Arvaamaton diktaattori Idi Amin päästi kaapatun koneen laskeutumaan maahansa. Hän oli Israelin verivihollinen, ja monet matkustajista olivat juutalaisia.­

Rikokset - Terrorismi

Panttivankina Idi Aminin luona

Lomamatkalaisten lento sai painajaismaisen käänteen, kun Pariisin-kone kaapattiin ja kauhistuneet panttivangit vietiin 4 000 päähän Afrikkaan. Siellä heitä pitivät vankeinaan sekä kaapparit että hirmuvaltias Idi Amin.

27. kesäkuuta 1976, klo 12.30, Ateena

Air Francen lento 139 Tel Avivista teki välilaskun Ateenaan ja lähti kohti Pariisia.

Ateenassa oli läkähdyttävän kuuma, kun Air Francen lento 139 rullasi kiitoradalle ja nousi kohti Pariisia. Kaikki vaikutti olevan kunnossa, mutta koneen 246 matkustajasta moni oli silti rauhaton.

Kone oli lähtenyt Tel Avivista samana aamuna, ja matkustajissa oli monia israelilaisia, jotka olivat oppineet pelkäämään terrori-iskuja. Yksi heistä oli Sarah Davidson, joka matkusti yhdessä miehensä Ariahin sekä kahden poikansa Ronin ja Bennien kanssa. He olivat matkalla lomalle Yhdysvaltoihin, ja Sarah oli ollut huolissaan jo Ariahin ostaessa perheelle lippuja Air Francen lennolle.

”Valitaan jokin toinen lento. Kuka tietää, mitä lennolla voi tapahtua, kun välilasku on Ateenassa”, hän sanoi tietoisena siitä, että Ateenan lentokenttä oli heikon turvallisuutensa vuoksi terroriiskuja suunnittelevien suosiossa.

Ariah tyynnytteli huolestunutta vaimoaan, joka ei kuitenkaan saanut pahoja aavistuksia mielestään. Ateenan turvatarkastus oli vaikuttanut juuri niin puolivillaiselta kuin hän oli pelännytkin, ja monet koneeseen nousseista uusista matkustajista näyttivät palestiinalaisilta. Sarahin ajatukset keskeytyivät, kun pitkä mies nousi penkistään koneen etuosassa ja alkoi huutaa kovaan ääneen.

27. kesäkuuta 1976, klo 12.40, lento 139 Välimeren yllä

Neljä pistoolein ja käsikranaatein aseistautunutta kaappaajaa tunkeutui ohjaamoon.

Osa matkustajista luuli, että huutava mies oli vain tuohtunut matkustaja, mutta samassa kaksi muuta miestä nousi ylös ja juoksi ensimmäiseen luokkaan. He asettuivat oven viereen ja huitoivat käsikranaatti toisessa ja pistooli toisessa kädessä. Matkustajat alkoivat kirkua. Sarahin poika tarttui äitiinsä.

”Äiti, en tahdo kuolla, en tahdo kuolla!” hän nyyhki, ja järkyttynyt Sarah yritti rauhoittaa poikaansa.

Miehistö kuuli matkustajien huudot ohjaamoon. Kokenut lentäjä Michel Bacos pysyi rauhallisena ja epäili aluksi, että lennolla oli ehkä syttynyt tulipalo. Sitten ohjaamoon tunkeutui pistoolin kanssa vaalea nuorimies, joka huusi kiihtyneenä, että lentokone oli kaapattu ja se pitäisi kääntää heti kohti Libyaa. Kone kaartoi vasemmalle, ja matkustajat kuulivat pian kaiuttimista uuden äänen: ”Tämä on kapteeni Basil Al-Kubaisi, Palestiinan vapautuksen kansanrintaman Che Guevaran joukkojen jäsen. Lentokone on kaapattu. Teille ei tapahdu mitään, jos noudatatte käskyjämme.”

