mm:n Walther-pistoolilla.

Olsson ei pystynyt pitämään silmällä koko pankkisalia ja pankin kahta sisäänkäyntiä. Warpefelt oli onnistunut hiipimään Olssonin huomaamatta alas portaita ylhäältä johtajien kerroksesta, jonne poliisi oli jo täyttä vauhtia perustamassa komentokeskusta. Nyt Olsson kääntyi Warpefeltia kohti.

”Oletko poliisi?” Olsson kysyi englanniksi ja alkoi ampua vastausta odottamatta. Ensimmäinen laukaus oli varoitus, toinen osui Warpefeltiä käteen. Kipu sai hänet pakenemaan portaita ylös sinne, mistä oli tullutkin.

Ampumalla Olsson oli osoittanut, että hänen sanansa kannatti ottaa todesta.

Yksi panttivanki pakeni

”Olkaa aivan rauhallisia”, Olsson sanoi panttivangeille. ”Teille ei tapahdu mitään.” Hänen katseensa pyyhki pankkiholvia, jonne hän sulkeutui naispuolisten panttivankien – 23-vuotiaan Kristin Ehnmarkin, 31-vuotiaan Birgitta Lundbladin ja juuri 21 vuotta täyttäneen Elisabeth Oldgrenin – kanssa.

Pitkänomainen holvi oli jaettu kolmeen osioon, joista yhdessä oli tuoleja ja kirjoituspöytiä. Olsson kyseli naisilta näiden tehtävistä pankissa ja uteli, missä pankin sisäänkäynnit sijaitsivat ja mistä poliisi voisi tehdä rynnäkön holviin.

Miespuolisen panttivangin hän lähetti yläkertaan hakemaan paikalle aseistautumattoman poliisin. Noin kello 11.30 portaita alas asteli 32-vuotias huumeosaston rikostarkastaja Morgan Rylander.

Hänellä ei kuitenkaan ollut valtuuksia käydä neuvotteluja, joten Olsson ei suostunut esittämään hänelle vaatimuksiaan. Panttivanki ei palannut takaisin, joten Olssonilla oli vankinaan enää kolme naista.

Sekä Oldgren ja Lundblad saivat vuorotellen luvan käydä vessassa. Kumpikaan ei paennut, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus.

He eivät halunneet jättää toisiaan pulaan. Naiset huomasivat, että konepistoolein varustautuneet poliisit odottivat vain saadakseen tähtäimeensä Olssonin, joka nyt esitti vaatimuksensa 1,5 miljoonan kruunun lunnaista.

Myöhemmin hän nosti vaatimusta kolmeen miljoonaan ja vaati Rylanderia hoitamaan paikalle jonkun, jolla oli valtuudet käydä neuvotteluita.

Sitten Olsson esitti viimeisen vaatimuksensa, joka muutti koko tilanteen täysin: hän vaati tunnetun rikollisen Clark Olofssonin vapauttamista Norrköpingin vankilasta ja tuomista pankkiin.

Ryöstäjä sai toverinsa paikalle

Ulkona vallitsi kaaos. Ruotsin televisio oli jo ennakkoon varautunut ylimääräisiin lähetyksiin kuninkaan kriittisen tilan vuoksi, ja pankin edustan aukiolle oli kokoontunut tiedotusvälineiden edustajia eri puolilta maailmaa.

Paikalla kuhisi poliiseja, lehdistöä ja uteliaita sivustakatsojia. Tarkka-ampujat asettuivat asemiinsa katoille, ja pankissa pyöri konepistoolein ja luotiliivein varustautuneita poliiseja.

Poliisin toimet yllättivät Olssonin, joka oli uskonut pääsevänsä pankista ulos jo samana iltana mukanaan lunnasrahat, panttivangit ja Clark Olofsson.

Samanlainen panttivankitilanne edellisenä vuonna oli päättynyt siihen, että kolme kroatilaisterroristia oli saanut vaatimuksensa läpi.

He olivat kaapanneet lentokoneen ja saaneet panttivangit vaihdettua kuuteen vangittuun maanmieheensä. Olssonin ajoitus oli kuitenkin huono, sillä polittinen tilanne oli arka vain kolme viikkoa ennen vaaleja.

Pääministeri Olof Palmen kannatusluvut olivat mielipidemittauksissa olleet alhaiset.

