”Sakaali” Carlos: idealistista kuoleman kauppiaaksi

Carlos oli kahden vuosikymmenen ajan maailman pelätyin terroristi. Hän murhasi ja sieppasi ihmisiä kylmäverisesti ja teki useita pommi-iskuja. Alkuaikojen idealismin haihduttua Carlosista tuli murhiin erikoistunut, rahanhimoinen liikemies.

EPA/Scanpix, AFP/Scanpix & Shutterstock

Tilanne oli uskomaton. Johtavien öljyntuottajamaiden järjestön OPECin ministerit kokoontuivat järjestön päämajassa Wienissä, mutta turvallisuutta takaamassa oli vain kaksi itävaltalaispoliisia, eikä sisäänkäynnin luona ollut turvatarkastusta.

Oli aivan tavallinen sunnuntai joulukuussa 1975, ja kaikille tuli täytenä yllätyksenä, kun päämajan aulaan yhtäkkiä hyökkäsi joukko raskaasti aseistettuja terroristeja.

Toinen itävaltalaispoliiseista tarttui pelottomasti ensimmäisenä sisään tulleen terroristin konepistooliin mutta kaatui silmänräpäyksessä maahan luodinreikä kaulassaan. Kaksi terroristia juoksi kohti kokoussalia, jossa öljyministerit olivat koolla.

Heitä vastaan tullut virkailija koetti rohkeasti riistää konepistoolin nuoremman, pulskarakenteisen hyökkääjän kädestä, mutta terroristi veti esiin pistoolin ja ampui virkailijaa kahdesti olkapäähän.

Se olisi jo riittänyt vastarinnan taltuttamiseen, mutta pyssymies ei voinut vastustaa murhanhimoaan, vaan surmasi uhrinsa ampumalla vielä kolme laukausta tätä kohti.

Hyökkääjät syöksyivät kokoussaliin ampuen ilmaan aseillaan. Kokouksen osanottajat heittäytyivät lattialle suojautuakseen – he pelkäsivät viimeisen hetkensä koittaneen.

Äkkiä luotisade lakkasi, ja terroristien johtaja, pulskahko mies, astui esiin omahyväinen virne kasvoillaan. Hän selvästi nautti tilanteesta sanoessaan: ”Minä olen Carlos – nimi lienee tuttu.”

Väkivaltaisia katumellakoita

Carlos, joka tunnetaan myös nimellä Sakaali, oli oikealta nimeltään Ilich Ramírez Sánchez. Hän syntyi Venezuelassa 12. lokakuuta 1949.

Ilichin isä José Ramírez Sánchez oli menestyvä asianajaja ja vasemmistohenkinen, äiti Elba Maria oli harras katolinen.

Lapset olivat vanhemmille kaikki kaikessa, ja nämä hemmottelivat poikiaan ehdoitta.

José ihaili venäläistä vallankumoussankaria Vladimir Iljitš Leniniä, ja perheen kolme poikaa saivatkin etunimikseen Vladimir, Ilich ja Lenin.

Sotilasjuntta oli kaatanut Venezuelan hallituksen vuotta ennen Ilichin syntymää, ja poika kasvoi maassa, jonka arkea leimasivat väkivalta, korruptio ja valtavat luokkaerot.

Hän omaksui isänsä vallankumoukselliset ajatukset.

Vuonna 1962 Ilich aloitti opinnot Liceo Fermin Toro -nimisessä koulussa, jonka oppilaista suurin osa oli vasemmistolaisia, ja osallistui väkivaltaisiin mielenosoituksiin.

Armeija ja poliisi yrittivät taltuttaa mielenosoitukset kyynelkaasun ja pamppujen avulla, mihin nuoriso vastasi heittelemälle virkavaltaa katukivillä ja polttopulloilla.

Lastensa turvallisuudesta huolestunut José Ramírez lähetti vuonna 1966 perheensä Lontooseen, missä pojat pääsivät hyviin yksityiskouluihin. Saatuaan päättötodistuksensa Ilich ja Lenin pyrkivät Moskovan kansainväliseen Patrice Lumumban yliopistoon.

Ramírezit eivät olleet kommunisteja; José toki ihaili Marxia ja Leniniä mutta hän ei tukenut Venezuelan kommunistisen puolueen linjaa eikä koskaan liittynyt puolueen jäseneksi.