Matkustajat hätisteltiin pois istuimiltaan. Kaikkia pyydettiin tyhjentämään taskunsa, ja naiset sekä lapset eristettiin ensimmäiseen luokkaan. Matkustajille selvisi hiljalleen, että kaappaajia oli neljä: kaksi arabeilta vaikuttavaa ja kaksi saksalaista. Saksalaisista toinen oli aggressiivisesti käyttäytyvä nainen, joka halusi itseään kutsuttavan Halimaksi. Hän kulki keskikäytävää edestakaisin vaaleassa peruukissa käsikranaattia pidellen.

Lento laskeutui libyalaiseen Benghazin satamakaupunkiin, ja matkustajat näkivät, kuinka paikalliset sotilaat ympäröivät koneen, kun se tankattiin. Koneesta päästettiin pois nainen, joka kertoi olevansa raskaana ja pelkäävänsä saavansa keskenmenon. Pian sen jälkeen kuului ilmoitus, että lento 139 nousisi jälleen ilmaan, tällä kertaa kohti nimeämätöntä päämäärää.

27. kesäkuuta 1976, klo 16.15, Tel Aviv

Tilanteen vakavuus selvisi Israelin pääministerille, joka kutsui ministerit hätäkokoukseen.

Israelin hallitus piti viikoittaista kokoustaan, kun pääministeri Yitzhak Rabin pyydettiin yhtäkkiä ulos kokoushuoneesta. Palatessaan hän näytti huolestuneelta. Hän keskeytti kokouksen ja pyysi neljää ministeriä jäämään paikalle.

Israelin hallitus ei ollut ensi kertaa tekemisissä konekaappauksen ja panttivankien kanssa. Kaappauksia oli tehty 29 siitä lähtien, kun ensimmäinen israelilainen El Al -lento oli kaapattu vuonna 1968. Lisäksi panttivankeja oli otettu usein maan pinnalla, kuten kaksi vuotta aiemmin, jolloin terroristit olivat tunkeutuneet kouluun israelilaisessa Ma’alotin kaupungissa.

Iskussa kuoli 27 henkeä, suurin osa lapsia.

Aiemmat iskut olivat vielä tuoreessa muistissa, kun Yitzhak Rabin alkoi käydä läpi käynnissä olevaa kaappausta. Terroristit eivät olleet esittäneet vaatimuksia, mutta pääministeri muistutti Israelin käytännöstä kaappaus- ja panttivankitilanteissa: ”Israel ei lähtökohtaisesti suostu koskaan terroristien vaatimuksiin.”

Viranomaisten yksittäisenkin myöntymisen pelättiin johtavan iskujen lisääntymiseen.

28. kesäkuuta 1976, klo 2.00 yöllä, Saharan yllä

Kaapatut istuivat kylmässä matkustamossa lentäen kohti tuntematonta päämäärää.

Kaapattu lentokone lensi pilkkopimeässä Afrikan yllä. Koneessa oli kylmä, ja matkustajat yrittivät lämmitellä huopien, tyynyjen ja sanomalehtien avulla. Harva pystyi nukkumaan pelätessään lentäjän tekevän hermostuksissaan kohtalokkaan virheen tai murehtiessaan, että mikään maa ei sallisi koneen laskeutumista.

Kello 3.15 kaiuttimesta kuului jälleen yhden kaappajan ääni, joka kertoi koneen olevan Ugandan ilmatilassa: ”Kaikki järjestyy. Paikallinen armeija suojelee meitä.” Lasku sujui ongelmitta, ja kaappaajanelikko vaikutti ilmeisen helpottuneelta, kun kone rullasi kohti terminaalia. Terroristit vilkuttivat ikkunoista ulkona oleville sotilaille. Matkustajista näytti selvästi siltä, että lentoa 139 oli odotettu ja kaappaajat olivat ystäviensä keskuudessa.

28. kesäkuuta 1976, iltapäivä, Tel Aviv

Israelin armeija arvioi erilaisten pelastusoperaatioiden onnistumismahdolllsuuksia.

