Konstaapeli Trevor Lock jousti turvamääräyksistä väärällä hetkellä, kun hän 30. huhtikuuta 1980 jätti paikkansa Iranin suurlähetystön edessä Lontoossa hakeakseen kupin kahvia sisältä ja jätti turvaportin lukitsematta.
Mikäli Lock olisi pysynyt ulkona, suurlähetystöä kahdesta suunnasta lähestyvät kuusi arabimiestä olisivat ehkä herättäneet hänen epäilyksensä, ja hän olisi lukinnut turvaportin.
Nyt Lock tajusi jonkin olevan vialla vasta, kun lähetystön aulasta alkoi kuulua huutoja.
Eteishallissa oli kuusi aseistautunutta miestä, jotka vangitsivat Lockin lyhyen kamppailun päätteeksi.
Hyökkääjät lukitsivat lähetystön pääoven, minkä jälkeen he tutkivat koko rakennuksen kellarista viidenteen kerrokseen ja kokosivat lähetystön työntekijät ja vierailijat yhteen.
Hyökkääjät saivat 26 panttivankia, joista yksi, suurlähetystön päällikkö Gholam-Ali Afrouz, oli loukkaantunut.
Hän oli kuullut käytävästä meteliä ja loikannut ikkunasta ulos kesken pakistanilaisen toimittajan haastattelun.
Afrouz oli murtanut leukansa hypätessään, ja hyökkääjät olivat saaneet hänet kiinni.
Alkoi kuusi päivää kestänyt panttivankidraama, joka kohdisti koko maailman huomion Lontooseen.
Pääministeri pysyi tiukkana
Kun poliisit parin minuutin kuluttua saapuivat lähetystörakennuksen eteen, terroristit tähtäsivät heitä aseillaan ikkunoista ja heittivät ulos lentolehtisiä, joiden mukaan lähetystön valtaajat edustivat ”Arabistanin demokraattinen vallankumous- ja vapautusrintama” -nimistä järjestöä DRFLA:aa.
Kaappaajat vaativat 91 vangin vapauttamista iranilaisista vankiloista ja itselleen vapaata pääsyä pois Britanniasta kaappauksen jälkeen. Kaappaajat uhkasivat tappaa panttivangit, mikäli vaatimuksiin ei suostuttaisi 24 tunnin kuluessa.
Todellisuudessa lähetystön vallanneet miehet eivät olleet valmiita toteuttamaan uhkaustaan, sillä he olivat pikemminkin idealisteja kuin piinkovia terroristeja.
He kuuluivat Iranin arabivähemmistöön ja halusivat epätoivoisella teollaan auttaa sorrettua kansaansa.
He kuvittelivat, että kaikki olisi ohi vuorokaudessa ja he pääsisivät palaamaan kotiinsa Iranin Khuzestanin maakuntaan.
Kaappaajien epäonneksi Britanniaa johti 1980-luvun alussa ”rautarouvana” tunnettu pääministeri Margaret Thatcher.
Hän ilmoitti, ettei Britannian hallitus missään tapauksessa myöntyisi terroristien vaatimuksiin tai päästäisi heitä poistumaan Britanniasta.
Iranin tuore pappishallinto oli yhtä jyrkkä.
Se väitti lähetystön valtaamisen olevan brittien ja yhdysvaltalaisten punoma juoni ja puhui lehdistötiedotteessaan lähetystön henkilökunnasta ikään kuin nämä olisivat jo kuolleet.
Poliisit avasivat neuvotteluyhteyden terroristien johtajan Salim Towfighin kanssa tavoitteenaan saada kaappaajat antautumaan rauhallisesti.
Sitä britit eivät kuitenkaan kertoneet puhelimessa, joka oli heidän ainoa yhteydenpitokanavansa terroristien kanssa.
Sen sijaan he pyysivät Salimilta useaan otteeseen lisäaikaa erilaisilla verukkeilla ja pyysivät tätä vapauttamaan panttivankeja yksi kerrallaan.
Terroristien esittämä 24 tunnin määräaika venyi lopulta kuudeksi vuorokaudeksi, terroristit vapauttivat viisi panttivankia, ja väkivallaton loppuratkaisu näytti jo mahdolliselta. Sitten Salim murskasi brittien toiveet.