Parinkymmenen maan tiedotusvälineet lähettivät torilta tapahtumista suoraa lähetystä aina Yhdysvaltoja myöten, joten Palmella ei ollut varaa menettää tilanteen hallintaa. Niinpä hän päätti hallituksineen noudattaa kovaa linjaa.

Olofsson tuotaisiin paikalle, mutta häntä ei missään tapauksessa saisi päästää pankkiin.

Lisäksi poliisijohto luuli tietävänsä, kuka roisto oli: Kaj Robert Hansson, Olofssonin läheinen ystävä, jonka kanssa tämä oli aikaisemmin samana vuonna tehnyt pankkiryöstön.

Olofsson tuotiin paikalle iltapäivällä. Hänelle oli luvattu rangaistuksen lievennystä, ehkä jopa armahdusta, jos hän pystyisi auttamaan tilanteen purkamisessa ja saisi Hanssonin antautumaan. Aiemmasta päätöksestä poiketen Olofsson sittenkin päästettiin pankkiin.

Äärimmäisen hankala tilanne oli hankaloitunut entisestään, kun pankissa oli panttivankien kanssa nyt yhden rikollisen sijaan kaksi.

Rikolliset sitoivat panttivankien kaulaan narun, johon nämä kuristuisivat, jos poliisi tekisi rynnäkön holviin. Kuva on otettu poliisin holvin kattoon poraaman reiän kautta.

© Scanpix

Poliisit valmistelivat rynnäkköä

Naiset tuijottivat Olofssonia pelokkaan uteliaisuuden vallassa. 26-vuotias ammattirikollinen oli Ruotsissa julkkis, josta käytettiin tiedotusvälineissä tuttavallisesti hänen etunimeään Clark.

Hän oli rauhallinen ja kohtelias. Hän rauhoitti panttivankeja sanomalla, että mitään vaaraa ei ollut, kunhan nämä vain eivät yrittäisi mitään.

Olofsson tunnisti Olssonin, entisen vankitoverinsa, joka oli muutamaa viikkoa aikaisemmin osallistunut yritykseen vapauttaa Olofsson Kalmarin vankilasta.

Hän ei paljastanut Olssonin henkilöllisyyttä panttivangeille eikä viranomaisille. Hänellä oli omat suunnitelmat, mutta tilanne oli hankala. Olisi vain ajan kysymys, ennen kuin poliisille selviäisi, että hän pelasi omaan pussiinsa.

Niinpä hän yritti antaa lehdistölle ja poliisille sen vaikutelman, että Olsson oli epätoivoinen ja hullu rikollinen, joka pystyisi mihin tahansa. Poliisien oli parasta päästää heidät menemään nopeasti rahojen kanssa.

Roistot vaativat poliisilta pakoautoa, ja he halusivat ottaa panttivangeista kaksi nuorinta naista mukaansa lähtiessään.

Olsson ja Olofsson linnoittautuivat holviin, jossa heillä oli käytössään puhelin. He työnsivät kaksi raskasta arkistokaappia holvin sisemmän oven eteen. Olsson vahti panttivankeja raollaan olleen holvin uloimman oven luota nojatuolista, ja Olofsson piti silmällä pankkisalin kassoja ympäröivää aluetta.

Yhtäkkiä hän havaitsi pankkivirkailijan, joka piileskeli kauhuissaan pöydän takana. Olsson kiusoitteli 25-vuotiasta Sven Säfströmiä painamalla konepistoolinsa piipun kohti omaa rintaansa ja ojentaen aseen toisen pään Säfströmille.

Tämä asetti sormensa liipaisimelle mutta ei kuitenkaan painanut sitä.

Olofsson järjesti panttivangeille mahdollisuuden soittaa kotiin ja rauhoitella perheitään. Hän itse hoiti keskustelut poliisin kanssa.

Noin kello 18.30 hän huomasi poliiseja, jotka olivat ryömineet pankkisaliin portaikosta. Hän varoitti Olssonia, joka ampui välittömästi kolme laukausta.

Yksi laukauksista irrotti muurilaastia portaikosta aivan poliisien vierestä. Olofsson tajusi, että kaikki paikallaolijat olivat hengenvaarassa, niin panttivangit, poliisit kuin hän itsekin.

Kello 19.40 poliisi pysäköi sinisen Ford Mustangin pankin Hamngatanin puoleisen sisäänkäynnin luo. Näytti siltä, että roistot päästettäisiin sittenkin lähtemään.

Pakoauto oli kuitenkin varustettu jäljityslaittein, tarkka-ampujat olivat asemissaan ja helikopterit odottivat lähtövalmiina.