”Ugandassa!?” Yitzhak Rabin huudahti kiukkuisena kuullessaan, että kaapattu kone oli laskeutunut Entebben lentokentälle Ugandaan ja että maan hallinto teki yhteistyötä terroristien kanssa.

Israel oli ollut aiemmin hyvissä väleissä Ugandan kanssa. Vuodesta 1962 eteenpäin se oli kymmenen vuoden ajan tukenut maan armeijaa toimittamalla sille hävittäjäkoneita ja kouluttamalla lentäjiä saadakseen alueelta liittolaisen. Suhteet olivat viilentyneet, kun diktaattori Idi Amin oli noussut valtaan. Amin oli kääntynyt islaminuskoon ja tuki palestiinalaisten vaatimuksia omasta valtiosta.

Rabin määräsi ilmavoimien upseerin Joshia Shanin arvioimaan, olisiko pelastusretki ylipäätään mahdollinen. Matkaa Israelista Entebben lentokentälle Ugandaan oli yli 3 500 kilometriä, mikä tekisi mistä tahansa sotilasoperaatiosta poikkeuksellisen vaikean.

Vain C-130 Hercules-koneilla voisi lentää tankkaamatta niin pitkälle, mutta kuinka sotilaat ehtisivät pelastaa panttivangit ennen kuin terroristit huomaisivat operaation? Entä miten Ranska suhtautuisi iskuun? Kaappausdraama oli ensisijaisesti Ranskan ongelma, sillä kaapattu kone oli ranskalainen. Ranskan hallitus oli kuitenkin neuvoton ja toivoi diplomaattista ratkaisua. Joshia Shani ja muu Israelin upseeristo eivät saaneet juurikaan tukea ajatuksilleen sotilaallisesta ratkaisusta.

29. kesäkuuta 1976, keskipäivä, Entebben lentokenttä Ugandassa

Matkustajat siirrettiin hylättyyn terminaaliin ankeisiin olosuhteisiin.

Entebben lentokentän vanhassa terminaalissa haisi hiki, kun Air Francen lennon 139 matkustajat sekä miehistö eli kaikkiaan 257 ihmistä tungettiin yhteen 300 neliömetrin tilaan. Terminaali oli hylätty jo aikaa sitten, ja pölyä ja hämähäkinseittejä oli kaikkialla. Patjoja oli vain muutama, ja nekin kuhisivat syöpäläisiä.

Vessaan päästäkseen piti pyytää kaappareilta lupa, mutta vessat tukkeutuivat nopeasti, joten panttivangit mieluummin pidättelivät hätäänsä niin pitkään kuin mahdollista.

Iltapäivällä ulkoa kuului helikopterin ääni. Koneesta nousi Ugandan presidentti Idi Amin. Hirmuhallitsija oli hyvällä tuulella, kun hän asteli terminaaliin: ”Tervetuloa Ugandaan!” hän jyrähti ja hymyili niin, että liidunvalkoiset hampaat loistivat mustista kasvoista.

Sitten Amin piti puheen, jossa hän kertoi, kuka oli, ja selitti antaneensa henkilökohtaisesti luvan kaapatun koneen laskeutumiselle.

Idi Amin tapasi panttivangit Entebbessä ja ilmoitti, että kaappaajilla oli hänen henkilökohtainen lupansa käyttää paikkaa vankilana.

Panttivangit saivat illalla riittäväksi syödäkseen. Pian aterian jälkeen miespuolinen saksalaiskaappaaja tuli huoneeseen. Hänellä oli mukanaan nimilista. ”Jaamme teidät kahteen ryhmään, jotta saisitte enemmän tilaa. Jakoa ei tehdä kansalaisuuden perusteella. Ne, joiden nimet seuraavaksi huudan, siirtyvät välittömästi viereiseen huoneeseen.”