Kaksi puolueen perustajista oli kuitenkin hänen pitkäaikaisia ystäviään, minkä ansiosta Ilich ja Lenin pääsivät ilman puolueen jäsenkirjaa Venezuelan kommunistipuolueen delegaation mukana Moskovaan.

Moskovassa tyttöjä iskemässä

Saavuttuaan Moskovaan vuoden 1968 lopulla 19-vuotias Ilich ryhtyi opiskelemaan matematiikkaa ja kemiaa.

Opintojen tai neuvostoyhteiskuntaan tutustumisen sijaan nuorukainen kuitenkin keskittyi uuteen ykkösharrastukseensa, tyttöihin.

Kansainvälinen yliopisto oli hänen silmissään kuin suuri noutopöytä täynnä kaikkialta maailmasta tulleita kauniita tyttöjä, ja Ilich oli heidän keskellään kuin lapsi makeiskaupassa. Hän aloitti yhdestä ja pyrki järjestelmällisesti käymään läpi koko valikoiman.

Jotkut tytöistä kieltäytyivät, mutta moni sanoi Venezuelan pojalle kyllä, ja Ilichillä saattoi kerralla olla kaksi tai kolmekin tyttöystävää.

On sinänsä arvoitus, mitä naiset pulleahkossa nuorukaisessa näkivät, mutta ilmeisesti hänellä oli poikkeuksellista viehätysvoimaa, sillä moni piti häntä melkoisena hurmurina.

Kun Ilich nautti Moskovassa opiskelijaelämästä, sissiliikkeen johtaja Douglas Bravo taisteli joukkoineen Venezuelan vuorilla.

Maan kommunistinen puolue ei hyväksynyt heidän toimiaan, sillä se halusi ratkaista tilanteen rauhanomaisin keinoin. Bravoa ihaileva Ilich päätti perustaa salaisen ryhmän, joka liittyisi Bravon joukkoihin.

Yliopisto-opinnot eivät enää kiinnostaneet, Ilichiä, vaan hän oli päättänyt ryhtyä ammattisissiksi. Hänen ensisijaisena toiveenaan oli päästä tovereineen sotilaskoulutukseen Lähi-Itään.

Yliopistossa Ilich tapasi palestiinalaisopiskelijan, joka oli Palestiinan vapautuksen kansanrintaman PFLP:n jäsen ja jolla oli tarjota tarvittavat kontaktit.

Asia edistyi sangen nopeasti, kun Ilichin yliopistoon perustama salainen solu paljastui ja hänet sekä parikymmentä muuta venezuelalaista karkotettiin Neuvostoliitosta.

Isänsä ja äitinsä (kuvassa vasemmalla) hemmottelema Carlos vietti nuorena railakasta playboy-elämää.

© Reuters/Scanpix

Opiskelijasta palestiinalaississiksi

Heinäkuussa 1970 Ilich saapui Beirutiin, ja jo parin viikon päästä hän oli PFLP:n taisteluleirillä Jordaniassa. Se oli hänen ensimmäinen askeleensa terrorismin synkällä polulla.

PFLP:llä oli Jordaniassa 6 000 aseistettua miestä, ja jonkin aikaa järjestö oli kuin valtio valtiossa.

ärjestö oli kuitenkin ajautumassa avoimeen sotaan Jordanian armeijan kanssa, ja parin viikon kuluttua Ilichin koulutusleiri tyhjennettiin.

Hän joutui lähtemään maasta, sillä palestiinalaiset eivät enää pystyneet takaamaan ulkomaalaisten turvallisuutta.

Ilich vastusti voimakkaasti PFLP:n johdolta tullutta määräystä – ei hän ollut matkustanut Lähi-itään Kalašnikovin käyttöä opiskelemaan, vaan halusi saada perusteellisen koulutuksen.

Lopulta hänet suostuttiin siirtämään toiselle koulutusleirille, mutta yhdellä ehdolla: hänen olisi sitouduttava täysin PFLP:n toimintaan ja vaatimuksiin.

Ilich suostui empimättä. Hän oli nyt täysivaltainen terroristijärjestön jäsen, ja jo muutaman viikon päästä hän pääsi soveltamaan saamiaan oppeja käytännössä.