Poliisilla ei ollut aikomustakaan päästää roistoja pakenemaan. Näille luvattiin, että he saisivat lähteä, mutta ilman panttivankeja. Olsson ja Olofsson tiesivät, mitä se tarkoitti – poliisi yrittäisi tappaa heidät, kun he pääsisivät liikkeelle.

Palme hallituksineen oli päättänyt olla antamatta periksi. Olssonille valkeni vähitellen, ettei hän pääsisi pankista suunnitelmansa mukaan.

Tämä oli täyttä totta, ei elokuvaa. Pankissa olevien, myös panttivankien, näkökulmasta poliisi oli pettänyt heidät.

Aluksi poliisi oli ollut suostuvinaan Olssonin vaatimuksiin, mutta nyt se kieltäytyi päästämästä naisia vangitsijoidensa mukaan. Luottamuspula poliisiin lähensi panttivankeja roistoihin entistä tiukemmin.

2. päivä

Panttivangit pelkäsivät poliisia

”Miksi ette päästä meitä?” Kristin Ehnmark kysyi puhelimessa poliisilta ja hallitukselta. Kukaan ei vastannut hänen kysymykseensä.

Elisabeth Oldgren suri äänekkäästi rapujuhlia, joihin ei pääsisi, ja Birgitta Lundblad itki kotona odottavien kahden lapsensa vuoksi. Itku ja epätoivo vaihtuivat välillä iloiseen jutteluun ja lämpimään tunnelmaan. Sekalaisesta joukosta oli muodostumassa yhtenäinen yksikkö.

”Haluamme lähteä heidän mukaansa”, Ehnmark kertoi puhelmessa Ruotsin radiolle. ”En pelkää vähääkään Clarkia ja sitä toista kaveria. Pelkään enemmän poliisia.”

Oldgren kertoi televisiouutisillle roistojen vaatimukset: nämä halusivat kaksi revolveria ja luvan saada ottaa kaksi panttivankia mukaansa.

”He päästävät meidät vapaaksi vahingoittumattomina. Uskon vilpittömästi, että niin tapahtuu, kunhan poliisi ei yritä puuttua asiaan”, Oldgren vakuutti.

Perjantaina aamupäivällä poliisin ja viranomaisten käsitys kaapparin arvaamattomuudesta vahvistui, kun poliisilääkäri ja psykiatri Nils Bejerot lähetti oletetun pankkiryöstäjän Kaj Robert Hanssonin 17-vuotiaan pikkuveljen pankkiin puhumaan kaappaajille järkeä.

Bejerot vakuutti, että mitään vaaraa ei ollut, mutta pojan astuessa pankkiin Olsson ampui kahdesti ja huusi: ”Lakkaa jaarittelemasta. Kaj ei ole täällä! Häivy!”

Bejerot oli järkyttynyt. Hän oli lähes tapattanut viattoman pojan. Samalla hän kuitenkin huomasi heikkouden, jota saattoi mahdollisesti käyttää hyväksi. Olsson oli ampunut ihmisiä kohti useita kertoja, mutta ei tappaakseen.

Kaiken kaaoksen keskellä Clark Olofsson vaikutti toimivan järkevimmällä ja normaaleimmalla tavalla niin Olssonin kuin toisaalta poliisin suhteen.

Hän näytti ottavan tilanteen hallintaansa ja kertoi tapahtumista muun muassa toimittajille, jotka nielivät mukisematta hänen ilmaisemansa huolen siitä, että poliisi pelasi uhkapeliä viattomien naisten hengellä.

Olsson torkkui holvin ovella pysytellen hereillä kofeiinitablettien voimalla, kun Olofsson puuhasteli touhukkaana.

Hän poisti ja tuhosi valvontakameroista filmejä ja keskusteli poliisin kanssa. Radiossa kuultiin Ehnmarkin ja Palmen välinen keskustelu, jossa Ehnmark aneli pääministeriltä ratkaisua. Palme pysyi kuitenkin tiukkana eikä antanut piiruakaan periksi.

Illalla Norrmalmstorgetille kaikui pankista kumea jysäys. Olsson oli räjäyttänyt mukanaan olleen pommin saadakseen pontta vaatimuksilleen.

Poliisimestari Kurt Lindroth, joka oli nyt vastuussa poliisin toimista, ei kuitenkaan suostunut neuvottelemaan. Häneen kohdistuivat valtavat paineet, eikä hän aikonut poiketa hallituksen sanelemasta linjasta.