Panttivankien pelko vain kasvoi. Terroristin vakuutteluista huolimatta kaikki luetellut olivat juutalaisia tai muita Israelin passin haltijoita. Peloissaan israelilaiset nousivat yksitellen ja kumartuivat tilaa jakavan puomin ali siirtyäkseen viereiseen huoneeseen.

Puomin takana odotti aseistautunut saksalaisnainen muutaman apurin kanssa. Iäkäs juutalaismies Yitzhak David siirtyi puomin ali muiden mukana. Hän oli selvinnyt 30 vuotta aiemmin hengissä saksalaisten keskitysleiriltä, mutta nyt hän oli jälleen saksalaisten komenneltavana. Tilanteen vakavuus selvisi panttivangeille, kun kaapparit lopulta kertoivat vaatimuksensa: he halusivat 53 pääasiassa Israelin vankiloissa istuvaa terroristia vapautettavan. Ellei heidän vaatimuksiinsa suostuttaisi, panttivangit surmattaisiin. Kaappaajat ilmoittivat vaatimuksensa olevan ehdoton.

30. kesäkuuta 1976, klo 14.00, esikaupunki Tel Avivissa

Vanha ystävä yritti vedota diktaattori Idi Aminin myötätuntoisuuteen.

”Haloo, puhunko presidentin kanssa?”

Israelilainen upseeri Baruch Bar-Lev soitti kodistaan Tel Avivin rauhallisesta esikaupungista suoraan Idi Aminille toivoen voivansa vaikuttaa kaappausdraaman kulkuun. Soitosta oli sovittu Israelin hallituksen kanssa, ja Bar-Levin uskottiin olevan oikea mies tehtävään. Hän oli ollut valtioiden lämpimien suhteiden aikaan sotilasattaseana Ugandassa, ja hän oli tutustunut Aminiin, kun tämä vielä hivuttautui ylöspäin Ugandan armeijan hierarkiassa.

Miehet olivat ystävystyneet, ja Amin oli jopa vieraillut Bar-Levin kutsusta Israelissa. Bar-Lev yritti nyt puhua vanhalle ystävälleen järkeä.

”Kenen kanssa keskustelen?” Amin kysyi.
”Täällä on Bar-Lev.”
”Mitä kuuluu, ystävä hyvä? Onpa mukavaa kuulla ääntäsi.”
”Soitan kotoa. Olen kuullut viime päivien tapahtumista, ystäväni. Haluaisin kysyä, voisitko tehdä minulle palveluksen?”

Miehet puhuivat pitkään. Bar-Lev yritti ylipuhua Aminin puuttumaan terroristien toimiin, mutta presidentti vältteli aihetta. Lopuksi Bar-Lev yritti vedota Aminin turhamaisuuteen. ”Muistatko vielä, mitä äitisi sanoi ennen kuolemaansa? Hän pyysi sinua auttamaan israelilaisia Pyhällä maalla. Pelasta ne ihmiset, jos haluat jäädä historiaan jalona ja pyhänä miehenä ja saada ehkä Nobelin rauhanpalkinnon. Tämä on sinulle oivallinen tilaisuus.”

Puhelinlinjan toisessa päässä oli hetken hiljaista. Sitten Amin vastasi: ”Mitä sinulle kuuluu? Kuinka vaimosi voi?”

Puhelu päättyi tuloksettomana, mutta nauhoitus siitä lähetettiin heti Israelin hallitukselle. Hallitus päätteli, ettei Aminia saataisi millään luovuttamaan israelilaisia panttivankeja. Kaikki muut panttivangit kuitenkin yllättäen vapautettiin; ensin ranskalaiset, ja muutaman tunnin päästä myös muiden maiden kansalaiset. Israelilaiset panttivangit joutuivat vain katselemaan, kun muut matkustajat lensivät turvaan. Entebbeen jäi vielä 94 israelilaista ja 12 miehistön jäsentä. Heidän toivonsa olisi nyt siinä, mitä Israel päättäisi tehdä.

