Teurastamossa lojui kuolleita rottia

Sain tänään kirjeen eräältä Armour and Companyn työntekijältä, jota olin pyytänyt näyttämään Ray Stannard Bakerille kädestä pitäen saman, mitä hän oli näyttänyt minulle puolitoista vuotta sitten.

Hän sanoo, että Bannardin on syytä naamioitua hyvin päästäkseen tutkimaan alueelle, sillä Packingtownissa ollaan nyt todella valppaana.

Siellä, missä ennen oli yksi vartijaa, on nyt kaksi. Ymmärrättehän, että se mitä minä kutsun hylätyn lihan teollisuudeksi, tuottaa satojatuhansia dollareita kuussa.

Herra Armour julistaa tämän päivän The Saturday Evening Postin artikkelissa, että ”Armour and Companyssa tarkastuksessa hylätyistä eläimistä tai ruhoista ei päädy atomiakaan suoraan eikä epäsuoraan, eikä mistään lähteestä, mihinkään ruokaan tai ruuan ainesosaan.”

Pyydän teitä vertaamaan hänen sanojaan seuraavaan otteeseen virallisesta lausunnosta, jonka on antanut lakimies Thomas H. McKee.

Hän tutki asiaa lakifirman toimeksiannosta Chicagossa. McKee kirjoitti: ”Näin kuusi hylättyä sianruhoa roikkumassa rinnakkain.

Sioista kahdella oli ollut kolera. Niiden nahka oli verenpunainen, ja niiden jalat olivat haavoista ruvella. Kolmessa ruhossa oli merkintä ’tuberkuloosi’, mutta ulkoisesti niissä ei näyttänyt olevan mitään vikaa.

Kuudennessa ruhossa oli selvä haavauma toisessa kyljessä. Kaksi miestä oli juuri paloittelemassa yhtä sikaa. Sitten he heittivät minun nähteni palat säiliöön, jonka sisällöstä tehtiin ravintorasvaa.

Kysyin heiltä, miten he erottelivat ne sikojen ruhot, joista tehtiin voitelurasvaa, niistä, joista tehtiin ravintorasvaa. ’Se riippuu siitä, miten huonossa kunnossa ruho on’, miehet vastasivat. Sain sen käsityksen, että kovinkaan moni ruho ei päätynyt voitelurasvalle tarkoitettuun säiliöön.”

Minulle itselleni Packingtownia esitteli eräs nuori lakimies. Hän oli alueelta kotoisin ja oli aiemmin työskennellyt Armourilla, joten hän tunsi paikan hyvin.

Näin omin silmin kinkkuja, jotka oli pumpattu täyteen kemikaaleja pilaantumisen hajun peittämiseksi.

Näin kellareissa tynnyreihin pakattua savustettua naudanlihaa, joka oli niin kamalassa kunnossa, että sitä on mahdotonta edes kuvailla kirjeessä.

Huoneissa, joissa säilytettiin makkaroihin tarkoitettua lihaa, lojui kaikkialla myrkkyyn kuolleita rottia ja kaikki oli rottien ulosteiden peitossa.

Näin, miten kuljetuksen aikana koleraan kuolleita sikoja lastattiin tavaravaunuihin vietäväksi Indianaan Globe-nimiseen paikkaan, jossa niistä tehdään rasvaa.

Tapasin chicagolaisen lääkärin William K. Jaquesin. Hän on bakteriologian professori Illinoisin valtion yliopistossa ja vastasi kaupungin lihantarkastuksista vuosina 1902–1903.

Jaques kertoi nähneensä, miten tarkastuksessa hylätyksi merkittyjä naudanruhoja jätettiin lastauslaitureille, mistä ne vietiin yöllä kaupungille myytäväksi.

Lainaan tohtori Jaquesin sanoja: ”Lääkärinkoulutukseni perusteella tiedän, että eläinten sairauksiin pätevät samat lait kuin ihmisten.

Ruumiinavauksissa sairaudet saadaan selville vain tarkalla sisäelinten tutkimuksella ja mikroskoopilla.

Kuinka monta tällaista tutkimusta asiantuntija voi tehdä päivässä? Kymmenen vaatii pitkän päivän, ja 50 olisi ylivoimainen urakka kenelle tahansa.

Chicagon teurastamoihin saapuu joka päivä 150 000 eläintä. Kuinka monta luotettavaa asiantuntijaa hallitus on palkannut tarkastamaan niiden terveydentilan?

Sanotaan, että heitä olisi noin viisikymmentä, ja oletetaan, että päivittäin teurastettaisiin vain noin 50 000 eläintä.

Se tarkoittaisi tuhatta eläintä asiantuntijaa kohti päivässä, eli sataa tunnissa ja lähes kahta eläintä minuutissa. Mitä hyötyä sellaisesta tutkimuksesta olisi?

Kukaan ei saa tietoa siitä, mitä todella tapahtuu. Tällä hetkellä lihanvälittäjät voivat toimittaa hyväuskoisille kuluttajille mitä tahansa.

Kukaan ei tiedä, paljonko sairautta ja kärsimyksiä se aiheuttaa. Pilaantuneen ruuan kaikkia vaikutuksia on vaikea todentaa ruumiinavauksissa.”

Kirjeestäni tuli todella pitkä, mutta mielestäni tilanteen vakavuus vaatii sitä. Kysytte, onko minulla lisäehdotuksia sen suhteen, mitä maatalousministeriö voisi tehdä.

Ehdotan että toimitte kuten edellä mainittu lakifirma: Etsikää joku, jonka älyyn ja rehellisyyteen luotatte ehdottomasti.

Lähettäkää hänet luokseni tai järjestäkää minulle hänen kanssaan tapaaminen Washingtonissa, niin kerron hänelle, mitä olen nähnyt ja miten.

Voin antaa hänelle sellaisten ihmisten nimiä ja osoitteita, jotka voivat auttaa häntä eteenpäin tutkimuksissaan.

Sitten hänen tulee mennä Packingtowniin työläisenä, kuten minä tein, elää ja tehdä töitä muiden työntekijöiden kanssa ja pitää silmänsä ja korvansa auki.

On ihme, jollei hän silloin muutaman viikon päästä palaa samoin miettein kuin Chicagossa tapaamani brittiläisen The Lancet -lehden erikoiskirjeenvaihtaja, joka totesi, että lihateollisuuden olosuhteet ja toiminta muodostavat ”uhan sivistyneen maailman terveydelle”.

Ystävällisestä kiinnostuksestanne kiittäen, parhain terveisin,
Upton Sinclair

Jälkikirjoitus

Roosevelt allekirjoitti pitkälti Sinclairin paljastusten ansiosta kesäkuussa 1906 Yhdysvaltojen ensimmäisen kuluttajansuojalain nimeltä ”The Pure Food and Drug Act”, jossa määrättiin lihan tarkastuksista ja merkinnöistä. Sitä seurasi monia muita vastaavanlaisia lakeja.