Illalla Olsson riisui valepukunsa, ja panttivangit näkivät ensimmäisen kerran hänet kunnolla. Hänellä oli korkea otsa, viikset ja pulisongit. Hän vaikutti ankaralta ja arvaamattomalta, mutta toisaalta hän oli myös kohtelias ja huolehtivainen.

Panttivangit olivat helpottuneita siitä, ettei hän ainakaan ollut arabiterroristi. Hanssonin veljen kanssa tapahtuneen välikohtauksen jälkeen poliisit puolestaan tiesivät, ettei kaappari ollut se, keneksi he häntä olivat ensin luulleet.

Nyt he olivat varmoja, että myös heidän sovittelijanaan pitämänsä Olofsson oli tiennyt miehen henkilöllisyyden koko ajan.

Norrmalmstorgetin leppoisa tunnelma vaihtui kuumeiseksi, kun Ruotsin poliisivoimat valtasivat aukion.aukion.

© Scanpix

3. päivä

Poliisit sulkivat holvin oven

Varhain lauantaina aamupäivällä panttivangit pongahtivat jaloilleen ja alkoivat kirkua kuullessaan ääniä oven takaa, ja myös tuolissa nuokkunut Olsson havahtui oven takaa kuuluneeseen kolinaan ja räsähtelyyn.

Joku rusikoi ovea voimallisesti. Olsson oli varma, että poliisi yritti rynnäkköä.

Olsson oli levitellyt muoviräjähdettä kokkareina lattialle ja yhdistänyt kasat toisiinsa mustalla sytytyslangalla. ”Jos ette lopeta, pian räjähtää!” Olsson huusi. Meteli kuitenkin jatkui.

Sven Säfström oli varma siitä, että myös ovien välinen tila oli täynnä räjähteitä ja että kaikki oven lähellä olevat lentäisivät kappaleina ilmaan, jos poliisi tunkeutuisi sisään.

Syntyi paniikki. Panttivangit painautuivat kaikin voimin sisäovea vasten pitääkseen poliisin ulkopuolella. Sitten hiljeni. Kukaan ei pyrkinyt sisään.

Olssonille selvisi pian, miksi: poliisi ei ollut yrittänytkään rynnäkköä vaan se oli lukinnut holvin ulomman oven niin, että roistot ja panttivangit olivat nyt sisällä vankeina. Olsson ja Olofsson tiesivät menettäneensä pelin.

Heidän ainoa mahdollisuutensa oli ollut pakoauto, mutta se mahdollisuus oli mennyt. Olsson ennakoi poliisien seuraavaksi käyttävän kaasua.

Hän ilmoitti panttivangeille ampuvansa ensin heidät, sitten Olofssonin ja sitten itsensä.

”En halua nähdä teidän kärsivän”, hän totesi. Seurasi sietämätön odotus. Olofsson oli täysin lamaantunut. He eivät voineet enää soittaa pankista ulos, puhua lehdistön kanssa eivätkä ladella viranomaisille ehtoja.

Naiset alkoivat uskoa, että poliisi oli päättänyt uhrata heidät ja yritti nyt vain keksiä sopivaa veruketta väistämättä edessä olevalle verilöylylle.

Jotakin tehdäkseen he alkoivat järjestellä holvia. Keskelle tehtiin ruokailutila, ja roskakoreista tehtiin vessoja. Holvin ilmanvaihto toimi, mutta pienessä tilassa hajut levisivät kuitenkin nopeasti.

Poliisi oli neuvoton. Sillä ei ollut käytössään kaasua, joka olisi sekä riskitöntä että vaikuttaisi riittävän nopeasti.

Bejerotin analyysit Olssonin motiiveista ja toimintatavoista viittasivat siihen, että tämä oli ammattirikollinen, joka ei halunnut vahingoittaa vankejaan eikä ylipäätään ryhtyä mihinkään, mikä ei ollut suoranaisesti hänen omien etujensa mukaista. Bejerot arvioi, että mitä pidempi aika kuluisi, sitä vaikeampi Olssonin olisi surmata panttivankejaan.

Kukaan ei kuitenkaan pystyisi ennakoimaan, miten Olsson reagoisi, jos tilanne kehittyisi hänen mielestään täysin epätoivoiseksi. Pitkien neuvottelujen jälkeen viranomaiset päättivät lopulta käyttää kaasua.