1. heinäkuuta 1976, klo 16.00, puolustusministeriö,­ Tel Aviv

Pelastussuunnitelma alkoi lopulta muotoutua.

Majuri Dan Shomron käveli päättäväisesti kohti puolustusministeri Shimon Peresin toimistoa. Hän tervehti ministeriä lyhyesti ja esitti armeijan suunnitelmat pelastustoimista.

Armeijan alkuperäinen suunnitelma oli täysimittainen hyökkäys Ugandaan tuhansien sotilaiden voimalla, mutta operaatio olisi pitkän etäisyyden takia liian vaikea. Sitten armeija harkitsi täsmäiskua, jossa joukko sotilaita hyppäisi laskuvarjoilla Victoriajärvelle ja meloisi järveä pitkin Entebben lentokentälle. Krokotiilien pelossa sekin suunnitelma hylättiin. Armeijan lopullinen suunnitelma oli neljän C-130 Hercules-kuljetuskoneen lentäminen yön pimeydessä suoraan Entebben kentälle.

Heti koneiden laskeuduttua musta 220D-mallin Mercedes-Benz ajettaisiin ulos yhdestä koneesta, ja se jatkaisi Ugandan univormuihin naamioituneiden sotilaiden seuraamana kohti terminaalirakennusta. Sotilaat ryntäisivät muutamassa sekunnissa terminaaliin ja taltuttaisivat sekä kaappaajat että heitä tukevat afrikkalaiset sotilaat.

Shomron kertoi Peresille, että armeija oli tutustunut ennalta terminaalirakennuksen tilajärjestelyihin, sillä vapautettuja panttivankeja oli kuulusteltu heti näiden laskeuduttua Pariisiin. Israelilaiset tiesivät myös, että Ugandan armeija oli melko huonosti koulutettu ja vältteli yöllä taistelemista, sillä sillä ei ollut välineitä vihollisen havaitsemiseen pimeässä. Ugandalaiset sotilaat todennäköisesti suhtautuisivat Mercedes-Benz-merkkiseen autoon kunnioittavasti, sillä Ugandan presidentti ajeli usein sellaisella.

Kun Shomronin tilannekatsaus päättyi, Peres katsoi häntä tiukasti ja kysyi: ”Miten suuri mahdollisuus meillä on onnistua? Kuinka suuriksi arvioit tappiomme operaatiossa?”
Shomron empi, ja Peresin katse alkoi kierrellä huoneessa olijoita.

Lopulta eräs upseereista vastasi: ”Herra Peres, onnistumisen todennäköisyys on noin 50 prosenttia.”

3. heinäkuuta 1976, keskipäivä, Entebben lentokenttä Ugandassa

Panttivankien toivo hiipui lentokentän terminaalissa.

Aurinko paistoi sisään terminaalirakennuksen pölyisistä ikkunoista, mutta vankien mieli oli alamaissa. Alkuperäisten neljän kaappaajan seuraan oli liittynyt kuusi muuta terroristia, ja jäljelle jääneet israelilaiset panttivangit tunsivat olonsa entistäkin uhatummaksi muiden maiden kansalaisten vapautuksen jälkeen.

Koneen ranskalainen kapteeni Michel Bacos oli kuitenkin päättänyt jäädä Entebbeen, vaikka hänet olisi päästetty vapaaksi. Panttivangit arvailivat kohtaloaan. Osa haaveili Israelin armeijan vapauttavan heidät, vaikka he tiesivät toiveensa olevan lapsellinen. Tuhansien kilometrien etäisyys, sadat sotilaat ja kaappaajien kasvanut määrä puhuivat sitä vastaan.

3. heinäkuuta 1976, klo 14.40, Lodin kentokenttä, Tel Aviv

Ilmojen norsut nousivat lentoon Israelin kamaralta.