Kun PFLP:n ja Jordanian väliset jännitteet purkautuivat aseellisiin yhteenottoihin, Ilich taisteli innokkaasti tovereidensa rinnalla.

Palestiinalaisrintaman mahdollisuudet olivat kuitenkin mitättömät.

Lopulta PFLP:n 6 000 miehestä oli jäljellä enää kaksisataa, ja Ilich lähetettiin Jordaniasta Lontooseen, missä hänen oli määrä liittyä järjestön eurooppalaiseen osastoon, Commando Boudiaan.

Ensimmäinen terroriteko

Palattuaan Lontooseen Ilich saattoi jälleen olla perheensä parissa. Nämä eivät tienneet mitään pojan Lähi-idän seikkailusta vaan luulivat hänen olleen kiertelemässä Eurooppaa.

Ilahduttaakseen vanhempiaan Ilich ryhtyi jälleen opiskelemaan, mutta enimmän aikaa hän tuhlasi isänsä rahoja ja huvitteli Lontoon villeimmissä yökerhoissa.

Kului jonkin aikaa, ennen kuin PFLP löysi käyttöä Ilichille.

Hän ei ollut mukana verisessä attentaatissa, jonka PFLP teki Münchenin olympiakisoissa 1972, vaan sai ensimmäisen tehtävänsä vasta vuoden 1973 lopulla.

Hänet määrättiin likvidoimaan sionistien johtohahmo ja tunnettu liikemies Joseph Edward Sieff.

Joulukuun 30. päivänä Ilich soitti Sieffin ovikelloa, ja oven avauduttua hän syöksyi asuntoon pistooli kädessä ja ampui Sieffiä lähietäisyydeltä päähän.

Sieff kaatui maahan, mutta Ilich ei ollut ampunut tarkasti: otsaan tarkoitettu luoti osuikin Sieffiä nenän alle, ja uhri oli yhä elossa.

Ilich koetti ampua uudestaan, mutta kun pistooli vain naksahti pari kertaa, hän otti jalat alleen. Sieff selvisi hyökkäyksestä hengissä, mutta epäonnistuneesta iskusta alkoi kuitenkin Ilichin pitkä terroristin ura.

Uusi ja vaativampi tehtävä

Vuonna 1975 Ilich nousi askeleen terroristien arvoasteikossa, kun japanilainen Yoshiaki Yamada pidätettiin Pariisissa. Yamada kuului Japanin punainen armeijakunta -nimiseen terroristijärjestöön, jolla oli läheiset suhteet PFLP:n kanssa.

PFLP:lle oli elintärkeää vapauttaa Yamada, ennen kuin ranskalaiset kuulustelijat kiskoisivat hänestä liikaa tietoja. Vastuu tehtävästä lankesi tuolloin Pariisissa asuneelle Ilichille. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän johti suurta operaatiota – kyseessä oli siis näytön paikka.

Terroristit päättivät tehdä rynnäkön Ranskan Haagin suurlähetystöön ja ottaa henkilökunnan panttivangeikseen ja neuvotteluvalteikseen. Kolme japanilaista tekisi iskun, ja operaation suunnitellut Ilich antaisi tarvittaessa apua.

Japanilaiset hyökkäsivät suurlähetystöön ja ottivat 11 panttivankia, jotka uhattiin tappaa, mikäli Yamadaa ei vapautettaisi.

Tilanne ajautui kuitenkin umpikujaan, kun ranskalaiset yllättäen ilmoittivat, että he kansainvälisten sopimusten vastaisesti ampuisivat Yamadan, jos panttivankeja vahingoitettaisiin.

Raaka isku ratkaisi tilanteen

Tilanne oli äärimmäisen kireä, eikä ratkaisua näyttänyt löytyvän, joten Ilich päätti ryhtyä toimiin. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä hän käveli sisään Pariisin Boulevard St. Germainilla sijaitsevaan, täpötäyteen Le Drugstore -kahvilaan taskussaan pistooli ja kaksi käsikranaattia.

Vaikka kahvila oli täynnä lapsia vanhempineen, Ilich jatkoi suunnitelmansa toteutusta. Kylmän määrätietoisesti hän nousi portaat kahvilan toiseen kerrokseen, irrotti toisesta kranaatista sokan ja heitti kranaatin keskelle alapuolellaan olevaa ihmisjoukkoa.