Olofsson oli sanellut ruoka- ja juomavaatimuksia pankin sisäisen puhelinlinjan kautta komentokeskukseen.

Poliisin avatessa oven yksi naisista ottaisi ruuat vastaan naru kaulansa ympärillä varotoimena. Pyyntöä ei toteutettu.

Naiset pyysivät saada puhua poliisijohdon kanssa, mutta Olofsson tiesi, että pyyntö evättäisiin. Poliisi ei enää kuuntelisi heitä, nyt se vain pelaisi aikaa. Panttivangit saisivat viranomaisten puolesta nääntyä.

Olssonilla oli päärynöitä, jotka hän myöhään illalla jakoi yhtä suuriin osiin niin, että kaikki saivat vähän syötävää.

Hän oli halunnut tulla mahtavaksi rikolliseksi, josta kaikki puhuisivat. Ainakin hänestä nyt puhuttiin.

4. päivä

Poliisi porasi reikiä kattoon

Sunnuntai-iltana kello 22.08 holvin katon toiselta puolelta alkoi kuulua paineilmaporan jytyytys. Poliisi porasi kattoon reikiä, joista kaasu saataisiin sisään, minkä lisäksi poran helvetillisen äänen oli tarkoitus musertaa Olsson henkisesti.

Pora osui sähköjohtoihin, ja holvin valot sammuivat. Tuli aivan pimeää. Ruotsin tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu Säpo nappasi ääniä ja puhetta holvin ilmastointikanaviin asennetuista mikrofoneista.

Äänet vaikuttivat huolestuttavilta: naiset huusivat, minkä tulkittiin viittaavan siihen, että heitä kohdeltiin väkivalloin. Poliisit jatkoivat kuitenkin poraamista.

Vähän ajan kuluttua panttivanki Sven Säfström huomasi pienen muovisen tähystysputken. Olsson raivostui, sillä hän arveli, että putkea pitkin oli tarkoitus johtaa kaasua holviin.

Neuvottelut sisäpuhelimessa rikostarkastaja Bengt-Olof Lövenlon kanssa eivät johtaneet tuloksiin. Olsson uhkasi räjäyttää poran, kun se puhkaisisi holvin katon. Naiset alkoivat anella henkensä puolesta.

”Miksi sinä piinaat niitä naisia?” Lövenlo kysyi.

”Te meitä piinaatte”, yksi holvissa olleista naisista huusi. Toinen nyyhkytti ja pyysi poliiseja lopettamaan poraamisen.

Kun pora puhkaisi holvin katon, Olsson toteutti uhkauksensa ja laukaisi räjähteen. Valtava betonijärkäle irtosi katosta ja putosi rämähtäen lattialle. Olsson oli käskenyt panttivankien suojautua maton alle ja opastanut näitä pitämään suunsa auki räjähdyksen hetkellä, jotta heidän tärykalvonsa eivät puhkeaisi.

Räjähdys vaurioitti poraa, mutta poliisi hankki nopeasti tilalle uuden. Kattoon porattiin useita reikiä, jotta kaasu saataisiin leviämään nopeasti.

Poliisi yritti saada Olssonin tähtäimeensä pankin ulkopuolelta.

© Scanpix

5. päivä Panttivangit uhattiin hirttää

Oli maanantain vastainen yö kello kolme, ja toimittajat parveilivat edelleen pankin edessä olevalla aukiolla.

He kerääntyivät poliisimestari Kurt Lindrothin ympärille, kun tämä apeana ja kuolemanväsyneenä kertoi poliisin lykkäävän porausta kello kahteen asti.

Olsson oli nimittäin pannut panttivangit seisomaan riviin holviin ja kietonut narua näiden kaulan ympäri.

”Jos nyt laskemme sinne kaasua, panttivangeilta menevät jalat alta ja he voivat kuristua hengiltä”, poliisi selitti.

Tilanne seisahtui muutamaksi tunniksi. Olsson oli ostanut aikaa. Hän vaati, että ainakin yhden panttivangin piti koko ajan seisoa hirttonaru kaulassaan. Alun perin löysästi solmitut narut kiristyivät sitä mukaa, kun poliisin rynnäkköä pelkäävät panttivangit vetäytyivät syvemmälle holviin.

Oli edelleen pimeää, ja vain Olssonilla oli toimiva taskulamppu. Lattia oli märkä porasta valuneesta jäähdytysvedestä, ja katosta putoili rappausta ja betonipölyä. Kaikki olivat nälissään ja väsyneitä. Lopulta heille laskettiin juotavaa, hygieniatarvikkeita, vessapaperia ja savukkeita katossa olevan reiän kautta.