Meteli oli korviahuumaava, kun neljä suurta Hercules-kuljetuskonetta valmistautui lähtöön. Israelin hallitus oli hyväksynyt pelastushankkeen, joka oli saanut nimen operaatio Ukonnuoli. Valtavat lentokoneet tarvitsivat koko 2,5 kilometrin pituisen kiitoradan noustakseen ilmaan. Hercules C-130 -konetta ei turhaan kutsuttu ilmojen norsuksi. Lentokoneiden ruumissa oli satakkunta taisteluun valmista nuorta miestä sekä aseita, räjähdysaineita ja sotilasajoneuvoja. Mukana oli myös vastamaalattu Mercedes-Benz.

Rauhan aikana kuljetuskoneen lentoonlähtöpainoksi suositeltiin 60 tonnia, ja sotatilanteessa painoa sai olla vajaat 80 tonnia. Tuona iltapäivänä raskain Hercules-kone painoi yli 81 tonnia. Jo ensimmäiset minuutit Ugandaan suuntautuvasta kahdeksantuntisesta matkasta osoittautuivat äärimmäisen vaativiksi.

Venäläiset vakoilualukset ja arabien ohjusasemat välttääkseen Hercules-koneiden piti lentää tarkasti suunniteltua reittiä vihamielisillä alueilla täydellisessä radiohiljaisuudessa ja vain sadan metrin korkeudessa. Siinä korkeudessa esiintyi voimakasta turbulenssia, ja tuuli heitteli suuria lentokoneita puolelta toiselle. Valtaosa sotilaista alkoi voida pahoin, ja lentäjätkin joutuivat syömään pahoinvointilääkkeitä.

Kuuden tunnin kuluttua koneet saapuivat Afrikan metsien ja tasankojen ylle, mutta kohta lentue osui suoraan trooppiseen myrskyyn.

Salamat ja jyrähdykset tekivät operaation peitenimestä entistäkin osuvamman. Koneet saapuivat lopulta hiukan ennen keskiyötä Entebben lentokentän lähistölle, ja sotilaat ryhtyivät valmistautumaan iskuun. Ennen lähtöä Israelista terminaalista oli ehditty rakentaa puumalli, joten kaikki sotilaat tunsivat rakennuksen muodon ja tehtävänsä. Nuoret sotilaat asettuivat silti sydän pamppaillen ajoneuvoihinsa, kun Hercules-koneet valmistautuivat laskuun.

3. heinäkuuta, 1976, klo 23.59, kiitorata, Entebbe

Hercules-koneet laskeutuivat Entebben kentän lennonjohtotornin eteen.

Noin 3 500 kilometrin lentomatkasta huolimatta operaatio oli vain 30 sekuntia myöhässä, kun ensimmäisen Herculeksen pyörät osuivat Entebben kentän kiitorataan. Lentäjä sammutti melua välttääkseen heti moottorin eikä käyttänyt myöskään potkureita jarruttamiseen.

Ensimmäiset sotilaat hyppäsivät koneesta pimeyteen ja valmistautuivat hyökkäykseen, kun lentokone vielä rullasi kiitoradalla. Sitten musta Mercedes-Benz ajoi koneesta ulos, ja sitä seurasivat maastoautot, joiden kyydissä olleet israelilaiset kommandojoukot olivat pukeutuneet ugandalaissotilaiden asuihin.

Autojen valot kiiltelivät sateen kastelemalla asfaltilla, kun autot ajoivat 40 kilometrin tuntivauhtia kohti vanhaa terminaalia. Yllätyshyökkäyksen oli pakko onnistua, jotta israelilaissotilaat saisivat kaikki panttivangit ulos elävinä. Kaikkien aseissa oli siksi äänenvaimentimet.

Yhtäkkiä valokiila osui ugandalaiseen sotilaaseen, joka tuijotti saattuetta hämmästyneenä. Sotilas kohotti kiväärinsä ja osoitti sillä suoraan kohti mustaa Mercedes-Benziä. Hän tiesi, ettei auto voinut olla Idi Aminin, sillä presidentti oli juuri saanut uuden auton. Presidentin uusi Mercedes-Benz ei kuitenkaan ollut musta vaan valkoinen.