Muutaman sekunnin päästä kuului valtava pamaus, ja kaaos täytti Le Drugstoren. Ilma täyttyi kranaatinsirpaleista ja astioiden palasista. Kaksi ihmistä kuoli heti ja yli 30 haavoittui.

Ihmiset huusivat paniikissa, erään tarjoilupöydän päällä makasi silpoutunut ruumis ja kaiken keskellä juoksi pieni lapsi, jonka toinen käsi oli repeytynyt irti.

Ilich kulki silloin jo rauhallisesti pois päin pitkin Boulevard St. Germainia, kääntyi kadunkulmasta, sitten toisesta ja katosi suurkaupungin sokkeloihin.

Hetkeä myöhemmin hän soitti puhelinkopista lyhyen puhelun: jos Yamadaa ei vapautettaisi välittömästi, seuraava pommi räjähtäisi täpötäydessä elokuvateatterissa.

Ranskalaiset antoivat periksi, ja Yamada sekä suurlähetystössä olevat terroristit saivat käyttöönsä lentokoneen, jolla he lensivät Syyriaan.

Ilich oli voittanut tämän erän, mutta hinta oli kova: hän astui nyt alueelle, josta ei enää ollut paluuta ymmärryksen tai anteeksiannon piiriin. Jos hänessä joskus oli ollut jotakin hyvää, se kaikki oli nyt poissa.

Sakaali teki useita virheitä ja jätti majapaikkoihinsa passeja ja aseita, joiden avulla poliisit pääsivät hänen jäljilleen.

© AP/Polfoto

Saddamilla oli käyttöä Carlosille

Ilich Ramírez Sánchezia ei enää ollut – tilalla oli viattomia ihmisiä tarpeen tullen surutta surmaava rikollinen nimeltä Carlos. Pariisin isku teki Carlosista maailman pelätyimmän terroristin.

Tiedotusvälineet kuvailivat häntä huipputason ammattitappajaksi, mutta suuri osa kirjoituksista oli lopulta pelkkää sepitettä. Erään lähteen mukaan Carlosilla oli hallussaan pieni atomipommi, toinen puolestaan oli tietävinään, että mies oli mielenterveytensä menettänyt entinen KGB-agentti.

Todellinen Carlos kuitenkin poikkesi syntyneestä mielikuvasta. Hän ei ollut koskaan työskennellyt KGB:n lukuun eikä hänellä tietenkään ollut ydinasetta. Hän ei myöskään ollut lehdistön kuvailema ”huipputason ammattilainen".

Carlosin puuhat olivat usein melko harrastelijamaisia, ja hän pilasi toiminnallaan monta helppoakin operaatiota. Hän hutiloi, otti tarpeettomia riskejä ja veti usein myös toverinsa tarpeettomiin vaaratilanteisiin.

Carlosin esimies, palestiinalainen Wadi Haddad, johti PFLP:n tärkeintä siipeä.

Hän oli hyvin selvillä Carlosin heikkouksista, mutta koska Carlosin kova maine oli hyödyksi Haddadin terrorikampanjalle, esimies teki kaikkensa, että kovaa mainetta myös pidettiin yllä. Viis tosiasioista, kunhan länsimaat pysyivät varpaillaan.

Haddad työskenteli irakilaisten laskuun, ja kun PFLP iski OPECin päämajaan Wienissä, käskyn takana oli Irakin diktaattori Saddam Hussein.

Iskussa käytetyt aseet oli lähetetty Irakin suurlähetystöön diplomaattipostina, ja Saddam halusi itse päättää, kuka johtaisi iskua. Tehtävä annettiin Saddamin vaatimuksesta Carlosille.

Öljyn maailmanmarkkinahinta oli jo sovittu, mutta Saddam halusi hintojen nousevan sovitusta tasosta, sillä hän tarvitsi lisää rahaa voidakseen ryhtyä sotaan Irania vastaan.

Saudi-Arabian öljyministeri, šeikki Zaki Yamani, jota Saddam piti Yhdysvaltojen lakeijana, vastusti hinnannousua, ja tästä syystä Saddam halusi murhauttaa sekä šeikin että Iranin öljyministerin. Se oli Wienin iskun salainen tarkoitus.

Myös Carlos osallistui OPEC-iskuun, ja siitä tuli hänen uransa dramaattisin tehtävä.