Karismaattinen Olofsson viihdytti panttivankeja kertomalla tarinoita rikollisuraltaan. Tunnelma vaihteli iloisesta synkkään. Kaikki tiesivät, että aika alkoi käydä vähiin.

Silti kaikki poliisin kehotukset antautua torjuttiin saman tien. Poliisi aloitti poraamisen uudelleen, ja vangit kuuntelivat transistoriradiosta vuoroin musiikkia, vuoroin uutisia.

Holvissa ajantaju kuitenkin katosi nopeasti. Ulkona kaikki puhuivat panttivangeista ja kaappareista, mutta he eivät saaneet puhua kenenkään kanssa. He kuiskailivat, odottivat ja yrittivät välillä nukkua.

Olsson totesi, että hänen pitäisi ampua Säfströmiä jalkaan, jotta poliisi tajuaisi hänen olevan tosissaan. Naisten mielestä se oli hyvä idea. Kristin Ehnmark sanoi: ”Ei se ole lainkaan vaarallista, sehän on vain jalka.”

Oli pienestä kiinni, ettei poliisin operaatio päättynyt katastrofiin. Poliisin käyttämä CS-kyynelkaasu levisi huonosti, ja poliisi vieläpä annosteli kaasun väärin. Tilanne päättyi onnellisesti Olssonin antautumisen vuoksi. Kuvassa poliisit saattavat Olssonia pankista.

© All over press

6. päivä

Kaasuhyökkäys holviin

Kaikki, myös Olsson, tiesivät, että pian kaikki olisi ohi. Hän ei aikonut kuitenkaan antautua taistelutta.

Hän käski naisten huutaa armoa poranrei’istä. Se ei auttanut. Olsson tähtäsi aseellaan yhteen reikään ja ampui kolmesti. He kuulivat radiosta, että poliisiin oli osunut.

Olsson makaili pöydän ääressä, kun kaasuhyökkäys alkoi. Säfström tunsi kaasun kasvoillaan ja painautui maahan.

Birgitta Lundblad heittäytyi märälle lattialle ja veti maton päänsä yli. Hänestä tuntui kuin hänen kasvonsa olisivat kutistuneet kasaan, ja häntä oksetti.

Olsson nousi ja yritti saada naiset panemaan narut kaulaansa, mutta kukaan ei enää totellut. Kaikki makasivat törkyisellä märällä lattialla ja huusivat yhteen ääneen: ”Me antaudumme!”

Poliisin avatessa holvin oven Olsson oli varma, että he tappaisivat hänet. Hän sanoikin, että naiset halusivat hänen ja Olofssonin lähtevän holvista ensimmäisinä. Lundblad vahvisti hänen sanansa.

”Aivan, hän saa tulla ensimmäisenä, sillä hän on kohdellut meitä hyvin”, Lundblad sanoi.

Kun Olsson kello 21.40 tiistai-iltana asteli ulos läpimärässä paidassa ja käsiraudoissa, häntä olivat vastassa haukkuvat poliisikoirat, välähtelevät salamavalot ja tiedotusvälineiden edustajien buuauskonsertti.

Aamulla lehtien otsikot olivat kirkuneet ”NYT HÄN KUOLEE”. Palme olikin vakuuttanut poliisimestari Lindrothille, että kukaan ei joutuisi vastuuseen, jos Olsson tai Olofsson kuolisi operaatiossa. Torilla vallitsi lynkkausmieliala.

Olofsson oli jo saanut iskun vatsaansa pankissa, ja ulkona hänet tuupattiin käsiraudoissa maahan.

”Älkää lyökö häntä!” huusi Kristin Ehnmark, jota kannettiin kannettiin pankista paareilla ulos.

Poliisi marssitti Olssonia edestakaisin kameroiden edessä. Hän ei tuntenut oloaan lainkaan Steve McQueeniksi Pakotiessä.

Kaasu kirveli joka puolella hänen ruumistaan, ja hänestä tuntui kuin hän olisi ollut tulessa. ”Ampukaa se saatana”, joku katsojista huusi.

Olsson huomasi, että poliisit nauttivat tilanteesta, ja hän ymmärsi heitä. Hän oli kuusi päivää pitänyt Ruotsia jännityksessä ja haavoittanut kahta poliisia. Nyt hän oli onnellinen, että oli sentään vielä elossa.