Pelastussuunnitelmaan kuului Idi Aminin auton kopio. Valitettavasti Amin oli ehtinyt hankkia uuden auton, joka oli mustan sijaan valkoinen.

”Käänny jyrkästi oikealle”, huusi yliluutnantti Yonatan Netanjahu, joka johti iskua matkustajan paikalta. Netanyahu laukaisi 22-millisen Beretta-pistoolinsa kymmenen metrin päästä kohti sotilasta, joka kaatui maahan. Sotilas kuitenkin vain haavoittui osumasta ja alkoi pyrkiä ylös, jolloin taaempana ajaneesta Land Roverista Kalashnikovilla ammuttu sarja esti hänen aikeensa. Ensimmäinen vihollissotilas oli taltutettu, mutta tulitus oli rikkonut hiljaisuuden, ja yllätysmomentti oli menetetty.

Saattue kiristi vauhtia, mutta lennonjohtotornin sotilaat olivat heränneet, ja yhä uudet luotikuurot puhkoivat pimeyttä. Israelin sotilaiden täytyi nousta autoistaan ja juosta mutkitellen viimeiset 15 metriä vanhaan terminaaliin välttääkseen lennonjohtotornista ammutut laukaukset.

4. heinäkuuta, 1976, klo 00.01, vanha terminaali, Entebbe

Israelilaiset joutuivat kiivaaseen laukaustenvaihtoon terroristien kanssa.

Israelilaissotilaat näkivät saksalaisen mieskaapparin ryntäävän kauhistuneena sisälle terminaaliin huutaen: ”Afrikkalaiset ovat tulleet hulluiksi. He ampuvat meitä!”

Kersantti Amir Ofir oli ensimmäinen sisälle mennyt israelilaissotilas. Hän ehti huomata pääoven lasin rikkoontuneen, kun luoteja alkoi viuhua hänen korviensa ohi. Kuin ihmeen kaupalla häneen ei osunut.

Ofir heittäytyi suojaan ja ampui takaisin kohti arabikaappaajaa. Terroristi kaatui lyhyen laukaus­tenvaihdon jälkeen kuolleena maahan, mutta kaksi hänen kumppaniaan piiloutui ja valmistautui ampumaan kersantti Ofiria selkään.

He eivät kuitenkaan ehtineet toteuttaa aikeitaan, kun joukkueenjohtaja Amnon Peled syöksyi ovesta sisään ja tyhjensi automaattikiväärinsä lippaan kohti kaappaajia. Samalla sisäänkäynnin luona suoraan tulilinjalla ollut Yonatan Netanjahu sai osuman. Kuoleva mies vedettiin turvaan, mutta hänen hyväkseen ei voitu tehdä mitään. Netanyahu oli antanut ennen hyökkäystä määräyksen jatkaa iskua, vaikka joku kaatuisi.

Rakennukseen suljetuille panttivangeille selvisi, että pelastusoperaatio oli käynnissä. He heittäytyivät peloissaan lattialle, ja osa huusi riemuissaan ihmeen tapahtuneen.

Taistelu ei ollut kuitenkaan vielä läheskään ohi. Aulaan ilmestyi vielä yksi terroristi, joka ryhtyi heti tulittamaan kohti israelilaissotilaita. Osa panttivangeista sai ristitulessa kohtalokkaita osumia: 56-vuotias Ida Borochovitch sai luodin sydämeensä, ja 52-vuotiasta Pasco Cohenia osui lonkkaan. Myös 19-vuotias Jean-Jacques Maimoni sai osuman yrittäessään nousta lattialta. Keskitysleiriltä selvinnyt Yitzhak David yritti mennä auttamaan haavoittunutta nuorta, jolloin häneenkin osui harhaluoti, joka kulkeutui vasemmasta olkapäästä keuhkoihin.