Carlos tuomittiin elinkautiseen vankeuteen 23. joulukuuta 1997. Tuomio pantiin täytäntöön Ranskassa.

© Corbis/All Over

Ahneus vei voiton

OPECin päämajassa hengissä selvinnyt itävaltalaispoliisi syöksyi puhelimeen ja teki hälytyksen. Viidessä minuutissa paikalle tullut itävaltalainen terrorisminvastainen yksikkö teki rynnäkön rakennukseen.

Sisällä sotilaat joutuivat laukaustenvaihtoon terroristijoukkioon kuuluvan saksalaisen Hans Joachim Kleinin kanssa, ja Klein haavoittui hengenvaarallisesti. Tällöin yksi terroristeista heitti ilmaan käsikranaatin, ja turvallisuusjoukot joutuivat pikaisesti vetäytymään rakennuksesta.

Terroristit vaativat, että heidän julkilausumansa luettaisiin Itävallan radiossa. Lisäksi seuraavaksi aamuksi paikalle olisi saatava linja-auto, joka veisi heidät ja 35 panttivankia lentoasemalla.

Siellä puolestaan piti olla valmiina tankattu lentokone. Terroristien päämäärä oli Jemenissä sijaitseva Aden, mutta heillä oli aikomus lentää ensin Tripoliin, jotta isku saataisiin näyttämään Libyan diktaattorin Muammar Gaddafin järjestämältä.

Miltei kaikkien öljymaiden painostamana Itävalta suostui terroristien vaatimuksiin. Seuraavana päivänä lentokoneen jo noustua ilmaan ilmeni kuitenkin ongelmia: Libya ei antanut koneelle laskeutumislupaa.

Lupa heltisi vasta, kun Carlos pakotti panttivankien joukossa olleen Libyan öljyministerin anomaan sitä koneen radion välityksellä. Ongelmat jatkuivat Tripolissa, kun lentäjä ilmoitti, että konetta ei voisi lentää Tripolista Bagdadiin tankkaamatta välillä.

Carlos oli arvioinut lentomatkan 2 200 kilometrin mittaiseksi, mutta todellisuudessa väli oli 3 300 kilometriä.

Ongelma ratkaistiin niin, että ensin lennettiin Algeriin, jossa Algerian presidentti Houari Boumédiènne käynnisti neuvottelut Carlosin kanssa. Suulas terroristi oli paljastanut, että Saudi-Arabian ja Iranin ministerit oli tarkoitus tappaa.

Algerialaiset neuvottelijat saivat Carlosin ymmärtämään, että sen kaltaisen murhateon jälkeen Wadi Haddad ei enää kykenisi tätä suojelemaan.

Algeria tarjosi Carlosille turvapaikkaa, mikäli hän tyytyisi murhien sijasta lunnasrahoihin.

Carlos vaati kymmenen miljoonan dollarin lunnaita jokaisesta panttivangista siten, että rahat maksettaisiin suoraan hänelle eikä PFLP:lle.

Sekä Saudi-Arabia että Iran ilmoittautuivat maksajiksi, ja rahat talletettiin Algerian valtionpankkiin. Tämä ratkaisi tilanteen, mutta Carlos oli omaa etuaan tavoitellessaan rikkonut saamaansa käskyä ja samalla pettänyt asian, jonka puolesta oli väittänyt taistelevansa.

Idealisti Ilichistä oli lopullisesti tullut tappaja nimeltä Carlos, joka piti seuraavien vuosikymmenien ajan länsimaita kauhun vallassa.

Carlos ei ollut kuitenkaan aikansa ainoa terroristi, ja 2000-luvulla terroriteot ovat vain jatkuneet ja muuttaneet muotoaan...

Lue esimerkiksi terroristi Osama bin Ladenista, Saudi-Arabian rikkaimpiin kuuluvan perheen pojasta, joka aloitti verisen ristiretken Yhdysvaltoja vastaan.

Lue myös:

Terrorismi

Terrori-isku: Pariisi on ollut aina terrorin kohteena

5 minuuttia
Poliitikot

Bolívar: Nuori kapinallinen ajoi Espanjan Etelä-Amerikasta

4 minuuttia
Amerikan historia

Latinalaisen Amerikan sankarit

5 minuuttia

Kirjaudu sisään

Virhe: Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
NäytäPiilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!