Yitzhak David ei kuitenkaan kuollut laukauksiin. Arabiterroristi kaatui lopulta kuolleena lattialle, ja israelilaiset kommandosotilaat ryntäsivät rakennukseen. He kerääntyivät panttivankien ympärille ja huusivat näille vievänsä heidät turvaan. Panttivangit nousivat ylös ja alkoivat juosta kohti uloskäyntiä minkä jaloistaan pääsivät. Oli kulunut täsmälleen neljä minuuttia siitä, kun ensimmäisen Hercules-koneen pyörät olivat osuneet kiitorataan. Vain 45 sekuntia ensimmäisen ammutun laukauksen jälkeen kaikki terroristit olivat saaneet surmansa.

4. heinäkuuta, 1976, klo 00.51, Entebben lentokenttä Ugandassa

Panttivangit lennätettiin pois, ja Ugandan sotilaskoneet roihusivat lentokentällä.

Ensimmäinen vapautettuja panttivankeja kul-jettava kone nousi jyrkästi ilmaan ja kaarsi Victoriajärven ylle kohti Israelia. Israelin joukot sytyttivät kentällä tuleen kahdeksan MiG-21- ja MiG-17-hävittäjää tyhjennettyään sekä vanhan että uuden terminaalirakennuksen vihollissotilaista.

Myös lennonjohtotorni oli vaiennettu maastoautoon asennetulla raskaalla konekiväärillä, jonka luodit pirstoivat lennonjohtotornin seiniä ja ikkunoita. Viimeisenä tehtävänään israelilaiset kuvasivat kaikki kaappaajat ja ottivat heidän sormenjälkensä myöhempää tunnistusta varten. Sarah Davidson oli tuolloin jo turvallisesti Hercules-koneen kyydissä yhdessä miehensä, kahden poikansa sekä muiden onnesta häkeltyneiden matkustajien kanssa.

Idi Amin kosti julmasti nöyryytyksensä

Israelin sotilaat eivät tyytyneet vain panttivankien vapauttamiseen, vaan he tuhosivat myös osan Ugandan ilmavoimista. Idi Aminin täytyi kostaa kokemansa nöyryytys.

Dora Bloch, 75-vuotias panttivanki, oli viety nielemisvaikeuksien takia paikalliseen sairaalaan. Vapautusoperaation jälkeen hallituksen sotilaat teloittivat Blochin. Saman kohtalon kokivat ne kolme lennonjohtajaa, jotka olivat päivystysvuorossa Israelin koneiden laskeutuessa. Se ei kuitenkaan riittänyt Aminille. Kenia oli myöntynyt neljän Hercules-koneen välilaskuun kotimatkalla, ja Amin määräsi rangaistukseksi sotilaansa surmaamaan 3 000 karamojong-heimon paimentolaista maiden välisellä rajalla.

Amin kutsui vuonna 1978 Kenian maatalousministerin viralliselle vierailulle Ugandaan. Presidentti lahjoitti vieraalleen täytetyn antiloopinpään. Lahjaan oli piilotettu ajastettu pommi, joka räjähti ja surmasi ministerin kotimatkalla.

Artikkeli perustuu silminnäkijäkuvauksiin, päiväkirjamerkintöihin ja puhelinkeskusteluista tehtyihin muistiinpanoihin.

Lue myös:

Che Guevara
Vallankumous

Che Guevara: Viimeinen vallankumous

20 minuuttia
Sota

Libyan kapinalla on pitkät juuret

4 minuuttia
Ensimmäinen maailmansota

Brittisotilaat odottelivat toimintaa lasin ääressä

2 minuuttia

Kirjaudu sisään

Virhe: Tarkista sähköpostiosoite
Salasana vaaditaan
NäytäPiilota

Oletko jo tilaaja? Oletko jo lehden tilaaja? Napsauta tästä

Uusi käyttäjä? Näin saat käyttöoikeuden!